INTIAN IHMEET MYSORESSA

Tammikuun alussa osallistuin Etelä-Intiassa Mysoressa kansainväliseen kongressiin, joka käsitteli kerrontaa (Xlth Congress of the International Society for Folk Narrative Research). Matkallani oli alun perin kaksi tavoitetta. Toivoin tutustuvani intialaisiin tutkijoihin ja sitä kautta saavani edes aavistuksen Intian naiskysymyksestä. Halusin luonnollisesti nähdä myös Intiaa. Tavoitteet olivat tietenkin naurettavan mittavat yhtä viikkoa ajatellen. Yrittäessäni nyt laatia jonkinlaista järkevää kuvausta matkasta, huomaan olevani jo tutuksi tulleessa depression tilassa. Taas kerran on päällimmäisenä tunne länsimaiden pöyhkeydestä, loputtomasta terminologisesta kolonialismista (Jari Kupiaisen sanoin) ja omahyväisyydestä, minkä osoituksia en tässä kuitenkaan käy luettelemaan. Tämänkin takia minun on mahdoton käsitellä kongressia akateemisena diskurssina, vaan seuraavassa sotken yhteen asiaa ja asian viertä.

Kongressissa oli myös osittain suomalaisten aloitteesta perustettu gender and narrative -sektio. Istuin pääasiassa tässä ryhmässä, johon ilokseni osallistui myös monia intialaisia ja muutama pakistanilainen. Erikoisesti kiinnitti huomiota intialaisten miesten luonteva tapa keskustella gender-kysymyksistä, varsinkin silloin kun puhe käsitteli yhteiskunnassa vallitsevaa sukupuolijakoa ja pääasiassa aikansa eläneiksi ymmärrettyjä normeja. Näille tutkijoille feminismi ei tuntunut olevan kirosana. Olisiko niin, että Intian tapaisessa yhteiskunnassa yliopistoväki joutuu muutenkin kokemaan monenlaisia paineita yhteiskunnan taholta. Varsinkin islamilaisen väestön parissa kaikenlaiseen tieteelliseen ajatteluun kohdistuu ajoittain melkoisia hyökkäyksiä. Tällöin yliopistoväen on hyödyllistä ja ilmeisesti mahdollista liittoutua yhteen. Toki tässäkin kongressissa toimi tuttu työnjako. Sikäläisten johtavien professorien tutkijavaimot istuivat vastaanottotiskillä rekisteröimässä osallistujia ja huolehtivat ystävällisesti kaikista mahdollisista käytännön ongelmista. Heille ja kaikille muillekin järjestäjille suuret kiitokset.

Yhtenä käytännön tuloksena gender-ryhmästä oli Aili Nenolan kokoaman folkloristiikan ja perinteentutkijoiden gender-tutkimusverkoston (Folklore Fellows in Gender Studies) huomattava laajeneminen. Mukaan tuli tutkijoita niin Euroopan maista (Irlannista, Skotlannista, Portugalista, Saksasta ja Ruotsista), myös Yhdysvalloista kuin ns. kolmansista maista. Erikoisen paljon verkostoon liittyi intialaisia (sekä miehiä että naisia) ja yksi tutkija Iranista. Hän oli muutenkin maansa ainoa edustaja kongressissa. Kaikki maansa ainokaiset tuntuivat erikoisen tärkeiltä, sillä heidän kauttaan tuli tuulahdus kyseisen maan kulttuurista, yhteiskunnasta ja naisena olemisen kysymyksistä. Verkosto vahvistaa alan naistutkimusta, ja se avaa kaiken tavoin uusia perspektiivejä.

Oli miellyttävää tavata kaukaisten maiden naistutkijoita. Maailman tilanne oli koko ajan läsnä. Iranista oli siis tullut yksi tutkija, kun taas odotetut tutkijat Nigeriasta eivät päässeet tulemaan. Voi vain arvailla Nigerian uusien poliittisten levottomuuksien syytä asiaan. Venäjältä ilmoittautuneista vain oli yksi saanut hankittua rahat. On aina kurja nähdä rahan ja tieteellisen aktiivisuuden näin suoraa korrelaatiota.

Narratiivisuus on valtaisa tutkimusalue jopa silloinkin kun keskitytään folkloreen, joka tässä tapauksesaa tarkoittaa sekä ikivanhaa eeppistä runoutta, rituaalitekstejä, tarinoita, balladeja ym. kaikkea perinteiseksi folkloreksi kutsuttua että nykytarinoita (esim. aiheena aids ym.). Kongressissa narratiivisuutta käsiteltiin monesta aspektista käsin. Sitä saatettiin pitää laajasti yhteiskunnan taloudellisten ja poliittisten tekijöiden ilmentäjänä tai kirjallissävyisinä teksteinä. Narratiivisuus kontekstualisoitiin rituaaleihin ja muihin kulttuuri-ilmiöihin. Pohdittiin yksittäisten folkloregenren lajityyppisiä piirteitä ja tehtiin monografioita yksittäisistä kertojapersoonallisuuksista. Luonnollisesti käsiteltiin myös folkloristiikan lempiaihetta eli narratiivisuuden merkitystä muuttuvassa maailmassa.

Suhteellisen paljon kiinnitettiin huomiota narratiivisuuteen kertojan, tarinan ja kuulijoiden välisenä kolmiona. Kun tätä kuviota analysoitiin genderin ja/tai kastin näkökulmasta saatiin elävä ja todella kiinnostava kenttä. Kun Intiassa puhutaan gender-jaosta ei voi sivuuttaa kastilaitosta, joka tosin nykyään elää monin tavoin aikaisempaa hämärtyneemmässä ja muuttuneessa muodossa. Joidenkin intialaisten mukaan kaikki kastit ovat enemmän tai vähemmän yhtä. Esimerkiksi vegetarismista ei kastialkuperää enää tunnista. Toisaalta joissakin yhteiskunnan ilmiöissä (esim. koulutuksessa, perhe- ja avioliittolaitoksessa) kastilla on jatkuvasti merkitystä.

Intialaisissa tarinoissa jumalten ja ikivanhojen sankarien rinnalla ja näihin lomittuneena on kirjo suvun ja perheen sisäisten suhteiden käsittelyä. Tämänkaltaista tarinaa edustaa typerän vävypojan teema (Lalita Handoo), joka on puolestaan yksi versio pilasatumaisista pölkkypää-tarinoista. Kuuluneeko tässä anopin ääni? Tarina on hyvin suosittu naisten keskuudessa, minkä Handoo selitti naisten pyrkimyksellä luoda kompensatorisesti vastajärjestelmää miesten dominanssille. Kongressissa tuli taas kerran esille, miten vaikea on kysymys naisten omasta äänestä. Useissa esitelmissä etsittiin tarinan sankarin ja kertojan sukupuolen välistä yhteyttä. Ei ole selvää, että kertoja-naisen ääni ilmenisi aina nimenomaan tarinan naisten hahmoissa ja toiminnassa (Kanka Durga). Gender-näkökulmasta katsottaessa Intian lukuisat eepokset muodostavat oman lukunsa. Monet institutionaaliset säännöt ja rajoitukset ovat koskeneet naisten tapaa olla eeposten esittäjinä, kuulijoina ja eepoksen tematiikan osina. Toisaalta hindulaisuus ei yksiselitteisesti sulje naisia pois sakraalin alueelta kuten tapahtuu joissakin muissa uskonnoissa. Ennemminkin rituaalisten ja eeppisten tekstien esittämisessä naiset käyttävät toisenlaisia keinoja kuin miehet. Musiikki saattaa olla erilaista, naisille ominaisilla instrumenteilla esitettyä; naiset esittävät usein ryhmässä laulamalla kun taas kun miehet laulavat yksin; esittämistila on naisilla erilainen ym (esim. T.N. Shankaranarayana). Oli myös esimerkkejä tarinoiden reseptiotutkimuksesta. Analysoitiin naisten ja miesten kommentteja. Tämänkaltaista tutkimustilannetta on Suomessa vaikea tavoittaa, ainakaan mitä tulee ns. klassiseen folkloreen. Voi vain haikeana miettiä, miten ja minkälaisessa tilanteessa Kalevalan sankarirunoja vastaanotettiin.

Kuten yleensä tämänkaltaisissa kongresseissa esitelmiä saattoi yhdistää jokin temaattinen ja metodologinen kysymys (esim. muodissa oleva elämänkertaproblematiikka) tai sitten esitelmät olivat kiinnostavia konkreettisen tutkimuskohteensa takia. Näin inkeriläisten elämänkertoja tutkiva esitelmä yhdistyi vaikkapa Trinidadin itäintialaisten tutkimiseen. Mutta tarinankerronta hurmaa kuulijoita myös kongresseissa, ja tarinoiksi koin monet intialaisten esitelmät. Niissä tuli pieneltä osin elävä aikaisemmin täysin tuntematon maailma.

Intialaisten esitelmät toivat esille maan kulttuuritilanteen erilaisuuden Eurooppaan verrattuna. Siellä klassissävyisillä rituaaleillä ja suullisella tarinankerronnalla jatkuvasti suuri merkitys ihmisten elämässä. Ei ihme, että suurin osa intialaisten esitelmistä perustui omakohtaiseen kenttätyöhön aikaisemmin vähän tutkittujen ryhmien parissa. Näin ollen etnisen ja uskonnollisen vähemmistön, periferian ja erilaisen marginaalisuuden teemat olivat monin tavoin esitelmissä läsnä. Tutkitun perinteen arkipäiväisyys ja elävä runsaus vaikuttavat aina myös tutkimusotteeseen. Se ilmenee monimutkaisesti tutkijan tavassa tunnistaa tutkimuskohteensa, suorittaa tarpeellinen etäännyttäminen tai toisaalta läheistäminen.

Gender ja narratiivisuus -ryhmän esitelmät eivät sinällään olleet mullistavia. Mutta niissä monet naistutkimuksen tutut tulkinalliset ja metodologiset ongelmat näyttäytyivät intialaiseen aineistoon sovellettuina ja intilaisten tutkijoiden ymmärtäminä. Sen lisäksi, että kuultu monasti hämmensi mieltä se auttoi paremmin ymmärtämään sukupuolen, rodun, etnisyyden ja seksuaalisuuden varioitumista.

Koko ajan yritin yhdistää esitelmiä siihen, mitä ehdin nähdä kaduilla, maaseudun retkillä ja mitä näin televiosta. Olin toki kuullut nuorten aviovaimojen polttamisesta myötäjäisten takia, tiesin että varsinkin tyttölapset ovat huonosti ravittuja ja että heidän annetaan sairastua, näin rakennuksilla naisten kantavan raskaita tiilikasoja, kaiken tämän tiesin, mutta itse katuelämässä, puhumattakaan yliopistomaailmassa en aistinut voimakasta sukupuolista jännitystä ja aggressiota, mitä jossakin muualla olen kokenut. Mutta nyt on tehtävä suuri varaus. Katselin elämää Etelä-Intiassa Karnatakan osavaltiossa Mysoren kaupungissa ja jonkin verran maaseudulla. Tällä alueella on hindulaisuus ja jotkin etniset uskonnot vallitsevia. Väestö puhuu kannadaa, tamilia ja jonkin verran hindiä. En saanut käsitystä, miltä elämä näyttää miljoonkaupungeissa, mitkä kurjuuden ja vihan kuviot kukoistavat pohjoisessa eikä edes tamilisissien taistelu yltänyt Mysoreen. On siis selvää, että paljosta olen tietämätön.

Yhtä kaikki aamulla ikkunani edessä vaelsi kauniita saripukuisia tyttöjä kouluun ja päivät pitkät naiset hyörivät kaupungilla. Ihmiset olivat hyvin siististi puettuja. Aluksi olin ymmällä, missä näin suurimääräinen vaatteiden pesu ja silitys oikein voi tapahtua. Mutta myöhemmin osoittautui, että kaupungin laitamilla jokaikisen lammen ja vesialtaan äärellä oli auringonpaisteessa kuivumassa kymmeniä, ehkäpä satoja vaatteita. Hindujen puhtautta on totuttu kutsumaan rituaaliseksi puhtaudeksi, mikä ehkä kätkee turhaankin sen, että kyse on myös jostakin käytännöllisestä. Puhtaus on niin syvällä hindulaisessa kulttuurissa, että se on mytologisoitu. Mytologiassa on kuvaus tärkeiden käsityölajien synnystä. Näitä ovat savityötekijä, puuseppä, maaseppä, parturi ja pyykärimies ('washerman' englanniksi).

Kadut ovat ahtaita. Niillä liikkuvat ja oleilevat niin härät, kanat, lampaat kuin lapset, naiset, polkupyörät, riksat ja autotkin. Naisten, lasten ja lehmien päälle ei ajeta. Autojen apumiehet viheltävät hampaiden välitse pitkiä varoituksia kadulla oleville ja toisaalta huikkaavat kuljettajille tietoa kadulla olevista esteistä. Olisiko tämänkaltainen yhteiselo vuosituhantisen kaupunkikulttuurin vaikutusta? Luonto ja kulttuuri sekoittuvat muutenkin erikoisella tavalla toisiinsa. Elefanttimiesjumalan temppelin ympärillä asustavat marakatit, kunnioitut lehmät ahertavat sekä vetojuhtina että lojuvat kaduilla. Lanta kerätään talteen, se pannaan kuivumaan siltojen kaiteeseen ja talojen seinille, mistä se otetaan polttoaineeksi. Täällä ei juurikaan puhuta karjan ilmakehää saatuttavasta vaikutuksesta. Jumalille tuodaan kukkia, riisiä, hedelmän puolikkaita ja punaväriä. Kaikessa näkyy sivilisaation olennaisimpien tekijöiden pyhitys ja kultivointi.