PERTTI J. ANTTONEN, Ph.D.:
1. Tämä on kommentti Helsingin Sanomissa 1.6.1994 julkaistuun, FL Kirsti Salmi-Niklanderin kirjoittamaan arvosteluun Anna-Leena Siikalan ja Sinikka Vakimon toimittamasta kirjasta Songs Beyond the Kalevala: Transformations of Oral Poetry (Studia Fennica Folkloristica 2. Helsinki: SKS 1994).
2. Annan tunnustusta sille, että arvostelija on saanut julkaistua arvostelunsa maan suurimmassa päivälehdessä. Näin sekä arvostelija, arvosteltava kirja ja sen tekijät sekä asianomainen tutkimusala saavat julkisuutta akateemisen maailman ulkopuolella. Mutta toisaalta juuri tästä kommenttini suurelta osalta kumpuaakin. Koska kyseinen arvostelu on nimenomaisesti suunnattu ns. suurelle yleisölle eli oman tutkimusalan ulkopuolelle, haluan kiinnittää huomiota siiten, miten kirja ja sen tekijät sekä asianomainen tutkimusala saavat julkisuutta arvostelijan toimesta ja mihin valoon kirja tai osa siitä sekä sen edustama tutkimusala pannaan.
3. Ensin arvostelija lausuu muutaman yleisluonteisen toteamuksen suomalaisen kansanrunoudentutkimuksen historiasta ja esittelee Anna-Leena Siikalan kirjoittaman esipuheen. Sen jälkeen hän jakaa artikkeleiden kirjoittajat miehiin ja naisiin ja arvioi niiden sisältöä – samoin kuin niiden yleistä, tieteenalan ulkopuolista mielenkiintoa – mielestäni puolueellisesti lähinnä vain yhdeltä kannalta: siltä, onko niissä sukupuoliproblematiikkaa vai ei. Jos on, se on hyvä; jos ei, se on huono. Naisten artikkeleissa sitä arvostelijan mielestä on, miesten artikkeleissa ei ole. Jo arvostelun alaotsikko sisältää implisiittisen tuomion: "Naistutkijat pohtivat sukupuolta, miestutkijat sivuuttavat sen tyystin."
4. Arvostelija kuittaa lyhyellä maininnalla miespuolisten kirjoittajien lingvistiset sekä tekstin muotoon ja esittämiseen liittyvät kysymykset ja osoittaa arvostavansa sellaista analyysiä, jossa tarkastellaan tematiikkaa suhteessa sosiaaaliseen todellisuuteen. Sosiaaliseksi todellisuudeksi tuntuu arvostelijalle kelpaavan kuitenkin vain sukupuoliproblematiikka ja sekin vain naistutkijoiden näkökulmasta. Poikkeuksena naisrintamaan hän mainitsee Eino Kiurun käsittelemän naisvihatematiikan, mutta hän ei mainitse esimerkiksi Neitsyt Maria -tematiikkaa Tom DuBois'n artikkelissa tai minun artikkelini tematiikkaan liittyvää sukupuoliroolien konstruointia avioliittoseremoniassa.
5. Minusta suoraan sanoen tuntuu, että arvostelija haluaa antaa kirjasta ja sen edustamasta tutkimusalasta Helsingin Sanomien lukijoille sellaisen kuvan, että naistutkijoiden kirjoituksiin kannattaa tutustua, sillä he seuraavat aikaansa ja ymmärtävät tarkastella aineistoaan sukupuoliproblematiikan valossa, kun taas miehet ovat tästä problematiikasta täysin tietämättömiä ja tutkivat asioita, jotka ovat irrelevantteja tieteenalan ulkopuolisille. En väitä, että tällainen ylilyönti on tyypillistä feministiselle argumentaatiolle, mutta sitä esiintyy, mikä tekee hallaa koko sukupuoliproblematiikan tutkimukselle.
6. Tematiikkaan liittyvän arvioinnin lisäksi arvostelija suo yhden kappaleen arvostelustaan etnopoeettiselle analyysille, jota kirjassa edustaa kaksi artikkelia, joista toinen on minun kirjoittamani. Näiden arvon hän kuittaa seuraavanlaisesti: "Tutkielmat ovat mielenkiintoisia tapausanalyysejä, mutta mikroskooppisuudessaan niiden anti jää tieteenalaan vihkiytymättömälle suhteellisen laihaksi."
7. Tarkoittaako "tieteenala" tässä etnopoetiikkaa vai folkloristiikkaa? Mikäli se tarkoittaa etnopoetiikkaa, tahtooko arvostelija sanoa tässä, että hän ei itse ole etnopoetiikkaan vihkiytynyt, joten hänelle etnopoeettisten "tapausanalyysien" anti jää suhteellisen laihaksi? Mikäli tieteenalalla tarkoitetaan folkloristiikkaa, sanooko arvostelija tässä, että "mikroskooppiset" etnopoeettiset analyysit ovat folkloristiikan tieteenalan sisäinen asia ja kiinnostuksen kohde, eivätkä siten sisällä kuin suhteellisen laihan annin muille kuin folkloristiikkaan vihkiytyneille? Entä onko arvostelija tässä asettautunut kuvittelemiensa tieteenalaan vihkiytymättömien ihmisten asemaan ja "nähnyt", että tutkielmien anti jää suhteellisen laihaksi? Ottaen huomioon että arvostelija kirjoittaa Helsingin Sanomien lukijoille, minulle syntyy mielikuva, että arvostelija itse asiassa varoittaa tieteenalan ulkopuolisia: älkää erehtykö lukemaan näitä artikkeleita, sillä ne on tarkoitettu vain sisäpiirille ja siksi niiden anti jää suhteellisen laihaksi!
8. Kysymys määrätyn tieteenalan relevanssista muun akateemisen tutkimuksen ja yleisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta on aina aiheellinen, ja siksi olisin halukas kuulemaan, millä kriteereillä arvostelija luokittelee etnopoeettisen metodin vain folkloristiikkaan ja erityisesti sen sisäpiiriin kuuluvaksi. Näinhän ei ole asian laita varsinkaan Suomessa, jossa etnopoetiikka sai ensimmäistä kertaa julkisuutta nyt arvosteltavan kirjan sivuilla. Etnopoetiikka ei voi olla vain "folkloristiikkaan vihkiytyneiden" sisäinen asia, jos folkloristit Suomessa eivät ole siihen edes perehtyneet. Yleismaailmallisestikaan etnopoetiikka ei ole folkloristiikan sisäinen asia, vaan se liittyy sekä teoreettisilta lähtökohdiltaan että tieteenfilosofiselta perustaltaan laajaan tekstuaalisuuden, entekstualisaation, narratiivisuuden ja poetiikan tutkimukseen, jota tehdään tänä päivänä folkloristiikan lisksi antropologiassa, lingvistiikassa, kirjallisuudentutkimuksessa ja uskonnollisten tekstien tutkimuksen puitteissa myös uskontotieteessä. Kyseessä on siis monitieteinen metodi, jota sovelletaan ensimmäistä kertaa suomalaisen kansanrunouden tutkimukseen. Siksi olisinkin odottanut kirjan arvostelijalta arviota siitä, miten hyvin tai huonosti tässä sovellutuksessa on onnistuttu: onko saatu uutta relevanttia tietoa tekstin sisällöstä, muodosta ja merkityksestä vai ei?
9. Entä sitten arvostelijan toteamus etnopoeettisista analyyseistä "mikroskooppisina"? En voi välttyä ajatukselta, että mikroskooppisuudessa on arvostelijan mielestä jotain negatiivista ja triviaalia detaljiutta. Siihen nähden, että arvostelija puoltaa sellaisia temaattisia analyysejä, joiden avulla voi "etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka koskevat suomalais-karjalaisen kulttuurin ja kansanomaisen ajattelun perustavia tekijöitä", huomion kiinnittäminen runokieleen, runon verbaaliseen ja lingvistiseen sisältöön sekä muotorakenteeseen voi vaikuttaa mikroskooppisuudelta. Triviaalia detaljitietoutta se ei kuitenkaan ole. Pidän etnopoetiikan "mikroskooppisuutta" vastaavanlaisena nyt muodissa olevan ginzburgilaisen mikrohistorian kanssa: olennaisia eivät ole pienet yksityiskohdat sinänsä vaan niiden suhde laajempiin merkityskonteksteihin.
10. Tohdin väittää, että kysymys etnopoetiikan "mikroskooppisuuden" relevanssista folkloristiikalle on juuri päinvastoin kuin mitä arvostelija antaa ymmärtää. Pelkkien tapausanalyysien sijasta etnopoetiikka on tulkinnan metodologiaa, jolla on paljonkin annettavaa sekä folkloristiikalle että suullisen runouden tutkimukselle yli tieteenalarajojen. Yritin omassa artikkelissani nikenomaisesti korostaa, että etnopoeettisen analyysin päämäärä ei ole vain tekstianalyysi eli tekstin sisällöllisten elementtien selvittäminen, vaan sen avulla tutkitaan tekstin muotoa ja rakennetta, joka puolestaan on olennainen tekijä pyrittäessä tekemään tulkintoja tekstin mahdollisista merkityksistä toisaalta esittäjilleen ja toisaalta kuulijoilleen tai lukijoilleen. Tässä tekstin temaattinen sisältö on yksi – mutta vain yksi – olennainen tekijä. Keskeistä on siis merkityskategorian määrittyminen sosiaalisena prosessina, ja koska teksti toimii esittäjänsä retorisena välineenä, on olennaista tutkia retoriikan ja muotoestetiikan suhdetta merkityksen prosessoinnissa. Yhtä olennaista on tutkia niitä sosiaalisia instituutioita, joiden puitteissa retoristen ja esteettisten elementtien mukaisia tekstisisältöjä tulkitaan.
11. Suullisen runouden teksti on aina intertekstuaalisissa suhteissa toisiin teksteihin ja se osallistuu kulttuurin jatkuvaan uusintamiseen kommentoimalla kulttuurisesti määrittyvää esityksen ja kerronnan estetiikkaa. Sen esittäjä on myös interperformatiivissa suhteissa muihin – historiassa, nykyajassa ja tulevassa ajassa oleviin – esityksiin, samoin kuin yksilönä erilaisissa suhteissa sekä ihmisiä että heidän välistä viestintää määrittäviin sosiaalisiin instituutioihin ja kulttuurisiin kategorioihin. Näistä syistä tekstin ja sen merkityksen tutkimus ei ole irrallaan "laajemmista" kysymyksenasetteluista vaan päinvastoin, olennainen osa kulttuurin "laaja-alaista" tutkimusta. Etnopoeettisen tutkimuksen tarkoitus on siis nimenomaisesti tutkia "runojen tematiikkaa ja niiden yhteyksiä sosiaaliseen todellisuuteen" eli seikkaa, jonka arvostelija katsoo tulevan esiin vain arvosteltavan kirjan naispuolisten kirjoittajien artikkeleissa.
12. Olennainen kysymys tässä on se, millä metodologisilla keinoilla päästään käsiksi runojen tematiikan ja sosiaalisen todellisuuden välisiin yhteyksiin. Tässä etnopoetiikka tarjoaa konkreettisia metodologisia ratkaisuja tutkijan oman intuition ja arvailun sijaan. Sen sijaan, että tutkija rientäisi tekemään yleisellä tasolla päätelmiä "suomalais-karjalaisen kulttuurin ja kansanomaisen ajattelun perustavista tekijöistä", mitä arvostelija ilmeisesti mentaliteettitutkimukseen viitaten peräänkuuluttaa, pidän parempana tutkia niitä sosiaalisia prosesseja ja sitä kulttuurista praksista, jossa ihmiset toimivat ja luovat sitä kollektiivisuutta, jonka nimissä tai jota vastaan he konstruoivat omaa yksilöllisyyttään. Tämä yksilöllisen ja kollektiivisen välinen dialektisuus on nimittäin eräs olennaisia konteksteja sekä tekstin esittämiselle että sen tulkinnallisille merkityksille.
13. Pahoin pelkään, että kansanrunouden ja poetiikan tutkimukseen perehtymättömänä arvostelija ei osaa nähdä sitä, mistä suullisen runouden tutkimuksessa on kysymys ja tästä syystä ihmettelen, miksi hän on ottanut tehtäväkseen arvostella tähän spesifiin tutkimusalaan kuuluvan teoksen. Vaikka kansanrunoudentutkimuksen oppiainetta kutsutaan nykyisin folkloristiikaksi, folkloristi ei välttämättä ole kansanrunoudentutkimuksen asiantuntija.
14. Arvostelija päättää arvostelunsa kauniiseen kiitokseen kirjan kuvituksesta ja sanoo sen havainnollistavan sitä, "miten poliittisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti etäällä vienalais- ja inkeriläiskylät olivat samaan aikaan rakennettavasta Suomen kansallisvaltiosta". Tämä toteamus mielestäni osaltaan osoittaa, kuinka toisenlainen on arvostelijan ajattelutapaan nähden se tiedekäsitys, johon etnopoetiikkakin kytkeytyy. Eräs keskeisiä seikkoja omassa artikkelissani on nimittäin kysymys tekstuaalisesta representaatiosta ja sama kysymys voidaan kohdistaa myös kuvalliseen representaatioon. Kirjassa julkaistut kuvat vienalais- ja inkeriläiskylistä eivät voi havainnollistaa etäisyyttä suomalaisesta kansakunnanmuodostuksesta, koska ne ovat olemassa juuri sen vuoksi. Katse vienalaiseen ja inkeriläiseen toiseuteen sai kulttuurisen ja poliittisen merkityksensä nimenomaan siitä käsin, mikä arvo tämän katseen tuotteilla (valokuvilla, maalauksilla, muistiinpanoilla yms.) oli samaan aikaan rakennettavassa Suomen kansallisvaltiossa ja erityisesti sen historiakuvassa.