HYR.195 [34] Elektroloristi 1/1995 ISSN 1237-8593
Katja Hyry
Mitä elämänhistoriallinen kerronta oikeastaan on? Mistä ihminen kertoo kertoessaan elämästään? Miksi hän kertoo elämästään? Kenelle hän kertoo?
Elämänhistoriallinen kerronta on yksi kulttuurintutkimuksen keskeisistä kiinnostuksen kohteista. Erityisesti suullisen perinteen tutkijat ovat havainneet ihmisen taipumuksen kertoa heiltä kysytyistä asioista helposti oman elämänsä kontekstissa (esim. Suolinna & Sinikara 1986, 169-170). Perinteenlajeja etsineet folkloristitkin heräsivät huomaamaan aiemmin lajiluokitusten ulkopuolelle jätetyn kerronnan lajin 1970-luvulla ja erityisesti 1980-luvun alussa (esim. Pentikäinen 1971, 1978; Virtanen 1982; Siikala 1984).
Tarkastelen tässä artikkelissa elämänhistoriallisen kerronnan luonnetta ja elämänhistoriallista kerrontaa tutkimuskohteena. Artikkelin taustalla on lokakuussa 1994 valmistunut lisensiaatintyöni "Rajakansan historia ja historian kokijat: Vienankarjalaisten vaiheet 1900-luvulla" (Hyry 1994). Tarkastelin työssä vienankarjalaisten vaiheita nk. yleisen historian ja "oman" historian näkökulmista. Oma historia valottui elämänhistoriallisesta kerronnasta käsin.
Paitsi folkloristit, myös antropologit, sosiologit ja psykologit tuntevat elämänhistoriallisen kerronnan. Mistä tässä kerronnassa oikeastaan on kysymys? Mitkä elämän tapahtumista valikoituvat kerronnan kohteiksi? Miksi kerrotaan? Missä ja kenelle?
On havaittu, että voimakkaat sosiaaliset muutokset ja liikkuvuus synnyttävät tarvetta muistella mennyttä elämää (Virtanen 1982, 176).(1) Muutostilanteissa lisääntyvää elämänhistoriallista kerrontaa voisi luonnehtia yritykseksi luoda jatkuvuutta ja järjestystä kaaostilaan. Pitkäaikaissairaita vanhuksia tutkineen Raili Gothónin mukaan elämäntarinan kertominen on yksi keskeinen tapa ratkaista myös sairastumisesta aiheutuvaa kriisiä. Elämäntarinan kertominen voi rohkaista kohtaamaan kriisiä, auttaa löytämään kokonaiskuvaa elämästä ja myös integroimaan eri elämänvaiheita ja kokemuksia. Kertomalla voidaan etsiä "kosmosta kaaokseen" (Gothóni 1990, 65-66; ks. myös Gothóni 1994, 246-247).
Näyttää siltä, että muutokset yleensä johtavat ihmisen arvioimaan uudelleen sitä, mikä on mennyt. Kysymys voi olla sosiaalisesta, maantieteellisestä tai yhtä hyvin elämänvaiheeseen kuuluvasta muutoksesta. Esimerkiksi vanhuuspsykologiassa on havaittu, että vanhuuteen elämänvaiheena liittyy lisääntyvä tarve arvioida elettyä elämää kokonaisuutena. Tämä arviointi voi olla järjestyksen ja tarkoituksen etsintää; sitä on kutsuttu, Erik H. Eriksoniin viitaten, pyrkimykseksi persoonallisuuden integraatioon.(2) Onnistuneen integraation vastakohtana on epätoivo jäljellä olevasta lyhyestä ajasta ja kuolemanpelko (Malassu ym. 1989, 219).
Vanhuudessa ilmenevä muisteleminen ja elämänhistorian kertaaminen (life review) ovat siis vanhuuspsykologian näkökulmasta osa vanhuuteen kuuluvaa normaalia mentaalista prosessia. Tässä integraatioprosessissa pyritään antamaan merkitystä eletyn elämän kokemuksille ja tapahtumille. Aiemmin koetulle etsitään mielekästä yhteyttä nykyhetken kokemusten kanssa. Tavoitellaan ikäänkuin siltaa, joka on johtanut vaiheesta toiseen ja tuonut lopulta tähän: nykyhetkeen. Muistelemalla elämäänsä yksilö tavallaan pyrkii varmistamaan oman menneisyytensä siinä muodossa, kuin se hänelle itselleen on sopivinta (Malassu ym. 1989, 220-221). On helppo havaita, että kysymys on prosessista, joka on tärkeä kaikissa elämänvaiheissa, mutta näiden tutkimusten mukaan erityisen tärkeä vanhuudessa (Lefrancois 1990, 671).
Mitkä tapahtumat koetuista vaiheista sitten valikoituvat kerronnan kohteiksi? Miten ihmisen "orientaatio"(3) suhteessa oman elämänsä vaiheisiin, omaan elämänhistoriaan, määräytyy? Mistä kerrotaan?
Gabriele Rosenthalin mukaan tapahtuman biografinen merkitys määräytyy sen perusteella, missä määrin se uhkaa yksilön tulevaisuutta tai menneisyyttä. Jos elämä tapahtumasta huolimatta jatkuu ennallaan, sen biografinen merkitys jää todennäköisesti pieneksi. Mutta jos yksilö tapahtuman seurauksena joutuu läpikäymään menneisyyttään ja uudelleen kirjoittamaan omaa historiaansa tai elämänkäsitystään, nousee tapahtuman biografinen merkitys suureksi. Jos tulevaisuus ei enää tapahtuneen seurauksena sovikaan yhteen menneisyyden kanssa, on menneisyyskin "nähtävä uudelleen". Ihmisellä tuntuu olevan tarve nähdä itsensä samana yli erilaisten elämäntilanteiden ja -tapahtumien (Rosenthal 1989, 190).
Näin määräytyy esimerkiksi se, miksi kokonaista sukupolvea kohdanneet historialliset muutokset näyttäytyvät niin erilaisina eri ihmisten kohdalla. Tapahtumien biografinen merkitys muodostuu erilaiseksi: toiselle historiallinen käännekohta voi olla myös henkilökohtainen käännekohta, toisen elämä voi käännekohdasta huolimatta jatkua lähes entisen kaltaisena. Rosethalin mukaan tapahtumien vaikutus alkaa tuntua silloin, kun päivittäiset rutiinit häiriytyvät. Katkos tai muutos tavanomaisessa kokemuspiirissä vaikuttaa (Rosenthal 1989, 191).(4)
Tuskallisesta, elämään käännekohdanomaisesti vaikuttaneesta tapahtumasta ei kuitenkaan välttämättä muodostu kertomusta. Gabriele Rosenthalin mukaan kerronnan muodostumiseen vaikuttaa kokemuksen luonne, kertomuksen biografinen merkitys sekä sosiaalinen funktio. Esimerkiksi sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa taistelleet veteraanit eivät muistelleet ensimmäisen maailmansodan kokemuksiaan kuin lyhyin raportein. Toisesta maailmansodasta he sen sijaan kertoivat vuolaasti pitkiä moniepisodisia kertomuksia. Miksi? Rosenthalin mukaan ensimmäisen maailmansodan kokemukset olivat niin kaoottisia ja jäsentymättömiä, että tämä vaikutti kertomiseenkin. Ne eivät kokemuksinakaan jäsentyneet toisiaan seuraaviksi tapahtumiksi (Rosenthal 1991, 34-36, 40).
Rosenthalin mukaan kokemuksista, jotka ovat muistettavissa jossakin tapahtumajärjestyksessä, kerrotaan helpommin kuin kaoottisista ja hajanaisista kokemuksista. Samoin päivittäisestä rutiinista erottuvista, erityisesti paikan vaihtumiseen liittyvistä tapahtumista sekä muistetaan että kerrotaan enemmän. Mitä relevantimpi historiallinen tapahtuma tai vaihe biografisesti on, sitä todennäköisemmin se johtaa kertomiseen (Rosethal 1991, 40).
Se, mistä kerrotaan, näyttää kiinteästi liittyvän siihen, miksi kerrotaan. Onkin useaan kertaan korostettu, että kertomus elämästä on kertojansa näkemys menneisyydestään kertomahetkellä (esim. Kohli 1981, 65; Sinikara & Suolinna 1986, 169). Yhteenvedonomaisesti voi todeta, että ihminen kertoo elämästään 1) tilanteen synnyttämän tarpeen mukaan ja 2) valikoi sen, mitä kertoo, tapahtuman biografisen merkityksen mukaan.
Elämänhistoriaan liittyvä terminologia vaikuttaa edelleen, laajasta käytöstä huolimatta, epäselvältä. Käsitykseni mukaan elämänhistoriallista kerrontaa tarkasteltaessa tulisi erotella toisistaan 1) haastattelujen tai muun aineiston pohjalta koottu elämänhistoria, 2) tietyssä kontekstissa kerrottu elämänkertomus tai elämäntarina sekä 3) jotakin elämänvaihetta koskevat kertomukset.
Elämänhistorian ja elämänkertomuksen tai elämäntarinan eroa on korostettu näin: "Kertomus tehdään, mutta historia saadaan selville." (Titon 1980, 278; ks. Siikala 1984, 142-143) Tästä näkökulmasta elämänhistorian kartoittamisen tavoitteena on "saada selville" yksilön elämänhistorialliset vaiheet. Esimerkiksi Juha Pentikäisen Marina Takalo -tutkimusta voi kutsua kirjoitetuksi elämänhistoriaksi, jonka tutkija on laatinut Takalon omien kertomusten pohjalta. Se on erotettava puhutusta tai kirjoitetusta elämäntarinasta (Pentikäinen 1982, 22-23).
Elämänhistoria pohjaa selkeästi tutkijan työhön ja milloin tutkimusmenetelmänä on haastattelu, on korostettava tutkijan ja tutkitun vuorovaikutussuhteen merkitystä (Oring 1988, 205-206). Tämä on myös lähdekriittinen kysymys; on pohdittava sitä, määrittyykö tutkimuksen kohteena oleva elämänhistoria tutkijan kysymysten vai kertojan kokemusten, muistojen tai kertojankykyjen kautta (Oring 1988, 196). Onkin kysytty mm. sitä, kirjoitetaanko elämänhistoria niinkuin se kerrotaan? Onko tutkija se, joka muodostaa erilaisista fragmenteista, mielikuvista ja äänistä kokonaisuuden sen käsityksen pohjalta, joka hänellä elämänhistoriasta on? (ks. Babcock 1988, 298-300).(5)
Ns. elämänhistoriallista menetelmää, joka lähtee haastatellun elämänvaiheista, on käytetty suomalaisessa tutkimuksessa varsin paljon. Menetelmällä on usein ollut välinearvo; sen keinoin on pyritty paneutumaan esimerkiksi arkoihin tai muuten vaikeasti käsiteltäviin aiheisiin. Elämänhistorian konteksti on suonut luontevan yhteyden kysymyksille. Esimerkiksi Kirsti Suolinna ja Kaisa Sinikara selvittivät elämänhistoriallisella haastattelulla kyläyhteisön kertomus- ja uskomusaineistoa (Suolinna & Sinikara 1986, 169-170).
Elämänhistoriaa on tarkasteltu myös selittävänä tekijänä; yksilön perinnesuuntautumista, repertoaarin valikoitumista tai perinteen tuottamisprosessia on tarkasteltu elämänhistorian valossa. Esimerkkeinä tämänkaltaisista tutkimuksista voi mainita Päivikki Suojasen, Juha Pentikäisen ja Anna-Leena Siikalan tutkimukset.
Päivikki Suojanen on käyttänyt elämänhistoriallista menetelmää tutkimuksessaan spontaanin saarnan tuottamisprosessista Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa. Tutkimuksessa pohdittiin saarnaajan elämänvaiheiden osuutta tuotettuun saarnaan. Elämänhistoriallisilla muuttujilla ja persoonallisuuden piirteillä pyrittiin selittämään spontaania saarnaa (Suojanen 1978, 42).
Juha Pentikäisen Marina Takalo -tutkimuksessa keskeiseksi ongelmaksi muodostui yksilön persoonallisuuden, maailmankuvan, elämänhistorian ja suullisen repertoaarin välinen suhde. Tutkimuksen kuluessa painopiste siirtyi yksilön uskonnosta yksilön maailmankuvaan ja suulliseen repertoaariin, joiden muotoutumista tarkasteltiin mm. elämänhistorian pohjalta (Pentikäinen 1971 ja 1978; ks. myös Pentikäinen 1982, 19-20).
Anna-Leena Siikalan tutkimuksessa kauhajokelaisista kansankertojista elämänkokemuksia tai elämänhistoriaa tarkasteltiin kertojien perinneorientaatiota selittävänä tekijänä (Siikala 1984).
Minkälainen on elämäkerrallisella teemahaastattelulla eli ns. elämänhistoriallisella menetelmällä kootun aineiston suhde spontaanisti kerrottuun elämäntarinaan? Elämänhistorian ja elämäntarinan (tai elämänkertomuksen) erot tulivat havainnollisesti esille tutkimuksessa, jossa kokeiltiin molempia aineistoja.
Peter Öberg käytti ikääntyneiden elämäkertatutkimuksessa aineistona sekä lyhyehköjä, vapaita kertomuksia, joissa haastateltu kertoi omaehtoisesti elämäntarinansa että laajempia biografisia teemahaastatteluja. Menetelmät täydensivät toisiaan: elämäkerrallinen teemahaastattelu täydensi omaelämäkerran mustia aukkoja, käsittelemättömiä alueita ja omaelämäkerta saattoi tuoda esille sellaista haastateltavalle tärkeää informaatiota, joka olisi pelkässä teemahaastattelussa jäänyt vaille huomiota. Öbergin mukaan teemahaastattelu on kuin palapelin kokoamista, jossa haastattelija ja haastateltava yhdessä sovittavat paloja yhteen. Tavoitteena on saada mahdollisimman kattava kuva haastateltavan elämänkulusta; etsitään siis elämänhistoriaa (Öberg 1991, 301-303).
Mikä on puhuttu tai kirjoitettu "elämäntarina"? Onko suullisen perinteen alueelta löydettävissä lajia, jota voisi kutsua elämäntarinaksi? Jos tällainen laji on, onko elämäntarina sille sopiva ja kattava nimitys?
Usein tutkijat kertovat saaneensa tutkittavilta elämänhistoriallisen haastattelun tuloksena elämäntarinan.(6) Käsite onkin yleisesti käytetty ja tunnettu. Jos "elämäntarinaa" kuitenkin pidetään folkloristiikan lajiluokitusten mukaan tarinana, jolla on lajityypilliset piirteensä, kuten stereotyyppinen muoto ja rakenne, voisi jokin muu käsite toimia tällaisessa yhteydessä paremmin (ks. Siikala 1984, 142-143).
Anna-Leena Siikala ehdottaa Jeff Todd Titoniin (1980) viitaten mahdolliseksi käyttökelpoiseksi käsitteeksi yksilön elämänvaiheita kuvaaville vapaamuotoisille ja henkilökohtaisille kertomuksille elämänkertomusta (omaelämäkerrallinen tai autobiografinen kertomus). Elämänkertomus on "henkilön kertomus omasta elämästään tai siitä, mitä hän pitää merkittävänä osana tuota elämää". (Titon 1980, 276, 278, 290. Kirjassa Siikala 1984, 142-143).
Elämänkertomuksia (tai elämäntarinoita) tarkasteltaessa pitäisikin korostaa sitä, että kysymyksessä on kertomus, joka on suhteellisen kiteytynyt, mutta muutoksille altis, ja jota kerrotaan erilaisissa konteksteissa. Kysymyksessä on siis kokonaisuus; kertomus elämästä tilanteessa, jota kertoja parhaillaan elää. Elämänvaiheet kerrotaan silmällä pitäen tiettyä päämäärää, joka on kertojan elämäntilanteen tai kertomistilanteen synnyttämä.
Yksilön elämänkertomus muodostuu erilaiseksi eri tilanteissa. Esimerkiksi evakon elämänkertomus korostaa niitä elämänvaiheita, jotka ovat muodostuneet tämän identiteetin kannalta merkityksellisiksi. Jos tämä sama evakko kertoo "sairastuneen elämänkertomuksen"(7) vaikkapa sairastuneelle kohtalotoverilleen tai jossakin muussa tilanteessa, kertomus muodostuu todennäköisesti aivan erilaiseksi. Molemmat ovat "elämänkertomuksia", mutta kumpi on "elämäntarina"? Ongelman ratkaisu on käsitykseni mukaan kontekstissa, joka on aina huomioitava. Ihmisen kertomus elämästään syntyy viime kädessä aina kertomistilanteessa.
Jo aiemmin tässä artikkelissa kiinnitettiin huomiota elämänhistorian syntyprosessiin. Minkälaisesta aineistosta tutkija kokoaa tutkitun elämänhistorian? (Ks. Babcock 1984, 188-189).
Paitsi kertomukset, myös monet muut muodoltaan ja funktioltaan vakiintuneet perinteenlajit tarjoavat mahdollisia väyliä omaelämäkerrallisten aiheiden käsittelylle (Siikala 1984, 142). Kertomusten, laulujen tai itkujen kautta voidaan käsitellä elämänhistoriaan liittyviä tapahtumia (esim. Pentikäinen 1971, 339-340).
On havaittu, että tunnettujen perinteenlajien lisäksi kerronnassa esiintyy myös ns. henkilökohtaisia lajeja, joiden muoto voi olla tunnistettavissa, mutta sisältö vaihtelee kertojan ja hänen kokemustensa mukaan. Sandra Dolby Stahl on käyttänyt yksiepisodisesta, sekulaarista henkilökohtaiseen kokemukseen pohjaavasta kertomuksesta nimitystä personal narrative (Stahl 1989, 13). Lajilla on Stahlin mukaan liittymiä memoraattiin, anekdoottiin, elämänhistoriaan, perhekertomuksiin (family story) ja paikallishistorian tapahtumiin (Stahl 1989, 13).
Laji on tunnistettavissa kolmen ominaisuuden pohjalta: 1) Sillä on dramaattinen, kertova rakenne, 2) kertomus oletetaan todeksi ja 3) kertoja ja kertomuksen päähenkilö on sama (Stahl 1989, 15). Stahlin mukaan tällainen kerronta ei tiukasti ottaen ole folklorea; tietyntyyppinen folklore on kuitenkin ilmaistavissa sen keinoin (Stahl 1989, 19).
Käsitykseni mukaan elämänhistoriallisessa haastattelussa syntynyt aineisto koostuu usein juuri tällaisista henkilökohtaisista lajeista; tässä mainituista persoonallisista kertomuksista, memoraateista tai perinteenlajeista, jotka ovat saaneet biografista merkitystä yksilön elämän aikana (ks. Pentikäinen 1978, 246-264).
Elämänhistoriallisen kerronnan tutkimukseen liittyy monia käsitteellisiä epäselvyyksiä. Olennaista onkin, että tutkijat pyrkisivät kertomaan selvästi minkälaista heidän aineistonsa on. Onko aineistona "elämäntarina" tai "elämänkertomus"? Vai onko kysymyksessä haastattelumateriaalin pohjalta koottu "elämänhistoria"? Jos näin on, minkälaista haastattelumateriaali on? Koostuuko se erilaisista elämänvaihetta koskevista kertomuksista tai muista nk. henkilökohtaisista lajeista?
1. Elämänhistoriallista haastattelua onkin käytetty mm. juuri siirtolaisten ja pakolaisten identiteettiä kartoittavissa tutkimuksissa. Esim. Catani 1981, Eros & Kovacs 1988, Huseby-Darvas 1988.
2. Erik H. Eriksonin mukaan vanhuuteen kuuluvan psykososiaalisen kehityksen kriisin ääripäät ovat minän eheys ja epätoivo. Kriisin onnistunut ratkaiseminen merkitsee oman elämän hyväksymistä ainoana oikeana vaihtoehtona, ja myös merkityksellisten ihmisten hyväksymistä siihen kuuluneina. Kysymys on tavallaan oman elämän merkityksen ja tarkoituksen löytämisestä tai sen vastakohtana epätoivosta, ettei mitään voi enää muuttaa. Erikson käyttää minän eheytymisestä nimitystä integraatio. (Erikson 1959, 98-99; ks. myös Lefrancois 1990, 671).
3. Vrt. Anna-Leena Siikalan kansankertojia koskevassa tutkimuksessaan käyttämää käsitettä "perinneorientaatio": "Kertojan yleinen perinneorientaatio muodostuu niistä intresseistä, joita hänellä on erilaisia perinneaiheita kohtaan. Perinneorientaatio muotoutuu yksilön elämän aikana samoin kuin muutkin perustavanlaatuiset asennoitumiset; näiden tavoin se saattaa muuttua yksilön elämäntilanteen muuttuessa." (Siikala 1984, 225).
4. Saman on todennut myös Martine Burgos (1988, 24): "All these stories that we tell each other help us to live, to overcome the passing discontinuities of life which constantly threaten our identity..."
5. Pueblointiaani Helen Corderoa tutkinut Barbara Babcock päätyi kenttätyönsä jälkeen korostamaan voimakkaasti elämänhistorian syntyprosessia: "Whatever the text that is ultimately produced and labelled a life history, it is not a THING but a RELATIONSHIP. It is a thing only in the sense that it is an artifact of the ethnographic encounter." (Babcock 1988, 297-298).
6. Esim. Gothóni 1987, 50: "Tässä tutkimuksessa käytetty elämäkertamateriaali koostuu potilaiden kertomista elämäntarinoista. Elämäntarinaansa kertoessaan ihmiset kuvaavat, miten he kokevat elämänsä ja ympäristönsä. Tällöin tulevat esille myös heidän arvonsa ja maailmankuvansa. Potilaiden keskustelussa välittämän elämäntarinan ei voida tulkita vastaavan faktista historiaa, vaan on muistettava, että aineisto on persoonallista, subjektiivista ja selektiivistä." (Ks. myös Suolinna & Sinikara 1986, 169).
7. "Sairastuneen elämänkertomus", josta olen käyttänyt myös nimitystä sairaskertomus, paljastui yleisimmäksi lajiksi SKS:n reumaperinnekilpailussa. Sairaskertomus on kertomus sairaudesta oman elämän kontekstissa. Se on kertomus siitä, miten sairaus on muuttanut elämää, miten sen kanssa on opittu elämään, mitä on olla sairas (ks. K. Pentikäinen 1992, esipuhe).
BABCOCK Barbara 1988: Shaping selves, reshaping lives: The art and experience of Helen Cordero. S. 281-309. Life History as Construction/Performance. Toim. Tamas Hofer & Peter Niedermuller. HAS, Budapest.
CATANI Maurizio 1981: Social Life History as Ritualized Oral Exchange. S. 211-222. Biography and Society. Toim. Daniel Bertaux. SAGE, USA.
ERIKSON Erik. H. 1959: Identity and the Lifespan. Selected Papers. Psychological Issues. Vol. 1, N.o 1.
EROS Ferenc & KOVACS Andras 1988: The Biographical Method in the Study of Jewish Identity in Present-Day Hungary. S. 345-356. Life History as Cultural Construction/Performance. Toim. Tamas Hofer ja Peter Niedermuller. HAS, Budapest.
GOTHÓNI Raili 1987: Pitkäaikaissairaan vanhuksen maailma ja uskonnollisuus. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 149, Helsinki.
GOTHÓNI Raili 1990: From Chaos to Cosmos: The Telling of a Life Story Reconsidered. S. 65-76. Journal of Cross-Cultural Gerontology 5/1990.
GOTHÓNI Raili 1994: Pitkäaikaissairaan vanhuksen ja hänen omaisensa maailma. S. 236-252. Sairaus ja ihminen. Kirjoituksia parantamisen perusteista. Toim. Katja Hyry. Tietolipas 132. SKS, Pieksämäki.
HUSEBY-DARVAS Eva 1988: Migrating Inward and Out: Validating Life Course Transitions through Oral Autobiography. S. 379-408. Life History as Cultural Construction/Performance. Toim. Tamas Hofer ja Peter Niedermuller. HAS, Budapest.
HYRY Katja 1994: Rajakansan historia ja historian kokijat: Vienankarjalaisten vaiheet 1900-luvulla. Lisensiaatintyö. Uskontotieteen ja folkloristiikan laitokset. Helsingin yliopisto.
KOHLI Martin 1981: Biography: Account, Text, Method. S. 61-75. Biography and Society. Toim. Daniel Bertaux. SAGE, USA.
LEFRANCOIS Guy R. 1990: The Lifespan. Wadsworth Publishing Company, USA.
MALASSU Pirjo-Leena, RUTH jan-Erik ja SAARENHEIMO Marja 1989: Vanhuus kehitysvaiheena. S. 207-222. Ihmisen elämänkaari. Toim. Pirkko Niemelä ja Jan-Erik Ruth. Otava, Keuruu.
ORING Elliot 1988: Generating Lives: The Construction of Autobiography. S. 179-211. Life History as Cultural Construction/Performance. Toim. Tamas Hofer ja Peter Niedermuller. HAS, Budapest.
PENTIKÄINEN Juha 1971: Marina Takalon uskonto. SKS, Forssa.
PENTIKÄINEN Juha 1978: Oral Repertoire and World View. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki.
PENTIKÄINEN Juha 1982: Elämänhistoria, laiminlyöty tutkimusalue. S. 14-34. Temaattinen elämäkerta etnologisena ja museaalisena tutkimusmenetelmänä. Seminaari 19.3.1982. Toim. Päivyt Niemeläinen-Amin. Seurasaarisäätiön toimitteita 5, 1983, Helsinki.
PENTIKÄINEN Katja 1992: Muurahaiskylpyjä ja kultahoitoa. Kirjoituksia reumasta. SKS.
ROSENTHAL Gabriele 1989: May 8th, 1945: The Biographical Meaning of a Historical Event. s. 183-193. International Journal of Oral History. Vol. 10, N:o 3. November.
ROSENTHAL Gabriele 1991: German War Memories: Narrability and the Biographical and Social Functions of Remembering. S. 34-41. Oral History. Vol. 19, N:o 2.
SIIKALA Anna-Leena 1984. Tarina ja tulkinta. Tutkimus kansankertojista. SKS, Mänttä.
STAHL Sandra Dolby 1989: Literary Folkloristics and the Personal Narrative. Indiana University Press, Bloomington.
SUOJANEN Päivikki 1978: Saarna, saarnaaja, tilanne. Spontaanin saarnan tuottamisprosessi Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa. SKS, Helsinki.
SUOLINNA Kirsti & SINIKARA Kaisa 1986: Juhonkylä. Tutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä. SKS, Helsinki.
TITON Jeff Todd 1980: The Life Story. Journal of American Folklore. Vol. 93, N:o 369.
VIRTANEN Leea 1982: Henkilökohtainen kerronta. S. 171-205. Kertomusperinne. Toim. Irma-Riitta Järvinen ja Seppo Knuuttila. SKS, Pieksämäki.
ÖBERG Peter 1991: Suullinen haastattelu ikääntyneiden elämäkertatutkimuksessa. S. 298-309. Gerontologia. Vol. 5, N:o 4.