[95] Elektroloristi 1/1995 ISSN 1237-8593
Seija Hahl
Esineet kertovat ihmisestä - ihmiset kertovat esineistä. Mitä kerrotaan ja miksi? Pyrin esseessäni keskustelemaan aineistoni ("esinehaastattelut") kanssa käyttäen tukenani kansatieteellistä, sosiologista, psykologista ja folkloristista kirjallisuutta. Aineistoni on etnografista eli kuvailevaa materiaalia, jonka keräämisellä oli alkujaan päämäärähakuinen tarkoitus. Tutkimukseni primaariaineistona ovat ns. sisustushaastattelut, jotka olen tehnyt vuosina 1990 ja 1991. Vuonna 1991 olin mukana projektissa, jonka eräänä tuloksena Varkauteen valmistui kolme sisustettua huoneistoa käsittävä työväenasuinmuseo.
Keskusteluissani pyrin löytämään aineistooni uusia näkökulmia. Martyn Hammersley katsookin erääksi nykyetnografisen tutkimuksen voimavaraksi uuden näkemisen. Analogioiden löytäminen eri asioiden välillä voi avata uusia tapoja havainnoida ympäröivää maailmaa (Hammersley 1992, 1516). Etnografisen tutkimuksen päämääränä ei tarvitse olla suurien teorioiden luominen mikrokosmoksien tutkimuksen perusteella. Uusien analogioiden löytäminen ja näkökulmien uudentaminen voi omalta osaltaan olla oikeaa ja perusteltua etnografista tutkimusta (Hammersley 1992, 16).
Esseeni, jossa pohdiskelen pro-gradutyöni tematiikkaa, käsittelee kotia Niittylän työväenasuinkorttelissa, Varkaudessa. Kortteli käsittää viisi 1910- ja 1920-luvuilla rakennettua kaksikerroksista hirsirakenteista lautavuorattua asuinrakennusta. Asunnot olivat A. Ahlström osakeyhtiön omistamia vuokra-asuntoja, joissa asui puuteollisuuden työntekijöitä perheineen. Tutkimusajanjakso alkaa 1910-luvun lopulta ja päättyy 1970-luvun alkuun.
Koti-käsite tarkoittaa työssäni Niittyläkorttelin entisten asukkaiden muistamaa laajempaa ns. persoonallista ympäristöä. Persoonallinen ympäristö käsittää niin fyysisesti rajatun asunnon, jossa informantti on elänyt, kuin myös sen lähiympäristön, joka liittyy kiinteästi kotiin.(1) Tähän persoonalliseen ympäristöön palataan informanttien muistikuvien kautta.
Haastatteluissa käsiteltiin informanttien Niittylän aikaista kotia ja sen ympäristöä. Haastattelut olivat kohdennettuja, päämäärähakuisia ja osin strukturoituja teemahaastatteluja (esim. Hirsjärvi & Hurme 1991, 35-36). Vaikka haastatteluiden päämääränä oli saada selville niittyläläisten kotien sisustus, osin pieniä yksityiskohtia myöten, oli informanteilla vapaus kertoa muistoja, jotka liittyivät sisustusesineisiin.
Esseessäni pohdiskelen, mitä koti ja laajempi persoonallinen ympäristö merkitsee. Toisena teemana on muistin, muistamisen ja muistelemisen problematiikka sekä omassa työssäni että yleisemmällä tasolla. Kolmas käsittelemäni teema on ns. esinekerronta, jota tarkastelen lähinnä ruotsalaisen kansatieteilijän Åsa Ljungströmin tutkimusten mukaan. Taustavaikuttajina ovat myös Mihalyi Chikzentmihalyn ja Eugene Rochberg-Haltonin psykologis-sosiologiset esinetutkimukset esinearvotuksineen. Kerrontaan liittyviä seikkoja ovat tukemassa Annikki Kaivola-Bregenhöjn ja Anna-Leena Siikalan tutkimustulokset; heidän tutkimuskohteenaan ovat olleet lähinnä kansankertojien tarinat. Olen pohdiskellut kertomusten tulkintamallien soveltuvuutta saamaani henkilökohtaiseen kerronta-aineistoon.
Koti on yksinkertainen sana, jonka eräitä määritelmiä koen tarpeelliseksi tässä pohdiskella ainoastaan oman tutkimusaiheeni intressien vuoksi.
Koti on ns. kokemuksellinen tila. Esimerkiksi arkkitehti Kimberley Dovey erottaa toisistaan asunnon/talon (house) ja kodin (home). Asunto on fyysinen paikka, jossa eletään ja asutaan. Tämä ympäristön osa on objekti, jota on helppo tarkastella esimerkiksi tilan (neliömäärät), rakenteen (muoto ja pohjaratkaisu) sekä muiden fyysisten ominaisuuksien kautta (esim. väritys ja käytetyt materiaalit) (Dovey 1985, 33-34).
Kun oman tutkimukseni informantit kertoivat Niittylän aikaisista asunnoistaan, vastaukset olivat useimmiten lyhyitä ja esitettyihin kysymyksiin vastattiin suoraan. Asunnon fyysisistä ominaisuuksista(2) kerronta vaihteli kun puhuttiin ns. valmiina annetuista ominaisuuksista tai kun puhuttiin niistä ominaisuuksista, joihin asukas itse oli vaikuttanut, esim. maalaamalla lattian (huom. ei määräämällä värin) tai katon tai tapetoimalla seinät. Kerronta laajeni yleensä kun informantti kertoi niistä seikoista, joihin hän oli itse vaikuttanut.
Kodilla Dovey tarkoittaa ennemminkin tunnetilaa kuin fyysistä tilaa (Dovey 1985, 33). Omien informanttieni haastatteluissa tämä tunneside kotiin välittyi muutamien virkkeiden tai vain muutamien sanojen avulla:
"Et kyl meillä ihan viihtyisä koti oli ja äiti oli virkannu kaikki vuodepeitot ja noita liinoja oli ommeltuja, niinku näytin ja että kyl se oli ihan kodikas vaikka oli ahasta." (H VII, LR l s.7).
Fyysinen tila sisältyy useimmiten tähän tunnetilaan. Näin ei kuitenkaan ole aina, sillä tunne kodista voi olla vahva ja yhtenäinen, vaikka fyysisiä tiloja olisi useita tai tila puuttuisi väliaikaisesti kokonaan.
Koti tunnetilana sisältää Doveyn mukaan erityisesti ihmisten väliset sosiaaliset suhteet. Kodin sosiaalisiin suhteisiin voidaan hänen mukaansa lukea niin perhesuhteet kuin naapurisuhteetkin (Dovey 1985, 34). Monet haastatteluni alkoivatkin perustietojen selvittelyllä.(3) Omasta perheestä kerrottiin laveasti jo heti alussa ja oma itse sekä itsen kokemukset sulautuivat monesti myöhemmissä vastauksissa perheen kokemuksiksi. Tämän jälkeen informantit kertoivat ketä missäkin naapuriasunnossa oli asunut ("ylläällä, allaalla"). Naapurusten välinen kanssakäyminen oli päivittäistä, haluttiin tai ei. Useimmissa tapauksissa yhteistyö koettiin positiivisena:
"Nii isä oli sillon sodassa. Minä muistan sen kun aina tuli niitä (hälytyksiä), ja vuatteet piti olla aina yölläkin piällä meillä. Äit ei heittäny meiltä vuatteita piältä kun pelättiin sitä... Minä en kovin iso ollut, mutta muistan sen että meijän naapurissa yks semmonen vähän vanhempi pariskunta, joka aina, kun äitillä oli kolome niitä lapsia nii aina se koppas ni jonkun sylliisä ja sitten tuota lähti juoksemaan pommisuojaan. ...
Nii se ol siinä justiisa ku oltiin niin pieniä niin hyvä että joku aina jeleppas. Niillä ei ollu sit itellään ni sillä pariskunnalla ni sitte lapsia, sillähän ne meistä huolehti sitten." (H VIII, MP l s.1).
Sama informantti kertoo myöhemmin, millainen oli lapsen kokemus naapurusten välisistä suhteista. Samaan kertomukseen liittyy myös kerronta-ajankohdan ja menneen elämäntavan arviointia:
"Ja tuossa justii tuossa kolomos Niittylässä minun jäi mieleen se kun niillä ol kaikki ni melekeen ne naiset nyt ne ketä nyt asu siinä, ainakin siinä samassa rappukäätävässä, ni niillä ol aina semmonen tyyli että kenenkä ol syntymäpäivät tai ni ne sit ainan kokkoontu tai nimipäivä ni ne aina tuli sitte ja ne aina jottai osti. Ne ol aina vuorotellen kenenkii luona.... Että niillä ol nii hyvä sopu sillee että ne kävivät aina sen, pitivät niitä semmosia kemuja. Että nykysinhän on ainakin noissa isoissa kerrostaloissa ni sitä ku oven pannoo kiinni ni sitä ei niä eikä tunnekaan kettään." (H VIII, MP l s.24).
Kodilla on edelleen asuntoon verrattuna Doveyn mukaan kolme subjektiin (asukkaaseen) vaikuttavaa tekijää: 1) järjestyksen luoja (Dovey 1985, 35), 2) identiteetin rakentaja (Dovey 1985, 3940) ja 3) sosiaalisen kiinnittyneisyyden edustaja (Dovey 1985, 43).
Koti sitoutuu työssäni paljolti myös aikaan. Tekemissäni sisustushaastatteluissa käsiteltiin menneisyyttä ja mennyttä kotia. Haastatteluissa koti edusti informantin perheen menneisyyttä, mutta erityisesti hänen persoonallista menneisyyttään kokemuksineen. Koti toimiikin monien tutkijoiden mukaan ns. varastona, josta voidaan ammentaa haastattelutilanteista monenlaista tietoa eri tarpeisiin (esim. Lawrence J. 1985, 118-119).
Länsimaisessa kulttuurissa koti liitetään juuriin ja historialliseen taustaan. Historiallisuudella en tarkoita valtiollista tai yhteiskunnallista menneisyyttä, vaan yksilön ja perheen taustaa. Muistoissaan jokainen yksilö voi muistaa kodin, jopa useiden aistimusten avulla (esim. tuoksut ja visuaaliset havainnot). Visuaaliset mielikuvat lapsuuden kodista voivat nousta myöhemmin ns. "oikean kodin" tavoiteltaviksi esikuviksi (vrt. Altman & al. 1985, 37).
Kodin ajallisiin elementteihin kuuluvat menneen ohella nykyisyys ja tulevaisuus. Tietoisuus kodin olemassaolosta nyt ja tulevaisuudessa luo turvallisuuden tunteen ja järjestyksen elämään (Altman & al. 1985, 37).
Vallitsevan kulttuurin ja henkilökohtaisen kokemuksen vaikutus kodin kokemiseen tuli esille informanttien kertomuksissa. Kahtiajako kotiin ja "ei kotiin" on vaikeaa. Kokemukselliseen kotiin katson kuuluvaksi myös lähiympäristön, kuten porraskäytävät, pihan, läheiset ajoväylät ja omassa aineistossani lisäksi n. 400 metrin päässä sijainneen yleisen saunan sekä läheisen järvenrannan (vrt. Browner & Taylor 1985, 183). Esimerkiksi Niittylän käytävistä informantit kertoivat, kuinka niitä huollettiin yhdessä:
"Mut mikä ihmeellistä ni jokkainen vuorollaan siivos ne käytävät ja raput. Oli kaks henkee tai oli sitten seittemän henkee. ... Ja se oli mainiota ku minä muistan aina kun oikeen kova ukonilma tai sato ni siihen kokkoonnuttiin siihen etteiseen ja siitä katottiin ulos." (H VI, IP l s.10).
Mukaan tuli myös evaluatiivista ainesta, jossa menneisyys ja nykyisyys koettiin lähes toistensa vastakohtina. Erityisesti nykyinen sosiaalisen kanssakäymisen puute kerrostaloissa sai kritiikkiä.
Käytäviä käytettiin myös yhteistoimintaan eikä pelkästään sisään- ja ulosmenoväylänä. Varsinkin yhteishaastatteluissa muisteluista tuli esille värikkäitä kertomuksia:
"1. - Se oli valtavan iso se eteinen, ei ollu näin pien ku nykyvään.
2. - Kolomosen yläkerrassa?
1. - Nii sinä et tiijä miten pikkunen se on persesilimä siinä se etteine.
2.- Aha aha.
1.- Nii ei voi tanssia nyt niinku enne tanssittiin.
2.- Nii minä ku neuvon nuapurin tytöt tanssimaan.
1.- Ja meijän isä neuvo siinä tanssimaan siinä. Ja Airin häitä tanssittiin, muistatko? Nii siinä samassa.
2.- Eipään tanssittu.
3.- Ei Airi tanssina ei.
2.- Saaran häitä tansittii.
3.- Nii Saaran häitä tanssittii. Ja siinä tanssittiin ku ol sota-aika ku ei suanu tanssia, ku Ruotsalaisilla ol rammar.
2.- Nii Urrilla.
3.- Ni siinä tanssittiin sitte aina.
2.- Ja niinku minää neuvoin vielä niitä Urrin siskot tanssimaan." (H IV, 1=3DUH, 2=3DEA, 3=3DLH - sisaruksia muistelemassa l s.).
Syy siihen, miksi luen nämä määrätyt lähialueet kuuluviksi kodin piiriin eli henkilökohtaiseen ympäristöön, on alueilla vallinneet yhdenmukaiset sosiaaliset säännöt eli normit. Kaikkien viiden Niittylä-rakennuksen käytävillä ei saanut käyttäytyä yhtä vapaasti kuin edellisen esimerkin käytävässä. Asukkaat loivat omat normistot kunakin ajankohtana kuhunkin taloon. Nämä normit olivat riippuvaisia asukasperheiden arvoista. Yhteiset normit loivat myös tunteen kiinteästä sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta.(4) Kiinteä sosiaalinen yhteenkuuluvuus loi kodille tunnusomaisen turvallisuuden tunteen antaen samalla tietyt rajat joiden mukaan käyttäytyä (vrt. Browner & Taylor 1985, 191 sekä Rapoport 1982, 9 ja 27).
Omasta elämästä sekä siihen liittyneestä elinpiiristä kertominen avaa ihmiselle mahdollisuuden elää uudelleen mennyttä elämää. Muistellessa menneisyyden menetys on läsnä, mutta samalla tietoisuus muistelemisen avulla tapahtuvasta paluun mahdollisuudesta kompensoi menetyksen tunnetta, täydellistä menneen kadotusta (esim. Saarenheimo 1991, 261).
Muistikuvien kautta elämästämme avautuu, jos nyt ei ehjä kokonaisuus niin ainakin jatkumo menneisyydestä nykyisyyteen (Radley 1990, 47). Muistirakenteet koostuvat sisäkkäin menevistä muistikuvista. Aiemmin eletyn elämän ja kodin muistelemisessa muistikuvien hyvänä lähtökohtana ovat esineet. Irwin Altman ja Carol Werner vertaavat kotia ja ihmisen muistia toisiinsa. Kodissa on eri aikoina hankittuja ja saatuja esineitä, joihin liittyy erilaisia muistikuvia ja muistoja (Altman & Werner 1985, 8). Muistikuvista muodostuu mielestäni sarjoja, jotka liittyvät yhteen erilaisten säikeiden avulla.
Menneen (ajan) muistelu ei tapahdu suoraviivaisesti eli horisontaalisesti taaksepäin. Muisteltaessa mennyttä elämää ja sitä fyysistä ympäristöä, missä elämä on eletty, rakentuu ns. spiraalimainen(5) muistojen kokonaisuus (Altman & Werner 1985, 68). Omaan elämään liittyvät muistikuvat eivät ole tarkkaan strukturoituja kokonaisuuksia, vaan hajanaisia otantoja elämän eri vaiheista. Näistä tapahtumia koskevista muistikuvista rakentuu kuva kokonaisuudesta (Conway 1990, 128). Kokonaisuuden päätepisteenä on nykyhetki eli juuri muisteluhetki. Tilanne avaa mahdollisuuden menneen evaluaatioon niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta.
Muistojen jatkuvuus on tärkeä ominaisuus. Muistelemista muistoineen ei aloiteta tietystä hetkestä ja päätetä toiseen täsmällisesti määrättyyn hetkeen (ns. horisontaalinen käsitys). Kyse on siitä, että muistojen kasautumat spiraalimaisessa muistelussa pysähtyvät tiettyyn hetkeen ja viipyvät siinä jonkin aikaa jatkaen taas toiseen muistoon. Spiraalimaiselle muistelulle on tunnusomaista, että tiettyihin asioihin liitetään paljon sosiaalisten tilanteiden muistelua ja toiset ovat taas pelkkää kuvailevaa kerrontaa esineistä (vrt. Altman & Werner 1985, 7).
Jokaisen informantin muistikuvat menneestä Niittylän aikaisesta elämästä perustuvat omaelämäkerralliseen muistiin. Riippumatta siitä oliko kyseessä yksilö- vai ryhmähaastattelu, haastattelutilanteessa jokaisen yksilön muistot tulivat esille omien kokemusten kautta, omaelämäkerrallisesta muistista.
Psykologi Marja Saarenheimo (1991) on tutkinut omaelämäkerrallista muistia, erityisesti vanhempien ihmisten elämäkertojen kautta. Hän pohdiskelee ns. muistojen totuudellisuutta elettyyn elämään verrattuna ja esittää lyhyesti kolme eri omaelämäkertaan liittyvää muistiteoriaa:
1. Muistin kopioteoria, jonka mukaan muistelijan muistot edustavat hänen kokemusmaailmaansa sellaisena kuin se on tapahtumahetkellä ollut. Ns. muuttumattomuusidea (esim. Saarenheimo 1991, 261). Kopioteoria on lähellä niin sanottua arkikäsitystä muistamisesta ja muistelemisesta.
2. Muistin rekonstruktioteoria, jonka mukaan muistot yleensä muuttuvat, vääristyvät tai unohtuvat kokonaan. Esimerkiksi muistelija valikoi ja järjestelee uudelleen muistettavaa ainesta. Muistelija muodostaa itselleen muistikuvista ehjän kokonaisuuden, joka tyydyttää häntä. Osittain muistelija samalla tulkitsee menneisyyttään ja muokkaa sitä nykyisyyteen sopivaksi (Saarenheimo 1991, 262).
3. Osittainen rekonstruktioteoria eli ns. kompromissiteoria. Tutkijoiden mukaan henkilökohtaiset muistot ovat toistoja siitä, miten muistelijat ovat kokeneet tapahtumat. Näin saadaan mukaan muistojen kokemuksellisuus ja tapahtumien jättämät merkitykset kokijalle eli muistelijalle. Muistelun kautta syntyy osittaisen rekonstruktioteorian mukaan ns. uusia muistoja (Saarenheimo 1991, 263).
Saarenheimo (1991, 267) toteaa monien tutkijoiden huomanneen sen, että ihmiset arvioivat kertomuksiaan ja niiden totuudellisuutta. Myös monet informanttini sanoivat ennen haastattelua, etteivät muista mitään, "mutta voihan sitä yrittää". Samoin kerronnan aikana he kommentoivat, etteivät ole varmoja asiasta, eli tässä he harjoittivat omaa sisäistä lähdekritiikkiä. Informanttieni pyrkimystä oikeaan tietoon ja totuudellisuuteen vahvisti tieto, että aineistoa tullaan käyttämään museaalisten sisustusten kokoamiseen. Toisaalta vapaamuotoiset dialoginomaiset keskustelut ja yhteispohdiskelut hälvensivät "väärän tiedon" esittämisen pelkoa.
Kokemushetkisellä tunnetilalla katsotaan olevan suuri merkitys muistojen tallentumiseen. Tutkija Martin Conway on vertaillut amerikkalaisten muistitutkimusten tuloksia, joiden mukaan koehenkilöiden tunnetilalla on ollut voimakas vaikutus siihen, mitkä tapahtumat elämän varrelta ovat tallentuneet muistiin (Conway 1990, 90-92).
Erityisesti tiettyinä "muutosaikoina" ihmisillä on voimakkaita tunnekokemuksia, kuten viha, rakkaus, häpeä, pettymys, suru, yksinäisyys ja ylpeys. "Muutosajan" laukaisevia elämäntilanteita voivat olla elämäntilanteen mukaan, sisarusten syntymä tai kuolema, kouluunmeno, ripillepääsy, ensimmäinen työpaikka, naimisiinmeno, lapsen syntymä ja läheisen kuolema. Kyseisiin muutosaikoihin liittyvät tapahtumat on helppo palauttaa mieleen juuri voimakkaasti koettujen tunnetilojen vuoksi (Conway 1990, 94). Niittyläläisten elämänvaiheista nousivat vastaavat tilanteet esille esimerkiksi seuraavasti:
"Se ol mukava näissä Niittylöissä ja niihän ol ennevanahaan kun minä olin lapsikii ni meillähän ol oma sisäänkäynti. ...Nii nää päätyhuoneistot ne oli niin kiva että oli. Minäkin nukutin, meijän Lasse synty siinä helmikuulla ku myö muutettiin siinä marraskuulla viiskytkuus. Ni Lassekin vaan vaavana nukku jo siinä eteisessä. Vaunut sai laitettua siihen eteiseen ja. Siinä ei kettään muita kulukenu, eikä mittää. Että se oli kyllä hyvä siinä se oma eteinen."(H IX, HA l s.6).
Voimakkaita tuntemuksia muisteltavana hetkenä aiheuttanut tapahtuma ei välttämättä jälkikäteen vaikuta yhtä merkitykselliseltä. (Erityisesti lapsuusiän muistot - vrt. lapsen ja aikuisen poikkeavat ajatusrakenteet, esim. asioiden arvotus). Esineisiin liittyneet tunnekokemukset auttoivat muistamaan jopa pieniä yksityiskohtia esineistä sekä sijoittamaan esineet asunnon pohjapiirrokseen. Seuraavassa informantti kertoo ensin sisarensa (mukana haastattelussa) muistikuvaa ja siirtyy omaan lapsuuden muistoon:
"Hän muistaa, hän muisteloo että tämä (näyttää piirtämäänsä pohjakaavaa) tää ol isän tekemä piironki. Semmone niinku lipasto se ol niinku tuommonen lipasto mut siinä ol niinku kolme laatikkoo ja kaikki oli niinku saman näkösiä väriltään. Mutta hän muistaa että se oli niinku täällä Antikaisen, myö sanotaan ku Antikaiset asu meijän tuolla toisella puolella. Mutta minä muistelen näin, kun yhtenä jouluna minä oottelin hirveesti niitä luistimia, muistatko ku sit käätiin Niittylän rannassa ku pojat teki sinne luistinraan. Ni minä kävin aina kahtomassa että onko ilmestyny pitkee pakettia. Ni ei se oo voinu olla sillon tuota seinee vasten, se on ollu noin." (H VI, IP l s.8).
Muisteluhetken tunnetilalla on myös merkittävä osuus siihen, mitä tapahtumia ja kokemuksia menneisyydestä valikoituu muisteltavaksi. "Tämä hetki" omine tarkoitusperineen määrää mitä muistoja kerrotaan ja miksi (esim. Saarenheimo 1991, 265). Omat informanttini olivat tietoisia haastattelujen tarkoituksesta, joten heidän muistamistaan oli ohjaamassa esimerkiksi oma sisäinen skeema "Museota varten tarvittavasta tiedosta". Eräs tärkeä pohdinnan aihe onkin miksi jokin asia jäi kertomattä tai jätettiin taustalle, vaille suurempaa merkitystä.
Muistikuvien on todettu liittyvän kiinteästi paikkaan ja aikaan. On otettava huomioon, ettei muistojen paikalla ole välttämättä yhteyttä fyysisesti olemassa olleeseen paikkaan. Muisteltava paikka voi olla myös kokemuksien kautta subjektiivisesti muotoutunut rekonstruktio menneestä fyysisestä ympäristöstä. Paikkaan ja sen muistelemiseen liittyy tiiviisti myös aika, jota muistellaan. Ajan kokeminen on myös subjektiivinen kokemus, joka punoutuu paikan kokemiseen (Radley 1990, 50).
Omassa tutkimuksessani informanttien menneen muistelua helpotti se, että muistelemisen kohteena oli tietty kiinteä paikka (vrt. Altman & Werner 1985, 13). Muistelun aikana persoonallisesta ympäristöstä tarkentuivat asunnon ja kodin lisäksi ne lähiympäristön paikat, joihin liittyi omakohtaisia tunneperäisiä kokemuksia. Informantti kertoi esimerkiksi, miksi oli valinnut minulle näytettäväksi tietyn valokuvan albumistaan:
"Tässä tään otin vaan sitä varten että tää on nyt otettu siinä pappilan kohalla, mikä oli meijän leikkipaikkoja. ... Ja itkettiin kovasti ku tiijettiin että kirkko tulloo." (6) (H VI, IP l.9).
Toista lapsuuden leikkipaikkaa sama informantti muisteli näin:
"Ne on rakkaita leikkipaikkoja niin. Minun veljeni oli kanssa niin hirveen kova uimaan ja siellä myö, sanottiin ponttooniks niitä, ponttoonha se ol ne. ... Ni siellä käytiin ni minä en ollu koskaan. Sitä oltiin päiväkauvet rannassa, mutta vaan lekuttiin, että minä en oikein oppinu hyvin uimaan sillai että pitkiä matkoja. Ni tää veljeni ku sukelti aina niitten laiturien alta ja se otti jalasta kiinni ja se oli hirvee tunne, mutta sitä vaan ryplättiin." (H VI, IP l. 21 22; vrt. myös Radley 1990, 50-51).
Kodin paikanomaista merkitystä muistitapahtumalle painottavat myös Altman ja Werner (1985, 37) seuraavasti: "House is one of the greatest powers of integration for the thoughts, the memories and dreams of mankind".
Monet tutkijat ovat käsitelleet esineiden merkitystä muistamiselle. Esineitä, joista lähtee liikkeelle erityisiä muistoja kutsun ns. muistiesineiksi eli mementoiksi. Mementoiksi osoittautuvat hyvinkin sattumanvaraiset ja yllättävän arkiset esineet, kuten pöydät, tuolit ja sängyt (esim. Altman & Werner 1985, 18 ja Csikzentmihalyi & Rochberg-Halton 1981, 285). Esineisiin liittyvät muistot voivat olla joko henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia tai sosiaalisia, yhteisiä muistoja. Esimerkiksi informanttisisarusten yhteishaastattelussa keittiön pöytään liittyvät muistot toivat esille perheen sisäisiä arvoja sekä isän vaikutusvallan perheessä. Muistot oli helppo konkretisoida tähän esineeseen:
"1 - Nii nii. Ja keittiössä oli tuota pyöree pöytä.
2 - Nii oli pyöree pöytä.
3 - Ai teillä oli pyöree?
2 - Nii pyöree pöytä. Kaikki istuttiin keskellä, sano meijän isä. Kukaan ei istu reunassa. Meillä oli pyöree pöytä.
1 - Nii se oli niinku kääntyvä.
2 - Nii.
1 - Klahvipöytä.
4 - Nii se nostettiin näin.
5 - Joo mutta se oli pyöreenä aina.
1 - Se oli aina pyöree.
2 - Pyöreenä aina.
5 - Koska meitä oli niin monta.
1 - Kaikki sovittiin siihen yhelle."
(H IV, 1=3D ET, 2=3D UH, 3=3D K, 4=3D EA ja 5=3D LH, l s.15).
Muistot voivat sitoutua näihin esineisiin niin tiiviisti, että jonkin esineen muistaminen voi toimia eräänlaisena avaimena laajaan tietojen verkostoon. Tapahtumat, jotka eivät ehkä välttämättä palautuisi aktiiviseen muistiin, saadaan esille näiden esineiden avulla (esim. Radley 1990, 47 ja Ljungström 1990 II, 83).
Kansatieteilijä Åsa Ljungström painottaa esineiden välittävää tehtävää menneen ja nykyisyyden välillä (Ljungström 1990, 158). Mementojen avulla muistoja pidetään yllä joko tietoisesti tai tiedostamatta. Museot ovat institutionaalisia muistojen ylläpitäjiä, joiden mementojen tallennus- ja dokumentointityö on (tai sen ainakin tulisi olla) suunnitelmallista. Museoiden yhtenä virallisena tehtävänä onkin tutkimustyön ja näyttelytoiminnan lisäksi mementojen eli muistoesineiden tallennus ja dokumentointi (esim. Heinonen & Lahti 1988, 93, 107109). Tässä tallennus- ja dokumentointityössä tulevat esille yhteisön tai yhteiskunnan kulttuuriset painotukset. Kulttuuristen mementojen avulla voidaan esimerkiksi ylläpitää, vahvistaa sekä mahdollisesti muuttaa kansallista identiteettiä (Radley 1990, 47). Esimerkkinä käyvät entisen Neuvostoliiton alueella tapahtuneet muutokset kulttuurisissa mementoissa; siellä mm. patsaita on viety piiloon tai vaihdettu toisiin sekä suljettu museoita.
Tiettyjen esineiden "valikoituminen" virallisiksi yhteisöjen tai yhteiskuntien hyväksymiksi muistojen ylläpitäjiksi on kulttuurisidonnainen tapahtuma, jossa valitseva subjekti voi vetäytyä instituution "objektiivisuuden" taakse. Osa mementoista on pysyviä ja osa vaihtuvia tai vaihdettavissa olevia (esim. Radley 1990, 4748.) En aio paneutua nyt kuitenkaan laajemmin näihin kulttuurisiin tietoisesti valittuihin mementoihin.
Myös koteihin hankitaan joskus tietoisesti memento-esineitä, esimerkiksi matkamuistot, liput, viirit ja muistotaulut. Informanttieni mainitsemia kodin "virallisia" muistoesineitä olivat lähinnä valokuvat, eräät maljakot ja viirit. Itse kiinnitin huomioni informanttieni haastatteluissa niihin memento-esineisiin, joita ei ollut alunperin tarkoitettu mementoksiksi, vaan niiden funktio muuntui viimeistään haastattelutilanteessa niistä kerrottujen kertomusten myötä.
Memento-esineen itseisarvo ei ole sen käyttöarvossa, vaan arvot löytyvät jostain muistojen sopukoista. Esineisiin kietoutuvat muistot liittyvät ihmisten muistikuvissa tiettyyn aikaan, paikkaan ja sosiaaliseen ympäristöön (Conway 1990, 48-49). Arkiesineestä mementokseksi muuttunutta esinettä muistellessa siihen liittyvät tapahtumat ketjuuntuvat (Radley 190, 56). Haastattelemani kaksi siskosta olivat jo aiemmin kertoneet, että "isä oli tehnyt kaikki perheen mööpelit". Isän tekemästä "patenttisängystä" rakentui seuraava dialogi:
"1 - Ja sitte tässä oli semmonen sivusta veittävä sänky. Ja se oli vielä kauheen kiva ku siinä ol kans. Ja sitte se kans, myö aina pentuna siis lapsena pistettiin kaiteelle ja se oli hirmukiva liukumäki.
2 - Siinä on saanu silleen. No oliks se ihan puuta vaan se kansi. 1 - Puu. Se oli isän tekemä se oli puinen ja sitten ne oli vielä niin jännästi ku sisareni sano ku...
3 - Sen sai vettee että siihen sopi kaks henkee nukkumaan siihe.
1 - Sisareni sano tänä päivänä, että muistatko että miten isä maalas ne kun ne oli, muistat sinä sen miten ne ol maalattu näin.
3 - Nii muistan.
1 - Minä sanoin jotta kammalla joo, sano että ei se ollu tavallinen kampa että se oli semmosesta auton kumista tehty semmonen niinku hara-piikki näin.
3 - Niin niiku kampa ol oike, autokumista semmonen vahva.
1 - Ja sitten tuota sitte se oli joku...
3 - Näinnykkään veti... Vapisutti käissään mualari. Nii vapisutti näin nyt se tuli tämmöstä syheröö. Meillä oli semmoset syheröiset ja tuota oli se oli se mualari Lohikainen tai mikä se ni se oli neuvonu isälle tään meiningin."
(H VI, 1=3DIP, 2=3DSH, 3=3D EP, l s.6).
Muisteluiden kautta tuli myös esille niitä arvoja ja asenteita, jotka vallitsivat muisteltavana ajankohtana. Esineistä ei muistettu pelkästään sitä minkälaisia ne olivat ja mitä niille tapahtui, vaan mitä niillä tehtiin ja missä tapahtumissa ne olivat mukana (Radley 1990, 48). Esineet toimivat laukaisijoina tai avaimina sellaisiin muistoihin, jotka olisivat muutoin jääneet palautumatta mieleen. Esineiden merkitys on erityisesti niiden sidoksisuudessa niitä valmistaneisiin ja käyttäneisiin ihmisiin (Radley 1990, 52).
Suurin osa informanteistani oli haastatteluhetkellä yli 60-vuotiaita (vanhin 84-vuotias) ja kaikki olivat yli 50-vuotiaita. Heidän kanssaan oli helppo keskustella heidän Niittylän aikaisesta elämästään. Usein jopa pienetkin fyysistä ympäristöä koskevat yksityiskohdat palautuivat mieleen suhteellisen helposti. Kun otin yhteyttä informantteihin ensimmäistä kertaa, monet heistä epäilivät omaa muistiaan ja kertoivat heti tuttavistaan, joilla olisi parempi muisti. Pyrin jo heti alusta saakka selittämään jokaiselle, ettei tärkeää ollutkaan muistaa kaikkea, vaan että pienistä palasista saataisiin koottua melko yhtenäinen palapeli.
Käytännön tilannetta helpotti olemassa olleiden esineiden ja paikkojen muistelu. Yleensä muistelu ja kerronta suuntautuivat esineistä ihmisiin. Tällöin informantti kertoi muisteltavan kodin rakenteen ja vastasi kysyttäessä missä mikäkin esine sijaitsi. Jostakin esineestä hän saattoi alkaa kertoa tarkempia tietoja esim. valmistajasta ja esineeseen liittyneistä tapahtumista.
Omaelämäkerrallista muistia käsitellessään Martin Conway toteaa, että iäkkäämmillä ihmisillä on tarve palauttaa mieleensä menneisyyden tapahtumia ja niihin liittyneitä tunnetiloja. Palautuminen erityisesti lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin ja fyysiseen ympäristöön helpottuu iän myötä. Menneen elämän muistelun avulla hajanaisista muistoista muistelija saa mahdollisesti rakennusaineita nykyhetken tarpeisiin. Muistelijan oma kokemusmaailma on niin laaja, että nämä muistojen kasaumat auttavat nykyisen elämän prosessoinnissa (Conway 1990, 151). Omissa informanteissani huomasin sen, että kivuliaista asioista kertominen ja muisteleminen auttoi heitä arvostamaan tuohon päivään mennessä elettyä elämää kokonaisuutena:
"The collection of vivid memories might be thought of as Personal stories which define and integrate various aspects of self into a unified whole." (Conway 1990, 158).
Haastattelutapahtumat ihmisten kanssa olivat erityyppisiä. Osa haastatteluista oli täysin kahdenkeskisiä muistelutilanteita, joissa olimme minä ja haastateltava kahdenkesken.(7)
Useimmissa haastattelutilanteissa oli useampi kuin yksi haastateltava (monesti etukäteissopimuksista huolimatta). Näissä yhteishaastatteluissa informantit jakoivat selvästi yhteistä menneisyyttään (lapsuuttaan ja nuoruuttaan) sekä toisilleen että haastattelijalle/haastattelijoille (kaksi kertaa toisena haastattelijana oli Kirsi Moisander). Muistelijat olivat keskenään joko sisaruksia tai entisiä naapureita tai ystävyksiä (vrt. Alan Radleyn vastaavat kokemukset 1990, 53). Näissä yhteisissä muistelutilanteissä kuultiin usein seuraavat dialogit:
"1 - Muistatkos ku isä sai sen kiikk..?
2 - Nii ollii. (naurua)
3 - Ja tiijättekö työ mistä se kiikkatuoli ostettiin.
Y - Ei.
3 - Kiikkutuoli. Kommilan Itkosen kaapasta." (H IV, 1=3D LH, 2=3D UH, 3=3D E= A
Y=3D yhdessä, l.18).
tai:
"1 - Ai minä muistan meijän kammarissa vielä ol sitte toine pyöreepöytä, missä ihmeen kohti se oli. Olkikos se jossain tiälänurkassa, se ol tämmönen pyöree näin ja yks jalaka lähti näin.
2 - Eikös se siellä ikkunan alla ni yks pyöree. Kammarissa.
1 - Ja sitte tästä ol kato ne kolme ja muistatko.
3 - Joo se sellasia ol Ullakkii ne justii niitä semmosia.
1 - Ja semmosen pöyvän minä nyt haluvaisin. Onkohan niitä kaupoissa.
3 - Kyllä niitä voipi olla.
1 - Suunnilleen kaheksakymmentäsenttiä se pöytälauta ja minä yhelle lampulle ostasin. (nauraa) Ku Niittylästä hävinny se. Onkohan ne kaikki sieltä Niittylän vinniltä viety poikkeen." (H VI, 1=3D IL, 2=3D EP, 3=3D IP l s. 24).
Näissä erityyppisissä haastattelutilanteissa tutkimuksen tavoitteellisuus oli tärkeä tekijä: sisustuksen hahmottaminen tulevan työväenasuinmuseon kolmeen huoneistoon. Tämä tavoite sävytti positiivisesti lähes kaikkia haastatteluita. Koska ns. virallinen instituutio eli "museo" kohdisti huomionsa työväenasumiseen, haastateltavien oli helppo kertoa elämästään ja asumisestaan Niittylässä.
Haastattelutilanteessa osa informanteista vähätteli asuinolojaan ja varsinkin kotinsa puutteellista sisustusta Niittylässä. Toisaalta he olivat samalla ylpeitä tästä yhteisestä sosiaalisesta, niittyläläisestä taustastaan, joka muistutti heidän yhteisestä identiteetistään vielä jälkikäteen muisteltuna. Lähes kaikki halusivat painottaa sosiaalisen yhteisön merkitystä sekä viihtymisen että jokapäiväisestä elämästä selviytymisen kannalta (Brück 1988, 8586).
Oma tutkimukseni on esinetutkimusta, jota pidetään perinteisesti etnografisena tutkimuksen alana. Se että ihmiset kertovat esineistä, tekee aineistostani osin folkloristista tutkimusmateriaalia. Vaikka kysymykset olivat osin tarkkaan kohdistettuja, ihmisten vastauksista nousi esille pieniä kertomuksia suorien vastausten ohella. Kertomus on kerronnan tuotos. Kertomuksen määritelmiä ovat esittäneet esimerkiksi monet suomalaiset folkloristit, sosiologit ja sosiolingvistit.
Satu Apo esittää yksinkertaisen määritelmän kertomukselle. Kertomus on muodollisen kertomusskeeman mukaisesti jäsentynyt kuvaus tapahtumasta tai tapahtumasarjasta. Apon määritelmä nojaa Teun van Dijkin oletuksiin, että kertomuksessa on kyse inhimillisen toiminnan kuvaamisesta eli subjekti on jatkuvasti mukana kertomuksessa. Kertomuksesta voidaan eritellä seuraavat osiot: tapahtumien puitteiden eli taustan määrittely (konteksti), tapahtumasarja ja sen tulos, sekä kertojan arvio eli evaluaatio kerrotuista tapahtumista (esim. Apo 1990, 6263).
Tutkimuksessani kertomustekstit muodostuvat sekä informanttien kerronnan kokonaisuudesta että pienistä erilliskertomuksista. Näitä kertomuksia pyrin analyysissa jälkikäteen Apon sanoin "hahmottamaan". Informantteja haastateltiin funktionaalista päämäärää, sisustustutkimusta varten. Kyseessä oli ennen kaikkea tapahtumien taustan eli perinteisen kertomuksen puitteiden määrittely. Normaalisti folkloristisessa kerronnassa pyritään kertomusrakenteen mukaisesti määrittelemään juoni eli tapahtumarakenne. Tälle juonelle luodaan taustaa juuri luonnehtimalla esimerkiksi tapahtumapaikan yksityiskohtia (vrt. Apo 1990, 63). Tällä kertaa tavoitteena olikin saada esille ensisijaisesti tapahtumien, subjektien toimintojen, taustat.
Esineympäristön kuvaus perustuu kertovan subjektin eli informantin henkilökohtaiseen kokemukseen. Esinekerronnasta löytyi paljon henkilökohtaiseen kerrontaan liitettäviä tunnusmerkkejä, kuten se, että kertomus esitetään totena, se perustuu arkielämän tapahtumiin ja henkilöt ovat todellisia. Kertomustapa ja tyyli määräytyvät kertojan persoonallisten ominaisuuksien ja tarkoitusperien mukaan (Virtanen 1982, 202-203).
Aineistosta esille nousseet kertomukset sisältävät taustan ohella tapahtumasarjoja. Kertomuksiin liittyy monesti evaluatiivista ainesta. Evaluaatio kohdistui sekä pieniin yksityiskohtiin että asumisen ja elämäntavan kokonaisuuteen:
"Että ei se kovin kummonen ollu se kalustus."(H VI, IL l s.14).
tai yksittäisestä esineestä nousi esille laajempi elämän arviointi:
"1 - Oliks se minkälainen se pöytä sitte?
2 - Tuommonen nelisnurkkanen, ja siinä piti meijän kolmen tehä koulutehtävät ja se piti tehä hilja, että jokkainen ei häirinnyt toista. Ei ollu muita pöytiä, eikä muita lukupaikkoja. Mutta äiti piti kovan komennon, ja niin myö pärjättiin hyvin koulussa, saatiin aina niin kun annettiin stipendiä ni tuli semmosia hyvän oppilaan, että millon sai seittemänkymmentäviismarkkaa millon viisikymmentä millon kakskytäviismarkkaa sitä aikaa. Sai pieniä tuommosia tunnustuspalkintoja rahapalkintoja." (H VII, 1 =3D SH (haastattelija) 2=3DLR l s. 2).
Haastattelut vaihtelivat jo aiemmin kerrotusti kahdenkeskisistä tilanteista jopa neljän informantin ja kahden haastattelijan ryhmähaastatteluihin. Nämä erilaiset haastattelutilanteet vaikuttivat siihen, että aineisto on kirjavaa. Kahdenkeskisissä haastatteluissa informantin henkilökohtaiset kokemukset ja oman elämän evaluaatiot tulivat selvemmin esille:
"Mutta tuota, joka tapauksessa nii tuota en millää tavalla pahalla muistele Niittylää. Kyllä myö ku lähettiin tähä muutettiin ni painettii ovi kiinni, ni miehen sano niinnikään että on asuttu onn.. vietetty elämän onnellisin aika ni tuota ku myö oltiin kahestaan sitte jo siinä. Poika oli tuota Oulussa ja tytär tuolla Helsingissä." (H I, TP l s.3)
"Ja hyvä sopu tilaa antoi, että kyllä siinä hyvin sitten pärjättiin. Ja sitten paremmin aina kun minä läksin pois neljäkytäviis." (H VII, LR l s.2).
Ns. ryhmähaastattelut olivat sosiaalisia vuorovaikutustilanteita, joissa muistelijat voivat tukeutua toisiinsa (esim. sisarukset tai ystävykset) ja täydentää muistikuviaan kyselemällä muilta informanteilta jatkokysymyksiä. Näissä ryhmähaastattelutilanteissa informanttien välille syntyi toisinaan skismaakin "oikeasta tiedosta", sillä jokainen luotti omaan henkilökohtaiseen muistikuvaansa tietystä esineestä tai tapahtumasta. Muutamissa kertomuksissa oli ns. kiteytyneen kertomuksen tunnusmerkkejä.(8) Sivuhuomautuksista selvisi, että kyseistä kertomusta oli kerrottu useita kertoja kuluneiden vuosikymmenien aikana ja näin kuulijat osasivat jo etukäteen odottaa kertomuksen eri vaiheita.
Henkilökohtaisista kertomuksista erottuvat omaksi lajikseen ns. kokemuskertomukset. Kokemuskertomusten lähtökohtana ovat yksittäiset esineet eli varsinaisten konventionaalien kertomusten tausta. Yksittäiset esineet tai sisustukselliset yksityiskohdat voivat käynnistää kokonaisen tapahtumien sarjaa kuvaavan kertomuksen. Åsa Ljungström käyttää yksittäisiin esineisiin liittyvistä kertomuksista ja muistelmista nimitystä erfarenhetsberättelser. Ljungström teki keskiruotsalaisissa yksityiskodeissa kansatieteellistä kotiteollisesti valmistettujen esineiden inventointia. Kun hän haastatteli esineiden omistajia ja käyttäjiä, kertomukset palautuivat esineiden myötä menneeseen aikaan ja elettyyn elämään. Esineet palauttivat mieleen muistikuvia, joilla ei välttämättä ollut yhteyttä esineiden varsinaiseen käyttöfunktioon. Esineet olivat olleet käyttäjälle tai omistajalle kuitenkin jollain tavoin merkityksellisiä ja niihin liittyi voimakkaita tunnekokemuksia (Ljungström 1990, 148149).
Silitysrauta toi eräälle informantille sotaan liittyvät muistot:
"No mitenkä vanaha minä sota-aikaan (synt. 1927) no nyt minä muistan meillä oli se sähkörauta. Koska minä läksin suomehtään pommisuojaan mulla oli kassi ja silitysrauta na nyt jäläkeen päin ku minä aatttelen ni herrajumala miten minä olin hurja. Mulla ei ollu vuatteita mittee minä olisin silittäny. Että miks minä en vaatteita ottanu siihen kassiin kun sen paljaan rauvan." (H VI, IL l s.25).
Toinen informantti jatkaa heti perään jatkona edelliseen:
"No sulla on ollu semmonen ja mulla ol ku pien matkalaukku semmonen niinkun koululaukku, siinä oli albummit ei mulla ollu varmasti ku kaks albummia ja sit mulla ol semmonen nätti helmikukkaro minkä minä oon antanut veljeni tyttären tyttärelle. Niin ne oli ne kaks aarretta." (H VI, IP l s.25).
Omaa haastattelutyötäni olen verrannut Ljungströmin esineinventointiin, vaikka haastattelujen lähtökohta olikin erilainen. Kun haastattelin entisiä Niittylän asukkaita, tarkasteltavissa ei ollut enää (konkreettisia) esineitä, vaan kerronta esineistä tapahtui muistikuvien mukaan ja muutamissa tapauksissa valokuvien avulla. Kerronnan kehyksenä oli asunto, ja sen pohjakaavan täyttäminen tapahtui esinemuistelmien ja niihin liittyneiden kokemuskertomusten avulla. Haastattelut käsittelivät myös muita elämänalueita. Työssäni käytän näitä aihepiirejä lähinnä taustana esinekokemuksille sekä selittävänä tekijänä kodin lähiympäristön tärkeydelle.
Yksittäiset esineet symboloivat informanteille samanaikaisesti monia asioita. Ljungström huomasi, että kotiteollisuusesineistä kertoessaan informantit kokosivat samalla omaa identiteettiään ja maailmankuvaansa sanalliseen muotoon (Ljungström 1990, 150). Mielestäni Niittylän kertojillakin tapahtui näissä lyhyissä haastattelutuokioissa eräänlaista menneen elämän arviointia. Itse subjekti sijoitettiin menneen arvioinnissa aikaan ja paikkaan. Samoin Niittylän aikaista sosiaalista yhteisöä tarkasteltiin nykyhetken kannalta. Esimerkissä informantti kertoo käynnistään naapurissa, jossa oli yksi huone:
"Ja kylläpä se melekee siinäki mitä ne oli ne yhet huoneet ja kävihän minä siellä piässäkii missä oli se nelosen siellä toisessa piässä ni kyllä se melekee samalla tasolla niillä se kalustus. Siinä että se ol aina se senkki melekeen se tämä senkki oli ihan joka paikassa ja se pesulavuaari ol samalainen..." (H VIII, MP l s.14).
Jälkikäteen arviointi ei ollut yleensä kovin kriittistä. Yhteisö nähtiin melko homogeenisena ja tähän yhteisöllisyyteen viittasivat monet muutkin lausumat sisustuksien ja elämäntavan samankaltaisuudesta. Asuinoloista tuotiin esille myös negatiivisia puolia:
"1 - Alakerrassa keittiö niin kylmä oli että voi herrane aika.
2 - Ja alkovi.
1 - Penskat ol meilläkin pieniä kun oli niin kylymä ja halakoja siinä saanalla. Ni kuus mottia koivuhalakoja piti lämmittää siinä joka päivä piti lämmittää siinä paistouun...
2 - Nii eikä siinä ollukkaa ku paistouuni ja hella.
1 - Kakskymmentäviisastetta oli täällä mittarin korkeuvella, mutta sitten täällä lattialla oli viis astetta lämpöö. Ja penskat oli pieniä.
2 - Nii se alkovin nurkka oli se kamalan kylmä.
1 - Valakeena kuurassa oli kaikki nuo seinän varret, minä rättiä työnsin sinne. Siinähän ne oli tosiaan koko Ahlströmin omat miehet teki niitä remonttia. Ne vähän pinnasivat ne ei laittanut muuta ku kovalevyt vaan lattiaan, eikä mittään vylliä alle. Semmosta se oli." (H IX, 1=3D UA, 2=3D HA l s.2).
Muistikuvien avulla itse sijoitettiin nykyhetkeen ja mahdollisesti arvioitiin oman identiteetin kehitystä samoin kuin sosiaalisen aseman samana pysymistä tai muutosta. Tätä menneen elämän evaluoivaa ainesta on mahdollista osin arvioida Kaivola-Bregenhöjn ja Siikalan käyttämän jaotuksen mukaan. (Ko. evaluoivan tekstin erittelyä on kehitellyt myös Laura Aro luentosarjansa "Pienet tarinat, suuret kertomukset" aikana keväällä 1993).
1. Kertojan suora kommentti (esim. tulkinta, arvostelma tai yleistys).
2. Upotettu arviointi (arviointi esitetään kertomusmaailmaan kuuluvan suulla). Esim. Niittyläkertomuksissa arviot Kosulanniemen asukkaiden (herrojen) sisustuksesta - ei kertojan oma arvio vaan esim. äidin, joka työskennellyt ko. kodeissa.
3. Kaksitasoinen arviointi (kertoja esittää ns. konventionaalin tulkinnan sekä oman tulkintansa).
4. Rakenteellinen painotus arvion ilmaisijana (kertoja paisuttaa jotain kertomuksen osaa ja saa huomion kiinnittymään sen ilmaisemaan asiaan. Päin vastoin jostain seikasta kerrotaan vain esim. kysyttäessä).
5. Toistot - sanat tai ideayksiköt, jolloin huomio kiinnittyi tiettyyn kerronnan alueeseen.
6. Kehystys arvion ilmaisijana (esim. henkilöluonnehdinnat, kuvaavat kertojan suhtautumista kerronnan kohteeseen).
7. Kerronnan tyyli arvion ilmaisijana (kertojan suhtautuminen kerrottavaan saattaa heijastua koko kerrontaa sävyttävässä tyylissä).
8. Kielikuvat ja tehostavat sanat sekä sanaliitot (yksityiset ilmaukset saattavat erikoisuutensa vuoksi kiinnittä huomion tiettyihin seikkoihin ja toimia näin arvioinnin ilmaisijoina).
9. Adjektiivit (voimakkaat adjektiivit osoittavat usein kertojan persoonallista kantaa asioihin).
10. Ilmeet ja eleet. Ilmaisevat myös kertojan suhtautumista kertomuksen sisältöön .
11. Katsomus, näkemys - perimmäiset arvot esim. uskonto, yhteiskunta, maailmankatsomus.
(Siikala 1984, 98 ja Apo 1992 sekä luentomuistiinpanot kevät 1993).
Kartoitan edelleen evaluoivan tekstin osuutta kerronnassa. Samoin kokeilen, kuinka edellä oleva evaluoivan tekstin erittely soveltuu käytännössä esinekerrontaan. Edellä esittämääni evaluaatio-ominaisuuksien jaottelua tulen tiivistämään aineistooni paremmin soveltuvaksi vain kolme tai neljä evaluaatiotyyppiä käsittäväksi malliksi.
Eräänä perinteisenä kansatieteen tutkimuskohteena ovat olleet esineet omassa käyttöyhteydessään. Esine on ollut objekti eli tarkastelun kohde, jota on tutkittu osana jokapäiväistä elämää. Kansatieteellisessä tutkimuksessa on selvitetty esineiden käyttöfunktion lisäksi niiden tekotapaa, materiaalia ja levinneisyysalueita (esim. Sammallahti, 1985, 110114; Heikkinen & Kupiainen 1994, 254). Esineitä ovat tutkineet myös taidehistorioitsijat, sisustussuunnittelijat, sosiologit, antropologit ja semiootikot, kukin omien intressiensä kannalta ja omien tutkimusmetodiensa avulla.
Tulen jatkamaan tätä kansatieteen tutkimustraditiota, sillä pro gradutyössäni esineet (niitä käyttäneiden ihmisten ohella) tulevat olemaan keskeisin tutkimuskohde. Primaariaineistoni koostuu sisustushaastatteluista, jotka käsittelevät mennyttä elämää, kotia (laajassa merkityksessä) ja erityisesti kodin esineistöä. Informantit kertovat esineistä muistikuviensa mukaan, sillä muisteltavia esineitä ei ole enää konkreettisesti olemassa. Esineet elävät informanttien muistoissa, jotka tuodaan julki pienten kertomusten avulla. Haastatteluissa käsitellään suurelta osin esineiden ilmiasua ja käyttöfunktiota, mutta esineistä lähtee liikkeelle myös lyhyitä episodeja kertojan tai kertojien elämästä.
Esineiden pohjalta kerrotut kokemukset katson osaksi folkloristista kokemuskerrontaa. Folkloristisen tutkimuksen kohteeksi on vähitellen hyväksytty myös yksilölliset ja persoonalliset subjektiiviset kokemuskertomukset kollektiivisten kertomusten ohella (esim. Pöysä 1994, 235). Tutkimuksessani yhdistän perinteisen kansatieteellisen tutkimustavan ja folkloristisen subjektiivisen kokemuskerronnan analyysin. Näiden menetelmien avulla poimin aineistostani informanttien subjektiivisia esinekokemuksia. Esinekokemuksista löytyy jo esianalyysien perusteella esimerkiksi oman elämän evaluoivaa ainesta.
Esseessäni olen käsitellyt muistia ja muistamista, jotta edes osittain ymmärtäisin, miksi juuri tietyt esineet, paikat tai ajankohdat toivat esille näitä pieniä kokemuskertomuksia. En pyri kyseenalaistamaan informanttien esinekokemuksien totuudenmukaisuutta, vaan hyväksyn sen, että esinekokemukset ovat jokaisen informantin henkilökohtaisesti muodostama totuus persoonallisesta ympäristöstä.
1. Koti ei pääty ulko-oveen vaan katson muisteltuun persoonalliseen ympäristöön kuuluvaksi myös lähiympäristön, kuten portaat, verannan, kuistin, pihan, kävely/pyörätien, ajoväylät ja ulkorakennukset (vrt. Browner & Taylor 1990, 183).
2. "Valmiina annettu" =3D se fyysinen tila/asunto jonka A. Ahlström Oy tarjosi työntekijälleen eli vuokralaiselle, kun tämä muutti korttelin rakennukseen.
3. Perustietoihin kuuluivat haastatellun henkilötietojen lisäksi talo/t jossa asui käsiteltävänä ajankohtana, huoneiston koko ja asukkaiden lukumäärä.
4. Arvot ovat perustavaa laatua olevia näkemyksiä elämästä (esimerkiksi uskonto, maailmankatsomus). Normit eli käyttäytymistä ohjaavat säännöt muodostuvat arvojen perusteella. Normien noudattamista valvotaan ja ylläpidetään sanktioiden avulla (Allardt & Littunen 1979, 19-20).
5. Spiraalimaisuudella en tarkoita suoralinjaista, kauniisti etenevää spiraalia. Paremminkin välillä venytetty, litistetty ja joskus jopa katkottu vieteri voisi kuvata muistojen kasautumia ja aukkoja (vrt. Altman & Werner 1985, 7).
6. Informantin kuvassa näyttämälle paikalle rakennettiin vuonna 1937 Varkauden kirkko ja pappilan/kirkkoherranviraston rakennus. Ko. paikka on n. 100-200 metrin päässä Niittyläkorttelista.
7. Osa tilanteista oli ns. sekatilanteita, joissa haastateltavana oli pariskunta. Molemmat olivat asuneet Niittylässä avioliiton alkuaikana. Kuitenkin varsinaisen haastattelun aikana vain toinen puolisoista oli jatkuvasti läsnä ja toinen osin toisessa huoneessa, vastaillen häneltä erityisesti kysyttäessä. En tiedä, tulivatko tässä perheen valtasuhteet esille vai oliko kyseessä toisen osapuolen haluttomuus osallistua keskusteluun.
8. Monet folkloristit viittaavat kiteytyneisyydellä tarinan motiiviston pysyvyyteen. Esim. kiinnostava aihelma tallentuu kertojan muistiin, aihelmaa kertoja voi skeematuntemuksensa mukaan varioida tilanteen ja mielenkiintonsa mukaan. Usein kuulija tuntee myös motiivin (Siikala 1984, 85, 9091).
Allardt, Erik & Littunen Yrjö 1979: Sosiologia. Porvoo, Helsinki, Juva: Werner Söderström Oy.
Altman, Irwin & Oxley, Diana & Werner, Carol M. 1985: Temporal Aspects of Homes: A Transactional Perspective. - Home Environments, pp. 1-28.
Apo, Satu 1990: Kertomusten sisällön analyysi. - Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta, s. 62-80.
Browner, Sidney & Taylor Ralph B. 1985: Home and Near-Home Territories. - Home Environments, pp. 183-210.
Brück, Ulla 1988: Identity, local community and local identity. -Tradition and Cultural Identity. (NIF Publications 20), Ed. Lauri Honko. Turku: Nordic Institute of Folklore, pp. 77-92.
Csikszentmihalyi, Mihaly & Rochberg-Halton, Eugene 1982: The Meaning of Things. Domestic Symbols and the Self. Cambridge: Cambridge University Press.
Cohen, Gillian 1989: Memory in the Real World. London, Hillsdale (USA): Open University Press, Milton Keynes.
Collective Remembering 1990. Eds. David Middleton and Derek Edwards. London & al.: Sage Publications.
Conway, Martin A. 1990: Autobiographical memory. Philadelphia: Open University Press, Milton Keynes.
Dovey, Kimberly 1985: Home and Homelessness. - Home Environments, pp. 33-61.
Duncan, James S. 1982: From Container of Woman to Status Symbol: the Impact of Social Structure on the Meaning of the House. - Housing and Identity, pp. 36-59.
Hammersley M. 1992: What's wrong with Ethnography? London and New York: Routledge.
Heikkinen, Kaija & Kupiainen, Tarja 1994: Merkilliset merkit: esinekulttuurin semiotiikkaa. - Kulttuurintutkimus. Johdanto, s. 249-269.
Heinonen, Jouko & Lahti Markku 1988: Museologian perusteet. Helsinki: Suomen museoliitto.
Hirsjärvi, Sirkka & Hurme, Helena 1991: Teemahaastattelu. Helsinki: Yliopistopaino.
Housing and Identity 1982. Ed. Duncan, James S. - Cross Cultural Perspectives. New York: Holmes & Meier Publishers Inc.
Home Environments. Human Behaviour and Environment 1985. Eds. Irwin Altman and Carol M. Werner. New York and London: Plenum Press.
Kaivola-Bregenhöj, Annikki 1988: Kertomus ja kerronta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kulttuurintutkimus, Johdanto 1994. Toim. Jari Kupiainen & Erkki Sevänen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tietolipas 130.
Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta 1990. Toim. Klaus Mäkelä. Helsinki: Gaudeamus.
Lawrence, Roderick J. 1985. A More Humane History of Homes: Research Method and Application. - Home Environments, pp. 113-131.
Ljungström, Åsa 1988: Berättelser inför förem}l, En metodologisk diskussion on intervjuer kring förem}l. - Etnologer om det materiella kultur, pp. 148-167.
Ljungström, Åsa 1990: Förem}len - nycklar till det förflutna: Berättelser i en hemslöjdinventering. - KvinnFolk - Kvinnor i tradition och kultur. Red. Elverdam, Johnsen & Ljungström. Uppsala: Etnologiska institutionen Uppsala Universitetet, pp. 75-101.
Pöysä, Jyrki 1994: Nykyperinteen tutkimus. - Kulttuurintutkimus. Johdanto, s. 226-249.
Radley, Alan 1990: Artefacts, Memory and a Sense of the Past. - Collective Remembering, pp. 40-59.
Rapoport, Amos 1982: Identity and Environment: A Cross-cultural Perspective. - Housing and Identity. Ed. Duncan, James. New York: Holmes & Meier Publishers Inc, pp. 6-35.
Saarenheimo, Marja 1991: Omaelämäkerrallinen muisti ja elämäkerta. Gerontologia 5(4), s. 260-269.
Siikala, Anna-Leena 1984: Tarina ja tulkinta. Tutkimus kansankertojista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Virtanen, Leea 1982: Henkilökohtainen kerronta. - Kertomusperinne. Toim. Irma-Riitta Järvinen & Seppo Knuuttila. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tiedot haastateltavista on tilanpuutteen vuoksi jätetty pois.
Tarkemmat tiedot haastatelluista ovat Seija Hahl-Moisanderin arkistoissa.
Roomalaiset numerot (I, II, III, VI ja V) suluissa viittaavat siihen Niittylärakennukseen, jossa haastateltava on jäljessä seuraavien vuosilukujen mukaisesti asunut.
Sulkujen sisällä roomalaista numeroa seuraava kirjain tarkoittaa huonetyyppiä, H=3D hellahuone, P=3D parihuone
Haastateltavan nimen allaolevat nimikirjaimet tarkoittavat haastattelijaa, (KM)=3D Kirsi Moisander, (SHM)=3D Seija Hahl-Moisander, ja lyhenteet Mp=3D muistiinpanot, N=3D nauhoite C-kasetilla, joka luovutetaan myöhemmin Varkauden museon äänitearkistoon.
Haastateltavan ammatin jälkeen (A.A.) lyhenne tarkoittaa, että haastateltava ollut A. Ahlström osakeyhtiön palveluksessa.