Billy Ehn & Barbro Klein, Från erfarenhet till text. Om kulturvetenskaplig reflexivitet. Carlsson Bokförlag 1994.

Arv. OUTI LEHTIPURO-SEPÄNMAA

"Reviewers are usually people who would have been poets, historians, biographers, etc., if they could... (Samuel Taylor Coleridge) Tämä monina fraseologiutuneina sitaatteina kirjallisuudessa esiintyvä asenne ei ole etnologien tai folkloristienkaan keskuudessa harvinainen: ne jotka osaavat, tutkivat, ne jotka eivät osaa arvostelevat. Ajankohtaisesta tutkimuksesta kirjoittaminen – teoreettinen essee, arvostelu, katsaus – tuovat tekijälleen etenkin pienissä tiedeyhteisöissä helposti enemmän vihamiehiä kuin meriittiä. Vaikka valitetaan tutkijoiden työstään saaman palautteen niukkuutta, sen tarjoajia ei aina arvosteta.

Billy Ehn ja Barbro Klein eivät kuitenkaan ole pelänneet tarttua härkää sarvista. Ensin toimittamassaan artikkelikokoelmassa Etnologiska beskrivningar ja nyt kirjassa Från erfarenhet till text he pysähtyvät kysymään miten kulttuurin tutkijat, etnologit ja antropologit oikein toimivat, mitä tieteellistä tekstiä tuotettaessa itse asiassa tehdään.

Edellisessä kirjassa oli tarkastelun kohteena etnografisen kuvauksen asema ruotsalaisessa etnologiassa. Nyt on teemana tutkijan refleksiivisyys ("thinking about ones own thinking") ja erityisesti "miten tutkija käsittelee omaa subjektiivisuuttaan ja omaa läsnäoloaan tutkiessaan muita ihmisiä". Vuonna 1985 pidettyyn seminaariin perustuva kirja ei ole paksu, 83 sivua mutta pedagogisesti taitavasti rakennettu: sen luettuaan tietää millaisista asioista puhutaan kun puhutaan tutkimuksen refleksiivisyydestä. Tekijöiden käyttämä kirjallisuus tulee lähes kokonaan antropogisen keskustelun piiristä (Crapanzano, Dwyer, Clifford, Rabinow ym.).

Ensimmäinen luku Ångest och metod tarkastelee esimerkkien avulla miten eri tutkijat ovat kuvanneet kenttätyönsä subjektiivista sisältöä. Toinen luku Från erfarenhet till text pureutuu kirjoittamisen refleksiiviseen olemukseen – etäännyttämiseen ja vakuuttavuuteen, kenttätutkimuksen tekijyyden ongelmiin jne.

Perusteellisemman analyysin kohteeksi on valittu yksi turvallisen kaukainen antropologinen kenttätutkimus (Barbara Myerhoff, Number Our Days, 1979) ja yksi oman etnologisen tiedeyhteisön bestseller (Jonas Frykman & Orvar Löfgren Den kultiverade människan, 1978). Miten tutkijat riveillä ja rivien välissä käsittelevät omaa rooliaan, mitä tutkimukset kertovat tekijöistään ja ajastaan. Tavoitteena ei ole henkilöhistoria vaan tieteellisen tekstin retorisen olemuksen ymmärtäminen.

Moni etenkin vanhemman polven tutkija voi kysyä mitä hyötyä tällaisesta analyysista on ja kuka sitä tarvitsee. Eikö olisi parempi käyttää aikansa varsinaisten kulttuuri–ilmiöiden tutkimiseen? Minut Billy Ehn ja Barbro Klein ovat saaneet vakuuttuneeksi siitä, että etnologiassa ja folkloristiikassa tarvitaan tällaista pohdiskelua. Sitä tarvitaan sekä yliopisto-opetuksessa ja tutkijakoulutuksessa että tutkimuksen kehittämisessä ja evaluaatiossa.

Parhaat professorit ovat vanhastaan sanoneet "älkää uskoko auktoriteetteja, ei edes minua". On siis periaatteessa hyväksytty, että jo opiskelijoiden on hyvä osata lukea tieteellisiä tekstejä – myös tenttikirjojaan – kriittisesti, purkaen ne alkutekijöihinsä ja olla ottamatta kuuluistenkaan tutkijoiden teoksia annettuna jumalansanana. Ehn ja Klein näyttävät kädestä pitäen miten tämä lähiluku tapahtuu.

Koko tieteenalan kehityksen kannalta on nähdäkseni hyödyksi, jos tutkijat tottuvat lukemaan tarkasti ja puhumaan eksplisiittisesti sekä omasta että muiden tutkijoiden tieteellisestä kirjoittamisesta: mistä aineksista tutkimus rakentuu, miten tieteellinen teksti toimii, mistä kaikista seikoista tutkijoiden näkökulmavalinnat ja tulkinnat riippuvat. Olemme tottuneet puhumaan Metodeista ja Teorioista, siitä mitä tieteenteon pitäisi olla. On virkistävää ja inspiroivaa vaihtaa perspektiiviä ja katsella välillä tutkimuksen ruohonjuuritasoa, sitä mitä ja miten tutkijat todella tekevät. Etsimättä tulee mieleen folkloristinen paralleeli: kun emme enää näe folklorea anonyymina "perinteenä", joka koskemattomana siirtyy sukupolvelta toiselle vaan olemme oppineet tarkastelemaan sitä kontekstissaan, suhteessa käyttäjiensä elämään ja ilmaisutarpeisiin voisi olla reilua antautua itsekin samaan syyniin, ottamatta sitä liian henkilökohtaisesti. Tavoitteena kun ei ole kummassakaan tapauksessa yksittäisten ihmisten tirkistely vaan yleisempien prosessien ymmärtäminen.

Vieraita kulttuureita tutkivassa antropologiassa tällainen tieteenalan sisäinen reflektio on kuulunut kuvaan pitempään kuin "omia" kulttuureja tutkivassa pohjoismaisessa etnologiassa ja folkloristiikassa. Kirjan lopussa tekijät suosittavatkin myös etnologeille oman tieteenteon lähtökohtien ja tutkimusprosessin entistä eksplisiittisempää pohdintaa. Tästä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

En nimittäin aivan usko, että reflektion näkökulmasta antropologia on yhtä kuin etnografia on yhtä kuin etnologia, kuten tekijät näyttävät olettavan. Kullakin tiedeyhteisöllä on omat kirjoittamattomat kenttätyön ja tieteellisen kirjoittamisen käytänteensä, joita ei saa esille muuten kuin paneutumalla juuri kyseisen tradition taustaan. Yleensä antropologiassa sama tutkija suunnittelee tutkimuksen, tekee kenttätyön juuri sitä varten ja kirjoittaa tutkimuksen valmiiksi. Esimerkiksi suomalaiseen folkloristiikkaan tällainen tutkimuskäytäntö on vasta kotiutumassa. Tavallisempaa on ollut, että tutkimukset tehdään aineistoista, joita ei ole kerätty juuri kyseistä tutkimusta varten. Myöskään tutkijan suhdetta "toiseen", informanttiin, ei ole nähty meillä samalla tavalla kuin antropologiassa. Jos antropologisen keskustelun käsitteet siirretään sellaisenaan meikäläisten käytäntöjen tulkintaan, menetetään ehkä jotakin olennaista oman traditiomme ymmärtämisestä.