[120] Elektroloristi 1/1995 ISSN 1237-8593
Irma Rantala
Essee miesten omaelämäkerta-aineistosta
Tasa-arvoasiain neuvottelukunta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto järjestivät 15.9.1992-15.3.1993 miehille suunnatun kirjoituskilpailun "Eläköön mies", jonka tarkoituksena oli kerätä nimenomaan miesten elämäkertoja tutkimuksen käyttöön ja mahdollisesti myös julkaistavaksi. Kilpailu suunnattiin kaikenikäisille suomalaisille miehille vaarista junioriin, isästä poikaan.
Kirjoituskilpailusta tiedottavassa esitteessä kirjoittajille annettiin seuraavat ohjeet: Kerro omalla tyylilläsi, millaista on olla suomalainen mies. Kerro omakohtaisesti elämänvaiheistasi, menneisyydestä ja nykyisyydestä, arjesta ja juhlasta, elämäsi naisista ja miehistä, suhteestasi lapsiin, perheestäsi, työstäsi ja harrastuksistasi. Seikkailut, murrokset, kriisit, suvannot, onnenhetket ja tulevaisuuden kaavailut ovat osa elämää - kerro myös niistä.
Tällaisen tiedon ohjaamina kilpailuun osallistui 364 kirjoittajaa. Kertomusten yhteinen sivumäärä ylitti 20.000 liuskaa. Aineisto on tallennettu SKS:n kansanrunousarkistoon, jossa se on tutkijoiden käytettävissä. Osa aineistosta on kopioituna TaNe:ssa.
Kesäkuussa 1994 kävin SKS:n kansanrunousarkistossa tarkoituksenani vain hieman silmäillä aineiston käyttökelpoisuutta. Aineisto imaisi minut kuitenkin välittömästi mukaansa ja melko pian päätin, että luen sen kokonaan läpi, oli siitä sitten varsinaista konkreettista hyötyä tai ei. Tähän päätökseen vaikutti ennen kaikkea selkeä oivallus siitä, että mistään muualta en voi saada sitä tietoa ja tämän tiedon mahdollistamaa ymmärryksen lisääntymistä kuin tästä aineistosta. Myöhemmin syksyllä lukemiseen paneutuminen oli minulle ajallisesti mahdollista ja palveli sopivasti myös toimintaani ohjaavia pyrkimyksiä tietoisuuden monipuoliseen laajentamiseen. Lukemisesta tuli minulle eräänlainen minuuden rajojen ylittämisen prosessi "mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta" -periaatteella.
Elämäkerrat ovat olleet paljon esillä lehdistössä lähinnä Juha Siltalan aineiston pohjalta kirjoittaman teoksen Miehen kunnia ansiosta. Aineistosta on myös julkaistu 12 elämäkertaa käsittävä antologia Eläköön mies sekä eri alojen tutkijoiden kirjoittama artikkelikokoelma Miehen elämää. Tarkastelen tässä artikkelissa näitä teoksia oman lukukokemukseni pohjalta.
Tavoitteenani on referoida ja eritellä aineistosta tehtyjä tutkimuksia. Koska aineiston lukeminen oli minulle poikkeuksellisen vahva ja syvälle ulottuva kokemus, aloitan itse-refleksiivisellä kuvauksella lukemiskokemuksesta. Refleksiivinen tutkimusotehan on viime vuosina noussut omaksi genrekseen erityisesti antropologiassa ja tuottanut suuren määrän kirjallisuutta tutkijoiden kokemuksista kentällä. Tämä refleksiivisyys on sittemmin hyväksytty yhä laajemmin muillakin tieteenaloilla ja kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien uuden tulemisen myötä sen voi ennustaa yleistyvän entisestäänkin.
Reflektoin omia kokemuksiani paitsi aineistoon myös muiden aineistosta kirjoittaneiden kokemuksiin. Näillä refleksiivisillä huomioilla ja pienten elämyksellisten havaintojen kirjaamisella on tutkimuksenteon kannalta oma tärkeä merkityksensä samaan tapaan kuin omenan putoamisella Newtonin päähän: ne toimivat ajatuksellisina lähtökohtina aineiston perusteellisemmalle analyysille. Juuri sen vuoksi ne on myös syytä eksplikoida laajemmin kuin yleensä on tapana tehdä.
Syksyn 1994 aikana luin läpi lähes koko laajan omaelämäkerta-aineiston. Jätin lukematta ainoastaan muutaman käsinkirjoitetun, erittäin vaikealukuisen tarinan sekä ne tarinat, jotka olivat vaimon, tyttären, pojan tai jonkun muun kirjoittamia. En myöskään lukenut omakustanteina tai muutoin julkaistuja pakinakokoelmia tai kansanperinteeseen keskittyviä tarinoita, vaikka niissäkin on tietysti mukana paljon omaelämäkerrallista ainesta. Koska mielenkiintoni ei suuntautunut ensisijaisesti sotakokemuksiin, kävin läpi monet vanhempien miesten pitkät ja perusteelliset sotajutut ylimalkaisesti selaten, vaikka en missään tapauksessa väheksy sotakokemusten merkitystä suomalaisen miehen muokkaajana.
Omaelämäkerta-aineisto on aina itsevalintaista: kirjoittaja on itse omasta halustaan kirjoittanut elämänsä tarinan. Aineiston luettuani olen taipuvainen asettumaan Roosin[1] kannalle, jonka mukaan elämäkertakirjoittajien erityispiirre näyttää olevan kirjoittajan erityinen herkkyys, usein myös itsetunnon horjuvuus, johon liittyy koettujen tapahtumien voimakkaat vaikutukset kirjoittajan ajatteluun ja tuntoihin. Kuten Hyvärinen[2] toteaa, kesämökkiä rakentavat tai autoja rassailevat rennot ja vapaat miehet ovat ilmeisesti työn touhussa eivätkä elämäkertaansa kirjoittamassa. Aineistoa ei siis voida pitää suomalaista miespopulaatiota edustavana.
Omaelämäkerraksi muotoiltu elämänkulku tuo esiin kirjoittajille tärkeät, yksilölliset elämänkokemukset ja ne merkitykset, jotka hän elämänsä tapahtumille antaa. Elämänkulkuun kuuluvat yhtäältä normatiiviset kehitysvaiheet, joita ohjaa biologinen kypsyminen ja toisaalta yksilölliset, sattumanvaraiset tapahtumat, kuten vaikea tai pitkäaikainen sairaus.
Esiin tulee myös koko inhimillisen psykodiversiteetin kaunis kirjo, kirjoittajien yksilölliset piirteet ja ominaisuudet. Elämäkerroista näkyy varsin selvästi tämä 'ihmismateriaalin' monimuotoisuus, jolle voi ottaa vertauskuvan materian maailmasta: isku, joka särkee lasin pirstaleiksi, jättää puuhun pysyvän kuhmun, mutta teräkseen osuessaan saa sen vain soimaan heleästi. Yksilöt ovat eri tavoin haavoittuvia ja reagoivat ulkoisiin tapahtumiin eri tavoin. Reagointi riippuu heidän geneettisistä, psykologisista ja kognitiivisesta piirteistään. Biologisten ja psykososiaalisten, kognitiivisten ja affektiivisten tekijöiden vuorovaikutus on aina yksilöllistä.[3]
Tarinoissa näkyvät myös samoille kohorteille yhteiset, historiallisen kehityksen määräämät tapahtumat, joilla on usein samansuuntaisia vaikutuksia elämänkulkuun. Näistä voi mainita voimakkaimpana sodan ja sen vaikutukset, mutta myös ympäröivän yhteiskunnan rakenne ja siinä tapahtuneet muutokset näkyvät selvästi, erityisesti verrattaessa vanhempien ikäluokkien kertomuksia nuorempien kertomuksiin. Esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan yleinen demokratisoitumisprosessi tulee näkyviin yksilöiden kokemuksissa.
Siten elämäkerrat ovat paitsi yksilöiden tarinoita omista elämänkokemuksistaan, myös yksilöperspektiivistä kuvattuja kappaleita suomalaisen yhteiskunnan historiaa. Tämä yksityisen ja yleisen yhteenkietoutuminen antaa niille oman ainutlaatuisen kiehtovuutensa.
Aineiston lukeminen oli paitsi fyysisesti myös henkisesti uuvuttava, mutta samalla innostava kokemus, joka käynnisti myös monenmoisia omaa elämää koskevia ajatuskulkuja. Aineisto ei ole mikä tahansa tutkimuskohde, jota voi lähestyä ulkopuolisen analyytikon ottein, vaan siinä on ihmiselämä niin vahvasti läsnä, että lukijan on pakko hahmottaa lukemaansa oman elämänkokemuksensa ja -historiansa kautta. Tämän ovat todenneet myös muut aineistosta kirjoittaneet.
Mika Siimes[4], kilpailun sihteeri, kirjoittaa: "Luettuani yli 200 mieselämäkertaa, minulle itselleni jäi päällimmäiseksi tunnoksi ahdistus. Enkö osaa käsitellä tätä ahdistusta, ajattelen yhä edelleen. Siksikö se vaivaa minua? Siksikö luen elämäkertoja etsien ratkaisua ahdistuksen arvoitukseen? Olemmeko me suomalaiset muita alastomampia elämään kuuluvan surun edessä? Puuttuvatko kulttuuristamme sanat, hymyt ja kosketukset, jotka pehmentävät elämää?"
Eeva Peltonen[5] toteaa, että "tutkija-lukijan omaelämäkerta ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten hän omaelämäkertoja lukee ja tulkitsee. Minä olen tietoisesti lukenut 1910-luvulla ja aivan 1920-luvun alussa syntyneiden miesten omaelämäkertoja omaelämäkerrallisesti: sotasukupolveen kuuluvan isän tyttärenä, oma isäni ja lapsuuteni muut miehet mielessäni."
Tommi Hoikkala[6] tarkastelee aineistoa auktoriteettisuhteista käsin säilyttäen teoreettiset intressinsä mutta todeten samalla: "Omaelämäkertoja on vaikea lukea kliinisesti ja viileästi, tieteellisen etäisesti. Ne virittävät muistelemaan. Ne tarjoavat heijastuspinnan, johon suunnata omia kokemuksiaan, pelkojaan ja toiveitaan. Siksi se mitä esitän tässä artikkelissa on jollain tavoin omaelämäkerrallisesti motivoitunutta, mutta miten, sitä on vaikea lyhyesti sanoa."
Sama tuttuudentunne on vallitseva myös lukiessani J. P. Roosin[7] pohdiskelua: "Muistan erittäin hyvin lukukokemukseni: keväällä 1993 luin kuukauden ajan suomalaisten miesten tarinoita, toinen toisensa jälkeen. Vaikka osa niistä oli periaatteessa hyvinkin positiivisia, elämänmyönteisiä, niin loppuvaikutelma oli todella ahdistava: itsemurha-ajatukset eivät olleet vieraita, eivät kirjoittajille eikä minulle. En muista olleeni kovinkaan monta kertaa elämäni aikana yhtä masentunut, vaikka olosuhteeni olivat periaatteessa erinomaiset: vapaus tehdä työtä omassa rauhassa, miellyttävä ympäristö, mukavat työtoverit. Toisin sanoen lukukokemus oli vaikuttava. Olen usein myöhemmin pohtinut, mistä tämä johtui, koska, kuten sanottua, itse tarinoilla ja omalla elämälläni taikka koulutuksellani tai luokka-asemallani ei juurikaan ollut yhteyttä tapahtumiin tai mielialoihin joista elämäkerroissa kerrottiin: elämän ankeus, vaikeudet, alkoholi, ihmissuhteiden vaikeudet, heikko itsetunto, ikävät koulu-kokemukset, huono kohtelu, ankarat vanhemmat (erityisesti hankala isäsuhde) jne. Vastauksen täytyy löytyä yhteisen kulttuurisen kokemusperustan tasolta: tarinan suomalaisuudesta, samasta mollivoittoisuudesta, joka löytyy suomalaisista iskelmistä (paitsi niistä tekohilpeistä, esimerkiksi Arja Korisevan rakkauslauluista, jotka vetoavat johonkin osaan suomalaisista - naisiin?) Lähes kaikki suomalaiset tuntevat tämän tarinan omakseen, mutta miehille ne ovat suorastaan heidän tunne-elämänsä peruskiviä, niitä joiden avulla he voivat ilmaista omia tunteitaan paljon paremmin kuin omilla sanoillaan."
Itseäni tyydyttävän selityksen lukukokemuksen vaikuttavuudelle olen löytänyt Pirkko Siltalan[8] näkemyksestä, että toisen ihmisen ymmärtämisen kannalta oleellisinta ei ole kokemusten identtisyys, vaan ihmisiä yhdistävien perustavanlaatuisten kokemusten läpieläminen. Näitä kokemuksia voivat olla esimerkiksi pelot hylätyksi tulemisesta ja häpeään joutumisesta tai toiveet ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisesta. Aineistoa lukiessa minulle syntynyt välitön oivallus kaiken inhimillisen kokemuksen yhteisyydestä on selitettävissä juuri Pirkko Siltalan kuvaamien ihmisiä yhdistävien perustavanlaatuisten kokemusten samankaltaisuuden pohjalta.
Tämä kokemusten yhteisyys ulottui paljon laajemmalle kuin Roosin kuvamaan yhteiseen kulttuuriseen kokemuspohjaan ja sen mollivoittoisuuteen, joka sekin tietysti on 'totta' ja helpostikin havaittavissa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kysymys lienee siitä, että teksti puhuttelee persoonallisuudeltaan erilaisia lukijoita eri tavalla. Näin myös se, miten tekstiä luetaan ja mitä siitä saadaan irti tutkimustuloksina, riippuu olellisesti paitsi lukijan koulutustaustasta myös hänen persoonallisuutensa 'kokoonpanosta'.
Tekstiin samastumisen helppous merkitsi minulle myös ällistyttävää ja ilahduttavaa tajunnan poksahdusta. Iän, sukupuolen tai sosioekonomisen taustani erilaisuudesta huolimatta koin aina uudelleen, että tämän tunteen olen minäkin tuntenut ja nämä samantapaiset kokemukset minullakin on takanani. Aineistosta esiin nousevat perustavanlaatuiset inhimilliset kokemukset ja niiden jakaminen ovat minusta merkittävämpi selittäjä ainakin oman lukukokemukseni voimakkuudelle kuin yhteinen kulttuurinen kokemusperusta. Näkemystä vahvistaa myös se kokemukseni, että olen jakanut tämän inhimillisen kokemuksen yhteisyyden myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka tulevat aivan erilaisesta kulttuuriympäristöstä maapallon toiselta puolelta. Tunteet sinällään ovat universaaleja, kaikille ihmisille yhteisiä, vaikka niiden ilmentäminen on kulttuurisidonnaista. Tunteiden merkityksen painottamisella ja lukukokemuksen voimakkuudella on tosin epäilemättä yhteyttä myös persoonallisuuteni vahvaan emotionaalisuuteen.
Ajoittain tämä omassa elämässäni kokemieni tunteiden ja elämysten löytyminen tuntemattomasta toisesta hänen tekstinsä välityksellä johti aivan saumattomaan yhteisyyden kokemukseen, ja nämä kokemukset toistuessaan eräänlaiseen kosmiseen euforiaan, kosmisen yhteyden kokemiseen kaiken olevaisen kanssa.
Erityisen hyvin on mieleeni jäänyt jouluviikko, jonka aikana luin useita poikkeuksellisen koskettavia tarinoita ja kävin peräperää katsomassa Kieslowskin kolme vaikuttavaa elokuvaa Kolme väriä: Sininen, Valkoinen ja Punainen, jotka kaikki yhdessä muodostavat todellisen universaalin rakkauden korkean veisun. Muistan hyvin miten SKS:n arkistosta tullessani kuljin hämärtyvässä talvi-illassa poikki lumisateisen Senaatintorin jouluvalaistulle Aleksanterinkadulle ja pääni ja sydämeni olivat pakahtua ihmisen elämän kipeästä kauneudesta.
Kokemukseni aineistosta olivat siis päinvastaisia kuin kriitikko Suvi Aholalla[9], joka koki sukupolven, sukupuolen, sosiaalisen taustan ja erilaisen luonteen ja mielenlaadun ymmärrystä estäviksi tekijöiksi, suorastaan seiniksi ihmisten välillä: "Mikään maailman eläytyminen ei vie minua kyllin lähelle vientialalla ahertavaa diplomi-insinööriä tai merimiestä satamabordellissa. He jäävät minulle vieraiksi - ja helpoksi väheksyä."
On muistettava, että Suvi Ahola perustaa näkemyksensä yhtäältä aineistosta koottuun antologiaan, joka käsittää 12 toimitettua ja lyhennettyä elämäkertaa, ja toisaalta aineistoon perehtyneiden tutkijoiden artikkelikokoelmaan. Näistä lähteistä on mahdollista saada vain tiivistelmänomainen kuva elämäkerroista. Suuri osan aineiston monimuotoisesta rikkaudesta on saavutettavissa vasta runsaasti aikaa vaativan puurastuksen kautta, lukemalla paljon rönsyileviä, toimittamattomia ja lyhentämättömiä tarinoita.
Ehkä juuri siksi Aholan näkemykset tuntuvat minusta vierailta. Esimerkiksi juuri mainitun diplomi-insinöörin elämäntarina, joka sisältyy antologiaan Eläköön mies, on mielestäni eräs aineiston parhaita, poikkeuksellisen syvällinen ja kaiken kattavassa humaanisuudessaan koskettava. Sillä, että koen juuri tämän tarinan arvokkaana ja upeana, on tietysti taustansa omissa arvoissani: koko elämää ohjaavassa pyrkimyksessä tyyneen harmoniaan, johon tarinan kirjoittaja näyttää jo päässeen.
Itse olin hämmästynyt myös siitä, miten tutuilta minusta tuntuivat satamabordellissa viipyilevän merimiehen mielenliikkeet. Pystyin eläytymään niihin vaivattomasti, vaikka olin luullut ennakolta, että miesten seksuaalisuus olisi se elämänalue, jota minun olisi kaikkein vaikein tavoittaa. Asia olikin melkein päinvastoin. Koin, että seksuaalisuus on yleisinhimillistä ja kaikille ihmisille yhteistä, joskin sen kokemisessa on runsaasti erilaisia variaatioita.
Eräs seksuaalisuuden variaatio, jota en elämyksellisesti tavoittanut, oli erään kirjoittajan kuvaama eläimiin sekaantuminen. Lehmän houkuttavuus sukupuolikumppanina ja kokemuksen "taivaallinen hyvyys" tuntuivat minusta kaukaisilta. Minun oli myös vaikea ymmärtää miesten alistumista armeijassa ilmenevään räikeään mielivaltaan ja simputukseen, joiden kohteena olemisesta itse olisin kieltäytynyt hinnalla millä hyvänsä. Näillä ymmärtämisen rajoilla voi olla yhteys myös sukupuoleeni, mutta joka tapauksessa omaan persoonallisuuteeni, elämänhistoriaani ja arvoihini.
Voi myös olla, että näkemyserot minun ja Suvi Aholan välillä johtuvat lähestymistavan erilaisuudesta. Ahola korostaa naisen ja miehen erilaisuutta: "Kyse voi olla naiselle vieraasta tavasta hahmottaa ja selvittää elämäänsä"; "Naisen tarina on erilainen"; "Eihän miehen elämää tunne täysin olematta mies".[10] Itse pyrin eroon tästä erojen korostamisesta tai pikemminkin edellä kuvaamani yhteisyyden kokemukset kirjoittajien kanssa ovat konkreettisesti osoittaneet minulle näiden erojen näennäisyyden. Ne ovat ylitettävissä. Kokemus on niin vahva, että en voi asettaa sitä kyseenalaiseksi. Luulisin, että aineiston lukeminen on muuttanut näkemystäni tässä suhteessa pysyvästi post-gender -suuntaan.
Lukemani elämäkerrat olivat minulle myös erittäin henkilökohtainen kokemus. Ne aktivoivat suuren määrän muistoja elämäni varhaisesta, kipeitä jälkiä jättäneestä äitisuhteesta. Tunnistin hyvin itsessäni saman hylätyn lapsen itsepärjäämisen ja omillaan selviämisen pakon, joka oli tyypillistä hyvin monille kirjoittajille ja joka omassa elämässänikin oli johtanut lähes kaiken tarvitsevuuden kieltämiseen, kaikenlaisen sitoutumisen kaihtamiseen, täydellisen riippumattomuuden tavoitteluun ja moniin kummallisiin suojautumismekanismeihin. Tämän kuplan särkymisestä seurasi näännyttävä ihmisten läheisyyden tarve, sen myöntäminen ja todeksi eläminen, täyttymys ja tyydytys ja kasvava kykyni ja haluni olla läsnä kontakteissani aiempaa avoimemmin ja intensiivisemmin. Aineiston lukeminen käynnisti ja mahdollisti minussa inhimillisen kasvun prosessin, ja nyt pystyn tuntemaan entistä syvempää lämpöä ja ymmärrystä niitä kohtaan, jotka vielä kamppailevat vastaavanlaisten elämänongelmien kanssa. Lukeminen toimi minulle terapiana samalla tavoin kuin kirjoittaminen monille miehille: se eheytti elämää.
Elämäkertoja lukiessani tajusin myös selkeästi sen, miten suuri merkitys suojan antajana ihmisen elämässä on kodin tarjoamalla vakaalla sosioekonomisella asemalla. Voi olla ja on jopa todennäköistä, että ilman keskiluokkaista taustaani raakkuisin nyt rantaremmin kassi-Almana kupan pehmittämin ja tinnerin liuottamin aivoin; tällä hallitsevasta normaaliudesta piittaamattomalla kulkurinluonnollani se olisi onnistunut hyvin.
Pystyn hyvin tavoittamaan myös sen alakulon, jota Roos[11] reflektoi: "On aivan selvää, että kysymyksessä on myös jollain tasolla henkilökohtainen, omaelämäkerrallinen tuntemus. En kirjoittaisi tällaista, ellen olisi vakuuttunut siitä, että myös itse, omassa elämässäni, olen samanlainen suomalainen kurja mies. Toisaalta juuri siksi tämän tekstin kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa. Kun tein siitä yhden version kansainväliseen käyttöön, tunsin olevan aihetta pyytää lopussa anteeksi tekstin keskenjäämistä. Toisaalta ajattelin, että juuri tämän ongelman yhteydessä se onkin aivan oikein: teksti ja elämä menevät liian lähelle toisiaan. Tieteellisyyttä tässä ei ole enää hiventäkään, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Houkutuksena on pikemminkin sen pohtiminen, miten "mies" (me/minä) voisi päästä eroon tästä kurjuuden kehästä (mutta siihen en lankea). Toisaalta en ole halunnut tehdä tyypillistä yhteiskuntatieteilijän väistöliikettä, pakoa erilaisten tieteellisten teorioiden, rakenneselitysten taakse, kun itse asiassa puhun omasta, hyvin rajallisesta kokemuksestani. Olen siis jättäytynyt pitkälle omakohtaisesti koetun varaan, niinkuin elämäkertojen lukijan tuleekin. Eli Jouko Turkkaan palatakseni, kun hän sanoo "olen elänyt värikkään, mutta saavutuksiltaan surkean elämän", niin tämä on tietysti paskapuhetta jolle normaalimies voi vain tuhahtaa.[12] Turkalla on saavutuksia vaikka muille jakaa. Sama koskee toki itseäni: olennaista on että tästä huolimatta itsesäälin ja surkeuden tunteet ovat yhtä herkässä kuin muillakin miehillä."
Kokemukseni ovat samat kuin Roosin: teksti ja elämä menevät lähelle toisiaan. En kuitenkaan sano Roosin tavoin, että ne menevät "liian" lähelle toisiaan, sillä en todella näe mitään syytä sille, etteivät ne saisi mennä jopa yksi yhteen toistensa kanssa. Päinvastoin juuri tämä päällekkäisyys on niin viehättävää: elämää ja tiedettä ja tekstiä tieteen tutkimuskohteena ei voi eikä tarvitse erottaa, ne kuuluvat yhteen. Tieteessä, samoin kuin ihmisen elämässä, on kyse samasta asiasta: ihmisen pyrkimyksestä käsittää itsensä ja maailma.
Mutta toisin kuin Roosin, joka ainakin edellä siteerattua tekstiä kirjoittaessaan jäi alakulonsa valtaan, minun oli pakko päästä pois ahdistukseni kehästä. Naisena (?) - ei essentialisesti vaan kulttuurisen roolini mukaisesti - minun oli myös helppo "langeta" keinojen pohtimiseen. Keinoksi nousivat, naiselle (?) tyypillisesti, ihmissuhteet ja niiden tarjoama apu ja lohdutus. Naiseuteni näkyy ehkä myös tässä väkisinkin ilmoille pyrkivässä tarpeessani reflektoida tutkimustarinoiden rinnalla omaa elämääni, joka piirre on Roosin mukaan naiselämäkertatutkijoilla yleisempi kuin miehillä.[13]
Tämän aineiston myötä minulta katosi myös viimeinen uskon hiven tutkimuksen objektiivisuuden mahdollisuuteen: tutkimuksen tulos on aina kiinni tarkastelijasta, hänen taustastaan ja näkökulmastaan. Näin on minun ja Suvi Aholan kohdalla ja sama näkyy mielenkiintoisella tavalla myös Roosin artikkelista. Hän tuntee olevansa "sama suomalainen kurja mies, jolla on itsesäälin ja surkeuden tunteet yhtä herkässä kuin muillakin miehillä". Tästä taustasta ja näistä tuntemuksista käsin on luontevaa keskittyä miehen elämän kurjuuden tutkimiseen kuten Roos tekee ja antaa artikkelille nimi "Kuinka hullusti elämä on meitä heitellyt - suomalaisen miehen elämän kurjuuden pohdiskelua".
Itse arvostan suuresti tätä Roosin avointa ja vilpitöntä itsetilitystä ja tunnen saaneeni siitä paljon: kokemuksia jakamalla rikastumme. Samalla jään kiinnostuneena odottamaan Roosin seuraavia julkaisuja ja niissä mahdollisesti ilmeneviä näkökulman muutoksia, sillä tutkimusongelmiensa, -menetelmiensä ja -näkökulmiensa valinnalla sekä teksteillään ja teksteissään tutkija kirjoittaa kaiken aikaa myös oman elämänsä kiehtovaa ja kiinnostavaa tarinaa.
Juha Siltalan teos Miehen kunnia sisältää yllättävän vähän avointa itserefleksiivistä pohdintaa. Siltala lieneekin käsitellyt omaa ahdistustaan aineiston käsittelyn yhteydessä pukematta sitä suoraan sanoiksi. Omasta ahdistuksestaan hän toteaa: "Vaikka tämä kirja ei kertoisi muusta kuin siinä esiintyvien henkilöiden idiosynkraattisista ahdistuksista nähtynä minun ahdistusteni lävitse, kyseessä on silti jokin kirjaamisen arvoinen näkökulma nykytodellisuuteen."[14]
Siltala ei kuitenkaan katso olevansa osaton käsittelemistään ongelmista. Omaa problematiikkaansa hän valottaa ennen muuta kirjansa tiimoilta tehdyissä aikakauslehtihaastatteluissa, joissa hän tilittää lapsuutensa tapahtumia ja selviytymisstrategioitaan: "En tiedä, mikä omassa kehityksessäni on vaikuttanut eniten, psykoanalyysi vai onnistunut parisuhde. ... Mieheksituloprosessini on yhä käynnissä."[15]
Antropologiassa yleinen itsereflektio olisi mielestäni rikastuttanut myös teosta ja jäin oikeastaan kaipaamaan sitä. Ehkäpä 'vallitseva tieteellinen tapa'[16] on ollut esteensä itserefleksiivisten pohdiskelujen mukaan ottamiselle. Kulttuuristen konventioiden vahva ote kirjoittajasta näkyy mielestäni myös seuraavasta lausumasta: "En olisi tätä kirjaa julkaissut, jos pojat olisivat olleet jo koulussa. Onneksi he ovat vielä niin pieniä, etteivät kärsi isän kirjoittelusta. Ja kukaties maailma on miesten kannalta erilainen, kun poikani ovat koulussa."[17]
Mika Siimeksen toimittama antologia Eläköön mies sisältää 12 miehen tarinan. Kirjaan on valittu "eri ikäisten, kilpailussa menestyneiden kirjoittajien tekstejä, joita on varovasti toimitettu ja paikoin lyhennetty"[18]. Muulla tavoin Siimes ei perustele mukaan otettujen tekstien valintaa.
Tekstit ovat omastakin mielestäni "hyviä", ts. niissä on keskivertotekstiä paljon enemmän oman elämän pohdiskelua, rikasta kuvausta ja merkityksen antoa elämän tapahtumille. Kirjoittajat ovat tietysti itsensä ilmaisijoita parhaasta päästä ja sikäli poikkeuksellisia suomalaisia miehiä, etteivät tarvitse tunteidensa tulkiksi mollivoittoisia iskelmiä.[19]
Näihin elämäkertoihin on helppo päästä osalliseksi, sillä niiden kieli on sujuvaa, elävää ja yleistajuista. Näin ei ollut asianlaita suinkaan kaikkien tekstien kohdalla. Jotkut kirjoittajat elivät aivan omassa maailmassaan oman päänsä sisällä, jonne ulkopuolisen oli hankala jollei mahdoton päästä.
Antologiaa lukiessa mukaanotetut elämäkerrat palautuivat elävästi mieleeni. Kirjasta luettuina ne tuntuivat paljon laimeammilta kuin alkuperäistekstinä. Tämä johtuu tietysti paitsi lukukokemuksen uudelleenlämmittämisestä myös voimakkaasta lyhentämisestä. Tarinoita ei ollut lyhennetty vain "paikoin", vaan varsin reippaasti kautta linjan, lähes kaikki tarinat noin kolmasosaan alkuperäistekstin pituudesta. Lyhentäminen on tietysti aivan välttämätöntä ja saattaa monta kertaa jopa parantaa tekstin luettavuutta. Jotkut leikkaukset teksteissä ovat kuitenkin kovin hyppäyksenomaisia ja häiritsevät siten elämänkulun hahmottamista. Jotkut toimitukselliset muutokset taas lienevät olleet tarpeen kirjoittajien henkilöllisyyden suojaamiseksi. Lukija, joka lukee vain lyhennetyn ja toimitetun tekstin, ei ehkä osaa jäädä kaipaamankaan mitään muuta.
Antologiasta välittyvä kuva suomalaisen miehen elämästä on vähemmän "kurja" kuin aineiston antama kokonaiskuva. Mukaan otetut tarinat edustavat myös melko tasapuolisesti eri-ikäisiä miehiä toisin kuin aineisto, jossa painottuvat 1920-luvulla syntyneiden tarinat ja niiden keskeinen elämänjakaja sota. Tietysti voi aina jossitella, että se ja se tarina olisi vielä pitänyt ottaa mukaan. Kokonaisuutena antologia antaa mielestäni melko moni-ilmeisen kuvan suomalaisen miehen elämästä sellaisena kun se elämäkerta-aineistossa ilmenee.
Miehen elämää -kirjan artikkelit perustuvat luentoihin, jotka on pidetty Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella keväällä 1994 järjestetyllä Miehen elämä -luentosarjalla.[20] Kirja käsittää kymmenen kirjoittajan, kahdeksan miehen ja kahden naisen artikkelit. Kirjoittajista kahdeksan on valtio- tai yhteiskuntatieteilijöitä ja kahden koulutus on hankittu filosofisessa tiedekunnassa.
Ehkäpä kirjoittajien melko samantyyppinen koulutustausta tuo kirjaan tiettyä näkökulmien koherenttiutta, jota ei löydy naisten omaelämäkerta-aineistoa "Satasärmäinen nainen" tarkastelevasta artikkelikokoelmasta Aikanainen. Aikanaisen kirjoittajat ovat naistutkijoita, jotka lähestyvät elämäkertoja kirjallisuudentutkimuksen, folkloristiikan, kulttuurintutkimuksen, yhteiskuntatieteen ja psykologian näkökulmasta.[21]
Tarkastelen kirjan artikkeleista seitsemää. Jätän ulkopuolelle Matti Kortteisen "Työttömän tarina" -aineistoon pohjautuvan ja Eeva Peltosen sota-ajan kokemuksiin keskittyvän artikkelin, koska ne ovat omalta kannaltani vähemmän kiinnostavia. Juha Siltalan osuus saa perusteellisemman käsittelyn seuraavassa luvussa.
Artikkelissaan "Kuinka hullusti elämä on meitä heitellyt - suomalaisen miehen elämän kurjuuden pohdiskelua" Roos esittää hypoteesinaan, että "ihmisen elämäntarina on perusrakenteeltaan melkoisen muuttumaton ja keskeiset elämäntarinoiden erot perustuvat luokkaan, sukupuoleen ja ikään. Myös monet elämäntapahtumista ja -vaiheista ovat myös varsin yleisiä ja toistuvia. Näiden tarinoiden painotus vain vaihtelee suuresti: jotkut kokevat samat tapahtumat hyvin merkityksellisinä, toisille ne ovat aivan yhdentekeviä."[22]
Roosin[23] mukaan samassa sosiaalisessa asemassa olleiden miesten tarinat ovat varsin samankaltaisia, mutta asioiden painotus saattaa olla erilainen siten, että synkkyydessä sosiaalisuudessa, ahdistuneisuudessa ja itseluottamuksen puutteessa saattaa olla aste-eroja. Suomessa "synkkyys" koetaan normaalimpana. Jo suomenruotsalaisten tarinoista puuttuu suomalaiselle mentaliteetille ominainen raskaus ja ongelmakeskeisyys, samoin norjalaisista.[24]
Lukemani aineiston valossa en näe asiaa näin yksioikoisesti, vaikkakin olen Roosin kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaistarinat ovat keskimäärin synkempiä kuin vaikkapa norjalaiset. Samoista sosiaalisista lähtökohdista voidaan päätyä myös varsin erilaisiin lopputulemiin: Tampereen Kalevankankaalla 1918 ammutun köyhän punikin poika voi päätyä isänmaalliseksi oikeistolaiseksi yksityisyrittäjäksi ja vastaavista oloista oleva naapurin poika vahvan vasemmistolaisen vakaumuksen omaavaksi rautakouraksi.
Roos nostaa keskeiseksi selittäjäksi suomalaisen miehen synkälle elämälle kulttuurisen kokemusperustan. Selityksessä on epäilemättä paljon totuutta, mutta se on melko yleisluonteinen eikä sillä päästä kovin tarkkaan analyysiin. Tosin Roos ei siihen pyrikään, nimeäähän hän artikkelinsa suomalaisen miehen elämän kurjuuden pohdiskeluksi.
Jos pyrkimyksenä on miehen elämänkulun tarkempi analyysi, oivaksi avuksi saattaisivat osoittautua teoriat, todellisuuden hahmottamisen mallit, jotka antavat tarpeellisia työkaluja elämänkulun käsittelyyn. Mieleeni tulevat esimerkiksi Schutzin fenomenologia[25], Meadin symbolinen interaktionismi[25] tai Bronfenbrennerin kognitiivisen kehityksen teoria[26], jonka hieman epäonnistunut nimi ei anna oikeaa kuvaa teorian hienosta moniulotteisuudesta.
Teoria analyysin apuvälineenä ei välttämättä merkitse 'väistöliikettä' pois omista kokemuksista, sillä onhan toki mahdollista yhdistää niin teoria, elämäkerrat kuin omat kokemuksetkin. Juuri näin päästään ihmisen elämän tieteelliseen tutkimiseen.
Mika Ojakangas etsii artikkelissaan Miehen onni? miehen onnellisuusstrategioita, jotka hän jaottelee kahden muuttujan, yhtäältä sitoutumisen tai sitoutumattomuuden ja toisaalta paikan tai liikkeen mukaan. Näin hän päätyy neljään miestyyppiin: 1) maan miehiin, jotka sitoutuvat voimakkaasti tiettyyn paikkaan, 2) reissumiehiin, jotka sitoutuvat liikkeellä oloon, 3) nyhjöttäjiin, jotka eivät sitoudu mihinkään mutta pysyvät paikallaan sekä 4) etsijöihin, jotka eivät sitoudu ja ovat sen takia jatkuvasti liikkeellä onneaan etsimässä. Liike eri kategorioiden välillä voi miehen elämän aikana olla hyvinkin vilkasta. Onnellisia ovat sitoutuneet ryhmät, maan miehet ja reissumiehet, onnettomia sitoutumiseen kykenemättömät nyhjöttäjät ja etsijät.
Tämä jaottelu korostaa ihmisen siteiden merkitystä onnen antajana. Näkemys lähtee liikkeelle yksilöiden ominaisuuksista ja jää myös kiinni niihin. Ihmisen persoonallisuuden muotoutumista ei juuri pohdita kuten ei myöskään makrotason tekijöiden merkitystä ihmisen elämässä.
Christoffer Tigerstedtin aihe on Kotityö ja isyys uusina projekteina. Tigerstedtin kiinnostus suuntautuu 1950-luvulla syntyneisiin perheellisiin miehiin, joiden elämäkertoja aineistosta löytyi viisitoista. Tigertedt[29] kuuluu itsekin tähän ryhmään mikä luontevasti osaltaan selittää tätä kiinnostusta. Hän rajaa kohteekseen kaksi ilmiötä: miesten kuvaukset kotitöistä sekä miesten kuvaukset isäksi tulemisesta ja pienen lapsen isänä olemisesta.
Tigerstedt toteaa miehillä olevan kaksinainen suhde kotitöihin ja lastensa hoitoon. Hänen mielestään kotityön jakamisen ja isyyden nopea muuttuminen ilman sitä tukevaa yhteiskunnallista keskustelua ovat jättäneet jälkiä myös tarkasteltuihin omaelämäkertoihin. Kun naisten tarinoita leimaa jatkuva huolenpito muista ja muiden tarpeista, miehet noudattavat edelleen mies ja ääni -periaatetta. Toisaalta miehet ovat entistä valmiimpia liittämään naisten valtakuntaan kuuluneita ilmiöitä oman minänsä kuvaamiseen. Samalla näitä ilmiöitä tarkastellaan usein hieman hämmentyneitä ja etäisyyttä ottaen.
Tigerstedtin mukaan miehen arvostettuun sosiaaliseen asemaan perustuva itseellinen miehisyys ei ole enää saavutettu etu, vaan miehen on ankkuroiduttava muuallekin kuin ammatti- tai muuhun julkiseen uraan. Useimpien kirjoittajien kulttuurisena normina näyttää olevan näiden urien täydentäminen - joskus jopa syrjäyttäminen - erilaisilla parisuhteeseen, lapsiin ja kotiin liittyvillä elämänprojekteilla.
Huomiotani kiinnittää Tigerstedtin artikkelissa ennen kaikkea sen näkökulma miesten osallistumiseen kotitöihin ja lastenhoitoon. Missään vaiheessa Tigerstedt ei tuo julki eikä edes pohdi niitä positiivisia seikkoja, jotka liittyvät tähän uuteen työnjakoon: vaimon suurempaan tyytyväisyyteen avioliittoonsa ja parisuhteeseensa, kodin kokemiseen yhteisenä yrityksenä ja niihin syvästi tyydyttäviin emotionaalisiin kokemuksiin, jotka liittyvät läheisemmän suhteen luomiseen omiin lapsiin ja joista monet elämäkerturit iloiten kertovat tai joiden puuttumaan jäämistä katkerasti katuvat.
Aineiston rajaaminen 1950-luvulla syntyneisiin merkitsee myös vertailukohdan puuttumista sitä vanhempiin ikäluokkiin. Monet vanhemmatkin miehet kertoivat kotitöiden tekemisestä. Aineiston pohjalta minulle syntyi kuva, että toimiva kotitöiden jako vaimon ja miehen välillä oli aiempinakin vuosikymmeninä yleistä ainakin niissä perheissä, joissa käytännön järjestelyt, kuten vaimon opiskelu tai vuorotyö tätä vaativat.
Matti Hyvärinen käyttää artikkelissaan 'Miehen lajityypit' retorista lukutapaa: hän kysyy, miten ja millaiseksi tarinat rakentavat miehen. Hän käsittelee enemmänkin kirjoittamisen tapaa kuin sisältöä ja saa tälla tavoin irti yllättävän paljon miesten kertomuksista. 'Kirjoittamisen tavalla' Hyvärinen tarkoittaa yhtäältä retoriikkaa, jonka avulla hän pyrkii löytämään niitä vastakohtia ja jäsennyksiä, joiden avulla miehet tiivistävät tarinaansa, ja toisaalta miehen lajityyppejä, joiden etsinnässä hän turvautuu Kevin Murrayn erotteluihin tragedian, romanssin ja komedian keinoin kerrotuista elämäntarinoista. Näiden lajityyppien joukkoon Hyvärinen liittää oman versionsa kääntymyskertomuksen, jonka lisäksi käyttää kehityskertomuksen ja menestystarinan käsitteita kuvailevina yleiskäsitteinä.[27]
Esimerkkinä Hyvärisen tarkoittamasta elämäntarinan tiivistämisen jäsennyksestä käy tarina, jonka kirjoittaja 'tiivistää' kahden tekijän, työpaikkojen saamisen ja kodin rakentamisen ympärille. Elämäntarina ikään kuin kiteytyy näihin. Kurjuus on kertomisen taustaresurssi, jota vasten nykyinen elämän järjestys heijastetaan. Työn ja perheen liitto, onnistunut ponnistelu ulos köyhyydestä ja epävarmuudesta pitää tarinan miehen koossa: 'mies' tarkoittaa menestystä.
Hyvärisen tarkoittamana lajityyppi-esimerkkinä voi mainita vaikka 'romanssin' rakenteen, joka toteutuu siten, että sankari joutuu testiin, koettelemusten eteen ja lähestulkoon ulos arvostetusta sosiaalisesta maailmasta, kunnes hän vaikeudet voittaen selviää koettelemuksistaan.
Lisäksi Hyvärinen tarkastelee miehen 'kokoonpanoa' kolmella eri tasolla. Ensimmäisellä, historiallisella tasolla, hän näkee muutoksen miehen saavutusten luonteessa. Vanhempi, sotia ennen syntynyt ikäpolvi saavutti maailmassa: koulutuksen, ammatin, työpaikan, perheen. Kovista oloista ja vaikeuksista huolimatta onnistuttiin täyttämään miehen mitta. Kun elämä helpottui ja vapausasteet kasvoivat, miehen elämä tuli ongelmalliseksi. Vaikeudeksi tuli miehen sosiaalisen mittojen täyttäminen. Myöhemmin itse miehenä oleminen problematisoituu eikä ole enää varmuutta siitä, mitä ovat ne hyväksytyt miehen kriteerit, joita elämässä tulisi tavoitella.
Toisella, temaattisella tasolla 'miehen' kokoonpanoon näyttää kuuluvan suhteellisen pysyvä joukko elementtejä: menestys koulutuksen ja työpaikkojen hankkimisessa, seksi, mahdollisesti perhe ja selviäminen viinan kanssa.
Kolmas taso koskee kertomusten edellä jo mainittua lajityyppiä. Tarinan miehestä voi kertoa monella radikaalisti erilaisella tavalla: kehityskertomuksena, kääntymystarinana, tragediana tai komediana.
Tämä mahdollisten tarkastelutapojen moninaisuus osoittaa hyvin, että yhtä suurta kertomusta suomalaisesta miehestä ei ole, vaan tarinoista voi lukea selvän saavuttamisen, teemojen ja lajityyppien erilaisuuden. Menestymisen ehdot ja rajat pyritään toistuvasti määrittelemään uudestaan, sopusoinnussa yksilöllisten tavoitteiden kanssa. Hyvärisen teesi on, että 'miestä' ei pidä eikä saa puristaa mihinkään yhteen ja ainoaan sankaruuden tai kurjuuden lajityyppiin.[28]
Tässä Hyvärinen, joka ei muutoin juuri itseään reflektoi, lausuu julki omat arvonsa: mieheys on moninaista ja monenlaista eikä sitä pidä mennä määrittelemään ahtaasti. Tähän näkökulmaan liityn mielelläni itsekin moniarvoisuutta puolustavana. Toisaalta minua hieman häiritsee se, että Hyvärinen ei ainakaan eksplisiittisesti aseta kyseenalaiseksi 'menestys'-käsitteen sisältöä vaan ottaa sen ikään kuin annettuna.
Omista, moninaisuutta korostavista arvoistaan käsin Hyvärinen tarkastelee elämäkertoja ja tuloksena on vivahteikas kuva, joka Roosin kurjuuskertomukseen verrattuna on virkistävän monipuolinen. Pidin myös erityisen mielenkiitoisena sen havaitsemista, että kertomusten muodon avulla voidaan sanoa tavattoman paljon myös sisällöstä. Tosin tästä tarkastelutavasta voisi myös sanoa, että se muotoa painottamalla vähentää sisällön merkitystä.
Tommi Hoikkalan kiinnostuksen kohteena on auktoriteettimaisema artikkelissa Mies, kasvatus ja auktoriteettimaisema: kasvatus liittyy valtaan ja eri-ikäisten välisiin auktoriteettisuhteisiin. Hoikkala lähestyy asiaa aineistokeskeisesti. Hän haluaa kuunnella omaelämäkerroissa kaikuvia erilaisia ääniä ja teemoja ja vertailla 50- ja 90-lukujen Suomea, mikä onkin kasvatuksesta hiljattain väitelleelle tutkijalle varsin luontevaa. Hoikkalan lähtökohta on "mies- ja mieheyden moninaisuus, kirjo, samuuksien ja erojen leikki"[30]. Myös yhdessä omaelämäkerrassa mieheys saattaa rakentua yhtä aikaa ja rinnakkain monella eri tavalla.
Hoikkalan aineiston muodostavat kolmekymmentä elämäkertaa, joiden valintakriteereitä hän ei tarkemmin kerro. Etsiessään kasvatusta niistä hän tarkastelee yhtäältä sitä, mitä kirjoittajat muistavat isästään ja äidistään ja toisaalta sitä, miten he raportoivat omaa vanhemmuuttaan. Päinvastoin kuin Hyvärinen ja Tigerstedt Hoikkala kuvaa oman positionsa selkeästi ja riittävän ekplisiittisesti: hän kammoaa alistamista ja uskoo lapsuuden ja nuoruuden vapaaseen leikkiin ja iloon kuvittelematta silti, että eri-ikäiset olisivat tasa-arvoisia ja yhtäläisin oikeuksin varustettuja. Lisäksi hän vieroksuu kasvatuksen ammatillistumista ja ylipedagogisoitumista.
Lukijana pidän tätä kirjoittajan oman position määrittelyä tarpeellisena: se auttaa orientoitumaan kirjoitukseen kirjoittajan arvoista ja lähtökohdista käsin. Näin teksti aukeaa ja tulee ymmärrettäväksi helpommin kuin muutoin olisi asianlaita.
Hoikkala hahmottaa eläkerroista esiin isälle langetetun taakan: isyys liitetään johonkin suureen, isoon, vahvaan ja isältä odotetaan isoja asioita, pysyvyyttä, turvaa ja johdatusta. Itse kummastelen taas tätä 'taakka'-näkökulmaa. Eikö isyyttä voi nähdä paitsi taakkana myös mahdollisuutena elämän syvempään kokemiseen, iloon ja seikkailuun lapsen kanssa, joita kokemuksia ei voi saada työelämässä tai viinan kanssa puuhastellen? Kyllä tällaisiakin isyyden kokemuksia sisältyy elämäkertoihin eivätkä ne ole edes harvinaisia.
Nuorempien, 50-lvulla ja myöhemmin syntyneiden miesten elämäkerroissa Hoikkala näkee "pohtivan isän" mallin, jossa pohdiskellaan isyyden ja lasten merkitystä miehelle itselleen. Toisaalta lapset voivat toimia miehelle myös oman onnistumien tunnusmerkkeinä. Tällöin mallina on "kunnollinen isyys", jota Hoikkala luonnehtii Carl Larssonin piirroksista tutulla perheidyllillä, hermeettisen onnen tunnelmalla. Onnellisen, kunnollisen elämän ulottuvuudet ovat asemaan johtanut työura, omaisuus ja perhe.
Oman lukukokemukseni mukaan pohtiva isä oli aineistossa harvinainen. Vain muutamissa elämäkerroissa pohdittiin refleksiivisesti hieman enemmän ja syvemmin isyyttä. Paras isyyden pohtija saa huomiota niin Hyväriseltä, Tigerstedtiltä, Hoikkalalta kuin Siltalaltakin: samaa refleksiivistä elämäkertaa käytetään ahkerasti. Tämän elämäkerran kirjoittajan koulutustausta on hyvin samantyyppinen kuin hänestä kirjoittavien tutkijoidenkin ja siten hänen ajatusmaailmansa ilmeisesti resonoi hyvin kirjoittajien ajatusten kanssa. Samankaltaisuus yhdistää.
Sen sijaan aineistossa yleisempi on mielestäni kunnollinen, lapsilla ja heidän saavutuksillaan ylpeilevä isä, jollaista Hoikkalakin kuvaa. Jotkut isät luettelevat lastensa ylioppilastodistusten arvosanat, opiskelusuoritukset ja hienot sijoittumiset työelämään. Lasten suoritettaviksi delegoidaan niitä unelmia, jotka isän omassa elämässä jäivät täyttymättä.
Hoikkala kokoaa myös pitkän listan lasten kokemia vääryyksiä ja nöyryytyksiä, joiden avulla piirtää 50-luvulla vallinneen ankaran auktoriteettimaiseman, jossa aikuiset, varsinkin miehet ovat lapsia ja nuoria ylempänä, ehdottomassa määräysvallassa. Aikuiset toimivat kuriagentteina, jotka rankaisevat epäröimättä ja kertojien mukaan usein epäoikeudenmukaisesti. Jyrkkään hierarkisuuteen ja ulkoiseen kuriin liittyi kuitenkin samalla laaja lasten ja nuorten vapaa-alue, johon vanhemmat, myös vieraat aikuiset, puuttuivat vain, jos se kurinpitosyistä oli aiheellista.[31]
Tämän kasvatusmaiseman Hoikkalan rinnastaa 90-lukuun ja tiivistää rinnastuksen sanoihin "kurista kommunikatiiviseen yksilöllistämiseen". Aikuisten puuttuminen 50-luvulla lasten elämään oli keskimäärin negatiivisempaa kurin ylläpitämistä kuin positiivista tuen antamista, kannustamista. Puuttumisen tapa oli suora, karkea, fyysinen, jopa nöyryyttävä. Koska vanhempien ja lasten yhteentulemia luonnehti ankara auktoriteettirakenne, ei Hoikkalan mielestä juuri voida puhua kasvatuksesta ainakaan romanttis-humanistisessa merkityksessä, jossa aikuisen nähdään saattavan lapsi omaehtoiseen kasvuun. Aikuiset eivät piirry omaelämäkertojen tarinoissa kasvamaan saattajina. Hoikkalan johtopäätös on, että jos ei tänään enää lapsia kasvateta, niin eipä heitä kasvatettu 50-luvullakaan.[32]
Tämä Hoikkalan paradoksaalinen tulos on kiitoisa ja se on pakko myöntää todeksi, jollei aseteta yhtäläisyysmerkkejä kurin ja kasvatuksen välille. Sen sijaan jäin kaipaamaan Hoikkalalta edes pientä pohdintaa omaelämäkerta-aineiston epäedustavuudesta kasvatuskysymysten kannalta samoinkuin selvitystä luettaviksi valittujen elmäkertojen valintaperusteista.
Jorma Hännisen artikkeli on nimeltään Seksitarinan pornografinen käsikirjoitus: minä sain, olen siis mies. Hänninen on kiinostunut siitä, millaisia tarinoita miehet kertovat, kun he puhuvat seksistä, seksuaalisuudesta, sukupuolielämästä ja ylipäätään eroottisista suhteita. Hän ei lue miesten kertomuksia kokonaisina elämäntarinoina vaan seksiä koskevan erillisteeman kautta.[33]
Hännisen lähtökohtana on, että tutkimalla miesten seksitarinoita voi sanoa jotain mieheydestä. Seksitarina on ikkuna maskuliinisuuteen, yksi sen representaatioista, siis uudelleen esittämisen tavoista miehisessä puhekulttuurissa. Mitä enemmän tarinat muistuttavat toisiaan, sitä todennäköisemmin ne kertovat siitä, että on jotakin, joka ikään kuin yhteisenä seksuaalisena merkitysjärjestelmänä tai käsikirjoituksena toimii yhdyssiteenä maskuliinisuuksien ja miesten välillä. Tarinalliset poikkeamat puhuvat taas sen puolesta, että miehiset identiteetit ovat purkautumassa, eivätkä maskuliinisuudet keskustele keskenään yhtä eriytyneemmäksi käyvässä maailmassa[34].
Seksuaalinen merkitysjärjestelmä edellä kuvatussa merkityksessä sopii hyvin Geertzin[35] käsitteeseen kulttuurin ilmenemisestä julkisina, yksilösubjektiviteetin ylittävinä symboleina.
Hännisen aineisto muodostuu 25:stä sukupolven, ammatin ja syntymäpaikan puolesta erilaisista lähtökohdista tulevien miesten elämäkerroista. Tarinoiden 'seksipitoisuus' vaihtelee: 12 sisältää siitä hajamainintoja, 7:ssä se on tärkeä osateema ja 6:ssa pääjuoni. Kirjoitukset on poiminut Hänniselle kilpailun sihteeri Mika Siimes, "jonka valintakriteeri vastannee ... väljää ja arkiajattelua myötäilevää käsitystä seksistä".[36]
Miesten ikäluokka, ammattiasema, koulutus ja syntymäpaikka eivät selitä sitä, millaisen osan seksi saa näiden omaelämäkerroissa. Näiden taustamuuttujien valossa se on satunnainen asia. Hännisen mukaan kirjoittajat ovat poikkeusyksilöitä poikkeusyksilöiden joukossa: vain harvat kirjoittavat elämäkertansa ja vielä harvemmat uskaltavat puhua erotiikasta.[37]
Hänninen erottaa kaksi seksistä kirjoittamisen motiivia: yhtäältä maskuliininen itsetehostus seksipuhetta hyväksikäyttäen vallitsevan mieheyden mallin pohjalta ja suunnassa, toisaalta mieheyden ja miehisen identiteetin problematisointi seksuaalisuutta koskevan reflektoinnin sivutuotteena.
Ne yhdeksän tekstiä, joissa seksi on elämäkerran pääjuoni tai keskeinen osateema, Hänninen luokittelee kolmeen tyyppiin: saamattomiin miehiin, suomalaiseksi machoksi ja naistenmieheksi. Saamattoman miehen kertomus muodostuu sarjasta epäonnistumisia seksuaalielämässä ja naissuhteissa. Tyydyttävät eroottiset kokemukset puuttuvat lähes tyystin, mutta juuri niitä mies kaipaisi. Totaalisesta seksuaalisesta epäonistumisesta kertovia elämäntarinoita on tässä osa-aineistossa vain yksi.[38]
Suomalainen macho on vakava, ehkä vähän yksitotinenkin mies ja kova tekemään työtä. Hän karttaa kaikenlaista hempeilyä ja puhuu työstä, tappelusta ja seksistä samoilla toimintaa ja välineellisyyttä korostavilla karheilla käsitteillä. Macho on kunnian mies, ylpeä miehuudestaan ja huolissaan sen menettämisestä. Miehuutta uhkaavat monet asiat, myös epäonnistuminen sängyssä. Halun kohteena näyttäytyvä nainen merkitsee macholle jotain kokonaan toisenlaista, vierasta maata.[39]
Naistenmies eroaa machosta siinä, että hän on kuin kotonaan naisseurassa ja viettää paljon aikaansa naisten parissa. Naistenmies ei arvioi oman sukupuolensa edustajia tavanomaisilla menestymisen kriteereillä vaan sen mukaan, mitä kukin on saanut aikaiseksi erotiikan saralla. Työ on merkitykseltään toissijaista ja elämä pyörii naisten, rakastumisen ja seksin ympärillä, joiden varaan myös identitetti rakentuu.[40]
Tarinoiden tyypillisen juonenkulun Hänninen pelkistää neljästä vaiheesta muodostuvaan elämänkaaren skeemaan: 1) poikuuteen, seksuaalisen heräämisen ja hapuilevien kontaktiyritysten aikaan, 2) ensimmäiseen yhdyntään, miehuuden saavuttamiseen, 3) aikuis-elämän sukupuolielämään, miehuuteen ja 4) vanhenevan miehen seksielämään, ukkouteen.
Näistä vaiheista Hänninen tarkastelee erityisesti ensimmäistä yhdyntää, miehuuden initiaatioriittiä. Hännisen mukaan tärkeintä tässä sukupuoliaktissa ei ole rakkauden, vaan mieheyden, miesten välisen yhteyden ja muille miehille osoittaminen: "Aivan kuin nämä muut heimoveljet istuisivat sängyn laidalla seuraamassa ja arvioimassa, miten tulokasjäsen selviytyy".[41]
Ensimmäisellä yhdynnällä on aivan erityinen merkitys miehen elämänkaarella myös oman lukukokemukseni valossa: ne miehet, jotka ylipäätään kuvasivat seksuaalisuutta, kertoivat aina nimenomaan ensimmäisestä yhdynnästä. Sen sijaan en ole aivan samaa mieltä Hännisen kanssa aktin luonteesta. Vaikka ensimmäinen yhdyntä merkitsi monille miehille lähinnä ja ensijaisesti mieheyden osoitusta ja mieheksi tulemista, on tarinoissa paljon sellaisiakin miehiä, joille kyse oli myös tytön tai naisen todellisesta läsnäolosta ja vuorovaikutussuhteesta: saamisesta ja antamisesta. Aineiston tiivistäminen muotoon "Minä sain, olen siis mies" jättää nämä tarinat ulkopuolelle ja kuvaa siten vain osaa aineistosta. Tiivistys on liian macho ja karkea: ensimmäisen yhdynnän odotus ja tapahtuminen ilmaistiin tarinoissa paljon hienoviritteisemmin ja yleisinhimillisemmin kuin sanat "sain, olen siis mies" asian ilmaisevat.
Tämänkaltainen asian esittämisen tapa samoin kuin Hännisen esittämä jako kolmeen miestyyppiin pitää osaltaan yllä vanhoja seksuaalisuuteen liittyviä stereotypioita, joista mielestäni olisi jo aika päästä. Koska "saamattomia" miehiä löytyi vain yksi, ei aineisto mielestäni oikeuta käyttämään Hännisen tekemää luokittelua. Aineiston valossa tuntuu pikemminkin siltä, että Hänninen on väkisin rustannut saamattoman miehen luokan.
Hännisen esittämä luokittelu pohjautuu epäilemättä kulttuurissamme vallitseviin ajattelutapoihin. Itsellenikin on opetettu kirjanpitoa sanoen, että kirjanpidossa on tärkeä muistaa 'per saanut, an antanut'. Vallitsevat ajttelutavat eivät kuitenkaan saa olla esteenä uudenlaiselle ajattelulle, päinvastoin on mielestäni aika uudistaa näkemis- ja ajattelutapojamme seksuaalisuuden suhteen. Tähän omaelämäkerta-aineisto tarjoaisikin hyvät mahdollisuudet, jotka Hänninen on jättänyt käyttämättä.
Hännisen piirtämä kuva mieheydestä on siis vain osittain tosi. Sen 'totuutta' vähentää sekin, että tarkastelun ulkopuolelle jäävät kokonaan bi- ja homoseksuaalit, joiden mieheys poikkeaa normin mukaisesta, mutta joita myös tulee tutkia mieheyden kokonaiskuvan hahmottamiseksi: myös homoseksuaalinen mieheys on mieheyttä ja seksuaalisuus muutakin kuin miehen ja naisen yhdyntää.
Tässä tyytymättömyydessäni Hännisen esitystapaan tulevat taas esiin omat arvoni: Hoikkalan ja Hyvärisen tavoin haen mieheyden moninaisuutta ja laaja-alaisuutta, miehen ja tietysti samalla myös naisen vapautta toteuttaa yksilöllisyyttään riippumatta vallitsevista kulttuurisista normeista ja konventioista.
Kielentutkija Pia Purralla[42] on ollut harvinainen tilaisuus lukea erään avioparin osapuolten omaelämäkerrat, joita hän vertailee artikkelissaan Yksi avioliitto - kaksi tarinaa. Referoin artikkelia lyhyesti sen yleisen kiinnostavuuden vuoksi kommentoimatta sen sisältöä enemmälti.
Anna ja Pekka ovat olleet keskenään naimisissa kolmisenkymmentä vuotta ja heidän omaelämäkertoihinsa sisältyy kuvauksia samoista tapahtumista. Yhteisiä tekstuaalisia kohtaamisia, kertomuspareja, avioparilla on alle kymmenen. Kumpikin kuvaa elävästi sekä ensitapaamisen että myrskyisän kihlausajan. Molemmat kertovat paljon lapsista, mutta enimmäkseen eri asioita. Kertomuspareista neljä käsittele asuntoasioita, mikä Purran mukaan vihjaa asumisen keskeiseen kulttuuriseen asemaan Suomessa.
Naisen ja miehen kertomukset asettuvat vastakkain kiinnostavalla tavalla, kun tarkastellaan millaisin verbimuodoin kirjoittajat kuvaavat toimintaa. Nainen käyttää duaalia, "me kaksi" -muotoa. Hänen kertomuksessaan toimijana on me kaksi, kirjoittaja ja hänen miehensä. Nainen näyttäytyy duaalin kautta aivan yhtä aktiivisena toimijana kuin mieskin. Sen sijaan miehen kertomuksessa ei ole jälkeäkään toimivasta pariskunnasta. Mies suunnittelee, pohtii eri vaihtoehtoja, neuvottelee, tekee päätökset ja toimii.
Purran käyttämä kertomusparien analyysi paljastaa kaksi tekstuaalista strategiaa. Maskuliininen kertoja asettaa itsensä agentiksi, joka toimii, kontrolloi ja aiheuttaa muutoksia ympäristössään. Feminiininen kertoja sen sijaan tuntee, kokee, ajattelee ja antaa myös toisille äänen omassa tarinassaan. On havaintoja siitä, että toiminnallisuuden vierastaminen olisi suorastaan luonteenomaista naiskirjoittajille. Vaikka Anna ihmisenä on hyvinkin toiminnallinen, ei tämä aktiivisuus kieliopillistu hänen tekstissään.
Onko naisen siis mahdotonta asettaa itseään aktiiviseksi toimijaksi, agentiiviseksi subjektiksi? Tai ehkä kysymyksen tulisikin kuulua, miksi hänen pitäisi tehdä niin? Ehkä koko agentiivisuus onkin vain miehinen harha, sillä on myös agentiivisuutta, joka toimii käsinä, huulina tai joenrantamina ja luo mahdollisuuden muille virrata, kasvaa, muodostua, toimia. Tällainen käsitys agentiivisuudesta luo tilaa tulkinnalle, jossa passiivisuus ei asetu aktiivisuuden vastakohdaksi, vaan myös Anna on aktiivinen, vaikkakin toisella tavalla: sanomalla että "kukaan pojista ei saanut minussa erityisempää tykytystä aikaan", jolloin hän, arvioituaan pojat aktiivisesti, kätkee toiminnallisuutensa ruumiin kieleen, ruumiin metaforaan.[43]
Laajimman tutkimuksen aineistosta on tehnyt psykohistorioitsija Juha Siltala syksyllä 1994 ilmestyneessä teoksessaan Miehen kunnia. Modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Teoksen taustalla häämöttää tekijän 1992 ilmestynyt teos Suomalainen ahdistus, joka käsitteli yksilöiden uskonnollista pelastuskamppailua oman hylättävyytensä ylittämiseksi. Miehen kunnia käsittelee miehisyyttä normina "normittomassa" yhteiskunnassa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja oman identiteettinsä luoja.[44]
Siltala määrittelee uuden teoksensa "psykoanalyyttiseksi nykykulttuurin tutkimukseksi".[45] Sen keskeinen teesi perustuu yksinpärjäämisen eetoksen kriisiytymiseen muuttuvassa työelämässä. Siten se paikantuu historian vaiheeseen, jossa edellytetään entistä itsenäisempää yksilöllisyyttä mutta identiteetin rakentamista tuetaan entistä vähemmän.
Tutkielma pyrkii "kuvaamaan erään suomalaisen tapausaineiston pohjalla kulttuurin rakenteiden liittymistä yksilön kehitykseen ja käyttäytymiseen".[46] Kirjoittajan tavoitteena on selvittää yksilöitymisahdistusta ja modernisaation vaikutuksia suomalaisella tapausaineistolla. Siltalan pyrkimyksenä on hahmottaa yksilöiden elämäntarinoista kulttuurin isomorfisia rakenteita, samojen muotojen toistumista pienissä ja suurissa asioissa; sitä, miten kertojat ovat elämänsä kokeneet ja millaisin kaavoin he kokemuksiaan jäsentävät. Miten tunteet on nimetty, miten menestys ja tappio selitetty, mitkä asiat liittyvät arkipäivän kasuistiikassa yhteen? Mikrosiruissa on kristalloituneena kulttuurin makrorakenne. Arkielämän vähäpätöisimmistäkin yksityiskohdista voi oivaltaa yleisempiä muotoja. Käsiteltävänä on kulttuurin vaikutus muotoutuvaan persoonallisuuteen ja persoonallisten tarpeiden koodaaminen kulttuurin hyväksymällä tavalla.[47]
"Eläköön mies" -elämäkerroista Siltala on analysoinut viisikymmentäviisi. Psykodynaaminen näkökulma vaati käsittelemään aineistoa niin hienoviritteisesti ja perusteellisesti, että aineistoksi on riittänyt nuo mainitut 55 elämäkertaa sekä Mattiesko Hytönen, joka "mediassa valovoimaisimmin julkituo mieheksi pätevöitymisen umpikujia".[48]
Koska parhaat tarinat usein olivat myös vanhimman ikäluokan tuottamia, Siltala pyysi kilpailun sihteeriltä Mika Siimekseltä vastapainoksi myös nuorimpien tarinat sekä tarinoita, joissa työeetos tai syrjäytyminen erityisesti tulisivat esiin. Siltala haki myös kuvauksia ruumiin kokemisesta, muttei löytänyt niitä. Aineiston edustavuuden osalta Siltala toteaa, että "sosiologian laudaturin menetelmäkurssit suorittaneena tiedän, että kysymys on kaikkea muuta kuin edustavasta satunnaisotannasta suomalaisesta miespopulaatiosta".[49]
Siltalan ilmoituksen mukaan hänen aineistonsa koostuu siis kilpailun parhaista tarinoista, erityisesti työeetosta ja syrjäytymistä ilmentävistä tarinoista ja niiden lisäksi nuorimpien tarinoista. On selvää, että tällainen aineiston valikoiminen, jossa nimenomaisesti etsitään työeetosta ja syrjäytymisen esilletuloa, tuottaa tulokseksi juuri tuota etsittyä. Siltala on valinnut aineistonsa ainakin osittain, omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa sopivasti, ahdistuksen näkökulmasta. Hän[50] toteaa myös, että elämäkerta-aineisto on jo valmiiksi valikoitunutta: sitä tuotavat kriisiytyneet mutta ahdistuksensa kirjoittamiseen sitoneet miehet. Ei ole todellakaan ihme, että ahdistusta sieltä sitten myös löytyy. En tahdo sanoa, etteikö näin saatu kuva olisi totta. Summittaisesti katsottuna kuva on mielestäni jopa aineistoa edustava.
Siltala kuljettaa lukijaansa kronologisesti kautta miehen elämänkaaren varhaislapsuudesta, itsetunnon syntysijoilta, liian läheisen äidin ja etäisen isän luota siirtymäriittien kautta työelämään ja omaan perheeseen, välimatkan päähän muista ihmisistä, matkakumppaneina itseriittoisuusvaatimukset ja pyrkimykset pitää toiset loitolla, arvottomuuden kokemukset ja heikko itsetunto. Työelämää hän tarkastelee ensisijaisesti ahdistuksen hallintakeinona, samoin oman reviirin tavoittelua fyysisen ja henkisen liikkumatilan muodossa: elämänalueita yhdistää riippuvuuden minimointi, joka suomalaisilla erityisesti korostuu mutta ei ole vierasta yksilölliselle länsimaiselle elämänmuodolle yleensäkään.[51]
Työeetos ahdistuksen hallintakeinona, sikäli kun se ei "lyö yli", on mielestäni sinällään varsin positiivinen ja ihmistä auttava tapa selviytyä elämän vaikeuksissa. Tämä positiivisuus on ilmaistu kauniisti vaikkapa suuren suomalaisen lyyrikon sanoissa.
Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sä löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.[52]
Kuten Siltalan lainaamat miehetkin kertomuksissaan toteavat, työ rauhoittaa. Työn tuloksen, vaikkapa aidattujen sarkojen näkeminen on syvästi tyydyttävä kokemus. Työn rauhoittava vaikutus ei kuitenkaan ole, kuten Siltalakin toteaa, sidottu palkkatyöhön. Ihminen voi kokea työniloa ja tyydytystä myös muusta mielekkäästä tekemisestä, etenkin silloin kun siihen liittyy yhteys muihin ihmisiin. Tämän ovat naiset aina tienneet ja kokeneet. Ehkä työelämän kriisiytymisen myötä on tullut aika, että miehetkin pääsevät siitä osallisiksi. Vaikka palkkatyöstä syrjäytyminen epäilemättä horjuttaa olemassaolon pohjaa, merkitsee se samalla jossain suhteessa vapausasteiden lisääntymistä.
"Ahdistuksen" näkökulmasta valittu aineisto jättää näkymättömiin kovin paljon hyviä kokemuksia toisilta ihmisiltä haetusta ja saadusta tuesta ja onnen ja täyttymyksen hetkiä toisen lähellä. Aineistosta löytyy myös todella huikaisevia ja koskettavia rakkauskertomuksia. Jos tarvitsevuuden tabun rikkominen on kulttuurin keskeinen haaste, kuten Siltala esittää ja johon käsitykseen lienee syytä yhtyä, olisi mielekästä ja tarpeellista etsiä aineistosta myös niitä kertomuksia, joissa tämä tabu on jo rikottu ja tarkastella niissä esiin tuotuja toimintatapoja. Näin katse voitaisiin suunnata ahdistuksen täyttämästä menneisyydestä toiveikkaampaan tulevaisuuteen.
Siltalan[53] mukaan "psykoanalyyttinen käsittelytapa voi sinänsä johtaa siihen tottumattoman lukijan luulemaan, että tässä käsitelläänkin psykiatrisia tapauksia. Niin ei ole, vaan psykoanalyysi tarkastelee normaalia ja epänormaalia samalla jatkumolla. Psykoanalyysia soveltava tutkijakaan ei voi vallitsevaan tieteelliseen tapaan asettua aineistonsa yläpuolelle, ikään kuin olisi itse osaton siinä käsitellyistä ongelmista. Hänen täytyy löytää itsestään vastine henkilöilleen - jopa Hytöselle - voidakseen kertoa heidän totuudestaan jotakin. Ihmisen käyttäytymisen äärimuodotkin voidaan palauttaa yleisinhimillisen kehityksen variaatioiksi".
Kulttuuriantropologian menetelmäopinnot suorittaneena edustan näkemystä, että vallitseva tieteellinen tapa ei vaadi tutkijan asettumista aineistonsa yläpuolella, päinvastoin tämä on ainakin antropologiassa nykyisin jopa ankarasti paheksuttua. Tämä näkemys on lyönyt itsensä läpi myös sosiologiassa. Esimerkiksi Kortteinen[54] katsoo, että haastattelutilanteessa auktoriteettisuhde voi kääntyä ylösalaisin: haastateltava on oman elämänsä asiantuntija ja tutkija asioiden opettelija; haastattelija saa olla ymmärtämättä ja pyytää haastateltavaa selittämään asioita.
Koin teoksessa aika häiritsevänä sen fragmentaarisen esittämistavan: Siltala leikkaa elämäkerroista pätkiä, joita liittää kulloinkin käsiteltävänä olevan asian yhteyteen. Kirja on koottu leikkaa ja liimaa -menetelmällä, joka ei tee lainkaan oikeutta ihmisen elämän kokonaisuudelle. Kun itse pidän välttämättömänä tarkastella ihmisen elämää kokonaisuutena, jossa "kaikki liittyy kaikkeen", vaivaa tämä fragmentaarisuus minua aivan erityisesti.
Toisaalta on selvää, että Miehen kunnia -tyyppisen teoksen kokoaminen onnistuu vain Siltalan käyttämällä menetelmällä ja siten se tietysti puolustaa paikkaansa. Olisi todella vahinko, jos Miehen kunnia olisi jäänyt kirjoittamatta! Teoksen tulkinnat ovat usein erittäin oivaltavia ja syvällisiä, vaikka tulkinta pienistä paloista, ilman ihmisen elämänhistorian kokonaisuuden tukea, on mielestäni usein uskallettu yritys. Tästä aivan pienenä esimerkkinä siteeraan seuraavaa Siltalan tulkintaa.
"Markon äiti sitä vastoin kiinnitti lasten huomiota romahtaneen isän taitoihin, kuten kauniiseen käsialaan ja laskutaitoon - ei sairauteen. Markon suhteellinen aloitteellisuus omassa elämässään selittynee sillä, että äidin arvostus ja rakkaus piti isää yllä eikä Marko sen takia kokenut anastavansa isän paikkaa nauttiessaan omasta elämästään".[55]
Itselläni on vielä pohdinnan alaisena myös Siltalan näkökulma homoseksuaalisuuteen. Tässä suhteessa olen vasta kysymysten asettamisen tasolla. Siltala esittää, että "homoseksuaalisuus voi johtua juuri siitä, että muuta tietä läheisyydenkaipuun tyydyttämiseen suhteessa narsistisesti ladattuun mieshamoon ei ole. Ellei suhteita omaan sukupuoleen rajoitettaisi niin ankarasti, läheisyydentarpeen ei välttämättä tarvitsisi kanavoitua homoseksuaalisuudeksi"[56] ja "Joyce McDougallin mukaan äidin ja pojan yhdessä mitätöimän, raakalaiseksi leimatun, alempaa syntyperää olevan miehen poika juuttuu helposti homoseksuaaliseen kaavaan kykenemättä etenemään äitisymbioosista itsenäiseen miehenä olemiseen."[57]
Nämä selitykset tuntuvat minusta epämääräisen tahmeilta. Alempaa syntyperää olevan miehen poika? Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että homoseksuaalisuus on yhteydessä ennen muuta hormoonien vaikutukseen sikiöön raskausaikana, vaikka tätäkään yhteyttä ei ole luotettavasti osoitettu.[58] Kun tällä hetkellä olen itsekin vielä yhteiskunnassa vallitsevan heteroseksismin[59] vallassa, en halua lausua asiasta tässä sen enempää.
Aivan teoksensa lopussa Siltala tarkastelee kulttuurista toiseutta, "uuden sosialisaatiotyypin" edustajia, jotka eivät istu perinteisen miehen kaavaan. Kuitenkin yhden suuren tarinan kertominen on ollut välttämätöntä, koska "ilmiö on ensin hahmotettava, jotta toiseus voidaan todeta".[60] Lopussa nousee esiin myös Siltalan positiivinen sanoma suomalaiselle miehelle: "Raitistava sureminen uuden ja pienemmän mutta ei välttämättä vähemmän laadukkaan elämän alkuna tai pahan olon toiminnallinen purkaminen ovat vuoden 2000 vaihtoehdot suomalaiselle miehelle."[61]
Siltalan lopputulema on samalla alku omalle tavalleni lähestyä omaelämäkerta-aineistoa. Koko tässä artikkelissa käsittelemäni aineisto on vahvistanut näkemystäni, että muunmuassa Siltalan "uutta sosialisaatiotyyppiä" edustavat "toiset" olisikin otettava ensimmäisiksi ja varsinaisen tutkimuksen kohteiksi. Marginaalista nousevat uuden tien näyttäjät, moninaiset toiset. Näitä toisia on myös vanhempien miesten joukossa, vaikkakin vähemmän kuin nuorissa.
Emansipatoristen tiedonintressieni mukaisesti haluaisin antaa heille äänen paljon laajemmin kuin kukaan tähänastisista aineistosta kirjoittajista on tehnyt. Arvofilosofisena lähtökohtanani on paitsi kunnioitus ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan myös se näkemys, että ihmisillä tulisi olla mahdollisuus omien voimavarojensa ja oman yksilöllisyytensä täyteen käyttöön ja omien kykyjensä optimoimiseen, mahdollisuus omaksi itseksi tulemiseen riippumatta ympäröivän kulttuurin sanelemista ehdoista. Ihminen on paitsi kulttuurinsa tuote myös sen tuottaja ja sitä aktiivisesti muuttava. Äänen antaminen kulttuurista toiseutta edustaville voi edesauttaa kulttuurin muutosta ja jättää meille kaikille tilaa hengittää vapaammin.
1 Roos 1987, 30-31.
2 Hyvärinen 1994, 38-39 ja Siimes 1995, 15.
3 Anthony 1992, 189.
4 Eläköön mies 1994, 10.
5 Peltonen 1994, 190.
6 Hoikka 1994, 86.
7 Roos 1994, 23.
8 Siltala 1988, 261-288.
9 Ahola 1994.
10 Ahola 1994.
11 Roos 1994, 27.
12 Roosin lausuma, että Turkan arvio elämästään on paskapuhetta, ei välttämättä ole oikea. Voi tosin olla, että Turkka haluaa tällä tavoin lähinnä korostaa itseään, mutta on myös mahdollista, että hän tosiasiallisesti subjektiivisesti kokee elämänsä 'saavutuksettomaksi', jolloin kyse on 'saavutuksen' käsitteen erilaisesta sisällöstä Turkan ja Roosin välillä. Mielestäni voidaan ja tulee ainakin lähteä siitä, että ihminen tarkoittaa sitä mitä hän sanoo.
13 Roos 1994,14.
14 Siltala 1994, 16.
15 Anna 1994, 77.
16 Siltala Juha 1994, 15: "Psykoanalyysia soveltava tutkijakaan ei voi vallitsevaan tieteellisen tapaan asettua aineistonsa yläpuolelle, ikään kuin olisi itse osaton siinä käsitellyistä ongelmista."
17 Anna 1994, 77.
18 Eläköön mies 1994, 10.
19 Miesten elämäkertojen sijasta suomalaista miestä pitäisikin kenties tutkia mollivoittoisten iskelmien välityksellä, koska/jos suomalaiset miehet osaavat niiden avulla ilmaista omia tunteitaan paljon paremmin kuin omilla sanoillaan. Geertziä mukaillen iskelmiä voisi pitää julkisina kulttuurisina symboleina, jotka ilmentävät miesten tunne-elämää ylittäen yksilösubjektiviteetin rajat. Näin syntyvä haikeankaunis joskin surumielinen kuva miesten tunne-elämästä löytäisi vastakaikua epäilemättä myös laajoissa naisjoukoissa ja saattaisi todellakin tehdä enemmän oikeutta miehille kuin heidän oman puheensa tulkinta.
20 Eläköön mies 1994, 7.
21 Aikanainen 1992, 7.
22 Roos 1994, 15.
23 Roos 1994, 15.
24 Danielsen 1992.
25 Huotelin 1992.
26 Bronfenbrenner 1991a ja 1991b.
27 Hyvärinen 1994, 39-40.
28 Hyvärinen 1994, 66.
29 Tigerstedtin suullinen tiedonanto Ethnos ry:n seminaarissa Ikäryhmät ja elämänkaari 11.11.1994.
30 Hoikkala 1994, 88.
31 Hoikkala 1994, 102.
32 Hoikkala 1994, 103.
33 Hänninen 1994, 106.
34 Hänninen 1994, 107.
35 Geertz 1973, 5-10.
36 Hänninen 1994, 110.
37 Hänninen 1994, 112.
38 Hänninen 1994, 115.
39 Hänninen 1994, 117.
40 Hänninen 1994, 118.
41 Hänninen 1994, 122-127.
42 Purra 1994, 174-186.
43 Purra 1994, 184-185.
44 Siltala 1994, 9.
45 Siltala 1994, 14.
46 Siltala 1994, 15.
47 Siltala 1994, 14.
48 Siltala 1994, 14.
49 Siltala 1994, 14-15 ja 472.
50 Siltala 1994, 14.
51 Siltala 1994, 19, 429.
52 Leino 1993, 75.
53 Siltala 1994, 15.
54 Kortteinen 1992, 373-374.
55 Siltala 1994, 72.
56 Siltala 1994, 329.
57 Siltala 1994, 66.
58 ks. esim. Kessler & McKenna 1978.
59 Heikkinen 1994.
60 Siltala 1994, 456.
61 Siltala 1994, 460.
Ahola, Suvi 1994. Koiran elämää - vaiko vain miehen? Helsingin Sanomat 20.12.1994.
Aikanaisia. Kirjoituksia naisten omaelämäkerroista. 1993. Toim. Ulla Piela. Helsinki, SKS.
Anna (48), 1994. Äidin poikien kunnia: voimanäyttöä ja suoritusta.
Anthony, E.J. 1987. Risk, vulnerability and resilience: an overview. Anthony, E.J. & Cohler, B.J. (eds.): The invulnerable child. New York: Guilford Press.
Bronfenbrenner, Urie 1991a. Kognitiivisen kehityksen ekologia: tutkimusmalleja ja pakenevia tuloksia. Osa 1. Psykologia 26 (4).
Bronfenbrenner, Urie 1991b. Kognitiivisen kehityksen ekologia: tutkimusmalleja ja pakenevia tuloksia. Osa 2. Psykologia 26 (5).
Danielsen, Kirsten 1992. Slike gutter. Eldre menn forteller om sitt liv. Oslo, Pax forlag.
Eläköön mies. Mieselämäkertoja 1994. Toim. Mika Siimes. Helsinki, SKS.
Eläköön mies -omaelämäkertakirjoituskilpailun aineisto 1993. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunous-arkisto.
Geertz, Clifford 1973. The interpretation of cultures. New York, Basic Books.
Heikkinen, Teppo 1994. Heteroseksismi ja homojen marginaalis-taminen. Toim. Jorma Sipilä ja Arto Tiihonen. Miestä rakennetaan maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.
Hoikkala, Tommi 1994. Mies, kasvatus ja auktoriteettimaisema. Miehen elämää Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Huotelin, Hannu 1992. Elämäkertatutkimuksen metodologiset ratkaisut. Joesuun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia N:o 46. Sosiologia. Joensuu, Joensuun yliopiston monistuskeskus.
Hyvärinen, Matti 1994. 'Miehen' lajityypit. Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Hänninen, Jorma 1994. Seksitarinan pornografinen käsikirjoitus: minä sain, olen siis mies. Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Kessler, Suzanne J. & McKenna, Wendy 1978. Gender - an ethno-metodological approach.
Kortteinen, Matti 1992. Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kultturisena muotona. Hämeenlinna, Hanki ja jää.
Leino, Eino 1993. Elämän koreus. Helsinki, Otava. (Alkup. 1898)
Miehen elämää 1994. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Miestä rakennetaan maskuliinisuuksia puretaan 1994. Toim. Jorma Sipilä ja Arto Tiihonen. Tampere, Vastapaino.
Ojakangas, Mika 1994. Miehen onni? Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Peltonen, Eeva 1994. Onko sodasta paluuta? "viime sotien perintö" isän sukupolven miesten omaelämäkerroissa. Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Purra, Pia 1994. Yksi avioliitto - kaksi tarinaa. Sukupuoli ja kieli erään avioparin omaelämäkerroissa. Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Roos, J.P. 1994. Kuinka hullusti elämä on meitä heitellyt - suomalaisen miehen elämän kurjuuden pohdiskelua. Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.
Roos, J.P. 1987. Suomalainen elämä. Helsinki, SKS.
Satasärmäinen nainen 1992. Toim. Ulla Piela. Helsinki, SKS.
Siimes, Mika 1995. Miestutkimus atomisoi miehen. Tasa-arvo 8 (1).
Siltala, Juha 1994. Miehen kunnia. Suomalaisen miehen taistelu häpeää vastaan. Helsinki, Otava.
Siltala, Pirkko 1988. Negatiivinen eksistenssi. Mahdollisuuksien kuuleminen. Jyväskylä, Therapeia-säätiö.
Tigerstedt, Christoffer 1994. Kotityö ja isyys uusina projekteina? Miehen elämää. Toim. J.P. Roos ja Eeva Peltonen. Helsinki, SKS.