[11] Elektroloristi 1/1995 ISSN 1237-8593
Pekka Hakamies
Johdannosta ei käy ilmi, kenelle teos on erityisesti tarkoitettu. Siinä vain sanotaan, että kirja johdattelee lukijan näkemään kulttuurin kongitiivisesta näkökulmasta. Osaksi sisältö vaikuttaa peruskurssitasoiselta, mutta aloitteleva opiskelija ei varmaankaan pysy kärryillä koko teoksen läpi. Kuitenkin teos vaikuttaa oppikirjalta, ja satunnaisesti viitataan opiskelijoihin (esim. s. 44). Sinänsä on varsin hienoa, että joku tällä alalla ottaa tehtäväkseen tieteenfilosofisten ja metodologisten kysymysten eksplisiittisen käsittelyn.
Mahtavatko kaikki tiederajojen vartijat suostua siihen, että kognitiivinen antropologia on yksi kognitiotieteen aloista, kuten Kamppinen alkusanoissaan esittää, eikä kulttuuriantropologian osa, tai rajatapaus näiden kahden välillä. Ainahan tällaisiin määrittelyihin voi liittyä myös tiedepolitiikkaa ja professioiden varjelua.
Kirjoittamisessa on jotenkin rento ja jutusteleva ote, mikä näkyy mm. lähdeviitteiden vähäisyytenä, ja niistäkin puuttuvat Huuskosen lukua lukuunottamatta kokonaan sivunumerot sitaatteja lukuunottamatta, viitataan vain teokseen yleensä. Marvin Harris -sitaatista s. 63 taas puuttuu viite tykkänään.
Joitakin varsin keskeisiä käsitteitä käytetään määrittelemättä niitä, kuten "representaatio" - sanahakemisto olisi ollut hyödyksi lukijalle, etenkin opiskelijalle joka joutuu palauttelemaan mieleensä erilaisten termien merkityksiä.
Ilmikuva ja tieteellinen kuva (32) perustuvat ilmeisesti tieteelliseen realismiin (Tuomela; 35). Tästä seuraa tiettyjä sitoumuksia ja joudutaan selviin ristiriitoihin relativististen näkemysten kanssa, joita teoksessa myöhemmin esitellään (tiedon sosiologia, postmoderni tieteenkritiikki). Onko tiede tietoa yli kaiken muun ja erikoisasemassa, ja miten Tuomelan edustama realismi sopii dialektiseen antropologiaan?
Ontologia ohitetaan melko keveästi "monitasoisena" (34-37) - kuinka tämä mahtaa sopia edellämainittuun realismiin, ja miten tähän sopisi Popperin-Niiniluodon näkemys 3 maailmasta, jonka maailma 3:een kuuluvat kulttuuriset ilmiöt, joiden itsenäisen olemassaolon kognitiivinen kulttuurintutkimus Durkheimin tapaan hyväksyy (184), mutta mikä taas ei mahdu Tuomelan esittämään realismiin. Kamppisen näkemys vivahtaa vahvasti realistiselta scientia mensuralta - "tiedeyhteisöt ratkaisevat kysymyksen olemassaolosta" (38). Tämän kanssa on selvästi ristiriidassa postmoderni näkemys, jonka mukaan eri kertomukset kilpailevat keskenään todellisuuden kuvaamisessa, ilman että mitään niitä voitaisiin asettaa etusijalle (42). On hyvä, että Kamppinen viittaa kulttuurirelativismin kritiikkiin. Kyseessä on kuitenkin mielestäni niin olennainen asia, että sitä olisi voinut käsitellä selvästi tässä teoksessa eikä vain viitata ongelman ratkaisuun. Samaan tapaan loppupuolella esitellään sosiologista tietoteoriaa ja vihjataan siinä oleviin heikkouksiin (140), mutta ei kuitenkaan puida tätäkään selväksi.
Tieteen tuntomerkit (43) on otettu suoraan Niiniluodolta. Lisäksi Kamppinen myöntää scientia mensura -periaatteen oikeaksi uskontotieteessäkin - tiede kertoo varmimmin sen, mitä on olemassa - mutta väistää ajatukseen sisältyvät ongelmat vain toteamalla että "onpa mielenkiintoista" (44). Asettaako tämä etic-näkökulman a priori emic-näkökulman yläpuolelle todellisuuden kuvaamisena?
Fenomenologia on keskeistä uskonnon ja yleisemminkin kognitiivisen antropologian tutkimuksessa (52), mutta huomiota ei kiinnitetä niihin ongelmiin, joita tästä seuraa. Käsittääkseni fenomenologian tieteenfilosofinen tausta on aika lailla ristiriidassa tieteellisen realismin perusnäkemysten kanssa, joita kuitenkin on tässä teoksessa esitetty tieteenfilosofiseksi perustaksi. Onko tieto (= merkityksenanto, jaettu merkityksenanto, s. 182) todella yhtä kuin elämismaailma (= jaetut merkitykset, s. 53)?
Luvun "Järjen rooli folkloristiikassa" aloittaa antropologiaan kohdistetun kritiikin esittely, kohteena on erityisesti objektiivisuuden näennäisyys. Voisi olettaa, että tämä on ollut erityisesti kulttuuriantropologian ongelma, jossa on pyritty antamaan laajoja esityksiä tutkittavasta kulttuurista, jolloin tutkijalla on ollut paljonkin valtaa määritellä ja panna paikoilleen tutkittavaa yhteisöä. Folkloristiikassa kohteena on ollut vain osa kulttuurista, ja vaikka folkloretekstien muodostumiseen on kerääjälläkin suuri vaikutus, hänellä ei yleensä ole ollut niin vapaita käsiä muovata aineistoaan kuin antropologilla. Objektiivisuus on silti varmasti suurempi ongelma kuin miksi se on folkloristiikassa aiemmin tiedostettu.
Loppuluvussa Kamppinen toteaa, että "merkityksenanto synnyttää ja ylläpitää objektiivisia rakenteita, jotka edelleen vaikuttavat takaisin merkityksenantoon" (185). Jos merkityksenannon tilalle vaihdetaan tieto (vrt. yllä), saadaan kokoon varsin perustavanlaatuinen dialektiikka, joka selittää paljon muutakin kuin folkloreprosessin.
Kaikkiaan teos vaikuttaa kognitiivista antropologiaa pintapuolisesti tuntevan folkloristin silmin nimensä mukaisesti kaaoksen ja kosmoksen kamppailulta. Kirjassa pistäydytään erilaisissa kiintoisissa tieteenfilosofisissa ja metodologisissa peruskysymyksissä, mutta koko teoksen kattava johdonmukainen linja jää tässä suhteessa näkymättömiin ja monet lukijan mielessä heränneet kysymykset vaille vastausta. Mutta onhan sekin hyvä, että herätetään kysymään.