[14] Elektroloristi 1/1995 ISSN 12378593
Kirsti SalmiNiklander
Idea Fagerkullavideoon lähti liikkeelle kirjaimellisesti omalta takapihaltani, ja suuri osa haastatteluista liikkuu liiterimme ympärillä 60 vuoden aikaperspektiivillä. Koko kunnianhimoinen hanke onnistui luultavasti juuri siksi, että olin itse vahvasti sisällä aiheessa ja ehdimme myös paneutua siihen opiskelijoiden kanssa yhteensä puolen vuoden ajan. Se, että toin opiskelijajoukon tutkimaan ja kuvaamaan omaa asuinyhteisöäni aiheutti kuitenkin tiettyjä eettisiä ongelmia.
Högforsin tehdas rakennutti Fagerkullan työläisasumaalueen 1920luvulla, jolloin punaiset kuuden perheen hirsitalot edustivat uutta puutarhakaupunkiihannetta. 1960 ja 70luvuilla Fagerkulla rapistui pahasti, mutta 1980luvulla siellä toteutui sama prosessi kuin monilla muillakin entisillä työläisasumaalueilla: intellektuellit ja vapaan ammatin harjoittajat ostivat ja kunnostivat talot sen jälkeen, kun työläiset ovat muuttaneet mukavampiin oloihin kauemmas tehtaan kontrollista.
Fagerkulla on vahvasti latautunutta kaupunkitilaa. "Peruskarkkilalaiset" ovat vähitellen alkaneet taas arvostaa aluetta ja suhtautuvat siihen tietyllä nostalgialla. Viime aikoina keskustelua on herättänyt uusien asukkaiden boheemi tapa hoitaa (tai olla hoitamatta) puutarhojaan. Vastaavasti Fagerkullan 1980luvun "myyttisen remonttiajan" kokeneet muistelevat sitä nostalgisoiden. Itse olen jäänyt paitsi tästä kokemuksesta, sillä muutimme jo remontoituun taloon vuonna 1986.
Lasten leikkimiljöönä Fagerkulla on poikkeuksellinen, sillä tonttien välillä ei ole aitoja ja leikkitilaa riittää ulkorakennuksissa ja luonnossa. Kenttätyöprojektin idea oli tarkastella Fagerkullaa lapsuuden maisemana 60 vuoden aikaperspektiivillä. Onko lasten leikkitraditiossa havaittavissa jatkuvuutta, vaikka asukkaiden yhteiskunnallinen tausta ja asuinolot ovat tuona aikana muuttuneet täysin?
Pohjustimme aihetta kenttätyökurssilla keväällä 1994, jolloin osanottajat tekivät nauhurihaastatteluja Fagerkullan entisistä ja nykyisistä asukkaista. Tämä kaksivaiheinen kenttätyö oli edellytys videon onnistumiselle, sillä nauhurihaastattelujen perusteella saatoimme valita sopivimmat esiintyjät ja nämä olivat myös ehtineet paneutua aiheeseen etukäteen. Videon teemaksi valitsin "sallitut ja kielletyt leikit": sääntöleikit (esim. "maailmankorro") ja kiusantekoperinteen, jotka molemmat ovat eläneet Fagerkullassa 1920luvulta 1990luvulle saakka.
Omat roolini videon toteuttamisessa olivat lähinnä tuottaja, järjestäjä ja kahvityttö. Lapsi ja nuorisoryhmien kuvauksista pysyttelin tietoisesti erossa, sillä olisin ollut häiritsevä "naapurin täti". Tosin järjestin pikkupojille "spontaanin" makkarangrillauksen takapihallemme. Omanikäisteni (yritimme olla käyttämättä masentavaa nimitystä "keskiikäisten ryhmä") kuvauksissa läsnäoloni ei ollut ehkä eduksi, vanhimpien haastateltavien kanssa se haittasi vähiten. Kaikki esiintyjät tiesivät toki, että olin koko hankkeen alullepanija.
"Alkuasukkaana" pohdin monia kysymyksiä eri näkökulmasta kuin opiskelijat. Kiusantekoperinteen ja kiellettyjen leikkien sitkeähenkisyys oli tutkimuksellisesti mielenkiintoinen asia, mutta äitinä aloin välillä hirvitellä sitä, millaisia uusia ideoita tämän päivän pikkupoikajengi videosta saisi. Myös Ulla Lipponen edusti konservatiivista kantaa tässä asiassa: esimerkiksi konkreettiset tussarintekoohjeet suosittelimme sensuroitaviksi. Karjaanjoki kiellettyjen leikkien kohteena ja pirunviuluperinne sen sijaan otettiin mukaan.
Nuoriso kertoi varsin estottomasti Fagerkullan iloisen 1980luvun "räväkästä menosta" ja naapureiden edesottamuksista. Henkilökohtaisuudet jätettiin pois editoidusta versiosta, ja olen toistaiseksi onnistunut vastustamaan kiusausta katsoa alkuperäisaineistoa.
Elokuvaalan ammattilaiset hiukan pudistelivat päätään etukäteen videon toteuttamisidealle: kukin neljästä opiskelijaryhmästä toteutti oman osuutensa itsenäisesti, ja pyrimme yhteisten katselujen ja keskustelujen avulla säilyttämään "punaisen langan". Opetuksellisesti oli kuitenkin tehokkainta, että opiskelijat saivat tehdä itse omat ratkaisunsa. Loppujen lopuksi pienoiselokuvat täydensivät toisiaan ja tarina pysyi varsin hyvin kasassa.
Koska monisyinen aihepiiri oli käytävä läpi puolessa tunnissa, täytyi näkökulmaa rajata. Esimerkiksi Fagerkullassa vahvasti vaikuttanut työväenliike tulee videolla esille vain joissakin lasten leikkitilanteissa.
Me folkloristit uskomme sanan voimaan ja siihen, että katsojat jaksavat varmasti seurata pitkiä haastattelua, joita meidän mielenkiintoiset informanttimme antavat. Haastattelujen kuvittamiseen olisi pitänyt uhrata enemmän aikaa, sillä nyt jouduimme välillä turvautumaan "pelargoniaan ikkunalla". Onneksi käytettävissä oli sekä vanhaa että uutta valokuvaaineistoa. Lisäksi Nyholmin veljekset antoivat käyttöön kotivideon, missä Fagerkullan nuoriso laskee kumilautalla Karjaanjokea.
Sallittujen ja kiellettyjen leikkien ohella pienoiselokuvia yhdistäväksi tekijäksi muodostui ehkä yllättäen kerrontatraditio. Vaikka yritimme innolla saada mukaan myös tyttönäkökulmaa, videon kantavana voimana ovat neljä mieskertojaa: Arvi Backman, Tapio Salo, Ville Nyholm ja Matias Rantanen. Kahden nuorimman sukupolven edustajat muistelevat omalla tavallaan menneisyyttä ja jatkavat sujuvasti perusfagerkullalaista" poikakulttuuria ja kerrontatraditiota. Nykyisen Fagerkullan pikkupojat soittavat toki selloa, pelaavat tietokonepelejä ja matkustavat vanhempiensa kanssa ympäri maailmaa. Kasvattaako kummitusjuttujen kertominen liiterin vintillä heistä "elämäntaiteilijoita", niin kuin olemme ehkä toivoneet muuttaessamme näihin taloihin?
Paikallisyhteisön jäsenenä voin lukea videosta merkityksiä, jotka ulkopuoliselle jäävät avautumatta. Viimeiset kovat vuodet ovat rasittaneet Fagerkullan perheitä ja naapuruussuhteita ja jättäneet jälkensä myös lapsiin. Videolla nuoriso muistelee lapsuuden "suurta remonttia" ja muuttoa taloihin, joiden ikkunat oli lyöty sisään ja ovet salvattu. Sekö tulisi taas olemaan näiden työllä ja rakkaudella kunnostettujen talojen kohtalo? Ensiilta Fagerkullayhdistyksen pikkujoulussa oli joka tapauksessa positiivinen tapahtuma. Jatkossa videota on tarkoitus esittää mm. Fagerkullan työläismuseossa.
Jo ennen videon valmistumista saatoin helpotuksekseni havaita, että pikkupojat tuskin tarvitsevat videon antamia ideoita keksiäkseen uusia "kiellettyjä leikkejä". Matias Rantasen äiti kertoi, että kouluikäisten poikien jengi oli innostunut nallien paukuttelusta ja keksinyt ovelan jekun: he sytyttivät nallipanoksen naapureiden kuistin lattialle, soittivat ovikelloa ja juoksivat karkuun. Totesimme, että meillä on edessä monia jännittäviä vuosia.