Seppo Knuuttila
Kuva on media eli väline ja viesti. Median naiskuvat puolestaan ovat kulttuurisia representaatioita, joiden esityksellinen subjekti on nainen, mutta tuottajat, esittäjät ja vastaanottajat voivat olla yhtä hyvin naisia kuin miehiä tai kollektiivisesti molempia. Tosin monien tutkijoiden jakaman käsityksen mukaan varsinkin ns. massamedioiden välittämän naiskuvan hallitseva määrääjä on miehinen katse (male gaze); mutta monet kertomuslähteet muistuttavat siitä, että näkemisen seuraukset eivät ole aina toivotun kaltaisia. Etenkin mytologian visualisoidut naiskuvat perustuvat usein juuri kertomuksiin, jolloin kuvan käsite laajenee kuvauksen tai kuvaelman (tableau) suuntaan.
Tässä esityksessä en siis liiku vain median nykyaikaisella pelikentällä, vaan koetan hakea kulttuurimme eri aikakausilta ja eri tyyppisistä lähteistä sellaisia aineksia, joiden valossa suurten ja pienten traditioiden välittämät naiskuvat problematisoituisivat ainakin jossakin määrin uudella tavalla kiinnostaviksi. En kuvittelekaan vastaavani - osaavani vastata - kysymykseen, miten sukupuolispesifit representaatiot syntyvät ja uusiutuvat, mutta toivon aineisto- ja tutkimusesimerkkien osoittavan, millaisiin tiedonintresseihin edustukset yhtyvät, millaisia kysymyksiä ne synnyttävät ja millaisia vastauksia vaille ne näyttävät meidät jättävän.
Meidän kulttuurissamme modernia sanan monissa merkityksissä luonnehtii yksilöllisyyden, itsenäisyyden ja entistä enemmän myös itsemääräämisoikeuden korostunut esilläpito. Tällaisten arvojen vallitessa on ollut johdonmukaista ajatella, että edellisten aikakausien ihmiset ovat kokeneet itsensä meitä enemmän osana sosiaalista ja fyysistä ympäristöään. Mentaliteettien ja sivilisaation historiaa koskevissa esityksissä toistuu kuitenkin näkemys, jonka mukaan yksilöllinen tietoisuus on kehittynyt jo varhain, antiikin ajoista saakka yhteiskuntien ylimmissä sosiaalisissa kerroksissa. Pääsääntöisesti niissä onkin majaillut runsaasti kirjallisia ja kuvallisiakin dokumentteja jälkeensä jättäneitä miehiä. Tämän esityksen yhtenä teesinä kuitenkin on, että mediat sanan laajassa merkityksessä ovat kollektiivisten asenteiden, tietoisuuksien ja tunteiden sekä niitä eri tavoin muuntelevien representaatioiden tiloja. Tämän vuoksi medioiden välittämät kuvat ja niiden synnyttämät mielikuvat ovat pelkistettyjä, stereotyyppisiä, pinnallisia jne., mikä ei kuitenkaan tarkoita että ne olisivat merkityksiltään helppoja tai vaikutuksiltaan vähäisiä.
Kuva on sanan laajassakin merkityksessä artistinen luomus, ihmisen mielen ja teon jälki. Kun kristinuskon jumala kertoman mukaan loi ihmisen omaksi kuvakseen, hän teki miehen maan tomusta ja naisen miehen kylkiluusta. Olympoksen jumalat laativat puolestaan Prometheuksen pään menoksi yhteisvoimin Pandoran. Miehistä mielikuvitusta näyttää askarruttaneen raamatun ja antiikinkin tarulähteistä kansansatujen kautta tämän päivän tieteiskuvitelmiin saakka, miten olisi mahdollista luoda täydellinen, se tarkoittaa omia kuvitelmia ja tarpeita täydellisesti vastaava nainen. Tämän kerrotaan onnistuneen Kyproksen kuninkaalle Pygmalionille, joka oli yhtä mitätön hallitsijana kuin mestarillinen kuvanveistäjänä. Hän oli pettynyt naisiin kuten kauniisti sanotaan ja vetäytyi taiteensa pariin luodakseen naisveistoksen, josta tulisi täydellisempi kuin yksikään syntynyt nainen. Vuosikausien aherruksen jälkeen hänellä oli marmorinainen, Galatea, ja hän rakasti aikaansaannostaan palavasti. Pygmalionin hartaiden pyyntöjen ja rukousten jälkeen Afrodite heltyi antamaan hengen ja elämän Galatealle. He elivät onnellisina yhdessä ja saivat lapsia, joskin onnettomuudet - mahdollisesti kohtalon kostona - koettelivatkin sitten myöhempiä sukupolvia.
Yleisesti ottaen kertomuksiin keinotekoisista naisista kuuluu traaginen loppu, jossa luonnon järjestyksen rikkoja saa rangaistuksensa hybriksen ja nemesiksen lain mukaan. Opetuksen sai myös Seppo Ilmarinen, joka oli kylmettyä, hyytyä hyyksi ja jäätyä jääksi kultaneitonsa kupeella. Meidän aikakautemme tunnetuin kultaneito-kuvaelma taitaa olla peräisin James Bond - elokuvasta Kultasormi (1964), jossa nainen murhattiin eräänlaiseksi artefaktiksi kultaamalla hänet yltympäriinsä. Jos Octavio Pazia on uskominen, ihminen kykenee kuvittelemaan koko maailmankaikkeuden halunsa kuvaksi; tällainen ihminen on rakastava olento ja janoaa olemusta, "joka olisi hänen unensa elävä kuva, sen ruumiillistuma" (1988, 45). Näidenkin, kirjaimellisesti antroposentristen aatosten kohdalla pitää paikkansa, että ylevästä on vain lyhyt askel naurettavaan.
Miesten tekemiä naisia representoivat myös runsasversioiset sosiaaliset muovailukertomukset, joissa naisen sukupuoliset tunnusmerkit täyttävästä raaka-aineesta koulitaan edustus- ja naimakelpoista omaisuutta. Näissä suosituissa naiskuvitelmissa dramatiikka syntyy ikäänkuin sosiaalisen muotoilun sivuvaikutuksesta eli siitä että käytössäännöt ja muut sivistyksen alkeet oppinut nollanainen tuleekin vähitellen tietoiseksi myös itsestään ja omasta ihmisarvostaan; hän alkaa esittää vaatimuksia, oikutella ja kiukutella. Mutta tuhkimosadut päättyvät onnellisesti kuten esimerkiksi My Fair Lady ja Pretty Woman ovat nykyajan ihmisille osoittaneet; samaa vakuuttaa suomalais- filippiiniläisiä avioliittoja myyvä liikemies Sir Vili.
Michel Tournier on kirjassaan Kultapisara tutkinut kuvan pakottavaa voimaa. Hän kertoo myyttisen tarinan vaaleasta kuningattaresta, jonka muotokuvan salaperäinen lumo tuhosi jokaisen katsojansa. Kertomuksen logiikan mukaisesti he olivat kaikki miehiä. Tarinassa galligrafian mestari opettaa nuorukaisen lukemaan kuningattaren kasvojen piirteissä ilmeneviä ikuisia totuuksia, joille oli vastineet runoudessa. Ja nuorukainen oppi tulkitsemaan kuvaa: arabeskeista muodostuvat naisen kasvot lausuvat hänelle vaalean kuningattaren valituksen hänen jouduttuaan kauneutensa uhriksi, kauneuden joka oli hänen tummaihoisten vanhempiensa taburikkomuksen seuraus, rangaistus siitä että he olivat yhtyneet aamuauringon valossa (ja tulleet mahdollisesti nähdyiksi).
Muiden viestien ohella vaalean kuningattaren tarina on yksi niistä lukuisista kertomuksista, joissa naisen katsominen koituu miehen kohtaloksi. Kreikkalaisen tarun mukaan metsällä kulkeva Aktaion sattui näkemään jumalatar Artemiin alastomana, minkä vuoksi hänet muutettiin hirveksi ja hänen omat koiransa surmasivat hänet. Pentheus menetti henkensä vakoiltuaan naisten Dionysos-juhlaa. Danielin apokryfikirjassa kerrotaan kauniista ja siveästä Susannasta, jonka kylpemisen näkeminen koitui mutkikkaalla tavalla kahden kaupunginvanhimman kuolemaksi. Ihme- ja pilasatujen kosijoista vain nokkelimmat selviytyvät hengissä paljastaessaan symbolisesti samoja prinsessojen salaisuuksia, jotka tämän päivän mediamaailmassa ovat kullankallista kauppatavaraa. Yhtä lailla hengenvaarallista on tietenkin ollut naisten vakoilla miesten salaisuuksia, ja ne ne vasta peiteltyjä ovatkin aina korkeimman vallan kabineteista alaruumiin järjettömiin tiloihin.
Nimenomaan kulttuurisesti organisoitunut ja rajoitetussa määrin myös hiljaisesti hyväksytty sukupuolierojen ja -rajojen tutkimustapa on ns. ristiinpukeutuminen. Jostakin syystä nimenomaan tämä teema, transvestismin voluntaristinen variaatio, on meidän aikamme medioissa korostuneesti esillä. Tuija Pulkkinen on kirjoittanut oivaltavasti ristiinpuetun totuuden symbolisesta luonteesta:"Modernin perustahakuisuuden tunnistanut postmoderni on herättänyt uuden filosofisen kiinnostuksen pintaan.. Siinä missä moderni riisuu ja paljastaa, postmoderni tarkastelee, riisumalla ja pukemalla, yksityiskohtaisesti asuja ja niiden efektejä. Samalla sisäisyyden ja ulkopinnan välinen järjestys horjuu." (1994, 170). Kulttuurihistoriallisesti katsoen ristiinpukeutuminen näyttää korostuneen myös aikakausien murroksissa sekä suursotien ja muiden katastrofien aikoina.
Ristiinpukeutumisen ilmiöllä itsellään on vahvat mytologiset sidokset yhtä hyvin luonnonuskonnoissa kuin antiikin jumalkertomuksissa. Kauppiaaksi naamioitunut Odysseus paljasti Troijan sotaa pakoilevan, naiseksi pukeutuneen Akhilleuksen tarjoamalla ostettavaksi koruja ja aseita; miehen luontonsa ja kasvatuksensa mukaisesti Akhilleus "toisista naisista" poiketen osoitti kiinnostusta aseisiin. Monien lähteiden todistuksen mukaan kiinnostavaa on ollut nimenomaan se miten kätketty sukupuoli paljastuu.
Eddan jumalrunoihin kuuluvassa Thrymrin laulussa kerrotaan miten Thor joutui pukeutumaan Freyjaksi eli rakkauden jumalattareksi saadakseen takaisin maagisen vasaransa, jonka Thrymr-jättiläinen oli varastanut ja pannut sen palauttamisen ehdoksi, että hän saa Freyjan vaimokseen. "Thorrille puettiin päähän huntu, pantiin kaulaan Brisingrien kääty, vyöhön kilisemään avainkimppu, polvia peittämään naisen puku, kiinnitettiin rinnalle leveät kivet, huipukas päähine pantiin päähän." Thorkin on vähällä paljastua, koska hän Jotunheimissa, Thrymrin pidoissa syö kuin mies, juo kuin mies ja katsoi vastustajaansa kuin mies. Juoni kuitenkin onnistui, Thor sai vasaransa ja "kukisti kaiken jättien kansan". Mainitsen vain lyhyesti, että shamaanien praktiikkaan on hyvin erilaisissakin kulttuurikonteksteissa kuulunut molempien tai oikeammin kaikkien sukupuolten tietämyksen ja käytäntöjen hallinta.
Laajasti ottaen folkloressa sukupuoliroolien vaihdokset, joita markkeerataan ristiinpukeutumisella, ulottuvat tavalla tai toisella kaikille ns. sukupuolitetuille elämänalueille. Suullisesta perinteestä välittyvän naiskuvan kannalta on merkille pantavaa miten erilaisin tarkoitusperin naisten on kerrottu pukeutuvan miehiksi ja miesten naisiksi. Irma-Riitta Järvinen on esimerkiksi osoittanut miten mieheksi pukeutumisen motiivi toistuu monissa naispyhimysten elämäkerroissa. Yhtäältä kysymys oli siitä, että "vain sukupuolta 'vaihtamalla' tyttö saattoi löytää elämälleen muitakin vaihtoehtoja kuin avioliiton". Ja toisaalta mieheksi luultua naista voitiin syyttää sellaisista rikoksista, joihin hän ei sukupuolensa vuoksi voinut olla syyllinen; tällainen asetelma taas mahdollisti viattomuuden ja kärsimyksen liiton. Toisin sanoen naiseksi pukeutuvat miehet ovat veijareita ja sankareita, mieheksi pukeutuvat naiset taas uhrautujia ja sijaiskärsijöitä. (Ks. kuit. Greenhill 1995).
Elokuvissa ristiinpukeutuminen on suorastaan lajitunnus, joka luonnehtii esimerkiksi tietyntyyppisiä sotilasfarsseja. Mies naisena -teeman klassikkoja ovat mm. Billy Wilderin "transvestiittiaiheen hienoihin yläsävyihin kipuava kieltolakifarssi" (von Bagh 1976, 357) Piukat paikat (Some like it hot) ja Sydney Pollackin ohjaama Tootsie (1982). Jälkimmäisessä Dustin Hoffman esittää työtöntä näyttelijää, joka pukeutuu naiseksi saadakseen tarjolla olevan naisroolin. Mm. Elaine Showalter on kritisoinut Tootsie-elokuvaa asenteesta, jonka mukaan naisena kohdelluksi tulleet miehet olisivat päteviä neuvomaan ja opettamaan naisia siinä, miten heidän tulisi puolustaa oikeuksiaan (ks.Lorber 1994, 28-29). Voisi olla mielenkiintoista pohtia, miten tällainen kritiikki purisi Balke Edwardsin Victor/Victoria -elokuvan sanomaan; siinä Julie Andrews esitti niin ikään työn saannin tarkoituksessa näyttelijätärtä, joka puolestaan esitti naiseksi pukeu- tunutta miestä.
Pinnan ja merkkien leikeissä näyttää kyllä helposti unohtuvan, että esimerkiksi naisiksi pukeutuneiden miesten kokemukset siitä, miten miehet vaikkapa ravintoloissa naisia kohtelevat, eivät ole naisten vaan nimenomaan naisiksi pukeutuneiden miesten kokemuksia riippumatta samaistumisen intensiteetistä tai seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Sama pätee ainakin periaatteessa toisinkin päin, ja kuten Judith Lorber on pyrkinyt osoittamaan, myös androgynisyyden, transseksuaalisuuden ja hermafrodiittisuuden kokemus- ja tunnerakenteet ovat spesifejä.
Antropologi Gregory Batesonin mukaan juuri sukupuoleen sidottu tieto kuuluu kulttuuristen universalioiden tarkimmin varjeltuihin ja vaikeimmin ylitettäviin substansseihin. Heran Teiresiaalle esittämä kysymys, kumpi nauttii enemmän, johti väistämättä oraakkelin näkökyvyn menetykseen, koska vastaus molemmissa tapauksissa olisi merkinnyt kajoamista salaisuuteen, joka ei meitä ajatteluttavien myyttien yhtäpitävän todistuksen mukaan voi konstituoitua tiedoksi ja tosiasiaksi. Batesonin mukaan sukupuolispesifit tietoisuusmuodot, emootiot ja kokemistavat representoituvat nonkommunikaationa, salaisuuksina jotka eivät ratkea puhumalla ja joista sen vuoksi on vaiettava. Mutta salaisuus ei jätä meitä rauhaan, koska me tiedämme sen olemassaolon. Tosi salaisuuksista on sen sijaan sanottu paradoksaalisesti, ettei niitä meille ole olemassakaan, ja joka sellaisia vainuaa, saa piankin hoitoa pyytämättä.
Bateson koettaa valaista laji- ja sukupuolispesifin tiedon problematiikkaa laajasti tunnetulla kertomuksella miehestä, joka sai käärmeeltä lahjaksi kyvyn ymmärtää eläinten kieltä. Lahjaan sisältyi kuitenkin ehto, että mies ei saa paljastaa kenellekään taitoaan, muussa tapauksessa hän menettää sen tai peräti henkensä. Kun mies eräänä iltana makailee sängyssä vaimonsa vieressä, hän kuulee gekko-liskojen kertoilevan toisilleen ruokottomia vitsejä ja nauraa niille. Vaimo kysyy, mille mies nauraa, ja siitä alkavatkin vaikeudet. Kun mies ei paljasta salaisuuttaan, vaimo päättelee miehen nauravan hänelle, mikä taas merkitsee, että mies ei enää rakasta häntä. Hylätyksi itsensä tunteva vaimo alkaa siitä riutua ja lopulta kuolee. Tämän onnettoman tapauksen vuoksi mies tulee tunnonvaivoihin ja päättää surmata itsensä. Mutta ollessaan toteuttamassa aiettaan hän sattumalta kuulee miten muuan lammas ja pässi keskustelevat. Lammas pyytää pässiä nyhtämään puiden lehtiä ja antamaan sille. Pässi vastaa:"Bää." Kun lammas ei saa tahtoaan läpi, se alkaa valittaa, että pässi ei enää rakasta sitä; jos rakastasi, se tekisi niinkuin lammas pyytää, jne. Pässi vastaa:"Bää." Silloin mies oivalsi, että juuri noin hänenkin olisi pitänyt vastata rakkaalle vaimovainajalleen. Hän heitti itsemurha-aikeet sikseen ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti. Suomessa tästä sadusta on merkitty muistiin 104 toisintoa.
Gregory Bateson käytti kertomusta esimerkkinä ilmaisematta jättämisen taidosta. Mary Catherine Bateson, edellisen tytär väittää heidän keskustellessaan asiasta, ettei kertomus oikeastaan ole esimerkki mistään muusta kuin naisvastaisuudesta. Hän kiinnittää huomiota mm. siihen kyyniseen tulkintaan, jonka mukaan kertomuksen naistyypille rakkaus olisi vain kiristyksen välikappale, ja hänen kuolemansakin esitetään naisellisen uteliaisuuden ja epäilyn johdonmukaisena seurauksena. Kysei- sen kertomuksen eurooppalaisissa satuversioissa asetelmat ovat sikäli toisenlaiset, että niissä eläinten kieltä ymmärtävä mies on valmis kuolemaan tyydyt- tääkseen vaimonsa uteliaisuuden. Viime hetkellä hän taas sattuu kuulemaan miten kukko ihmettelee, ettei miesparka pysty hallitse- maan yhtä vaimoa, kun se itse hallitsee kokonaista kanalaumaa. "Sen kun sai sanoneeksi, mies ymmärsi kielen. Riehkaisi piiskan, ala akkaa panna, ala akkaa panna piiskalla selkään. Se jäi sana sanomatta, ja mies jäi eloon. Siinä elettiin sitten hyvin". (Jaakkima 1846) Kaikkien edellä olevien esimerkkien valossa näyttää tosiaan siltä, että tiedon on kuviteltu kuuluvan kuolemattomille. Tämä uskomus, eräänlaisen biologisen reduktionismin commonplace ei ole olennaisesti muuttunut toiseksi huolimatta siitä, että me nykyään olemme tai ainakin meidän pitäisi olla tietoisia sukupuolten todella monista toistensa piiriin lankeavista merkityksis- tä.
Tähän mennessä hahmottelemani, erilaisen kanavien, medioiden kautta meidän tietämysmaailmaamme välittyneet naiskuvat ovat tavalla tai toisella olleet miehisen mielikuvituksen luomuksia tai ainakin sen leimaamia. Tiedän, että aihetta olisi voinut tarkastella toisenkinlaisista perspektiiveistä kuten on tehty esimerkiksi Ulla Carlssonin toimittamassa teoksessa Nordisk forskning om kvinnor och medier (1993), mutta tiedän myös rajoitukseni näkökulman valitsijana. Ajankohtainen keskustelu sukupuolten oikeudesta itsensä määrittelyyn on nostanut kiinnostuksen piiriin poikkeuksellisen laajasti sellaisia kulttuurienvälisiä eroavuuksia ja traditiosidonnaisia arvojärjestelmiä, etteivät kysymykset esimerkiksi juuri sukupuolispesifin tiedon ja vallan hierarkiasta tai naisten joko vajaasta tai kokonaan puuttuvasta oikeudesta itseään koskeviin määrityksiin ja päätöksiin näytä ratkeavan millään konsensus- tai sopimusperiaatteella.
Suomen suuret tiedotusvälineet ovat pitäneet aktiivisesti esillä sellaista kuvaa, että meillä naisten itsemääräämisoikeus on mihin maahan tahansa verrattuna esikuvallisella tasolla ja sen takeena meillä on ankara tasa- arvolaki, ja hyvä on että on. Mutta juuri näin toimii ilmoitusyhteiskunta. Otan aiheesta pienen, mutta mielestäni poikkeuk- sellisen ilmaisevan esimerkin viime keväältä. Helsingin yliopiston julkaiseman Yliopisto-lehden yhdeksäs numero käsitteli teeman luontoisesti muotia ja kulutusta. Numerossa oli kaikkiaan 64 sivua ja sivuilla noin neljäkymmentä kuvaa naisista (miehistä oli hieman vähemmän, kolmisenkymmentä kuvaa). Naisista viisi oli kokonaan alasti (kun mukaan luetaan myös naisvartaloa esittävä torso), ja viisi naista oli kevyesti tai paljastavasti puettu (kaikki miehet olivat täysissä pukeissa). Yksi alastonkuva oli tekstiyhteyteen sijoitetussa Gladiator-polkupyörän mainoksessa vuodelta 1905; muut kuvat olivat taidetta. Kevyesti puetut naiset olivat alastonkuvien tapaan toimituksellista aineistoa lukuunottamatta yhtä kokosivun värillistä alusasumainosta. Aubade-merkin mainoksessa on nuori kaunis nainen vanhanaikaisen pesualtaan ja suuren peilin edessä. Hän seisoo katsojaan puoliksi selin yllään rintaliivit ja pakarat paljaaksi jättävät pikkuhousut. Mainoksen merkityksillä leikkivä teksti kuuluu:"Voila! Life is not so bad." (Aubade merkitsee aamulaulua, mutta äännettynä "obad" tai "obäd" se saakin englannissa merkityksen "voi miten huono.)
Lehden toimitus sai paheksuvia kommentteja kyseisen mainoksen julkaisemisesta. Päätoimittajalle osoitetuissa kirjeissä kysyttiin muun muassa:"Miten Yliopisto voi jatkaa naisen ruumiin esineellistävien kuvien julkaisemista (vastaavanlainen 'mainos' ilmestyi aiemmin keväällä)." Oikeushistorian dosentti Anu Pylkkänen piti pahana sitä, että "samalla kun yliopistossa muuten tutkitaan sukupuolista syrjintää, häirintää, ym. ja pyritään niiden poistamiseen, julkisilla areenoilla toistetaan kaupallisesta maailmasta tuttuja sukupuolistereotypioita".
Paheksuvat kannanotot noteerattiin tiedotusvälineissä ja Iltalehti otti asiakseen nostaa ns. kohun yliopiston kiihko- ja yltiöfeministien tiukkapipoisuudesta. Mainoskuva julkaistiin Iltalehdessä useaan otteeseen milloin mitenkin rajattuna, ja jutuissa taivasteltiin sitä, kuinka joku voi loukkaantua ja suuttua tällaisesta kuvasta. Pääkirjoituksessa (Pipo löysemmälle 22.6. 1995), josta vastannee päätoimittaja Pekka Karhuvaara, opetettiin mikä on tärkeätä, mikä toissijaista ja että "voimat olisi keskitettävä todellisiin pääongelmiin". Alusvaatemainoksesta loukkaantuminen oli lehden kannan mukaan uusmoralismin huippu. Sitten seurasi liuta hurskasteluja: "Tietenkään ei pidä sulkea silmiään naisten, miesten ja jopa lasten seksuaaliselta väärinkäytökseltä.. Hillittäköön sen sijaan todellisen pornon levittämis- tä alaikäisille ja vedettäköön tiukka raja perversioihin kuten lapsipornoon." Jne. Pääkirjoituksen viereisellä palstalla kolumnisti Reijo Ruokanen veisaa vanhaa virttä:"Kun katsoo, ketkä Suomessa valittavat esineellistymisestä, huomaa, että juuri lihavat ja ikääntyneet kokevat eniten ahdistusta alusvaatemainosten takia." Iltalehden miehet näköjään ymmärtävät, että feministien kiukunpurkauksiin on parasta vastata sanomalla "Bää!"
Näin rakentuu ja vahvistuu yksi puoli median kollektiivisesta naiskuvasta: nuoruutta ja kauneutta kiitetään, kuten hyviin tapoihin ja varsinkin miespuheeseen kuuluu, mutta samalla vähätellään naisten pyrkimyksiä ohjata ja valikoida sukupuoltaan koskevia representaatioita. Naisoikeusprojektin tutkija Katarina Petrell on varmaankin oikeassa arvellessaan, että keskustelu ja kohu kyseisestä alusasumainoksesta syntyi toistensa piiriin kuulumattomien symbolien yhteentörmäyksestä. "Hänen mukaansa itse mainos oli tyylikäs ja kuva itsessään kaunis, mutta yhdistettynä yliopiston korkeisiin henkisiin arvoihin ja tieteeseen, vaikutus oli poikkeuksellinen." (Parkkonen 1995, 19). Tämän logiikan mukaan myös miesvartaloa takaapäin esittelevä tangamainos Yliopisto- lehdessä olisi herättänyt paheksuntaa. Ottamatta tässä kantaa siihen, pitäisikö moisia mainoksia julkaista arvokkuutta edustavilla foorumeilla, viittaan vain pariin seikkaan, jotka mutkistavat asiaa. Ensiksikin tulkinta symbolien törmäyksestä täyttää kaikki inkongruenttisen komiikan tunnusmerkit, ja siinä mielessä kysymys on ollut taas kerran siitäkin, keitä vakavan ja kepeän yhdistelmät huvittavat ja keiden kustannuksella leikkiä lasketaan. Ja toiseksi alusvaatemainonnan vaiheista näkyy kiinnostavasti, miten naisten ja miesten esittäminen eroaa kerronnalli- sesti: kuvissa naiset riisutaan mutta miehet puetaan.
Jos "ihminen on kuva" ja "kuva ruumiillistuu ihmisessä" kuten Octavio Paz filosofoi (1988, 45), niin eikö sillä ihmisellä tai ihmis- ryhmällä, jossa kuva ruumiillistuu, ole jonkinlainen oikeus tuohon kuvaan tai ainakin lupa käydä keskustelua sen esittämisestä tulematta leimatuksi moralistiksi tai fundamentalistiksi tai lihavaksi tai rumaksi tai vanhaksi. Rasismista ja rasistista asenteista kirjoittaessaan Teun A. van Dijk toteaa:"Ellet tunnista ongelmaa, olet jo osa sitä."
Sukupuolispesifin tiedon salattua luonnetta voidaan muiden representaatioiden ohella korostaa myös subjektin poissaolon kuvauksilla. Nimenomaan naistutkimuksen piirissä on osoitettu monin tavoin vääräksi tai ainakin suhteelliseksi fraasi "poissa silmistä, poissa mielestä". Median naiskuvan kannalta poissaolon teema merkitsee yksinkertaisimmillaan naisten aliedustusta tai epäitsenäistä roolia joukkotiedotuksessa, mihin tiedotustutkimuksessa on kyllä kiinnitetty kohtalaisesti huomiotakin. Ajattelin kuitenkin tarkastella tässä poissaolon problematiikkaa aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Vaikka aineistoja koskevat havaintoni ovat epäsystemaattisia ja tulkinnat toistaiseksi luonnosmaisia, ajattelin että tämä seminaari on kuitenkin oikea paikka niiden esiin tuomiselle.
Viime kevään ja alkukesän aikoina olin erinäisistä syistä kiinnostunut (mm. Metsoloiden suuret katsojaluvut ja ennakkotiedot useista syksyllä alkavista perhesarjoista) siitä, miten keskiryhmien elämänpiirejä ja -tapoja on meillä tehty fiktion keinoin ja erityisesti television välityksellä näkyväksi. Seuraillessani meneillään olleita perhesarjoja sekä kokoillessani tietoja aiempien vuosikymmenten koti- ja ulkomaisista sarjoista, silmiin pisti erityisesti kaksi seikkaa. Lyhyesti sanottuna toinen oli se, että useimpien suomalaisten perhesarjojen - aina 1940-luvun Suomisen perheestä saakka (Elsa Soini ja Seere Salminen) käsikirjoittajat ja monessa tapauksessa myös ohjaajat ovat olleet naisia. Monienkin kriteerien mukaan perhesarjat ovat olleet television ohjelmatyypeistä vähiten arvostettuja samalla kun ne ovat nimenomaan naisen suosimia (ks. Alasuutari 1991). Meillä joukko matalan profiilin vaikutusvaltaisia naiskirjoittajia on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan huolehtinut yhä laajenevien keskiryhmien arkitietoisuuden esilläpidosta ja tavallisuuden tuntemuksesta. Jo mainittujen Soinin ja Salmisen lisäksi listaan kuuluvat itseoikeutettuina ainakin Hella Wuolijoki, Liisa Nevalainen, Toini Vuoristo, Enni Mustonen, Aino Räsänen, Pirkko Jaakola, Raija Oranen, Ilse Rautio, Elina Halttunen.
Keskiluokkaisten perhesarjojen käsikirjoittajille näyttää olevan yhteistä arjen harmauden ja kirjavuuden hyvä tuntemus ja parhaimmillaan pienten tapahtumien osaava rytmitys. He ovat olleet keskeisessä asemassa kun tavallisuutta on paranneltu kansalaiskasvatuksen tarpeiksi. He ovat kirjoittaneet muotokuvaa keskiluokkaisesta miehestä, joka on vieras kotonaan, ja he ovat opasta- neet, miten vilkkaasta ja sanavalmiista pikkutytöstä kasvaa, ahdistunut nuori ja edelleen seestynyt kelpo nainen; pojastakin polvi paranee (jos oikein hyvin käy). Koko tähän perhesarjojen idealisoituun harmoniaan nähden onkin ihmeellistä, että sarjojen perheenemännät ja äidit ovat taka-alalla, keittiön ovella. Voi tietenkin olla, että tällä tavoin tulkittu naisrooli lankeaa yksiin perheellisten naisten kokemushistorian kanssa. Mutta pitäisin myös mahdollisena, että sarjoihin on tehty enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti samaistumistilaa naiskatsojalle, minkä on sanottu kuuluneen olennaisena ainesosana ns. saippuaoopperoiden reseptiin. (Vrt. Ruoho 1992 ja 1993)
Perhesarjoissa naisen poissaolo ei kuitenkaan rajoitu keittiön kynnykselle, vaan huomattavan usein äiti ja vaimo on kokonaan poissa kuvasta eli kuollut. Populaarikulttuurin ehkä tunnetuimmat epäkonventionaalit - äidittömät ja isättömät - perhekuviot ovat peräisin Walt Disneyn ankkojen, hiirten, susien ja bambien (satu)maailmasta. Susan Cooldigen suosituissa Katy-kirjoissa, jotka ilmestyivät jo 1930-luvulla perheen äiti oli kuollut, ja niin oli myös Peppi Pitkätossun äiti. Äidin poissaolo oli kantavana teemana Suomessakin 1960- luvulla esitetyssä (englantilais?)sarjassa Tyttö tuli taloon, jonka virityksiä Elina Halttusen käsikirjoittama sekä hänen ja Reija Virolaisen ohjaama sarja Blondi tuli taloon varioi. Vastikään esitetyssä, sinänsä hyvässä amerikkalaissarjassa Kauas pois perheen äiti oli mielisairaalassa ja kuoli sitten auto- onnettomuudessa. Menneen kesän sarjassa Paratiisilinnut opettajaperheen äiti oli kuollut, mistä syystä isä kolmen lapsensa kanssa vaihtoi elinympäristöä; perhe muutti Havaijille. Ellen väärin muista, niin Raija Orasen kirjoittaman Ruusun ajan isän, Esko Ruususen vaimo ja Illin äiti oli myös kuollut. Farssimaisen tamperelaissarjan Kyllä isä tietää perheestä äiti muutti pois ja isoäiti tuli tilalle.
Tyypillistä mainituille sarjoille - ehkä viimeistä esimerkkiä lukuunottamatta on - että poissaoleva vaimo ja äiti idealisoidaan, ellei suorastaan enkeliksi, niin ainakin kaikkia eläviä olentoja täydellisemmäksi ihmiseksi, nykyisen menneisyyden Galateaksi, joka elää muistoissa. Saman tapainen kuva on medioiden luomana syntynyt myös Monacon ruhtinattaresta ja tv-sarjojen roolihahmoja vain hieman todellisemmasta Grace Kellystä hänen kuolemansa (1982) jälkeen. Mutta jos nimenomaan vaimon ja äidin poissaoloa sarjafilmeistä katsoo laskelmoivammin silmin, tajuaa kyllä, miten moniulotteista dramatiikkaa, tragiikkaa ja komiikkaa puutteesta ja epätäydellisestä perhekuviosta voikaan saada irti.
Jos vielä kokeeksi palataan ajatukseen, että mediavälittei- sessä kommunikaatiossa poissaolo on katsojan (vastaanottajan) paikka, niin hypoteesin kestävyyttä voi testata analysoimalla vaikkapa sellaisia sarjoja - jos niitä saisi jostakin katsottavaksi - kuin Kate ja Allie, Tyttökullat, Hynttyyt yhteen (Eija Vilpas ja Hannele Lauri), Todella upeeta jne. Niissä olisi katsojan paikka poissaolevalle miehelle, mikä ei kuitenkaan tunnu miehiä kiinnostavan. "Niin lyhyt matka on ylevästä naurettavaan."
Kulttuuristen sukupuolikonstruktioiden puitteissa kaikkia edellä kuvattuja asetelmia voisi nykytutkimuksen kielellä luonnehtia Toisen poissaoloksi. Myytit ovat pitäneet omalla tavallaan yllä mielikuvaa naisista artefakteina ("ei ole ihmisen hyvä olla yksin") ja ristiinpukeutumisen kertomuksissa jäljitellään "toisen sukupuolen" tekoja. Gregory Bateson tähdensi poissaoloa fundamentaalisena erona, ja asioiden paneminen tärkeysjärjestykseen tarkoittaa väistämättä myös sitä, että jotakin kuvasta häviää. Kaikkia näitä ulottuvuuksia yhdistää ajatus ihmisestä kulttuurisena konstruktiona, ja tähän ajatukseen sopii erinomaisesti surrealistien toistelema Novaliksen lause "ihminen on kuva". Kuvan taas tiedämme symboliksi ja edelleen symboleja pidetään hyvin perustein kulttuureja julkisesti määrittelevinä representaatioina.
Esitetyn kaltainen käsitteellistämisen ja päättelyn tapa on ominaista kulttuuriselle konstruktionismille, yhdenlaiselle "pelastakaa subjekti" -liikkeelle. Sen suureksi ongelmaksi on kuitenkin osoittautunut emootioiden aliarviointi, joiden piiriin kuitenkin kuuluvat tunteet ja niiden ilmaukset, motivaatiot, halu, mielihyvä, hyväksyntä, torjunta jne. Kulttuurintutkijat ovat Durkheiminsa luettuaan lähes vakuuttuneita siitä, että kollektiiviset käsitykset ja uskomukset ovat sosiaalisia tosiasioita. Mutta jostakin syystä tuntuu kovin vaikealta hyväksyä emootioita kollektiivisiksi representaatioiksi ja niin muodoin tosiasioiksi, vaikka niillä on täysin kiistattomia sosiaalisia seurauksia ja ne generoituvat sosiaalisissa suhteissa; mahtaisivatko vaikeudet juontua niistä vanhoista joukkopsykologian otaksumista, joiden mukaan kollektiiviset liikkeet ovat luonteeltaan feminiinisiä eli ennustamattomia, epäkriittisiä ja helposti äärimmäisyyksiin meneviä. Joka tapauksessa emotionaalisuuden eli tunnemaailman toissijaisuus rationaalisuuteen, järkimaailmaan nähden on meidän kulttuurillemme ominaisen sukupuolijärjestelmän ilmentymä.
Kaikki tähän esitykseen kokoilemani esimerkit naiskuvista ovat sekä emotionaalisesti ja kognitiivisesti generoituneita että symbolisesti välittyneitä. Ja sama pätee niin median naiskuvan käsitteeseen kuin sen esitysten kirjoonkin vaikkapa suuresta äidistä viimeiseen miesvihaajaan saakka. Jos nämä teesit kuulostavat teidän korvissanne itsestään selviltä, niin suuremmin hurskastelematta voin tunnustaa, että ne olisivat luultavasti jääneet minullekin toissijaisiksi kysymyksiksi ilman naistutkimuksen sivistävää ja avartavaa vaikutusta ja tämän tilaisuuden haastetta.
1. Pidetty alustuksena Kalevalaisten Naisten Liiton (60 v.) juhlaseminaarissa 30.9. 1995.
Alasuutari, Pertti 1991, TV-ohjelmien arvohierarkia katsomistottumuksista kertovien puhetapojen valossa. Juha Kytömäki (toim.) Nykyajan sadut. Joukkoviestinnän kertomukset ja vastaanotto. Gaudeamus & Yleisradio. Jyväskylä.
von Bagh, Peter 1976, Elokuvan historia. Otava. Helsinki - Keuruu.
Bateson, Gregory & Bateson Mary-Catherine 1988, Angels Fear. Towards an Epistemology of the Sacred. Bantam Books. New York.
Carlsson, Ulla (red.) 1993, Nordisk foskning om kvinnor och medier. Nordicom. Göteborg.
Eddan jumalrunot 1982. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. WSOY. Porvoo - Helsinki - Juva.
Greenhill, Pauline 1995, "Neither a Man nor a Maid": Sexualities and Gendered Meanings in Cross-Dressing Ballads. Journal of American Folklore 108(428), 156-177.
Järvinen, Irma-Riitta 1990, "Sydämiltään tahrattomat ja ruumiiltaan puhtaat". Legenda Aurean naispyhimysten elämäkerrat. Aili Nenola ja Senni Timonen (toim.) Louhen sanat. Kirjoituksia Kansanperinteen naisista. SKS. Helsinki.
Lorber, Judith 1994, Paradoxes of Gender. Yale University Press. New Haven and London.
Parkkonen, Lea 1995, Paljas pinta myy hyvin. (OTK Katarina Petrellin haastattelu) Yliopisto 12/95.
Paz, Octavio 1988, Ruhtinas ja narri. Kustannusosakeyhtiö Taide. Helsinki.
Pulkkinen, Tuija 1993, Sukupuolen genealogiaa eli ristiinpukeutuminen ja postmoderni filosofia. Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja Ajatus 50. 169-185.
Ruoho, Iiris 1992, "Mä en haluu mekkoo". Naispuolisen kertojan jäljillä. Tiedotustutkimus 1/92. 62-70.
- 1993, Gender on Television Screen and in Audience. Family Serial as a Technology of Gender. Ulla Carlsson (red.) Nordisk forskning om kvinnor och medier. Nordicom. Göteborg. 81-92.
Tournier 1988, Kultapisara. Otava. Helsinki - Keuruu.