Tutkijantyöni alkuvaiheet kietoutuvat mielessäni samanaikaisiin kokemuksiini aloittelevana perheenemäntänä. Poikamiestyttönä elin iloisesti ruokalalounailla, makaronilla ja tonnikalalla. Kun sitten astuin avoliittoon, aloin suurella tohinalla opiskella ruoanlaittoa anopilta peritystä "Kotiruoka"-keittokirjasta. Keräilin laatikoittain reseptejä, ja mies pisteli urheasti poskeensa lähes kaikki kokeilujeni tulokset.
Kun opiskelijatytön kotileikki vähitellen muuttui tutkijarouvan arkiruljanssiksi, jäivät reseptit ja keittokirjat kaappeihin. Nykyisin perheemme ruokavalio koostuu neljästä viidestä perusateriasta, joihin kokoan ainekset sen mukaan, mitä kaapista löytyy, mikä näyttää hyvältä tai on tarjouksessa. Joukkoon on sitten lisättävä nakkeja tai jauhelihaa ja naamioitava mahdolliset sienet ja kesäkurpitsa, jotta myös esikoinen suostuisi syömään.
Tutkimustyön taas aloitin marssimalla kirjahyllyn sijasta suoraan ruokakaapille. Läksin liikkeelle mielenkiintoisesta nykykulttuurin ilmiöstä ja parin kuumeisen kenttätyökesän jälkeen istuin sitten kasettien, kyselylomakkeiden ja havaintoraporttien keskellä. Se keitos kypsyikin pitkään hiljaisella tulella. Sain sen lopulta valmiiksi vasta sitten, kun vakuutin itselleni ettei minun tarvitse yrittää miellyttää kaikkia mahdollisia maistajia.
Päädyttyäni nyt vihdoin ammattitutkijaksi tunnen joskus pyyteleväni anteeksi sitä, että otteeni tutkimustyöhön muistuttaa enemmän kauppatorilla kiertelevää tai ruokakaappiansa penkovaa perheenäitiä kuin oppinutta keittiömestaria. Se on kuitenkin monessa suhteessa perinteentutkijan ja yleensä humanistin kohtalo. Meidän on useimmiten tyydyttävä siihen, mitä kaapista löytyy: niihin lähteisiin, joita menneiden sukupolvien edustajat ovat meille jättäneet ja joita nykyhetken ihmiset suostuvat meille antamaan.
Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että ruokakaappitutkija selviäisi ilman teoriaa tai metodeita, vaikka ne eivät olekaan tutkimuksen lähtökohta. Juuri niiden avulla yhtä hyvin tutkija kuin perheenhuoltaja toteuttaa ja muokkaa visiotaan tulevasta ateriasta tai tutkimuksesta. Kokin on tunnettava ainesten kypsymisen ja yhteensopimisen periaatteet, vaikka ei täsmällisesti hallitsisikaan niiden taustalla olevia kemian ja fysiikan lakeja.
Yhtä hyvin voi tietysti seurata reseptiä. Silloin kysytään teorian ja metodien hallintaa siinä vaiheessa, kun ruokakaapista tai lähikaupasta ei löydykään juuri niitä aineksia joita reseptissä edellytetään. Sekä reseptistä että ruokakaapista liikkeelle lähtemällä voi saada aikaan maukkaan aterian tai sellaista sotkua, joka ei kelpaa ravinnoksi ihmisille eikä aina edes hiirille (kuten ensimmäinen ja ainoa yritykseni valmistaa imellettyä perunalaatikkoa).
Jos on olemassa reseptitutkijoita ja ruokakaappitutkijoita, on myös reseptitieteitä ja ruokakaappitieteitä. Näiden välillä käydään joskus kiivasta keskustelua siitä, millainen tutkimus on todella tieteellistä. Tuollaiset arvoasetelmat ovat yhtä hyödyllisiä kuin pohtia sitä, tarvitsevatko ihmiset oikeastaan ollenkaan ruokaa vai riittäisikö keittokirjojen lukeminen. Lama-aikana jälkimmäinen vaihtoehto olisi tosin kiinnostava, mutta kokeilijat voivat tuskin sitä suositella.