AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti

Kuinka lukea klassikoita?

2019-02-18T09:46:22+02:00

Avaimen numero 4/2018 sukeltaa kirjallisuuden perinteisempään ytimeen, romaaneihin, runoihin ja lukijan rooliin. Näihin etsitään lehden kirjoituksissa uusia tulokulmia. Numeron avaavassa, Kati Launiksen tutkijaryhmän artikkelissa ”Mitä naiset lukevat?” selvitetään “big datan” ja digitaalisten tutkimus-menetelmien mahdollisuuksia lukijatutkimuksessa. Tutkijaryhmän data--analyysi on armoton ainakin klassikoille: Kivet ja Runebergit osuvat harvoin edes keski-ikäisten kulttuurin suurkuluttajien kirjakoriin.

Mitä naiset lukevat?

2019-02-18T09:46:19+02:00

Artikkeli käsittelee nykyistä lainaus- ja lukemiskulttuuria ja erityisesti naisia – kirjaston suurinta käyttäjäkuntaa – kaunokirjallisuuden lukijoina. Aineistonamme on Vantaan kaupunginkirjaston keräämä digitaalinen lainausdata. Sitä analysoimalla selvitämme, mitä lajeja ja teoksia naislukijat suosivat. Entä vieläkö vallitseva lukutapa on 1970–1980 -lukujen tavoin realistinen, kansallinen ja yhtenäinen? Artikkelissa pohdimme myös kolmen naisten lainatuimman kaunokirjallisen teoksen suosiota keskittyen niistä ylivoimaisesti suosituimpaan, Enni Mustosen (oik. Kirsti Manninen) historialliseen romaaniin Ruokarouva (2016).

Artikkelissa käytetty otos (20.7.2016–22.10.2017) osoittaa, että Vantaan kaupunginkirjaston aktiivisimpia kaunokirjallisuuden lainaajia ovat 40–49 -vuotiaat naiset, ja heidän suosikkilajinsa on romaani. Naisten lainatuimpia kirjoja – Ruokarouva (2016), Risto Räppääjä ja pullistelija (2016) sekä Lopotti (2016) – yhdistää muun muassa se, että ne kaikki ovat uusinta kotimaista proosaa. Kaikki ne myös myivät hyvin ja saivat näkyvyyttä mediassa. Räppääjä ja Ruokarouva ovat osia laajemmissa kirjasarjoissa, ja Räppääjien näkyvyyttä ovat edistäneet niiden elokuva-adaptaatiot.

Digitaalinen aineisto – ja varsinkin Mustosen viihteellisen, historiallisen romaanin suosio – osoittaa, että erityisesti vanhemmat naislukijat suosivat arjen, työn ja lähihistorian todentuntuista kuvausta. Muutos muhii kuitenkin nuorten lukukulttuurissa. Tästä kertoo angloamerikkalaisen, nuorille aikuisille suunnatun romanttisen kirjallisuuden (esim. John Greenin ja Estelle Maskamen romaanien) suosio otoksen 15–19-vuotiaiden naislainaajien keskuudessa. Nuorten lukukulttuuri ei aineistomme perusteella ole kansallista eikä realistista vaan murtaa näitä totuttuja lukutapoja vahvasti; yhtenäisestä lukukulttuurista ei otoksen eri-ikäisten naislainaajien kohdalla voi puhua.

Myöhäismoderni melankolia Tove Janssonin novelleissa ”Aikakäsite” ja ”Lokomotiivi”

2019-02-18T09:46:16+02:00

Tässä artikkelissa tarkastelen, kuinka Tove Janssonin novelleissa ”Aikakäsite” (viitteissä A) ja ”Lokomotiivi” (viitteissä L) kokoelmasta Dockskåpet och andra berättelser (1978, suom. Nukkekaappi ja muita kertomuksia, 1980) melankolia ilmentää modernille tai myöhäismodernille ajalle ominaista tapaa ymmärtää ja kokea yksilön suhde yhteiskuntaan.

Tulkintani lähtökohtana on Karin Johannissonin (2012) melankolian kulttuurihistoria, jossa melankoliaa tarkastellaan nimenomaan modernina tuntemuksena. Johannissonin teorian avulla pyrin löytämään henkilöhahmojen melankolisten tuntemusten kulttuuriset ja yhteiskunnalliset vaikuttimet ja osoittamaan, ettei melankoliassa ole kyse vain yksilön sairaudesta tai poikkeamasta. Johannisson hyödyntää tarkastelussaan Raymond Williamsin (1977) tuntemusrakenteen käsitettä, johon minkäkin tässä artikkelissa tukeudun. Tuntemusrakenne tarkoittaa aikakaudelle ominaista kokemisen ja tuntemisen tapaa ja kirjallisuudessa se ilmenee Williamsin mukaan ennen kaikkea tyylissä. Toisinaan hankalaksi ja epämääräiseksikin koetun tyylin käsitteen selkiyttämiseen ja kontekstuaalisen ja tekstuaalisen tason kytkemiseen käytän Daniel Hartleyn (2017) kerronnan ja tyylin jäsentelyä.

Novelleissa on kiintoisa ristiveto yksilökeskeisen psykopatologian ja yhteiskunnallisemmin kontekstualisoitavan tuntemusrakenteen välillä. ”Aikakäsite” tuntuu kutsuvan meitä sulkemaan päähenkilön normaalin ulkopuolelle; ”Lokomotiivin” näkökulma on monisyisempi ja sen metafiktiivinen rakenne antaa enemmän tilaa tulkita päähenkilön tuntemuksia yksilön ja yhteiskunnan suhteen heijastumina. Siinä näennäisen objektiivinen kertoja ei astu ottamaan kertomuksen totuutta haltuunsa, vaan kertojan pyrkimys ottaa omaa kokemustaan haltuun fiktionsa avulla taittuu kuin prismassa totuuksien kirjoksi. Toisaalta voidaan ajatella, että ”Aikakäsite” nimenomaan tekee näkyväksi sen, miten meitä kutsutaan arvioimaan toistemme normaaliutta ja suuntaamaan normalisoiva katseemme toisiimme. Näin se tuo esiin melankolisen jännitteen modernin subjektin ja modernin yhteiskunnan normatiivisen kontrollin välillä, kroonisen vierauden ja riittämättömyyden tunteesta kumpuavan alakulon.

Maiseman poetiikkaa Aleksis Kiven lyriikassa

2019-02-18T09:46:14+02:00

Artikkelissa tarkastellaan Aleksis Kiven lyriikan tapoja rakentaa, esittää ja merkityksellistää maisemia. Tutkimusaihe mahdollistaa monitieteisen törmäyttämisen, joka hyödyntää kirjallisuustieteen analyysikeinojen lisäksi maisematutkimuksen sekä humanistisen maantieteen ja jossain määrin kirjallisen maantieteen välineitä. Kuitenkin kaunokirjallisten representaatioiden maisema on verbalisoinnin vuoksi erilainen kuin moniaistisesti hahmottuva todellinen maisema.

Kiven lyriikan maisemille on tyypillistä samanaikainen konkreettisuuden vaikutelma ja sen taustalla oleva elämyksellinen tai merkityksiä luova tendenssi. Maisemaa voi lukea topografisesti tai luontorunon konventioista käsin, mutta usein representaatioon liittyy viitteitä, jotka ehdottavat tulkintakehyksiä tai säätelevät maiseman vastaanottoa. Metafyysinen maisema limittyy usein lyyrisen minän kokemisen tapaan, jolloin maisemareseption eletty, koettu ja esitetty ulottuvuus aktivoituvat runon puhetilanteessa. Paikoin runoissa esiintyvät uskonnollisten näkyjen maisemat, joissa ilmenee raamatullista laina-ainesta sekä yleisempää subliimin, epifanian tai henkilökohtaisen hurmoksen visualisointia. Kuvauksista voi tunnistaa ns. idealisoidun ihannemaiseman piirteitä ja romantiikalle tyypillisiä topoksia sekä maisematutkimuksen mallinnuksista tuttua spatiaalista jäsennystä. Ideologisen maisemoitumisen tendenssejä on vain rajallisesti nähtävissä, mikä poikkeaa Kiveä ympäröineen kirjallisuuden linjoista.

Wilhelm Horsma vastaan kaikkitietävyys

2019-02-18T09:46:11+02:00

Wilhelm Horsma vastaan kaikkitietävyys.

Kaksi kertojaa Aapelin romaanissa Siunattu hulluus

Artikkelissani tarkastelen Aapelin (Simo Puupposen) esikoisromaanin Siunattu hulluus (1948) kahta kertojaa, epäluotettavaa minäkertojaa ja "kaikkitietävää" (heterodiegeettistä, tarinan tapahtumien ulkopuolista) kertojaa, pohdin narratologista käsitettä "kaikkitietävyys", vertailen kertojien tietämystä ja maailmankatsomusta sekä osoitan, että kertojien välille rakentuu eettinen kontrasti.

Siunattu hulluus kertoo Rummukaisen veljesten hullujenhuonematkasta. Siinä tutkitaan erilaisia näkemyksiä hulluuden olemuksesta henkilöiden dialogin ja sisäkertomusten kautta. Myös ylemmän tason kaksi kertojaa liittyvät tähän hulluudesta käytyyn keskusteluun. Ensimmäinen kertoja on teoksen kehyskertomuksen päiväkirjaansa kirjoittava yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma. Toinen kertoja on tarinan tapahtumien ulkopuolinen, tiedoiltaan ja viisaudeltaan ylivoimainen kertoja, joka kertoo veljesten seikkailuista. Horsma ei tunne kaikkia tapahtumia muuten kuin kuulopuheelta, ja hän on muutenkin ironisoituva ja epäluotettava. Kaikkein epäluotettavin hän on eettisessä mielessä, sillä hän määrittelee Rummukaisen veljekset, eritoten Elmerin, joka on hänen mukaansa "vähäjärkinen" ja "löysäpäinen". Erityisen epäeettistä Horsman toiminta on siksi, että hän on "kansankynttilänä" yhteisönsä arvostama vallankäyttäjä. "Kaikkitietävä" kertoja sen sijaan pidättäytyy tiedostaan huolimatta luonnehtimasta veljeksiä millään tavalla. Kieltäytyessään määrittelemästä veljeksiä se saavuttaa eettisen auktoriteetin aseman romaanissa. Se on humaani ja viisas kertojanääni, jota haluaisin nimittää kaikkitietäväksi.

Vaikka "kaikkitietävyys" kuulostaa vanhanaikaiselta käsitteeltä, läheskään kaikki tutkijat eivät ole halukkaita luopumaan siitä. Narratologisessa teoriaosuudessa pohdin "kaikkitietävyyden" käsitteen problematiikkaa ja erilaisia tulkintoja sen merkityksestä. Kysyn, miksi "kaikkitietävyys" laitetaan niin usein lainausmerkkeihin? Onko kertojan mahdollista olla kaikkitietävä ja mitä se niin ollen voisi tarkoittaa? Viittaan Narrative-lehdessä käytyyn keskusteluun, johon ovat ottaneet osaa mm. Jonathan Culler (2004), William Nelles (2006), Meir Sternberg (2007), Paul Dawson (2009) ja Barbara K. Olson (2007). Esittelen myös lyhyesti Paul Dawsonin teosta The Return of the Omniscient Narrator (2013).

Etenemisjärjestys on seuraava: 1) Aapelin teoksen esittely 2) kertojien esittely 3) narratologinen osuus ja 4) eettisen kontrastin osoittaminen kahden kertojan välillä ja 5) loppupäätelmät

Mediaalisuudet ja modaalisuudet

2019-02-18T09:46:08+02:00

Medioista ja uusista esittämisen muodoista keskusteltaessa kirjallisuudentutkijat kohtaavat käsitteellisen sekamelskan, jossa vilahtelevat termit mediaalisuus ja modaalisuus ja etuliitteet kuten inter-, trans-, multi- ja re-/de-. Mitä tutkija tarkoittaa, kun hän käyttää jotain käsitettä, ja miten käsiteyhdistelmät eroavat toisistaan? Maailmalla asiasta on eri koulukuntia. Mannermainen tutkimus saattaa esimerkiksi keskittyä mediasta toiseen toistuvien ilmiöiden diakroniseen kehittymiseen (Balestrini & Bergmann 2018; Wolf 2011; Rajewsky 2005), kun taas angloamerikkalainen tutkimus voi pyrkiä korostamaan mediateknologioiden materiaalisia ja ideologisia ominaisuuksia (Stewart 2010; Bolter & Grusin 2000; Mitchell 1994). Käsiteyhdistelmät ovat pitkään olleet Suomessa käytössä mediatutkimuksessa (Herkman, Hujanen & Oinonen 2012), taiteiden tutkimuksessa (Heinonen 2014) ja käännöstieteessä (Oittinen & Tuominen 2007), mutta jaetun dialogin perusta puuttuu, eikä aihepiiriä koostavaa esitystä taida olla julkaistu sitten Kai Mikkosen Kuva ja sana -kirjan (2005).

Tiedonkerronta

2019-02-18T09:46:05+02:00

Hankkeemme Tiedonkerronta. Esitystavat ja tekijän läsnäolo kotimaisessa tieto kirjallisuudessa on kotimaisen nykytietokirjallisuuden perustutkimusta: pureudumme tekijyyden ja yleistajuistamisen kysymyksiin sekä luomme yleiskuvaa tietokirjoille ominaisista esitystavoista. Lähestymme tietokirjoja sosiaalisena toimintana ja retorisena vuorovaikutuksena kirjallisuuden- ja diskurssintutkimuksen risteyksessä. Tutkimuskohteenamme on niin sanottu yleinen tietokirjallisuus, erityisesti yliopistotutkijoiden kirjoittama, tutkimukseen pohjautuva yleistajuinen tietokirjallisuus (esim. Kari Enqvist, Lena Huldén, Teemu Keskisarja, Helena Telkänranta). Yliopistojen yhteisen julkaisutietokannan mukaan yliopistotutkijat julkaisevat vuosittain noin sata yleistä tietokirjaa, 200–300 oppikirjaa ja saman verran käytäntöön suunnattuja tutkimusraportteja. Monet suosituimmista tietokirjoista ovatkin tutkijoiden kirjoittamia.

Vastakkainasettelut ovat ikuisia?

2019-02-18T09:46:02+02:00

Kukku Melkas ja Olli Löytty (toim.), Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan. Tampere, Vastapaino 2018, 231 s.

Etujen puolustaja, ammatin määrittäjä

2019-02-18T09:46:00+02:00

Kai Häggman, Kivelle perustettu. Suomen kirjailijaliitto 1897–2017. Helsinki, Otava 2017, 544 s.

Kokonaisuuden lumo

2019-02-18T09:45:57+02:00

Erich Auerbach, Maailmankirjallisuuden filologia. Suom. Harry Lönnroth ja Taina Vanharanta. Tampere, Vastapaino 2018, 265 s.

Tutkijat, pysykää omaelossanne lujina!

2019-02-18T09:45:54+02:00

Sari Kivistö ja Sami Pihlström, Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan. Helsinki, Gaudeamus 2018, 248 s.