MATTI KAMPPINEN & PASI ENGES:
Perinteentutkijat näkevät mielellään teksteissä kuvia, ja toisinaan ovat innokkaasti kääntämässä kuvia teksteiksi. Suullisen perinteen "implikoimien" kuvien jäljittämisessä ei näytä olevan mitään yhtenäistä säännöstöä, eikä kuvien päättelyssä käytettyjä tulkintahypoteeseja yleensä edes eksplikoida. Tämä perinteentutkimuksen piirre on omiaan hämärtämään tutkimuksen rationaalisuusperusteita, eli sitä mitä pyritään tekemään ymmärrettäväksi ja millä perusteella. Käsillä olevan artikkelin tavoitteena on selventää (i) teksteistä pääteltävän kuvallisuuden luonnetta ja (ii) kuvien asemaa representaatioiden joukossa ylisummaan.
Tekstit ja kuvat ovat molemmat geneerisesti ottaen representaatioiden kantajia (representation bearer), ja siirtymät kantajasta toiseen säilyttävät merkityksen enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Kuvien päättely teksteistä ei ole sen eksoottisempaa kuin muidenkaan merkitysten päättely. Kyseessä on tulkintaprosessi, jonka lopputuloksena saatavan merkityksen tai tulkinnan onnistumisen kriteerinä on se, miten hyvin se lisää tai systematisoi ymmärrystä. Kuvien päättelyn on siis samanlaista kuin muidenkin merkitysten päättely. Toisinaan tulkittava merkitys on viisasta ilmaista sanoin, toisinaan taas kuvan avulla. Palaamme lopussa siihen kysymykseen, miten Toiseuteen (vieraat ihmiset ja kulttuurit) kuuluvia merkityksiä voidaan ylipäänsä jäljittää.
Kertomuksemme juoni on seuraava: jaksot 1–2 illustroivat kuvallisuuden jäljittämistä maahisperinteen maanalaisen maailman avulla, jonka jälkeen jaksot 3–8 puolestaan pureutuvat representaatioihin yleisellä tasolla. Jaksossa 9 palaamme maahisperinteen maanalaisen maailman antamiin opetuksiin.
Yksi pohjoisen uskomusperinteen suosikkiolennoista on maahinen, ihmisen kaltainen sosiaalinen olento, joka maanalaisessa maailmassaan viettää omaa ihmisen kaltaista elämäänsä. Maahisten suhde ihmisiin on ambivalentti: ne voivat esiintyä auttajina ja lahjoittajina, mutta toisaalta pahantahtoisina olentoina, kiusantekijöinä, sairauden aiheuttajina ja lapsen vaihtajina (esim. Jauhiainen 1982, 80; Enges 1991). Maahiskertomusten yleisimpiin aiheisiin kuuluu ihmisen joutuminen - joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan – maahisten maailmaan. Näitä kertomuksia analysoimalla on mahdollista hahmottaa mielikuvat, joita kertojilla on ollut maanalaisesta maailmasta. Jos oletetaan, että kertomuksiin on myös uskottu, voidaan puhua maailmankuvasta, tässä tapauksessa käsityksestä maailman kerroksellisesta rakenteesta.
(a)"Elli-ahku – Näkkäläjärvi – muisteli, että hän on ollu maahiaisten talossa. Ja se pitäs ollak koko varma sillä, että se oli kristitty eikä valehtellu.
Hän kö lehmiä ajo, Hirvasvuopiossa oli piikana, ja jätti lehmät Torisenon alapuolelle, nin häntä alko nukuttammaan. Oli iso kivi, nin häm pani selän sitä vastej ja nukahti siihen. Hän kö heräsi nin hän oli maahiaisten talossa. Ja sannoo se emäntä sitte – isäntä souvattaa toisessa kamarissa lasta kehossa – isännälle, että eikö hän tuonuk kauniin miniän. Sitte tullee semmonel laiha nainen – hän seisoo ovensuussa – se viskauttaa (kuiskaa) hälle, että jos mitä tarjotaan nin älä huoli. Hän oli ollu nin hullu ett oli huolinu ja jäänyt tänne.
Se oli tarjonnus sitte jos mitä se emäntä hälle. Hän ei huolinu mittään mitä tarjottiin. Sitte löi perseellek käellä häntä ja sano, että menep pois, paha palvelija ku et huoli mistääm, mitä tarjotaan.
Hän ilmesty siihen kivev viereen.
Valo oli ollu ninku meill on kirkas kuutamav valo."
(Enontekiö. SKS. Alaranta, Päiviö 774. 1951. < Kalle Granqvist, s. 1875.)
(b)
"Mi olim päivän nukkunu iltapuolhej ja nousin ylös ja lähin hakemhan porovvasoja näin heinäkuussa. Mie olin oikeiv vilphana ja raithina kävelemhän. Kuuma kesä oli oikhen ja syöpä, että vasat vaivuthin oikhev, väsythin.
Nim mie kävelin semmosta kangasta, sölkämaata. Mullet tuli yhtäkkiä ninku paino, että mi ej jaksakhan kävellä. Nim mie seisoij ja sytytim piipuj ja varoin, ettei tuli pääse menhon.
No mie lähin kävelemhän sitte ja kävelin nuoin kymmenem metrin päähän. Se oli ninku kivistä laottus sänky. Mi aattelin että lappalaiset oj joskus maailman aikana tehnys sen. Se oli ninku sänky maam päällä laottu. Ja se oli vanheesta laottu.
No mie alam laskemham maate, nin mie olin sölästä kiinni, ja samalla minut viethin huonheshen, enkä mie saanus selvää, mistä minut viethin.
Mi olin ninku vasemalla ovipielessä, seisoin. Siihen ilmesty pöytä, ja sillet tuothir ruokia. Ja siinä huonhessa oli yks rouva, kauhean iso, mustissa vaatheissa, ja sill olit sormea paksut jyvät korvarenkhaissa, kultakorvarenkhat, yletty olkapäille. Ja se oli harmajissa vaatheissa, joka ruokia laitto, ja se oli pienempi ihminen ku se rouva. Ja hokkee, että "Syö nyt poikani, syö nyt poikani, ekkö sie saatakhan syyä".
Mie tiesin sitte, missä mie olin, ja kattelin yhtä suoraa vain. – Sitä pittää vain tuijottaa eikä kattella ympärille eikä syyä eikä puhua.
No kolmek kertaa tuothin eri sortir ruat. Ja ku mie niit en syöny – mie kattoin näin suorhansa yhthälle – nim minuk kropathin taas ja viethir rouvansivu, ja aukeni ovi, jota mie en ollu nähny, toishen huonheshen. No siell oli yks ihminen, ninku surkastunus. Se istu näin seinhän käsin, sölin istu laattiihan. Se nousi ja sano, että älä syö äläkä juo äläkä puhu mithän, ettet jouvu ninku mie raukka tänne.
Ja taas tuothir ruokaa. Ja astiat oli semmoset ninku täälläki. Muki oli vain nin että oli kultatähtiä ympäri, ja paikoin näky kristallia että näky maito läpi, toistalitrav vetonen arviosta. Se aina vei ruap pois ja toi uuet.
Se oli nin surkeaa ko se surkastunu ihminem puhu ja käänty seinhäm päin eikä enämpis puhunu.
Ja huone oli nin ettei sitä nähny, mitä seinät om, mutta noin kyynärän korkeuelle oli seinä alta auki, ja sieltä näky elläintej jalkoja, ko kävelit siellä, ja lapioita. Mutta mie en tohtinuk kumartuak kattomhan. – Ne olit lehmiä taip poroja, mutta raaffaita ne olit.
Mutta katorrajassa oli kellertävä klasi. Sen kohalla se istuki se tyär, se ihminej, juuri. No mie ootan, että tuohan se ruoka, joka viimeksit tuohan. – Se oli neuvonu Matilam Briitavaina minulle lapsena. Sittes se tuothim mulles se malja, se oli paistettu veri.
Ja siin oli semmonem malja, jot ei ollu maampäällä vielä kymmenhim vuoshim mutta nyt on. Mi en syönys siitäkhän, näin kylkisilmällä kattoin kaikkea.
Se yhtäkkiä lyöthin kipshin minut, mutta mie en nähny, mistä minut tuothin ylös.
Sitte mie pääsiv vasta oikeehan omhan olenthon.
Se malja oli ninku nuo nykyset emalimaljat, joiss on sininev viiva syrjän ympäri. Mutta muki ei ole näkyny
Eikä se ole unta.
Mi olen ollus siinä kahenkymmenen yhen uojen ikänen."
(Enontekiö. SKS. Alaranta, Päiviö 715. 1951. < J. H. Alamattila, s. 1873 Muonio.)
(c)
"Kurun emäntä näki kerran maahiaisten asumukset. Se oli kuin kaupunki, kirkkokin oli keskellä."
(Enontekiö. SKS. Paulaharju, S. b) 12465. 1930. < Iida Hetta, s. 1876.)
Kaksi ensimmäistä esimerkkitekstiä muistuttavat suuresti toisiaan: molemmissa maahisten maailma kuvataan maanalaisena asuntona, jonka kokija näkee ainoastaan sisäpuolelta. Kulkureitti maahisten asuntoon on suuren kiven tai kivirakennelman luona, ja siirtyminen toiseen todellisuuteen tapahtuu unen kautta. Perhekuntina elävät maahiset yrittävät ruokaa tarjoamalla saada ihmisen valtaansa, mutta (maan alle joutuneelta ihmiseltä varoituksen saatuaan) kieltäytymällä nauttimasta mitään ihminen pääsee lopulta takaisin maan päälle. Pohjoiskalottialueen maahisperinteen analyysi osoittaa, että tämä kertomustyyppi (Simonsuuri 1961, M 321) on yleinen ja – ihmisestä maahisten kätilönä kertovien tekstien ohella – sisältää eniten konkreettisia kuvauksia maanalaisista olosuhteista. (Enges 1991, 68–70, 73–75; ks. myös Outakoski 1991, 132–137.)
Paitsi edellä esitettyjä, kertomustyyppiin olennaisesti kuuluvia elementtejä, sisältävät kertomukset myös toisintokohtaisia täydentäviä tietoja. Ensimmäisessä tekstissä kuvataan maahisten asunnon valaistusta ja kalustusta (kehto). Jälkimmäinen teksti on yksityiskohtaisempi: se kuvaa kalustuksen (pöytä) ohella maahisten vaatetusta ja koruja, astioita, seinärakennelmia, karjaa ja katonrajassa olevaa ikkunaa.
Kolmas esimerkkiteksti poikkeaa selvästi edellisistä: siinä maanalainen maailma nähdään ulkoa päin ja kuvaus on ylimalkaista, yksityiskohtia ei esitetä. Lyhyydestään huolimatta se kuitenkin välittää kuvan maahisten kaupunkimaisesta asumismuodosta.
Edellä esitetyt tekstit on valittu tarkoituksella valaisemaan tapaa, jolla maanalaista todellisuutta kuvataan. Valtaosassa kertomuksia tällaista kuvausta ei ole; usein maanalaisen maailman olemassaolo vain todetaan.
Tekstuurin tasolla kertomuksista on erotettavissa erilaisia keinoja, joilla kertomustodellisuuden ilmiöitä (olentoja, olosuhteita, tapahtumia) luonnehditaan. Tärkeimmät, toisiaan täydentävät keinot ovat kertominen (narraatio) ja kuvaus (deskriptio). Kertominen etenee ajassa, se vie kertomuksen juonta eteenpäin eikä tavallisesti ole havainnollista. Kuvaus pysäyttää kerronnan, mutta tähtää juonen etenemiseen havainnollistamalla, esimerkiksi antamalla tietoja tapahtumapaikoista ja toimivien olentojen ominaisuuksista. Kerronta ja kuvaus voivat tekstissä esiintyä joko selkeästi toisistaan irrallisina tai kiinteästi toisiinsa kietoutuneina. (Vainionpää 1974, 93–94; Lyytikäinen 1992, 124.)
Tekstissä kertominen ja kuvaus kuuluvat samalle tasolle, ne yhdessä synnyttävät kertomuksen todellisuuden, joka perinnelajista riippuen on tulkittavissa reaalitodellisuuteen kytkeytyväksi tai fiktiiviseksi. Kuvallisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan sellaisia kielellisiä keinoja, joilla tämä kertomuksen pintataso rikotaan. Kuvallisissa ilmauksissa merkitys siirtyy toiselle tasolle: "kirjaimellisen" (denotatiivisen) tilalle tulee "kuvaannollinen" (konnotatiivinen). Tämä perustuu kielen vertauskuvallisuuteen, merkityksen siirtoon, jossa asia saa toiselle asialle kuuluvan nimen. Kuvallisuuden tärkeimpiä osoittajia ja välineitä ovat vertaukset ja metaforat sekä symbolit (kiinteämuotoiset ja toistuvat kielikuvat). (Lyytikäinen 1992, 124; Vainionpää 1974, 18–23, 26–27.)
Kuvauksen kautta kertomustodellisuuden olosuhteet ja ilmiöt välittyvät "sellaisenaan", ts. käytetyt käsitteet ovat merkitykseltään eksplisiittisiä. Kielikuvat viittaavat johonkin sellaiseen, joka ei tekstin pintatasolla tule ilmi; ne siirtävät sanallisten ilmausten merkityksen toiselle tasolle luomalla viittaussuhteita tekstin ulkopuolisiin konteksteihin.
Kuvaus ja kuvallisuus liittyvät usein kiinteästi yhteen. Kun esimerkiksi kerrotaan metsässä nähdyn suurikokoisia, vaaleita lehmiä, kuvauksen tasolla lehmät todella ovat olleet suurikokoisia ja vaaleita. Poikkeuksellinen koko ja väri toimivat kuitenkin myös kuvallisina ilmauksina: ne liittävät havaitut eläimet supranormaaliin maailmaan. Yleisesti ottaen, merkitykset määräytyvät niistä suhteista, joihin ne osallistuvat kulttuuristen järjestelmien osina. Perinneyhteisön jaetut kulttuuriset järjestelmät saavat aikaan sen, että esimerkiksi pelkkä lehmien erikoisen värityksen mainitseminen riittää herättämään mielikuvan karjaa hoitavasta supranormaalista olennosta. On selvää, ettei merkitys kokonaisuudessaan aukea sellaiselle ihmiselle, vaikkapa tutkijalle, joka on näiden kulttuuristen järjestelmien ulkopuolella. Tämän vuoksi kuvien kuten muidenkin merkitysten jäljittäminen on perinteistä hermeneuttista salapoliisin hommaa, jossa aineistoa pyritään tekemään ymmärrettäväksi kutomalla merkitysten verkostoa sen eri osien välille. Seuraavaksi selvennämme taustalla olevaa merkityksen verkostoteoriaa.
Merkitys voidaan ymmärtää tilanteiden väliseksi suhteeksi, eräänlaiseksi funktioksi, joka liittää tilanteita (mahdollisia maailmoja) toisiinsa. Esimerkiksi tekstinpätkän
"Kurun emäntä näki kerran maahiaisten asumukset. Se oli kuin kaupunki, kirkkokin oli keskellä"
merkitys voidaan ymmärtää sen esitys- tai uudelleenkäyttötilanteen suhdeverkostoksi. Verkoston osana voi olla alkuperäinen kokija, ensimmäinen kertomistilanne, asumuksia, maahisia, sosiaalisia sanktioita, elinkeinon ominaisuuksia jne.
Tällaista verkostoteoreettista merkitysteoriaa sanotaan tilannesemantiikaksi (Barwise & Perry 1983). Mutta millä tavalla tilanteiden pitää olla toisiinsa yhteydessä, jotta niiden välinen suhde synnyttäisi merkityksen? Tilannesemantiikka perustuu Fred Dretsken informaatioteoriaan (1981), jonka mukaan kahden tilanteen välillä täytyy olla informaatiosidos, jotta tilanteiden välinen suhde synnyttäisi merkityksen.
Milloin kahden tilanteen välillä on informaatiosidos? Dretsken mukaan tilanteiden A ja B välillä on informaatiosidos jos tilanne A kantaa informaatiota tilanteesta B. Ja edelleen, tilanne A kantaa informaatiota tilanteesta B, jos A:n esiintymisen todennäköisyys ehdolla B on yksi.
Esimerkiksi lämpömittari kantaa informaatiota huoneen lämpötilasta koska huoneen lämpötilan ja lämpömittarin välillä on lainomainen yhteys: lämpömittarin elohopeapatsaan korkeus määräytyy yksiselitteisesti (normaalisssa ilmanpaineessa) huoneessa olevien ilmamolekyylien liike-energiasta. Dretsken informaatioteorian juju piilee lainomaisissa yhteyksissä, joiden avulla tilanteet ovat sidoksissa toisiinsa. Informaatio perustuu lainomaisiin yhteyksiin ja merkitys puolestaan perustuu informaatioon.
Seuraavat tarkennukset ovat kulttuurintutkimuksen kannalta tärkeitä. Ensinnäkin kaikki lainomaiset yhteydet eivät kanna merkityksiä. Maailma on pullollaan lainomaisia yhteyksiä, mutta niistä syntyy merkityksiä vasta sosiaalisissa käyttöyhteyksissä. Merkitysverkot rakentuvat informaatioverkkojen varaan.
Toiseksi, tilanteiden väliset yhteydet ovat kulttuurisesti konstruoituja. Esimerkiksi tilanne, jossa käki kukkuu pihapiirissä, kantoi vanhassa suomalaisessa kansanperinteessä informaatiota mahdollisesta tulipalosta pihapiirissä. Näin ollen lainomaisten yhteyksien verkostoston osana on kulttuuristen rajoitteiden määräänä yhteyksien verkosto, jonka varaan kulttuurintutkimuksen kannalta kiintoisa informaatio- ja merkitysverkosto rakentuvat.
Yksi erityinen informaatiosidos tilanteiden A ja B välillä on silloin, kun A ja B sisältävät samanlaisia olioita. Voimme erottaa kaksi erilaista samanlaisuutta, joille merkitykset voivat perustua: kuvallisen ja tekstuaalisen (Hofstadter 1979).
Kuvallisesta samanlaisuudesta on kyse esimerkiksi äänilevyn ja musiikin välisessä suhteessa. Jokaista äänen palasta (paloittelu voidaan tehdä halutulla tarkkuudella) vastaa yksi kaiverruksen palanen äänilevyllä ja päinvastoin. Myös arkkitehdin piirroksen ja valmiin rakennuksen välillä (jos rakennus on tehty piirroksen mukaan) on kuvallinen samanlaisuus: jokaista rakennuksen osaa vastaa yksi piiroksen osa ja päinvastoin.
Tekstuaalinen samanlaisuus on mielenkiintoisempaa. Esimerkiksi sämpyläresepti "määrää" lopputuloksen, mutta lopputuloksessa on piirteitä, joille ei löydy yhtä ja vain yhtä piirrettä reseptistä.
Tekstuaalisen samanalaisuus ydin piileekin siinä, ettei samanlaisten olioiden tarvitse olla geometrisesti samanlaisia, vaan toinen olio voi toimia toisen olion mallina. Mallina toimivaa oliota voidaan luontevasti sanoa reseptiksi ja mallin mukaista oliota tuotteeksi. Reseptin ei tarvitse olla geometrisesti samanlainen kuin tuotteen, vaan resepti voi olla joukko ohjeita ja sääntöjä, joiden mukaan tuote valmistetaan.
Yleisesti ottaen, kuvallinen samanlaisuus voidaan kääntää tekstuaaliseksi samanlaisuudeksi ja päinvastoin. Esimerkiksi rakennusta koskeva piirros voidaan kääntää joukoksi sääntöjä: aseta lauta A betonilohkon B viereen, kiinnitä pallo C kolmioon D jne. Sämpyläresepti voidaan kääntää sarjakuvaksi, jonka eri vaiheet vastaavat sämpylänvalmistuksen vaiheita.
Kuvallisen isomorfiasuhteen jäseniä on tapana kutsua analogisiksi representaatioiksi, tekstuaalisen isomorfiasuhteen jäseniä puolestaan digitaalisiksi. Analogisen representaation tuntomerkki on siinä, ettei sille ole ns. tarkinta kuvausta. Turun tuomiokirkosta otetusta valokuvasta voidaan sanoa että se representoi
– Turun tuomiokirkkoa
– rakennusta
– tiilirakennusta
– rakennusta jonka tiiliverhoilusta näkyy ainakin sata tiiltä
– punertavaa ulottuvaista oliota,
joista yksikään ei ole etuoikeutettu tai tarkin tai paras kuvaus. Arkielämässä ja tutkijoina tulemme hyvin toimeen analogisten representaatioiden kanssa, koska monesti on sopimuksenvaraisesti selvää, mistä kuvauksesta ollaan kiinnostuneita. Tästä huolimatta analogiselle representaatiolle, esimerkiksi valokuvalle, ei ole tarkinta kuvausta.
Digitaaliselle representaatiolle on puolestaan olemassa tarkin kuvaus. Digitaalisen kellon kellotaulu on hyvä esimerkki digitaalisesta representaatiosta. Kun taulussa lukee "13:30", on tämä kuvaus tarkin mahdollinen. Samoin tekstinpätkälle "Varis lensi puuhun" on olemassa tarkin kuvaus, nimittäin "Varis lensi puuhun."
Ja sitten käännökseen. Mitä tapahtuu kun tekstistä (digitaalisesta representaatiosta) päätellään kuvia (analogisia representaatioita) tai päinvastoin? Pohjoisesta suullisesta perinteestä tunnemme maanalaisen maailman, jossa maahiset asustavat. Yhtään maanalaisen maailman kuvaa emme tunne, mutta voimme päätellä sen joitain avaruudellisia ominaisuuksia tekstien eli kuvausten perusteella. Jos haastattattelupätkässä sanotaan vaikka että se on maanpinnan alapuolella, niin tällä on ilmeinen seuraus koskien maanalaisen paikan sijoittelua.
Supranormaalia koskeva tieto ei kertomusperinteessä esiinny yhtenäisenä, loogisena järjestelmänä; samasta yhteisöstä, samana ajankohtana kerätyt, jopa saman kertojan tiedot ovat usein hajanaisia ja ristiriitaisia. Onko maahiskertomuksista ylipäänsä mahdollista hahmottaa maanalaista maailmaa koskevia mielikuvia? Miten erottaa toisistaan yksilölliset ja yhteisölliset mielikuvat?
Maanalaista maailmaa koskevien kertomusten tapahtumat sekä niissä esiintyvät ilmiöt ja objektit ovat itse asiassa motiiveja (aihelmia), joiden varaan kertomukset rakentuvat, tai pienempiä aihe-elementtejä (piirteitä). Näistä toiset ovat kertomuskokonaisuuden kannalta välttämättömiä, toiset voidaan juonen siitä kärsimättä jättää pois tai korvata toisilla. Motiiveja ja aihe-elementtejä analysoimalla on mahdollista päästä maanalaista maailmaa koskevien mielikuvien jäljille. Seuraavat varaukset on analyysia tehtäessä kuitenkin muistettava:
1) Kertomusten uudellentuottaminen on aina valintatilanne: kertojan on päätettävä, mitä elementtejä hän kulloinkin ottaa mukaan kertomukseensa. Kertojatyyppi ja kertojan käsitys kuulijoiden odotuksista ja ennakkotiedoista ratkaisee kertomuksen laajuuden ja yksityiskohtaisuuden (esim. Kaivola-Bregenhöj 1988, 22–24).
2) Yhteisöllisten mielikuvien esiin saamiseksi ei riitä yksittäisten tekstien analyysi (kuten edellä on esimerkinomaisesti tehty), vaan tarkastelun kohteeksi on otettava alueellisesti ja ajallisesti määritellyn yhteisön tekstien kokonaisuus, periaatteessa kaikki saatavilla oleva aineisto. Korpusanalyysin avulla on mahdollista poimia esiin yleisesti tunnetut ja usein esiintyvät motiivit (ks. Honko 1980, 109–114). Lienee oikeutettua olettaa, että tällaiset motiivit ovat mielikuvien tärkeintä rakennusainetta.
3) Erityisesti vanhan, käsin muistiin kirjoitetun arkistoaineiston kohdalla on muistettava muistiinpanotekniikasta aiheutuva yksityiskohtien karsiutuminen.
4) On hyväksyttävä se tosiasia, että kertomusten kautta voidaan saavuttaa vain osa supranormaalia koskevan ajattelun malleista. Kuvia pääteltäessä tekstien motiivit toimivat evidenssinä, todistusaineistona, jonka avulla kuvia rakennetaan. On selvää, että motiivien avulla voidaan tuottaa kuvien perusosat, ja aihe-elementtien avulla kuvia täydennetään. Kuten olemme jo edellä todenneet, kuvien päättelyssä tutkija on saman tulkintaongelman äärellä kuten muussakin kulttuurintutkimuksessa. Tulkinta ei luonteensa mukaisesti ole koskaan täydellistä, eikä esimerkiksi perinneyhteisön aktuaalisiin mielikuviin, joita ihmiset teksteissä sanoiksi pukevat, ole minkään analyysin avulla suoraa pääsyä.
Barwise, & Perry, J (1983). Situations and attitudes. Cambridge MA: MIT Press.
Dretske, F (1981). Knowledge and the flow of information. Oxford: Blackwell.
Enges, P (1991). Pohjoiskalottialueen maahisperinteen motiivisto. Folkloristiikan pro gradu -tutkielma. Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitos.
Hofstadter, D (1979). Gödel, Escher, Bach. New York: Basic Books.
Holmberg, U (1915). Suomen lappalaiset. Suomensuvun uskonnot 2. Porvoo: WSOY.
Honko, L (1980a). Kertomusperinteen tutkimustavat ja niiden tulevaisuus. Teoksessa Kertojat ja kuulijat. Kalevalaseuran vuosikirja 60. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Honko, L (1980b). Miten luoda terminologia haltijaperinteen tutkimukselle? Teoksessa O. Lehtipuro (toim.), Perinteentutkimuksen perusteita. Helsinki: WSOY, Helsinki.
Itkonen, TI (1948). Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Toinen osa. Porvoo: WSOY.
Jauhiainen, M (1982). Uskomustarinat. Teoksessa I-R Järvinen & S Knuuttila (toim.), Kertomusperinne. Helsinki: SKS.
Kaivola-Bregenhöj, A (1988). Kertomus ja kerronta. Helsinki: SKS.
Lyytikäinen, P (1992). Mielen meri, elämän pidot Volter Kilven Alastalon salissa. Helsinki: SKS.
Outakoski, N (1991). Lars Levi Laestadiuksen maahiskuva verrattuna Kaaresuvannon nomadien maahiskäsityksiin. Oulu: Acta Societatis Historicae Ouluensis. Scripta Historica XVII.
Simonsuuri, L (1961). Typen- und Motivverzeichnis der finnischen mythischen Sagen. FFC 182. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat.
Vainionpää, M-L (1974). Kirjallisuustieteen perusteita. Helsinki: WSOY.
Lyhennetty versio samannnimisestä artikkelista, joka sisältyy teokseen M. Kamppinen et al., Kaaos & kosmos 1 – kognitiivisen kulttuurintutkimuksen perusteet (Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, Turku 1994).