AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti

Lähtisitkö?

2019-11-04T09:45:40+02:00

Avaimen 3/2019 artikkeleissa liikkuvuus näyttäytyy monessa muodossa.

Jäljittelyn ja muuntelun dynamiikkaa Matthias Salamniuksen runossa Ilo-Laulu Jesuxesta

2019-11-04T09:45:07+02:00

Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta (1690) on kahdentuhannen säkeen laajuinen kertova runo, joka käsittelee Jeesuksen syntymää ja kuolemaa. Kalevalamittainen runo kuuluu varhaisen uuden ajan suomenkielisen kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Runo sai kanonisen aseman jo varhain, ja tutkimuksessa on oltu kiinnostuneita sen yhteyksistä aikakauden suulliseen ja kirjoitettuun runouteen.

Artikkelissa tarkastelen runon lajiin, poetiikkaan ja tekstien välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä 1600-luvun runoutta hallinneen imitaation käsitteen valossa. Varhaisen uuden ajan kirjallisuudessa imitaatio oli luonteeltaan monimuotoista ja dynaamista ja kannusti tunnetun aineksen ja tuttujen muotojen soveltamiseen ja muokkaamiseen. Näin jäljittelevä poetiikka myös edisti kansankielisen kirjallisuuden kehittymistä.

Tulkitsen teosta kristillisenä eepoksena, joka jäljittelyn tekniikoista nojaa etenkin parafraasiin. Pääasialliseksi parafraasin kohteeksi osoittautuu Mikael Agricolan laatima yhteensovitus neljän evankeliumin kärsimyshistoriasta (1549). Tarkastelun kohteena ovat lisäksi runon eeppiseen kerrontaan yhdistyvät opettavat kommentit, laajennukset ja lisäykset. Artikkeli osoittaa, kuinka raamatullinen epiikka avautuu Salamniuksen runossa kohti hartauskirjallisuutta.

”Hyödyllisemmät kaikista tavaroista”

2019-11-04T09:46:12+02:00

Runoilija Isa Asp (1853–1872) kuvasi ensimmäisen seminaarivuoden syyslukukaudella kirjoittamasssaan aineessa Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarissa, millaisen kirjaston hän haluaisi joskus tulevaisuudessa omaan kotiinsa. Tutkin artikkelissani Isa Aspin elämänvaiheita esimerkkinä käyttäen sitä, millaista kirjallisuutta 1850-luvulla syntyneellä runoilijanaisella oli käytettävissään. Pohdin, minkälaisesta lukemastaan kirjallisuudesta hän ammensi oman tuotantonsa ainekset ja millaisia kirjallisia esikuvia hänellä oli. Isa Asp kykeni ystävä- ja tuttavaperheiden sekä koulukirjastojen avulla tutustumaan aikansa kotimaiseen kirjallisuuteen ja maailmankirjallisuuden klassikoihin varsin laajasti, vaikkei hänellä koskaan ollut omaa kirjastoa. Aspin lukuharrastus syntyi jo varhaislapsuudessa ja vaikutti merkittävästi hänen tuotantoonsa.

Kuoleman esittäminen Lauri Viidan lyriikassa

2019-11-04T09:44:41+02:00

Artikkelissani törmäytän toisiinsa kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysia ja kuolemantutkimuksen mallintamia tapoja esittää ja merkityksellistää kuolema. Törmäyttämisellä on pyritty pois joskus kapeana nähdystä rajauksesta, jossa kaunokirjallisuudessa esiintyviä kuoleman representaatioita lähestytään vain teemoina, trooppeina tai sanataiteen estetisoituina kohteina, siis eräänlaisena kuoleman kirjallistumisena (”literaturization of death”, Teodorescu 2015a, 2).

Uutta tietoatuotanyhdistämällä kuolematutkimuksen monitieteisiä näkökulmia kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin sekä analysoimalla Lauri Viidan (1916–1965) vähän tai ei lainkaan tutkittuja runoja, joissa ilmenee keskenään erilaisia tapoja käsitellä sekä konkreettista kuolemista että kuoleman abstraktiota.Kuoleman filosofia ja kuoleman kulttuurihistoria tarjoavat hyödyllisiä työkaluja tunnistaa ajattelukehikoita, jotka heijastuvat runon puhujan kuolemasuhteen käsittelyssä ja ilmaisuvalinnoissa.

Tässä artikkelissa analysoin ensin kahta ulkoisesti pienimuotoista mutta kuolemasuhteen kannalla moniulotteista runoa (”Mutta, muisti muurahainen” ja ”Tiedonpuu”). Sen jälkeen tarkastelen väkivaltaisen kuoleman aihetta (mm. ”Pedot”, ”Vallankumous” ja ”Legenda”) sekä variaatioita olemassaolon rajat ylittävästä jatkuvuudesta (mm. ”Mitä mietin mullan alla” ja ”Julku”). Lopuksi nostan lyhyesti esiin joitakin muita Viidan runojen tapoja esittää kuolema.Yksittäiset runot tarjoavat keskenään erilaisia kuvauksia, käsitteistyksiä ja tulokulmia olemassaolon rajallisuuden kysymyksiin.

Laura Ruohosen Sotaturistit – pasifistinen satiiri?

2019-11-04T09:44:14+02:00

Artikkelissani tutkin Laura Ruohosen Sotaturistit-näytelmää (2008) satiirin viitekehyksessä. Satiirille on tyypillistä selkeä kohde, johon kritiikki tai aggressio kohdistuu, sekä humoristinen ja leikittelevä käsittely ja muoto. Näytelmän historiallinen konteksti liittyy Krimin sotaan (1854–1856), ja sen keskiössä on ruotsalainen turistiryhmä, joka matkaa laivalla sotatapahtumien perässä. Sotaturistien perusjuoni on synkkä, mutta näytelmään syntyy komiikkaa etenkin kärjistettyjen henkilöhahmojen, koomisten tilanteiden ja hulvattoman dialogin välityksellä. Näytelmä alkaa huumorin sävyttämänä, mutta pikkuhiljaa sävyt synkkenevät, ja väkivalta alkaa kohdentua näytelmän keskeisiin henkilöihin. Näytelmässä on vain kaksi naishahmoa, jotka selviytyvät sodasta omalla tavallaan. Nuoren Ingen kautta näytelmän loppuun tulee toivon pilkahdus paremmasta. Näytelmän mieshahmoista lähes kaikki ovat koomisia karikatyyrejä: he ovat sotahulluja, jotka ihannoivat sotaa ja siihen liittyvää väkivaltaa. Näytelmässä korostuu sodan ja väkivallan sukupuolittunut luonne. Sotaturistit näyttäytyy pasifistisena aatedraamana, joka nostaa esille toisaalta sodan absurdiuden, toisaalta se haastaa pohtimaan yleisemminkin sukupuolittunutta väkivaltaa ja väkivallan viihteellistymistä. Näytelmän satiiriset keinot kärjistävät ja nostavat tunnetasolla pintaan näytelmän teemoja.

Säilöttyjä muistoja “unohtajien kansakunnalle”

2019-11-04T09:43:48+02:00

Intian jako ja sitä seuranneet väkivaltaisuudet ja massamuutto olivat itsenäisen Intian ensimmäinen, suuri kriisi, joka jätti lähtemättömän jäljen. Aihetta on käsitelty paljon intialaisessa kirjallisuudessa niin muilla kielillä kuin englanniksikin. Intian jako ei kuitenkaan ole ainoa traumaattinen kansallinen tapahtuma, jonka (julkisesti pitkään vaiettu) muisto on löytänyt käsittelypaikan kirjallisuudessa. Intialainen (englanninkielinen) romaani on monesti toiminut “muistamisen välineenä” (“a medium of remembrance” Erll & Rigney 2006, 112). Esimerkiksi Intian kolmannen pääministerin Indira Gandhin julistaman poikkeustilan (26.6.1975-21.3.1977) sekä Indira Gandhin salamurhaa (31.10.1984) seuranneiden väkivaltaisuuksien ja sikhien vainon muistoja on käsitelty romaaneissa, kun niiden julkinen käsittely Intiassa on koettu vajavaiseksi.

Tämä artikkeli tarkastelee menneisyyden muistamisen tärkeydestä käytyä keskustelua kahdessa intialaisessa enganninkielisessä romaanissa, Salman Rushdien Keskiyön lapsissa ja Aatish Taseerin The Way Things Were -romaanissa. Molemmat romaanit esittävät keskeisenä väitteenä, että intialaiset eivät juuri muista tai muistele menneisyyttään. Kysyn, miksi tämä näyttäytyy ongelmana kyseisissä romaaneissa ja miksi teokset puhuvat muistamisen puolesta.

Girardilainen kirjavaaka

2019-11-04T09:43:21+02:00

Kolumni Girardin poetiikasta sellaisena kuin se näyttäytyy teoksessa Mensonge romantique et la vérité romanesque (1961) eli Deceit, Desire, and the Novel (1966/1976)

Feministisiä luentoja naiseuden ja väkivallan representaatioista

2019-11-04T09:42:55+02:00

Sanna Karkulehto ja Leena-Maija Rossi, (toim.): Sukupuoli ja väkivalta. Lukemisen etiikkaa ja poetiikkaa. Helsinki: SKS, 2017, 329 s.

Kannen iho, säestys ja käännös

2019-11-04T09:42:28+02:00

Ville Hänninen, Kirjan kasvot: Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Kirjokansi, 178. Helsinki: SKS, 2017, 199 s.

Liukkaita rajatiloja

2019-11-04T09:41:44+02:00

Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja & Arja Rosenholm (toim.): Veteen kirjoitettu: Veden merkitykset kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 2018, 394 s.

Kuvakirja kääntäjän työpöydällä

2019-11-04T09:41:18+02:00

Riitta Oittinen, Anne Ketola & Melissa Garavini (toim.): Translating Picturebooks: Revoicing the Verbal, the Visual, and the Aural for a Child Audience. New York & London: Routledge, 2018, 213 s.