SEPPO KNUUTTILA:
Helsingin yliopiston kansatieteen assistentti Sirpa Karjalainen arvioi Helsingin sanomissa 4.6. kirjaani Tyhmän kansan teoria. Lehdessä ei pidetty tarpeellisena julkaista muutamia väärinkäsitysten tarkennuksia, joihin Karjalaisen kirjoitus mielestäni antoi aihetta. Koetin esittää näkemykseni sävyisästi seuraavaan tapaan:
Tyhmän kansan teoria on tulkitseva ja poleeminenkin esitys siitä, millä tavoin menneisyyden kansa on perinnetieteissä tuotettu tutkimuskohteeksi. En ole mitenkään sitoutunut kannattamaan laskeutuvien kulttuuriainesten hypoteesia osana tyhmän kansan teoriaa, vaikka Karjalainen lukijoille niin uskottelee. Olen kyllä arvioinut kyseistä hypoteesia yhtenä kansankulttuurin subjektin tuottamis- ja tulkitsemistapana. Tyhmän kansan teorian käytäntöä on ollut myös menneisyyden kuvaaminen päättyneenä, kokonaisena ja yhtenäisenä kertomuksena sekä valikoitujen ja idealisoitujen kulttuuripiirteiden esittäminen kansankulttuurin elettynä todellisuutena.
Olen tieten tahtoen korostanut sitä, ettei tyhmän kansan teoria ole kenenkään syyttelyä tai auktoriteettien tarkoituksellista irvailua, kuten Sirpa Karjalainen alansa puolesta loukkaantuneena luulee (kaikkihan tietävät, että kansatieteellinen tutkimus on vaikeampaa kuin "lyhyen kurssin koulufysiikka"). Sen sijaan esittämässäni muodossa tk-teoria voisi toimia esimerkiksi sen salakavalan mahdollisuuden kritiikkinä, että me ihailemme ja tutkimme sellaista menneisyyden kansaa, jonka olemme tosiasiallisesti itse luoneet. Opasteiksi menneisyysretkille olen tarjonnut mm. mentaliteettien tutkimusta, nostalgian tulkintoja sekä etnometodologian näkökulmia. Mutta nämä eivät ole Karjalaiselle kelvanneet, sillä hänen mielestään huumorintutkijalta on lupa odottaa ennen kaikkea humoristisia esityksiä. Pitäisikö sitten Sirpa Karjalaiselta tapojen tutkijana vastaavasti edellyttää tavanomaisia esityksiä?
Koska Karjalainen ei halua tai ei osaa tehdä eroa tapahtuneiden asioiden ja tapahtuneita asioita koskevien esitysten välillä, hän päätyy mm. puolustamaan "kansanihmistä" luovana, vaikutteita jalostavana yksilönä eli uusintamaan ihanteellisen subjektin kategoriaa, jota muuten poliittisessa elämässä yleensä kiillotetaan vaalien alla – näin se käy. Vaikka representaatiot ovat heijastuksia todellisuudesta, ne ovat myös itse todellisuutta ja voivat joissakin tapauksissa – kuten esimerkiksi Petri Shemeikan kulttikohtalo osoittaa – vallata edustamansa kohteen paikan. Sillä tavoin kertomukset ja muunkin muotoiset esitykset tapahtuneista asioista rakentavat uusia tulkintoja menneestä tulevaan. Jos tyhmyys tiivistyy joukossa, mikä estää pitämästä (itse)kritiikittömiä tutkijoita joukkona?
Ps. Jos ketä kansatieteellinen aitous käsitteellisessä muodossa kiinnostaa, niin Joensuussa, Pohjois-Karjalan museon Maakunnan aarteita -näyttelyssä on muun kiinnostavan tavaran ohella nähtävänä Petri Shemeikan kuolinsänky.