Itsemyötätuntoisia – yksin vai yhdessä?

Tutkimus itsemyötätunnon kehittämishankkeesta

Kirjoittajat

• Eriika Levander Helsingin yliopisto
• Anne Birgitta Pessi Helsingin yliopisto
• Jenni Spännäri Helsingin yliopisto

DOI:

https://doi.org/10.37448/dt.148497

Avainsanat:

myötätunto, itsemyötätunto, työkulttuuri, työyhteisön kehittäminen, itsereflektio

Abstrakti

Muuttuva työelämä vaatii diakoniatyöntekijöiltä yhä suurempaa dynaamisuutta ja uudistumiskykyä. Yhteiskunnalliset muutokset näkyvät työssä ja kysyvät voimavaroja. Keinoja jaksamiseen on etsitty itsensä kehittämisestä ja myös itsemyötätunnosta. Tutkimuksellisesti itsemyötätunnosta tiedetään enemmän yksilö- kuin yhteisötasolla. Tutkimuksemme tarkastelee itsemyötätuntoa sosiaalisena ilmiönä keskittyen itsemyötätuntokoulutuksen osallistujien kokemuksiin omasta itsemyötätunnostaan ja itsemyötätunnosta työyhteisössään. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus ja aineistoa (kirjallisia tehtäviä, haastatteluja, avovastauksia kyselyihin) analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä. Tulokset korostavat työyhteisön vuorovaikutusta itsemyötätunnon rakentumisessa. Yksilö heijastaa omaa itsemyötätuntoaan yhteisöön ja yhteisö peilaa vastaavasti itsemyötätuntoa – tai sen puutetta – yksilöihin. Koettua arjen itsemyötätuntoisuutta syntyy tämän dialogisen kehän seurauksena. Tutkimus osoittaa, että itsemyötätunnon määrittelyä organisaatiotutkimuksissa on syytä jatkaa ja kiinnittää huomioita työyhteisöjen itsemyötätunnon toiminnallisuuteen, vuorovaikutuksellisuuteen sekä avata lisää yhteisöllisen itsemyötätunnon kulttuurisia kytköksiä. Myönteinen minäpuhe ja kasvava itsetuntemus yksilöissä ja yhteisössä voivat rakentaa inhimillisesti kestävämpiä voimavaroja ja vahvistaa kohtaamis-, tunne- ja vuorovaikutustaitoja, joita seurakuntatyössä yhä enenevässä määrin nyt tarvitaan. Tämä on keskeistä työntekijöiden jaksamiselle alati muuttuvassa diakoniatyössä.

Abstract

The changing work life of today requires ever greater dynamism and capacity for renewal from diaconal workers. Societal transformations are reflected in their work and demand resources. Means to address these demands have been sought through self-development and self-compassion. Empirically, self-compassion is better understood at the individual than at the collective level (organizations, communities, teams). Our study examines self-compassion as a social phenomenon, focusing on participants’ experiences of their own self-compassion and of self-compassion within their work communities. The data were collected in a large international technology company. The research is a qualitative case study; the materials (written assignments, interviews, and open-ended survey responses) were analysed using qualitative content analysis. The results highlight the role of interaction in the workplace, in the formation of self-compassion. Individuals reflect their own self-compassion onto the community, and the community in turn mirrors self-compassion—or its absence—back onto individuals. Experienced everyday self-compassion emerges through this dialogical cycle. The study shows that the conceptualization of self-compassion in organizational research should be continued, with attention to the functional and interactive dimensions of self-compassion in work communities, and with further exploration of the cultural linkages of collective self-compassion. Positive self-talk and growing self-awareness in individuals and within the community can build more humanly sustainable resources and strengthen the skills of encounter, emotion, and interaction that are increasingly needed in parish work today. This is essential for employees’ ability to cope in the ever-changing field of diaconal work.