[9] Elektroloristi 1/1995 ISSN 12378593
Pauliina Latvala
Pohdintoja folkloristiikan videokurssilta
Viime syksynä Helsingin yliopiston folkloristiikan laitos järjesti assistentti Kirsti SalmiNiklanderin johdolla luennoista ja käytännön harjoittelusta koostuvan videokurssin, jonka tuloksena syntyi kaksi videota sekä tutkimus ja keruusuunnitelmia. Harjoitustyön suorittavat kurssilaiset jakautuivat kahteen kenttätyöryhmään: kouluperinneryhmään, jossa tallennettiin Ulla Lipposen johdolla tyttöjen taputusleikkejä Kaisaniemen alaasteella ja Karkkila ryhmään, joka koostui neljästä alatyöryhmästä. Nämä alatyöryhmät tekivät kukin itsenäisen noin kuuden minuutin pituisen videon, jossa 20 70 vuotiaat henkilöt, entiset Karkkilan Fagerkullan työläisasuinalueen lapset palasivat lapsuuden ympäristöön muistelemaan siellä elettyä elämää. Lisäksi kuvasimme tämän päivän fagerkullalaisten lasten elämää. Editointivaiheessa alatyöryhmien videot liitettiin yhteisen otsikon alle. Video on nimeltään Pirunviulu ja maailmanpiilo. Karkkilan Fagerkulla lapsuuden maisemana. Lapsuuden kuvaukset ovat videolla kronologisessa järjestyksessä 1920 luvulta syksyyn 1994 saakka.
Kokemukseni videokurssilta liittyvät nuorimpaan sukupolveen eli Fagerkullassa tänä päivänä asuvien lapsien kuvaamiseen. Kuvausryhmämme äänittäjänä ja haastattelijana toimi folkloristiikan opiskelija HannaKaisa Siimes, sekä kuvaussihteerinä Ulla Lipponen SKS:n kansanrunousarkistosta. Itse olin pääasiassa kuvaajana. Kentällä tukenamme olivat Illume Oy:stä ohjaaja Tellervo Savela ja Fagerkullassa asuva Kirsti SalmiNiklander, jonka avulla valitsimme pääinformantiksi 8vuotiaan Matias Rantasen. Kuvausviikonloppuna Fagerkullan pihoilla ei tyttöjä juurikaan näkynyt, joten Matiaksen lisäksi kuvasimme ja haastattelimme hänen kaveripiiriin kuuluvia 68 vuotiaita poikia, joista useimmat kuuluvat saman salaisen piilopaikan, päämajan jengiin.
Kuvausryhmämme saavuttua kentälle, asetimme ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi tavoitteeksi luottamuksen saavuttamisen lasten joukossa. Olimme kuulleet etukäteen kauhutarinoita siitä, miten lapset pahimmassa tapauksessa saattavat juosta meitä jopa karkuun. Alku sujui kuitenkin kuin itsestään, sillä Matias ilmestyi heti kaverinsa Samulin kanssa pihalle, ja ennen kuin kamera oli edes kunnolla kuvauskunnossa, olivat pojat jo leikkimässä kissan kanssa ja kiipeämässä omenapuuhun. Näin pojat järjestivät tiedostaen tai tiedostamatta luontevan aloituksen yhteiselle projektille. He pystyivät tarkkailemaan meitä vaivihkaa pienen välimatkan päästä, kuvausryhmä puolestaan sai tilaisuuden hävittää alkukankeuden ja kuvata spontaania toimintaa poikia keskeyttämättä. Myöhemmin, kun useampia poikia oli koolla, pyrimme aistimaan jokaisen lapsen luonteen ja mielialan, ja annoimme heidän olla se ryhmän hiljainen tai ryhmän rämäpää. Koska kuvaustilanteessa oli tavoitteena saada näkyviin lasten keskinäinen yhteenkuuluvuus ja heidän ikäluokkansa mentaliteetti niin, että lapset unohtaisivat kameran tai nauttisivat siitä ja tuntisivat omat juttunsa tärkeiksi, odotimme usein käsikirjoituksesta välittämättä lasten ehdotuksia siitä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Auktoriteettiaseman välttämiseksi kuvasimme suurimman osan materiaalista lasten tasolta. Tämä lasten ehdoilla metodi vei meidät jo muutaman tunnin jälkeen saapumisesta lasten salaiseen päämajaan, jonne siirryimme portaita kiiveten kamera olkapäällä. Olimme miettineet etukäteen sitä, olisiko meidän mahdollista edes päästä katsomaan tätä lapsille tärkeää ja salaista paikkaa, sillä video oli tarkoitus esittää myöhemmin fagerkullalaisten eri tilaisuuksissa, jolloin salainen paikka saattaisi paljastua muille lapsille. Pojat kuitenkin uskoivat selviytyvänsä jopa paljastumisesta jollakin konstilla. Kameran jalustaa emme päämajan kuvaamisen jälkeen enää pystyttäneet, koska kamera olkapäällä tekniikka mahdollisti tilanteiden intensiivisemmän seurannan ja muihin hankaliin paikkoihin, kuten sikalan aidalle menemisen sekä nopeat kuvauskulmien vaihtelut.
Lapset aistivat erittäin herkästi kuvausryhmän tunnelman: hermoilimmeko, tulimmeko toistemme kanssa toimeen, olimmeko me innostuneita, huumorintajuisia ym. Onnekseni huomasin, että tulimme kaikki toimeen keskenämme kiitettävästi. Kuvauskohteena lapset olivat loistavia, koska he liikkuivat ja tekivät koko ajan jotain, eivätkä peitelleet innostumistaan. Tulimme toimeen hienosti myös kuvausryhmänä. Minä ja HannaKaisa olimme melko uusia tuttuja keskenämme, kun aloitimme käsikirjoituksen teon syksyllä, mutta kuvausjakso ja varsinkin hermoja venyttävä editointijakso suunnitelmineen ja toteutuksineen syvensi tuttavuuttamme. Ulla Lipposen tiesimme nimen perusteella, henkilökohtainen hyväksyntä ja tuttavuus alkoi jo linjaautossa matkalla Fagerkullaan, jolloin Ulla antoi meille sisuaskit ja kertoi, että SKS:n väellä on tapana ottaa sisut mukaan kentälle. Kuvaussihteerinä Ulla kannusti meitä jatkuvasti ja uhrautui itse hyvän otoksen puolesta mm. pitelemällä sateenvarjoa kameran päällä, mutta kastuen itse kokonaan.
Jouduimme pohtimaan myös eettisiä kysymyksiä samalla lailla kuin kuvattaessa aikuisia. Vaikka kuvamateriaalin parhaita pätkiä olisi ollut lasten luottamuksellisesti kertomat salaisuudet, emme voineet laittaa niitä lopulliseen videoon mukaan lasten vanhempien vuoksi. Visuaalisesti ja sisällöllisesti hieno kohta oli hylättävä. Lisäksi jo se, että veimme perheiltä lapset melkein koko viikonlopuksi omien päämääriemme vuoksi, tuntui välillä eettisesti arveluttavalta. Kuitenkin luotimme siihen, että lapset ovat mukana kuvauksissa omasta halustaan, ja lähtevät kyllä pois sitten kun he ovat väsyneitä. Ehkä lasten innokkuus johtui siitäkin, että kuvausryhmä ei ole Fagerkullassa uusi ja outo näky. Ohjaaja Tellervo Savelan lisäksi Karkkilassa asuu mm. ohjaaja Liisa Helminen, joka on tehnyt Matka on pitkä nimisen dokumentin lasten siirtymisestä päiväkodista kouluun. Lisäksi karkkilalaiset lapset esiintyvät Helmisen dokumenteissa Pikku naisia ja Jätkät. Elokuvanteko ja kamerat ovat siten edes jossain määrin omaan pihapiiriin kuuluvia asioita.
Mitä viestejä nykyiset fagerkullalaiset lapset sitten katsojille välittivät ja millaisia viestejä heiltä haluttiin saada? Laatimamme kuvauskäsikirjoituksen mukaan päämäärämme oli ensisijaisesti lasten kiellettyjen ja sallittujen leikkien ja leikkipaikkojen kuvaaminen. Näin kaikkia videolla esiintyviä sukupolvia yhdistäisi sama miljöö, jossa leikkiperinne osittain on pysynyt samana, osittain saanut uusia muotoja. Tältä osin tavoite saavutettiinkin. Emme kuitenkaan aavistaneet, että saisimme myös tietää heidän syvällisiä pohdintojaan ja kuulla heidän vitsejään ja mielikuvitusjuttujaan. Lapset suhtautuivat meihin avoimemmin kuin osasimme odottaa.
Ilman liikkuvaa kuvaa tuskin olisimme pystyneet välittämään lasten luomia tunnelmia. Liikkuva kuva havainnollistaa kieltä, sillä kirjoitettuna tieto siitä, että 6 vuotias Samuli on nähnyt kummituksen tai että 8 vuotias Matias uskoo humanoideihin, on hauskaa, muttei kovin mieleenpainuvaa. Vasta videonauhaa katsoessa huomaa lasten keskittyneisyyden, pelon, joka hetkeksi valtaa taas mielen kun on puhe kummituksesta, ilmeet, jotka kertomuksen lopuksi kysyvät arasti hyväksyntää. Tunteiden vaihtelut muodostavat kameran zoomauksen avulla kerrontaan oivallisen tehokeinon. Jokainen muistanee TV:ssä aikoinaan esitetyt hellyttävät kuvapätkät lapsista ja heidän ammattitoiveistaan. Yhtä hellyttävää oli, kun Matias mietteliäänä kertoi aikovansa ammattisellistiksi tai Teknilliseen korkeakouluun lukemaan matematiikkaa. Nauhan sisältö kertoo 20 vuodenkin päästä katsojille: Tällaisia asioita pyöri 90luvulla pikkupoikien mielessä Fagerkullassa ja tällä tavoin he jäsensivät maailmankuvaansa.
Kenttätyöjakson jälkeen edessä on työtä, työtä ja vielä vähän työtä. Meidän ryhmällemme kertyi kuvamateriaalia vajaa kolme tuntia viiden minuutin dokumenttia varten. Jo itse kuvausvaihe on kaukana objektiivisuudesta lukuisten valintojen vuoksi, mutta niin on editointivaihekin. Kun aineistossa on monia eri mahdollisuuksia lähteä sitomaan kuvia toisiinsa, on eri mahdollisuuksien ikuisen pyörittämisen sijaan yksinkertaisesti luotettava intuitioon. Robert Bressonia lainatakseni "tyhjentää lampi saadakseen kalat". Editointivaiheessa kaikki siihen asti koottu hajoitetaan, kronologinen järjestys ei enää päde, kuvien valintavaatimuksia ohjaavat tekniset seikat. Huonosti rajattu tai huonosti valottunut pätkä ei pääse mukaan lopulliseen versioon, vaikka siinä olisi muuten oleellista informaatiota. Tosin käytössä on erilaisia kikkoja: ääntä voi käyttää ilman kuvaa, täytekuvia voi kuvata aivan eri paikastakin yms. Filmi saadaan toimivaksi vaihtelemalla kuvakokoja, eli jos olit kuvannut koko haastattelun lähikuvana, ei siitä voida käyttää kovinkaan pitkää pätkää peräkkäin.
Antropologi ja antropologisten filmien tekijä Jack R. Rollwagen (1988: xv ) on toimittamassaan teoksessa Visual Anthropology esittänyt, että sekä visuaalisessa että tekstuaalisessa kommunikaatiossa tulkinta tapahtuu ainakin kolmella eri tasolla. Tutkittava yhteisö tulkitsee kulttuuria sanoissaan ja teoissaan, antropologi itse tekee tulkintoja ja lukija tai katsoja tulkitsee hänen esittämiään tekstejä tai dokumentteja. Filmit esittävät Rollwagenin mielestä tekijöidensä ajatuksia enemmän kuin todellisuutta. Objektiivista etnografista totuutta tuskin siis saavutimme, sen sijaan esitettäväksi jäi kuvausryhmämme näkemä totuus lokakuussa 94. Toivon, että rahoitus löytyy tulevinakin vuosina videokurssin järjestämiseen, sillä se osoittautui erittäin antoisaksi ja informatiiviseksi sekä toi opiskelijoille piristävää vaihtelua.