”Myös minä olin nämä heinät”

Kasvien ja ihmisten kaltaisuudet metsäaiheisessa nykyrunoudessa

Kirjoittajat

• Anna Helle Turun yliopisto https://orcid.org/0000-0001-8504-849X
• Reeta Holopainen Helsingin yliopisto https://orcid.org/0000-0003-3862-6028
• Kaisa Ahvenjärvi Jyväskylän yliopisto https://orcid.org/0000-0002-6107-341X
• Sanna Karkulehto Jyväskylän yliopisto https://orcid.org/0000-0001-7267-9612

DOI:

https://doi.org/10.30665/av.179564

Avainsanat:

suomalainen nykyrunous, metsät, kasvit, puut, posthumanismi, ympäristöfilosofia, materiaalinen ekokritiikki, ekomorfismi, kriittinen kasvintutkimus

Abstrakti

Tutkimme artikkelissa kasvien ja ihmisten kaltaisuuksia Sirpa Kyyrösen Talviunia-kokoelmassa (2024) ja Tiina Lehikoisen teoksessa Mutta armo on kukka joka laulaa (2024). Luemme niitä metsärunoutena, jonka ymmärrämme ympäristörunouden temaattiseksi alalajiksi. Näemme teokset osana laajempaa suomalaisen kirjallisuuden ilmiötä, jossa inhimillisen ylittävä (more-than-human) elämä, metsät, eläimet ja kasvit ovat nousseet tärkeiksi aiheiksi.

Kysymme, millaista on monilajinen elämä Kyyrösen ja Lehikoisen teoksissa ja miten ne kuvaavat ihmisten ja muiden lajien kohtaamisia, yhteyksiä ja samankaltaisuuksia. Pohdimme myös sitä, millaista eettistä ymmärrystä metsistä ja lajienvälisyydestä teokset hahmottelevat ekokriisin aikakaudella. Tulkitsemme teoksia kontekstualisoivan lähilukemisen avulla keskittyen metsän kuvauksiin ja kasvien ja ihmisten välisiin yhteyksiin. Teorian osalta tutkimuksemme on posthumanistisesti orientoitunutta, ja lisäksi hyödynnämme materiaalista ekokritiikkiä, ympäristöfilosofiaa ja humanistista kasvitutkimusta.

Keskeisiä käsitteitämme ovat ekomorfismi ja antropomorfismi, joita käytämme runojen kielikuvien analysoimiseen. Etenkin antropomorfismista on käyty paljon keskustelua ekokriittisen tutkimuksen parissa, ja tässä artikkelissa tarkastelemme sitä, miten ekomorfiset ja antropomorfiset kielikuvat toimivat tutkimissamme teoksissa ja millaisia merkityksiä ne tuottavat.

Tulkintamme mukaan Kyyrösen ja Lehikoisen teoksissa pyritään poispäin ihmiskeskeisestä maailmankuvasta kohti syvällisempää ymmärrystä elämän monimuotoisuudesta. Tämä tapahtuu runoissa kasvien ja ihmisten samaistumisina, sekoittumisina, yhteenkietoutumisina ja metaforisina rinnastuksina. Tulkitsemme teosten hahmottelevan sellaista eettistä suhtautumista, joka korostaa kaiken elollisen itseisarvoa ja pyrkii ihmiskeskeisyydestä kohti monilajista kanssaeloa.