SEPPO KNUUTTILA:
Luonnoksia kohteenkaltaisuuden, esittämisen, katsomisen ja nähdyksi tulemisen suhteista
"Kaikkein naiivein esittämisnäkemys voitaisiin ehkä ilmaista näin:'A esittää B:tä siinä määrin kuin A muistuttaa B:tä'. Jäänteitä tästä näkemyksestä, valikoidusti jalostettuna, esiintyy yhä useimmissa esittämistä käsittelevissä kirjoituksissa. Suurempaa virhettä voitaisiin tuskin kuitenkaan tiivistää näin lyhyeen kaavaan", kirjoittaa Nelson Goodman. Tässäkin luonnostelmassa on epäilemättä noita jäänteitä, vaikka yritänkin katsoa "suoraan silmiin".
Kulttuurifilosofisesti katsoen taiteellinen realismi näköisyyden vaatimuksineen on ollut jäljittelyn periaatteen mahdollisimman täysipainoista toteuttamista. Ei ihme, että valokuvaaminen on sen keksimisen ja kehittelemisen aikana koettu menneisyyttä ja todellisuutta käsityöläismäisesti dokumentoivan kuvataiteen suureksi uhkaajaksi ja haastajaksi. Elokuvan tulo vastaavasti on merkinnyt todellista vallankumousta menneisyyden tapahtumien kuvaamisessa. Kun valkokankaalla "juna saapuu asemalle" uudelleen ja uudelleen, nykyisyys lähestyy siinä loputtomasti menneisyyttä.
Hiukan nurinkurisesti juuri jäljittelyn tarkkuus onkin ollut näköismuotokuvien ja -patsaiden dokumentaarisen estetiikan perustana. Valo- ja elokuva ovat sekä vapauttaneet että kahlinneet kuvataiteita. Näihin päiviin saakka on ajateltu, ettei hienoinkaan valokuva arvostuksellisten konventioiden mukaan voi ylittää veroistaan "käsinmaalattua" muotokuvaa (mistä syystä näköismaalauksilla ja -patsailla onkin vielä kysyntää). Kehitys näyttää kuitenkin kulkevan siihen suuntaan, että kuvataiteidenkin vanhat reviirit menettävät merkitystään: jäljittely, kopioiminen, lainaaminen jne. ovat myös uusien tulkintojen keinoja, eivät vain vanhan toistamisen tekniikkaa.
Mielikuvien ja näköisyyden puolustaminen niin fiktion kuin havaintojen todellisuudessa on perustunut ennen kaikkea vahvaan eksternalismiin, jonka mukaan kuvattavalla kohteella on vain yksi oikea aikaan ja paikkaan sidottu olemus. Kuvaajan taidoista – ei niinkään näkemyksestä, tulkinnasta tai merkityksenannosta – on riippunut miten täydelliseen esitykseen hän kykenee, eli miten hyvin hän pystyy kuvattavaa jäljittelemään. Tällaista kulttuurifilosofista versiota on totuttu kutsumaan myös naiviksi realismiksi, jossa yksinkertaisesti kielletään mahdollisten mutta toteutumattomien maailmojen olemassaolo (kubismissa nämä teesit ainakin osittain tuhoutuivat).
Vahvalla eksternalismilla on keskeinen asema konservatiivisissa ja elitistisissä kulttuuriteorioissa. Ne tukeutuvat ennen muuta traditioihin ja ulkoisiin muotoihin, ja niiden käytäntö liittyy niin taloudelliseen kuin poliittiseenkin valtaan ja miesvaltaan. Tällainen kenttä vierastaa ja torjuu johdonmukaisesti uusia ajatuksia, tulokkaita, muukalaisia. Uusien asioiden tekemistä on taiteiden piirissä vaikeata suoranaisesti estää, mutta kritiikillä hegemonian kenttää voi suojella tehokkaasti, varsinkin jos voi käyttää tiedotusvälineissä isännän ääntä.
Mielikuvitus ihmisen henkisenä ominaisuutena liittyy sellaisiin arvostettaviin seikkoihin kuin luovuus, joustavuus, ennakkoluulottomuus, rohkeus. Mutta todellisuudentajun sivuuttava mielikuvitus on aikuisella ihmisellä sairauden oire, tarkkailun aihe. Tähän järjestykseen myös lapset hitaasti mutta varmasti kasvatetaan. Sen sijaan toteutumattoman menneisyyden, totuutena esitettyjen kuvitelmien ja tyhjiksi käyneiden arvojen puolustamista pidetään henkisissä ja aineellisissa johtoasemissa olevien kansalaisten arvokkuudelle sopivana käytöksenä. Kulttuurimme kummallisuuksiin vielä kuuluu, että mielikuvitukselle annetaan kyllä sijaa menneisyydessä mutta ei tulevaisuudessa. Vaikka tulevaisuuden mahdollinen toteutuminen nimenomaan edellyttäisi realismia laajentavaa mielikuvitusta.
Melankolia on viisaudesta, vakavuudesta, elämänkokemuksesta ja voimattomuudesta eetoksensa ammentava mentaliteettimuoto, johon nostalgia historiallisen inversion versiona usein kytkeytyy. Tiedonhaluisille tämä prosessi ilmenee ns. pitkänä kestona siinä kuluvan vuosituhannen eurooppalaissa runoudessa, jonka musertavana teemana on "valitus ylitse nykyisen ajan". Melankoliaa voidaan tarkastella myös kokemuksen ja viattomuuden välisenä jännitteenä; sen monitorisessa kentässä kokemus katsoo nostalgisesti menneisyyteen – viattomuus tuijottaa tulevaisuuteen ja näkee siellä kokemuksen.
Katseen subjekti on alituisessa liikkeessä nykyisen ja menneen välillä: siitä joka katsoo siihen jota katsotaan, siitä jota katsotaan siihen joka katsoo jne. Valokuvan filosofiassa subjektin liike tiivistyy usein katoavan ajan ja kuolemanläheisyyden viestiksi; tätä viestiä ovat tulkinneet niin Walter Benjamin, Michel Tournier kuin Susan Sontag ja ennen muita Roland Barthes, jolle kuolema ja hulluus ovat merkkejä paitsi valokuvan totuudellisuudesta, myös subjektin läsnä- ja poissaolosta. "Jokainen, joka katsoo suoraan silmiin on hullu" – vailla ymmärrystä, siis viaton.
Gregory Bateson on kirjassaan Angels Fear (1987) käsitellyt kokemuksen ja viattomuuden teemaa kahden tietoisuuden dialektisena punoksena. Viattomuus ja kokemus ovat kontradiktorisessa suhteessa toisiinsa (toisin kuin esim. kokemus ja kokemattomuus tai viattomuus ja syyllisyys), mutta ajallisesti ne sijoittuvat peräkkäin kuten lapsuus ja aikuisuus; ulkoinen ja sisäinen kontrolli ovat yhtä kaukana vapaudesta, joka piileksii aina nurkan tai seuraavan kukkulan takana. Viattomuus on vapautta oikeudettomuuden liekanarussa ja vastaavasti kokemuksen vapautta ympäröi vastuun tiedostamisen aitaus – ei sinänsä kovin omaperäistä.
Edelleen Batesonin mukaan viattomuuden ja kokemuksen suhdetta leimaa sama kunnioituksen ja kateuden sekoitus, jonka on niin ominaista yleensä sosiaalisille hierarkioille (ambivalenssi kuuluu "tunteiden logiikkaan" ja esimerkiksi huumorintutkimuksessa sitä pidetään perustavaa laatua olevana selittäjänä). Ruoho aidan toisella puolella näyttää vihreämmältä, vaikka se tosiasiallisesti olisi kuinka väritöntä tahansa. Paradoksaalisesti alistettujen kulttuuri näyttää alistajien silmissä sekä halveksittavalta että kadehdittavalta kuten myös alistajien kulttuuri alistettujen silmissä. Bateson arvelee, että tämä koskee myös sukupuolten välisiä suhteita. Naisten ja miesten välinen jännitys ja erilläänolo perustuvat kulttuurihistoriallisesi katsoen huolellisimmin varjeltuihin salaisuuksiin. "Kokemuksen" näkökulmasta mystifioiduin tiedon laji on naisen tieto, mikä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että "kokemus" kulttuurihistoriallisesti hallitsevana tiedon lajina on suvultaan maskuliininen, arvelee Bateson.
Yleisesti ottaen salaisuuksien problematiikkaan nähden viaton voi olla vain sellainen, joka ei tiedä salaisuuksia olevan olemassakaan. Tietoja puristavan kiduttajan keskeinen ongelma on, tunteeko asiakas salaisuuden vai ei. Viattoman luiden katkominen voi tuottaa ainoastaan sadistista tyydytystä, jonka energeettistä merkitystä ei tietenkään kannata väheksyä. Tietämättömyytenä ja itsetiedottomuutena ilmenevää viattomuutta on fyysistä väkivaltaa lukuunottamatta konstikasta riistää; tämä haaste onkin stimuloinut rankaisevaa ja syyllistävää mielikuvitusta uskomattomiin tekoihin: viaton hukkuu, syyllinen nyljetään, marttyyrien verinen historia kirkastaa paradoksaalisesti viattomuuden kontekstin. Tietoisuus kuolemanläheisyydestä on kansanomaisessa maailmankuvassa tärkeä totuudenläheisyyden koetinkivi – esimerkiksi lukuisissa kaskuissa pohditaan sitä kieltämättä elävin silmin hiukan koomista kysymystä, että kannattaako kuolinvuoteella tunnustaa syntejä, katua ja hävetä.
Batesonin vanhuuden päivien kirjoituksissa pyhän epistemologia näyttää kiinnittyvän usein William Blaken visionääriseen filosofiaan. Referoimani kirjoitus viattomuudesta ja kokemuksesta on yhteydessä Blaken runoelmiin Viattomuuden lauluja ja Kokemuksen lauluja. Eksplisiittinen side on kuitenkin yllättävä: kuoleman läheisyydessä viattomuus syrjäyttää kokemuksen (mutta myös velat jäävät maksamatta ja työt tekemättä). Jos jokainen tuntisi ytimissään kuoleman, "contran" kosketuksen, kateutta ei enää olisi, ei myöskään menestymisen tai epäonistumisen illuusioita, ei häpeää ei tyhjyyttä. Thelneitsyt kohtaa kaaoksen. Lienee paikallaan huomauttaa, että puhun tässä Blaken ja Batesonin suulla kuolemasta, en kuolemisesta. Vaikka Bateson kertookin viittausten vakuudeksi henkilökohtaisista kuolemanläheisyyden kokemuksistaan, viattomuuden hetkistään, niin eivät tällaiset aivoitukset kyllä tee tyhjäksi sitä, että kuoleman hetkelläkin syylliset herjaavat tuomareitaan, jumalaa ja kohtaloa sekä vannovat kostoa (hirtehishuumori). Tämän Batesonkin kyllä myöntää jo seuraavalla sivulla kuvatessaan balilaisia hautajaismenoja, joissa rituaaliset klovnit käsittelevät brutaalisti vainajaa muiden osallistujien riemuksi ja kauhuksi. Narrit, klovnit ja hullut ovat varsinaisia järjestyksen ylläpitäjiä rituaaleissa, eivätkä lainkaan kaaoksen luomuksia kuten on usein haluttu esittää.
Postmodernin filosofiassa tai diskurssissa, jos niin halutaan sanoa, katoamisen nostalgian ja tyhjentymisen melankolian ohella on keskusteltu arvo- ja normijärjestelmien hajoamiseen liittyvistä kulttuurisista rajatiloista; kokemuksen paikkaa ei olekaan vallannut viattomuus vaan kauhu, joka tuntuu jäytävän "kypsään ikään" ehtineitä miehiä, jotka tekevät lähes kaikki alamaisten elämää koskevat päätökset. Jo parikin kertaa edellä esiin tullutta hulluutta on pyritty tutkimaan ja tulkitsemaan viattomuuden ja luovuuden komplementtina sekä järjestyksen ja epäjärjetyksen välittäjänä. Tämä hulluus ei ole kirjaimellista vaan metaforista. Se ei siis tarkoita mielisairautta, vaan "toisin silmin" katsomista, tavanomaisesta poikkeavan näkökulman löytämistä, vanhojen totuuksien kyseenalaistamista ja riippumattomuutta niistä, mutta ennen kaikkea se on viattomuutta. Vihjeistä voi päätellä, että hulluus on huumorin veli ja koomisen sisar; lisäksi hulluus ja myytit ruokkivat toisiaan.
Muutama vuosi sitten amerikkalainen uskonnonfilosofian, etiikan ja arvoteorian tutkija Tom W. Boyd julkaisi pikku artikkelin jumalan hullujen fenomenologiasta. Merkityksen tarkoitukseksi tulkitsevassa jutussa hän tarkastelee klovneja kirkkojen viattomina outsidereina, tekopyhyyden kriitikkoina, oppaina kaaoksessa, häpeän kantajina ja rajojen tiedustelijoina. Kirjoitus on tyypillinen "hulluuden puolustus"; uskonnonfilosofisesta näkökulmasta se on vain hiukan tulkitsevampi – tekisi mieli sanoa puolueellisempi – kuin esimerkiksi Olli Alhon "hulluuden puolustus". Viattoman ulkopuolisen, mykän todistajan, katuvan syyttömän tai Kassandran (ennustaja, jota kukaan ei uskonut) probleemit ovat paradoksaalisuudessaan kiinnostavia, myyttisten teemojen tapaan yhä uudelleen esiin nousevia ja avoimeksi jääviä. Mutta kun näistä aiheista, ajatuksista ja pitkän keston mentaliteettimuodoista yritetään rakentaa positiivisen hulluuden universaliaa, ollaan pahasti metsään menossa tai kylähullupäiville alustamaan luovuudesta.
Eri aikakausien ja kulttuuripiirien totuus, hyvyys, kauneus ja hyödyllisyys kiistävät kirkkaasti toisensa, mikä sinänsä on trivialiteetti, mutta yhtä itsestään selvää pitäisi olla myös, että kulttuurit kaikessa laajuudessaan sosiaalisina muotoina tuottavat kollektiivisesti hulluuden ja hullut, viattomuuden ja marttyyrit, pyhän ja oikean. Tätä on tarpeetonta leimata antropologiseksi relativismiksi tai ns. bisosiatiivisten yhteiskunta- ja kulttuuriteorioiden puolusteluksi, joiden mukaan kulttuurit tuottavat vastamaailmat itselleen. Kulttuurisessa mielessä normaalista ei voi tehdä luotettavasti hulluutta koskevia päätelmiä, vakavasta ei voi johtaa huumoria ja koomista eikä hyvästä elämästä voi muitta mutkitta päätellä millaista on huono elämä. Esimerkkejä on helppo ladella: Rehellinen katsoo kuulustelijaansa suoraan silmin, mutta "jokainen joka katsoo suoraan silmiin on hullu". "Ehkäpä Pietarikin tunsi itsensä pikemminkin naurettavaksi kuin traagiseksi hahmoksi kuullessaan kukon laulavan ja halusi kuolla tämän vuoksi narrin kuoleman ja tulla naulituksi ristiin ylösalaisin", pohdiskelee Olli Alho.
Huumorintaju mielenlaatuna käy yksiin mielihyvää tuottavan henkisen vireyden kanssa. Alarajaa ei ole eikä ylärajaa. Tulokset vain sijoittuvat – tai meillä on tapana sijoittaa ne – eri lokeroihin. Taito tehdä jokin miellyttävällä tavalla oudoksi, tehdä kohteesta vieras ja silti tunnettu ja puoleensavetävä, se on Novaliksen käsityksen mukaan romanttista runoutta. Komiikan tuottamista on tavattu kuvata samaan tapaan – mutta siitä ei synny romanttista komiikkaa. Jos humoristisen mielen ominaisuuksia halutaan vahvistaa narrien pilkalla, häpäisyllä ja vahingonilolla, komiikka on sen mukaista. Vanhan kansan käsityksen mukaan sellainen oli kaikista hauskinta. Entä nyt?