[36] Elektroloristi 1/1995 ISSN 1237-8593
Seppo Knuuttila
Tämä kirjoitus on tarkoituksellisesti luonnosmainen muun muassa sen vuoksi, että aineistot, joihin viittaan, ovat pääasiallisesti muistini varaisia. Seuraavan voi lukea satunnaisten havaintokuvausten ohella raporttina tutkimuskentältä, jonka olen räätälöinyt (8.12.1994-16.2.1995) television kolmoskanavalla torstaisin esitettävästä sarjafilmistä Villi pohjola (Northern Exposure). Olen myös ajatellut tekeväni koetta television katselusta nykyajan nojatuoliantropologiana. Ilman muuta voi heti kysyä, mitä mieltä näin epäsystemaattisessa menettelyssä tutkimuksen näkökulmasta on, ja kannattaako tällaisista aineistojen ja asioiden katkelmista yleisesti ottaen kirjoittaa muuta kuin kepeitä lehtijuttuja, kolumneja, pakinoita ja sen sellaisia aikalaistekstejä.
Television välittämien elokuvien, sarjafilmien ja yleensä ohjelmien analyysimahdollisuudet ovat videoiden yleistymisen myötä tulleet ainakin teknisesti jokaisen kulttuurintutkijan ulottuville. Tässä esityksessä on kuitenkin kysymys hiukan toisentyyppisestä asetelmasta. Olen nimittäin katsonut aina silloin tällöin (systemaattista katsomispäiväkirjaa en ole koskaan pitänyt) Villi pohjola -sarjan jaksoja mimeettisesti eli jäljitellen niitä hajamielisen tv-katsojan tottumuksia ja kokemuksia, joita itsellenikin on kertynyt yli 30 vuoden ajalta.
Erääseen jaksoon (ks. episodi 1) sisältynyt kertomus viritti kuitenkin mielenkiintoni niin, että aloin katsella seuraaviakin osia tietynlaisia odotuksia mielessäni. Tätä käännettä voisi pitää esimerkkinä siitä, miten hajamielisestä katsojasta, kulttuurin selailijasta tulee "kenttätyöntekijä"; nyt hän kohdentaa heränneen kiinnostuksensa mukaisesti havaintojaan ja tulee tietoiseksi sellaisista katselun ja katseltavan merkityksistä, jotka vielä äsken vapaasti huuhtelivat esiymmärrystä.
Folkloristit panivat merkille jo 1970-luvun alussa sen, että suositut tv-sarjat ja -ohjelmat synnyttivät niin aikuisten kuin lastenkin keskuudessa uudenlaisen kerronta- ja keskustelulajin, nimittäin tv-kertomukset (ja televisiosta nähtyjä esikuvia jäljittelevät leikit). Meidän oloissamme tuoreimman ja jossakin määrin jo ohimenneenkin kerronta-aallon viritti Kauniit ja rohkeat -sarja (jonka katsojista muuten jo kolmannes on miehiä). Vastaavasti ensimmäinen, laajaa keskustelua, kerrontaa ja pohdiskelua herättänyt amerikkalaissarja Suomessa oli Peyton Place 1960-luvun lopulta eteenpäin. Osittain tällaistakin, kerronnaksi modifioituvan kiinnostuksen prosessia olen ajanut takaa "kenttätyökokeessani". Lisäksi olen ollut utelias näkemään, kuinka ns. syvyyspsykologian ja kulttuurifilosofian problemaattisia aineksia menetyksellisesti popularisoidaan, ja miten erilaisia kulttuurimuotoja ja piirteitä keitellään yhteen hyväksi havaituilla resepteillä postmodernissa hengessä.
Olen nauhoittanut ja katsonut uudestaan muistiinpanoja tehden vain yhden jakson (9.2.1995, "kolmas episodi"). Vaikka nyt jälkeenpäin hiukan harmittaakin, etten pysty tarkistamaan askarruttamaan jääneitä yksityiskohtia eri jaksoista, olen kylläkin pyrkinyt keskustelemaan erinäisten henkilöiden kanssa paitsi sarjasta yleensä, myös sen vasta nähdyistä jaksoista. Näin olen yrittänyt mielijohteisesti jäljittää myös tv-kerronnan prosessia. Keskustelukumppaneista paras vertaisten joukossa on ollut Varpu K. (12 v.), jonka kanssa olemme katselleet yhdessä useimmat tässä puheena olevista jaksoista; hän on muistanut jälkeenpäin yksityiskohtia, jotka itse olen jo unohtanut. Kiinnostavaa on myös ollut - puolin ja ehkä toisinkin - vertailla episodien erilaisia tulkintoja.
Villi pohjola -sarja ei ole jatkuvajuoninen, vaikka paikka (suurin piirtein Joensuun korkeudelle ajateltavissa oleva Cicelyn pikkukaupunki Alaskassa) ja keskeiset henkilöt ovatkin samat jaksosta toiseen. Jokainen, meillä n. tunnin mittaisena esitettävä jakso on toisin sanoen itsenäinen kokonaisuus, joka rakentuu muutamasta (3-5) lomittaisesta episodista ja tietenkin lukuisista kohtauksista. Tällainen rakenne taitaa tällä hetkellä olla tavallisin amerikkalaisissa sarjafilmeissä (sitä kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä meilläkin mm. äskettäin nähdyssä ja aivan ilmeisesti Villistä pohjolasta vaikutteita ottaneessa Kohtaamiset ja erot -sarjassa).
Tämä ensimmäinen episodi on se, joka "muutti elämäni" eli sai seuraamaan uusin silmin muitakin jaksoja sekä etsimään niiden määrätyille episodeille merkityksiä ja tulkintoja. Alla oleva Marilynin kertomus tuntui nimittäin kovin tutulta, mutta en aluksi kyennyt palauttamaan mitenkään mieleeni, missä olisin voinut sen kuulla tai mistä lukea. Vasta seuraavassa jaksossa (ks. tämän kirjoituksen toinen episodi) esiin tulleet seikat opastivat minut mielestäni oikeille jäljille.
Torstaina 8.12.1994 n. klo 21.10 (Suomen aikaa) salama iski Villissä pohjolassa Ed Chigliakiin, shamaaniksi opiskelevaan, mutta elokuvaohjaajaksi haluavaan mestitsinuorukaiseen. Sarjassa shamaanin praktiikka on tulkittu lähinnä tarinoiden kertomiseksi; niiden sanoman tulisi vastata potilaan ongelmaa ja nostaa se epäpersoonalliselle, esikuvalliselle tasolle. C.G. Jung antaa esimerkin: "Muinaisessa Egyptissä, kun käärme oli purrut jotakuta, kutsuttiin paikalle pappilääkäri, joka nouti temppelin kirjastosta käsikirjoituksen Ren ja hänen äitinsä Isiksen myytistä ja luki sitä ääneen... Kuviteltiin, että kertomus vaikuttaisi potilaaseen siinä määrin, että hän paranisi." Mutta Jung tähdentää myös sitä, että tällaisella kuvittelun psykologialla on ollut vahva ja vaikuttava asema monissa vanhoissa kulttuureissa. Yhteys nykypäivään punoutuu tietenkin arkkityyppien selitysmallilla.
Ed selvisi iskusta hengissä, vain kynnet kärventyivät. Hengenvaara pani hänet kuitenkin pohtimaan elämän tarkoitusta. Oliko salamanisku hänelle tarkoitettu viesti? Jos oli, kuka sen lähetti ja miten se pitäisi tulkita? Hän keskusteli asiasta harvapuheisen Marilynin kanssa, joka kuuluu "teoriassa" Edin kanssa samaan etniseen ryhmään ja traditioon. Marilyn on New Yorkista kotoisin olevan juutalaisen lääkärin, Joel Fleischmanin, joka taas on yksi sarjan keskushenkilöitä, vastaanottoapulainen ja on väläyttänyt silloin tällöin (kansan)parantajan kykyjään. Marilyn vastasi Edin pohdiskeluihin seuraavan tapaisella kertomuksella, jonka olen kirjoittanut muistini mukaan:
Eräällä vanhalla soturilla (ritarilla?) oli erityisen hyvä hevonen. Kerran hevonen oli karannut. Kaikki ystävät ja naapurit voivottelivat, miten suuri onnettomuus miestä oli kohdannut. Soturi vastasi:"Ehkä." Muutaman päivän kuluttua ori kuitenkin palasi takaisin ja sitä seurasi villihevosten lauma. Naapurit tulivat onnittelemaan soturia, kun hän sai oriinsa takaisin ja lisäksi villihevosia. Se oli tosi onnenpotku. "Ehkä", vastasi soturi. Soturin poika koetti sitten kesyttää villihevosia, mutta yksi niistä heitti hänet selästään, niin että pojan jalka katkesi. Taas naapurit ja ystävät tulivat soturin luo ja pahoittelivat onnettomuutta. Oli tosi ikävää, että sellainen vahinko sattui. Soturi vastasi:"Ehkä." Mutta aivan pian näiden tapahtumien jälkeen syttyi sota, johon kaikkien nuorten miesten oli lähdettävä. Vanhan soturin pojan oli kuitenkin katkenneen jalkansa vuoksi jäätävä kotiin ja näin hän välttyi lähes varmalta kuolemalta.
Ed vaikeni ymmärtämisen ja sen merkiksi, että hän hyväksyi kertomuksen sillä kertaa vastaukseksi ongelmaansa. Marilynin kertomus ei tietenkään voinut olla tätä sarjaa varten sepitetyn intiaanikansan suullista traditiota (koska sellaista ei ole), vaan se oli asiayhteyteen hyvin istutettu versio taolaisen filosofi Liehtsen kertomuksesta "Linnan vanhus". Sarjan käsikirjoittajat ovat mitä ilmeisimmin poimineet sen Lin Jutangin kirjasta Maallinen onni (1982, 153-154; teos ilmestyi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1937 nimellä The Importance of Living). Lin Jutangin mukaan tällaisen kertomuksen filosofia auttaa kestämän elämän raskaat iskut ja opettaa, että mikään ei ole tärkeää sille, joka sanoo, että mikään ei ole tärkeää.
Kommentiksi edelliseen sopisi myös Tshang Tsh'aon ajatelma: "Ainoastaan se, joka ottaa rauhallisesti sellaiset asiat, joiden takia maailman ihmiset puuhaavat otsansa hiessä, voi puuhata otsansa hiessä sellaisten asioiden takia, jotka maailman ihmiset ottavat rauhallisesti." Tämä pätee mielestäni erinomaisesti niin kansanrunouden, -musiikin ja -tanssin harrastukseen kuin tutkimukseenkin.
Taon yhteys shamanismiin ei kuitenkaan ole mikään "postmoderni yhdistelmä" tai Villin pohjolan "merkityksellinen sattuma". Pertti Nieminen on Tao te chingin käännöksen yhteydessä maininnut, että Arthur Waley on kirjassaan The Way and its Power (1934) esittänyt laajan tutkimuksen taolaisuuden syntyaikojen yhteiskunnallisista ja uskonnollisista oloista ja sen lisäksi pyrkinyt selittämään tao te chingin shamanistiset ainekset. Tällainen tulkinta ei ole jättänyt myöskään C.G. Jungia kylmäksi, ja arvelen, että mainittu yhteys on heijastunut myös Villin pohjolan tekijöiden käsityksiin shamanismista. Heidän kunniakseen on kuitenkin mainittava se postmoderni ja intertekstuaalinen kekseliäisyys, jonka yhtenä ilmentymänä Ed, tuleva shamaani, kertoo ongelmia pohdittaessa mieluummin elokuvista, niiden tapahtumista ja ratkaisumalleista kuin vanhasta traditiosta sekä esi-isien esikuvallisista sanoista ja teoista.
Chris Stevens on Villin pohjolan intellektuelli, joka on lukenut monensorttista filosofista ja psykologista kirjallisuutta vankilassa. Nykyään hän on ex-astronautti Maurice Minnifieldin omistaman radioaseman toimittaja, joka lainailee lähetyksissä mielellään tunnettujen ajattelijoiden ja kuuluisten kirjailijoiden tekstinpätkiä. Varsinkin C.G. Jung tuntuu olevan Stevensin episodeja ja repliikkejä laativien käsikirjoittajien suosiossa.
Chris selaili 5.1.1995 Jungin tutkimusta merkityksellisistä yhteensattumista eli synkronisuudesta syysuhteiden ulkopuolella toimivana yhdistävänä tekijänä. Häntä nimittäin askarrutti seuraavien tapahtumien yhteys. Ollessaan metsästämässä äskettäin hänen hollilleen sattui sopivasti suuri uroshirvi. Chris nosti aseen ja tähtäsi, mutta syystä tai toisesta - tietämättä itsekään miksi - hän ei kuitenkaan ampunut sitä (Jungin mukaan kauriinmetsästys on yksi sukupuolisen kansakäymisen lukuisista symbolisista esityksistä). Kotiin palatessaan Chris löysi kotiportailtaan pullon hyvälaatuista (Moosehead?) viskiä. Seuraavana päivänä Chris vei "Herra Hirvelle" omenan, jätti sen kannon päähän ja lähti tarpomaan eteenpäin; hetken kuluttua hän löysi metsästä, hangelta setelin.
Olivatko nämä tapahtumat Jungin tarkoittamia "merkityksellisiä sattumia"? Olisiko niissä poikkeuksellisella tavalla konkretisoitunut ajatus itseä symboloivasta eläimestä, joka edustaa kokijan vaistoluonnetta ja sen yhteyttä ympäristöön (vrt. auttavat eläimet saduissa ja myyteissä)? Vai oliko Chrisin kokemus esimerkki ehkä siitä, miten eläimen ympäristöönsä laajentuva "sisäisyys" kohtasi ihmise(läime)n suuren mielen, joka niin ikään levittäytyy hänen fyysisten rajojensa ulkopuolelle? Tällaisia nimittäin olisivat voineet olla ne selitykset, joihin Chris törmäsi lukiessaan Jungin tutkimusta Synchronity: A Causal Connecting Principle (1952).
Chris vei vielä seuraavana päivänä hirvelle säkillisen jyviä. Eläin kävi kyllä syömässä tarjoukset, mutta Chrisille ei sattunut enää mitään sellaista odottamatonta, mitä hän odotti. Vaikka Chris laski hävinneensä muutaman taalan ja menettäneensä arvokkaan saaliseläimen, niin mahdollinen ja ainakin hetkellisesti todellinen kokemus synkronisiteetista oli koskettanut häntä ja epäilemättä monia jakson katsojia.
Villin pohjolan 9.2.1995 esitetty jakso alkoi kohtauksella, jossa Chris Stevens siivoaa Ed Chigliakin kanssa kämppäänsä. Chris kuvailee kouluaikaista ihastustaan, Meredith Swansonia, joka on tulossa Cicelyyn käymään. Tytöllä, nyttemmin naisella, oli ollut pitkä vaalea tukka, johon Chris olisi halunnut hautautua. "Minä olin surkea saastakasa, nuorisovankilan kasvatti, Meredith oli jumalatar." Hän oli pitkä ja solakka. "Kerran näin hänet puuvillamekossa, jolloin aurinko valaisi hänet takaapäin, ja näin kaiken, kaiken, hän oli kuin Botticellin maalaus, täydellinen vartalo leijui valossa... Emme ole edes jutelleet 10 vuoteen. Hän tuli ottamaan vesinäytteitä geologisia tutkimuksiaan varten ja kuuli ääneni radiosta." Ed: "Uneton Seattlessa."
Meredith tulee, mutta Chris ei aluksi tunnista häntä: mikään äsken kuvailluista piirteistä ei oikein pidä paikkaansa, ei ollenkaan. Chris ja Meredith tapaavat iltapäivällä kahvilassa. Meredith kertoo löytäneensä ennen matkalle lähtöään vanhan Mustang-merkkisen autonsa keulakoristeen, jonka Chris oli aikanaan lahjoittanut hänelle tapeltuaan sen ensin itselleen. Meredith pohtii outoa yhteensattumaa: ensin hän löysi keulakoristeen ja Cicelyyn tultuaan kuulee Chrisin äänen radiosta. "Se oli kuin kohtalo." Mutta oliko se myös "merkityksellinen sattuma"? Chris yrittää vieläkin löytää Meredithistä kouluaikaisen ihastuksensa piirteitä, mutta ei onnistu. Kun Chris seuraavana aamuna menee Meredithin asuntovaunulle lähteäkseen yhdessä vesinäytteitä hakemaan, hän ei tunnista takkutukkaista, mustasilmäistä, näppyläleukaista naista edes samaksi, jonka tapasi eilen. "Ei tuo ollut Meredith, vaan jokin noita; sellainen tukka ja nenä ja tässä tämmöinen (syylä leuassa)."
Chris pohtii "harha-aistimustaan" Joel Fleischmanin vastaanotolla. "Olisiko kysymys samanlaisesta ilmiöstä kuin kirjassa 'Mies joka luuli vaimoaan hatuksi'?" Fleischman epäilee: "Muistaakseni sillä miehellä oli vamma oikeassa aivopuoliskossa." Chris: "Siinä naisessa on jotain hyvin outoa, hän on erilainen."
Shelly Vincour, joka miehensä Hollingin kassa pitää ravintolaa Cicelyssä, kertoo seuraavana päivänä Chrisille, että Meredith on lähdössä. Samalla hän moittii Chrisiä Meredithin törkeästä kohtelusta; Shelly sanoo missikilpailuajoiltaan tietävänsä, miltä tuntuu tulla kohdelluksi lihakarjana. "Ensiksi käyt kuumana, kun saat tavata koulukaverisi, ja kun hän ei ollutkaan täydellinen, hänestä tuli noita." Chris tajuaa yhtäkkiä: "Noita, sehän on jungilainen käsite. Koska hän ei ollut Lumikki, tein hänestä eukon, jolla on myrkkyomena - rumuuden arkkityypin." Kun anima M.L. von Franzin Jung-tulkinnan mukaan projisoidaan johonkin "viralliseen" representaatioon, se yleensä jakautuu kahdeksi, kuten Neitsyt Mariaksi (tai Lumikiksi) ja noidaksi.
Baaritiskillä istuva vanha mies puuttuu puheeseen ja sanoo nimen "Beatrice Anderson". Hän oli kuulemma ihanin nainen, jonka mies oli koskaan tuntenut, ja menettänyt vain sen takia, että nainen oli kalju (stressiperäinen hiustenlähtö). "Olin liian nuori ja tyhmä nähdäkseni syvemmälle." Yhtäkkiä ymmärrän katsovani Jumalaisen näytelmän katkelmaa. Otin myöhemmin kirjahyllystä sen kolmannen osan, Paratiisin ja luin mm. seuraavat säkeet: "Beatrice katsoi minuun silmin, joista niin jumalaiset lemmenliekit hohti, mult' että voima voipui, pois ma käännyin, loin maahan silmät tajutonna melkein." Jung-tutkija E.A. Bennet kirjoittaa miesten vimmasta täydentyä naimalla ja omistamalla nainen, johon he ovat kuvastelleet animansa. Esimerkkinä hän mainitsee Hardyn romaanin The Well Beloved. Siinä mies ihastuu naiseen ensisilmäyksellä. "Mies ei tavannut naista tämän jälkeen pitkään aikaan, mutta pysyi silti aivan varmana siitä, että hänen onnensa ja menestyksensä riippui tämän naisen naimisesta. Vastaavaa kerrotaan Dantesta, joka tapasi yhdeksänvuotiaana Beatricensa, kahdeksanvuotiaan tytön."
Chris menee taas koputtelemaan Meredithin asuntovaunulle, tällä kertaa pyytämään anteeksi käytöstään. Oven avaa kaunis nuori nainen, Chrisin "ruotsalainen" (Swanson = Svensson, vrt. Anderson) unelma-anima. Chris kertoo pitäneensä Meredithiä "koulun makeimpana mimminä" ja niin mielikuvitus vei miehen ja sai käyttäytymään typerästi. "Ihmisillä pyörivät päässä vanhat leffat, ja kun todellisuus tulee väliin, haluamme huutaa 'poikki'." Meredith tunnustaa, että hänelläkin oli omat suunnitelmansa: "Sinä olit minun valkea ritarini." Jungilaisittain ritari on animuksen toisen kehitysvaiheen tyypillinen ilmentymä aivan niinkuin toisen vaiheen animaa luonnehtii romanttinen eroottisuus ja fyysinen kauneus. Meredith ja Chris ovat yhtä mieltä siitä, että "ihmiset pelaavat hassuja pelejä. Meillä oli vain kuvitelmia (projektioita) toisistamme. Emme me koskaan tunteneet." Meredith suutelee Chrisiä ja lähtee.
Joel Fleischman on kalastamassa 29.12.1994. Uistimeen iskee jättikokoinen kala, jonka paikkakuntalaiset tuntevat hyvin jo monen vuoden ajalta - jopa nimeltä. Sen pyydystämisyrityksistä on monenlaisia kertomuksia. Fleischman saa nyt varautua pitkään taisteluun kalan kanssa. Hänelle tuodaan tuoli, joka pultataan laituriin ja Fleischman kiinnitetään turvavöillä tuoliin. Viereen, käden ulottuville, varataan ruokaa ja juomaa. Muuan vanhempi mies, joka on vuosia aikaisemmin taistellut saman kalan kanssa ja hävinnyt, jää rannalle huutomatkan päähän Fleischmanin neuvonantajaksi (muistaakseni sama mies, joka oli menettänyt Beatrice Andersonin). Pitkä odotus alkaa.
Keskiyöllä Fleischman havahtuu. Kala on alkanut liikkua ja ui poispäin. Fleischman huutaa apua, mutta kukaan ei kuule, avustajakin on nukahtanut. Kala kiskoo siimaa. Fleischman irrottautuu tuolista ja menee heittovapa kädessään pieneen, laiturin vieressä olevaan soutuveneeseen ja irrottaa kiinnitysköyden. Kala vetää kohti sysimustaa järven selkää. Myyttinen yöllinen matka alkaa.
Yhtäkkiä Fleischman hätkähtää uudelleen ikäänkuin unesta heräten. Nyt joku on pyrkimässä veneeseen. Vedestä takatuhdolle nousee ihminen, vanhemman puoleinen mies mustassa puvussa. Hän on Fleischmanin kotiseurakunnan entinen rabbi, joka selittää joutuneensa hankaluuksiin seurakunnassaan. Uudeksi kanttoriksi oli nimittäin valittu nainen, eikä hän oikein voinut sulattaa moista. Niinpä hänet sysättiin eläkkeelle ja sen vuoksi hän nyt kulkee ympäriinsä. Fleischman yrittää sopeutua tähän absurdiin tilanteeseen. Hän uskottelee itselleen näkevänsä unta, mutta ymmärtää samalla, ettei kysymys ole vain unesta.
Heidän keskustellessaan niitä näitä mm. Fleischmanin naissuhteista veneen alta rupeaa kuulumaan epäilyttävää ääntä. Seuraavassa hetkessä vene on nurin. Fleischman ja rabbi luiskahtavat outoon, punaiseen käytävään, jonka rabbi tunnistaa jättiläiskalan nieluksi ja sen päätteeksi avartuvan salin kalan vatsaksi. He ovat liittyneet Vanhan testamentin Joonaan kohtaloon ja tietävät, miten heille tulee käymään. He istahtavat mahalaukussa olevalle penkille, ja rabbi opastaa Fleischmania jotenkin seuraavaan tapaan: Koska nainen, jonka kanssa seurustelet, ei ole juutalainen, niin rabbina minun pitäisi kehottaa sinua etsimään itsellesi seuraa meidän oman uskontokuntamme piiristä. Mutta miehenä minä sanon sinulle: anna palaa.
Sillä välin Fleischmanin katoaminen on Cicelyssä havaittu. Aamu on jo valjennut, ja surukseen ihmiset näkevät saman veneen pirstaleita ajautuneen rantaan, jolla he olettavat Fleischmanin lähteneen seuraamaan kalaa. Pahinta pelätään: kala on jälleen kerran voittanut ihmisen ja kostanut. Joel Fleischman kuitenkin löytyy rannalta makaamasta vähän matkan päästä. Pienkoneellaan Cicelyn posti- ym. kuljetuksia hoiteleva Maggie O'Connell, josta Joel F. on juuri rabbille kertonut, kiiruhtaa katsomaan, miten miehen on käynyt. Joel virkoaa vähitellen ja tajuaa olevansa hengissä. Kyselijöille hän esittää arvelunaan, että suuri on kala tavalla tai toisella toimittanut (oksentanut) hänet kuivalle maalle.
Koomisessakin surrealismissaan kyseisen episodin voi havaita uskolliseksi niille Jungin ideoille, joissa hän pohtii ensiksikin kalan merkitystä uskontojen ja mytologioiden keskeissymbolina ja toiseksi kalan ambivalenssia ja muodonmuutoksia juutalais-arabialaisessa traditiossa. Näitä seikkoja Jung käsittelee tutkimuksessaan Aion (Untersuchungen zur Symbolgeschichte / Researches into the Phenomenology of the Self, 1951). Itse hän kertoo yrittäneensä siinä mm. osoittaa, kuinka Kristuksen ilmaantuminen oli sattunut yksiin uuden aionin, Kalojen maailmankauden alkamisen kanssa. "Synkronistisena (merkittävänä yhteensattumana, SK) ilmiönä on pidettävä sitä että Kristuksen elämä ja objektiivinen astronominen tapahtuma, kevätpäivän tasauspisteen siirtyminen Kalojen tähtikuvioon, sattuivat samaan aikaan. Sen vuoksi Kristus on "kala" ja ilmaantuu uuden maailmankaikkeuden Herrana."
Fleischmanin yöllinen venematka on muun ohella myös "transsendenttisen vapautumisen unisymboli", henkinen pyhiinvaellus, jossa noviisi tutustuu kuoleman luonteeseen. Mutta siinä ei Jungin mukaan ole kysymys kuolemasta viimeisenä henkäyksenä eikä myöskään maailman taakse jättämisestä tai mistään initiaatioon liittyvästä kelpoisuuskokeesta, vaan "se on vapautuksen, kieltäymyksen ja sovituksen matka, jota jokin myötätuntoinen henki hallitsee ja edistää." Se on elämän tarkoituksen matka.
Jung on koettanut myös palauttaa "kaloja" yhdeksi entiteetiksi, ensimmäiseksi kalaksi, joka synnyttää pojan. Esimerkiksi kalaa merkitsevä Nun synnytti Joshuan, joka nimi puolestaan tarkoittaa "Jahve on pelastaja" (sivumennen sanoen toinen Villi pohjola -sarjan ideoijista on nimeltään Joshua Brand). Suuri kala ja "Joonaan merkki" viittaavat Jungin käsityksen mukaan myös niihin myyttisiin perikuviin, joihin kuuluu sankarin yöllinen merimatka ja kuoleman voittaminen; suuri kala (valas, lohikäärme) nielee sankarin, joka syntyy uudelleen. Ei tarvitse paljon mielikuvitusta, jos haluaa yhdistää kuvauksen matkoista ja nielemisestä shamanistisiin käytäntöihin.
Villin pohjolan jungilaista käsittelyä voisi helposti jatkaa vaikkapa keskeisiä roolihenkilöitä luokittelevilla kuvauksilla. Jako intro- ja ekstravertteihin luonnetyyppeihin näyttäisi ainakin pinnallisesti katsottuna luontevalta, ja tietoisuuden neljän toiminnallisen ulottuvuuden (ajattelu, tunteiden kokeminen, havaitseminen ja intuitio) avulla voitaisiin karakterisoida sarjan aktiivikatsojille tutuiksi tulleita henkilöhahmoja. Esimerkiksi Joel Fleischmanin roolissa korostuvat introvertin ajattelijan dimensiot, kun taas Chris Stevens on ekstravertti pohdiskelija; Maggie O'Connellia luonnehtii avoin sosiaalisuus, ekstraversio, mutta myös ajattelun ja tunteiden kokemisen ambivalenssi; Shelly Vincour on tunneihminen, joka silloin tällöin tuntuu saavan sosiaalisesta orientaatiostaan poikkeavia voimakkaita introversion puuskia; Maurice Minnifield on omien etujensa ajamiseen suuntautunut ekstravertti havaitsija, jonka introverttina vastapainona voisi pitää Holling Vincouria tai sekatavarakauppiasta nimeltä Ruth-Ann (hänen sukunimeään en ole kuullut mainittavan). Intro- ja ekstravertti pari - tässä järjestyksessä - on myös Marilyn (häntäkin puhutellaan sarjassa vain etunimeltä) ja Ed Chigliak, joiden molempien kokemusmaailmassa intuitiolla on tärkeä sija.
Vaikka jungilaiset ideat ja teemat ovat sarjassa kiistattomat, niin on tietenkin myös ymmärrettävä, etteivät Jungin pohdiskelut ihmisen laajasta mielestä, piilotajunnan syvyydestä jne. sen kummemmin kuin niiden tulkinnatkaan "kotikatsomoissa" millään muotoa tyhjennä sarjan merkitysmaailmaa, eivätkä ne myöskään ole avaimia sen mahdolliseen kiinnostavuuteen tai suosioon. Populaarikulttuurille on pikemmin tyypillistä kuin poikkeavaa käyttää hyväksi monille kulttuureille, aikakausille, yhteisöille ja yksilöille tavalla tai toisella yhteisiksi havaittuja piirteitä. Laajasti tulkitun intertekstuaalisuuden tai representaatiovälityksen periaatteiden ja käytäntöjenkin mukaan mikä tahansa ajatus- tai tekstimuoto on käyttökelpoinen, kunhan se kyetään kytkemään johonkuhun toiseen tekstiin tai antamaan sopivan henkilön puhuttavaksi.
Miljoonien ihmisten kulutukseen tarkoitetut mediavälitteiset massakulttuurin tuotteet hyödyntävät täystehoisesti ns. populaareja mytologioita, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että tuotteet, esimerkiksi sarjafilmit viimekädessä olisivat vain vastaanottajien halpahintaista huijausta tai perustuisivat johonkin sellaiseen, yhteen salaisuuteen (salaiseen kaavaan), jonka paljastuminen tuhoaisi koko tuotteen. Tällaista markkinoiden todellisuutta rankasti yksinkertaistavaa tarkastelutapaa oltiin taipuvaisia suosimaan 1970-luvulla ns. yhteiskuntakriittisen kulttuurintutkimuksen piirissä. Jos kaupallisten ja ideologisten "konnankoukkujen" paljastukset olisivat pitäneet kuvitellussa laajuudessa kutinsa, meillä ei enää olisi rasituksenamme esimerkiksi mainontaa ja varmaan Walt Disney -tuotteetkin olisivat tukehtuneet omaan valheellisuuteensa.
Sarjafilmien läpinäkyvät populaaritieteelliset representaatiot ovat osa populaarikulttuurin talon järjestelmää: ensimmäisessä kerroksessa ja osin kellarissa eli maan alla ovat myytit, uskomukset, arvot; toisessa kerroksessa asustavat ikonit, stereotyypit ja sankarit ja kolmatta kerrosta pitävät hallussaan edellisten kerrosten yhdistelmät, mm. tekstuaaliset ilmentymät (ks. Karvonen 1992, Geist & Nachbar 1983; Johan Lindström on käyttänyt samanlaista esitystapaa kuvatessaan poliisiluutnantti Columbon liikkumista "tiedon talossa", 1994). Talo-metaforien hierarkkisuutta ajatellen voisi mieleen palauttaa koeteltavaksi Twin Peaks -minisarjan, joka lähetettiin meillä vuodenvaihteessa (1994-1995) uusintana muutaman vuoden takaa. Vaikka niin monet Twin Peaksista kirjoittaneet ovat olleet yksimielisiä - kuten on helppo ollakin - sen vahvasti freudilaisesta virityksestä ja siihen suuntaan osoittelevasta symboliikasta aina insestistä finaalia myöten, niin sarjan suosio on tietenkin perustunut lukuisiin muihin(kin) tekijöihin - eikä varmaankaan vähiten sitä purkaneisiin ja uudelleen rakentaneisiin katsojien keskusteluihin.
Populaarikulttuurin suosion salaisuutta sopii kyllä miettiä ja arvailla. Mutta yhtä lailla kannattaa myös pohtia sitä, onko tuotteiden suosion takana todellakin salaisuus, vai onko salaisuus näin kontekstoituna ennakoimattoman mutta merkityksellisen sattuman vertauskuva. Kenttätyö Villissä pohjolassa edellyttää kyllä henkisestä nojatuolista nousemista ja liikkumista populaarikulttuurin kerroksissa. Ja helposti näyttää käyvän niin, että jokin silmiinpistävän kiinnostava aihepiiri johtaakin katsojan iloisen tieteen matkoille toisiin teemataloihin.
Ps. Kävin juuri (6.3.1995 n. klo 12.15-12.45) syömässä Joensuun yliopiston vanhan puolen kuppilassa. Pöydän toisessa päässä istui joukko nuoria miehiä, siis opiskelijoita, joista yksi kertoi katselleensa viikonloppuna televisiosta Simpsoneita ja Miehuuskoe-elokuvaa. Hän oli innostunut havainnostaan, jonka mukaan esityksissä oli "ihan samanlainen" loppukohtaus: morsian lähti lätkimään alttarilta sen toisen kaverin luo ja molemmissa vielä soi The Sounds of Silence. He keskustelivat hetkisen Sipmsoneista, referoivat muutamia episodeja ja tulivat siihen tulokseen, että sitä kannattaa katsoa. "Merkityksellisen toiston" havaitseminen tuottaa mielihyvää, ja se on kertomisen arvoinen asia.
Bennett, E.A. 1968, Mitä Jung todella sanoi. WSOY. Porvoo - Helsinki.
Drury, Nevill 1993, Samanismi. Karisto. Hämeenlinna.
Geist, Christopher & Nachbar, Jack (ed.) 1983, The Popular Culture Reader. Bowling Green University Popular Press. Ohio.
Jung, C.G. 1981 (1951), Aion. Researches into the Phenomenology of the Self. The Collected Works of C.G. Jung. Volume 9, Part II. Routledge & Kegan Paul. London and Henley.
- 1981 (1952), Synchronicity: A Causal Connecting Principle. The Collected Works of C.G. Jung. Volume 8. Routledge & Kegan Paul. London and Henley,
- 1993, Kärsimyksestä. Koonnut Franz Alt. Kirjayhtymä. Helsinki - Hämeenlinna.
Jung, C.G. & al. 1991 (1964), Symbolit. Piilotajunnan kieli. Otava. Helsinki - Madrid.
Karvonen, Erkki 1992, Odotuksen struktuurit ja populaari representaatio. Fenomenologinen tutkielma sosiaalisista odotuksista ja niiden suhteesta populaarikulttuuriseen esittämiseen. Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos. Julkaisusarja A 80/1992.
Lindström, Johan 1994, Forskningsmaskinen kontra kommissarie Columbo. Konstaterande perspektiv på metodfrågor. Vest 1-1994. (75-84)
Nieminen, Pertti 1986, Tao te chingin saatteeksi. Laotse: Tao te ching. Tammi. Helsinki - Juva.
Lin Jutang 1982, Maallinen onni. WSOY. Porvoo - Helsinki - Juva.
Wilson, Colin 1984, Piilotajunnan valtias C.G. Jung. Kirjayhtymä. Helsinki.