PUHE KOMMUNIKAATIOMUOTONA JA TUTKIMUSKOHTEENA

Kirjoittajat

  • Olli Aaltonen

Abstrakti

Puhe on ihmisen luontainen kommunikaatiomuoto. Se on käyttäytymispiirre,
joka viime kädessä erottaa meidät muista eläimistä. Vain ihmiset puhuvat
ja jokainen terve lapsi oppii puhumaan täysin automaattisesti. Epäilemättä
lapsi perii jo geeneissään ne valmiudet, joita hän tarvitsee oppiakseen
puhumaan ja ymmärtämään kieltä. Synnynnäinen kielikyky ei kuitenkaan
aktualisoidu itsestään, ellei lapselle puhuta tai jos hänen kuulonsa ei
toimi. Toisin sanoen tarvitaan vanhemman ja lapsen välistä luonnollista
vuorovaikutusta, jossa puhetta täydennetään ilmeillä ja eleillä. Vaikka
puheen yleisin ilmenemismuoto on artikuloitu puhe, niin yhtä vaivattomasti
kuin kuulevat lapset alkavat puhua, kuurot lapset oppivat käyttämään
käsien ja kasvojen eleitä viestintänsä välineinä suun eleiden sijasta. Aivojen
näkökulmasta molemmat kommunikaatiomuodot lopulta liittyvät samojen
aivoalueiden toimintaan. Fonetiikka tutkii puhetta. Suomessa fonetiikka on
kuitenkin tällä hetkellä lähes kodittomana humanististen ja luonnontieteiden
välisellä ei-kenenkään-maalla. Suoraan fonetiikkaan liittyneet yliopistolliset
virat ovat vähentyneet 1980-luvulta lähtien valtakunnallisesti alle puoleen.
Näin on tapahtunut siitä huolimatta, että foneettisen tiedon ja taitojen tarve
on yhteiskunnassa jatkuvasti kasvanut.
Osasto
Artikkelit

Julkaistu

2013-10-18

Viittaaminen

Aaltonen, O. (2013). PUHE KOMMUNIKAATIOMUOTONA JA TUTKIMUSKOHTEENA. Puhe ja kieli, 28(2), 85–94. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/pk/article/view/5113