Irma Rantala
Haluatko lukea uudenlaisen kertomuksen mieheksi kasvamisesta? Jos vastaat kyllä, ota käteesi kirjallisuustieteen dosentti Mikko Lehtosen uusi teos Pikku jättiläisiä. Pikku jättiläisiä on jatkoa Kykloopille ja kojootille (1994), jonka lopuksi kirjoittaja kysyi: Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Tätä ihmisen perimmäisen problematiikan tarkastelua Lehtonen jatkaa myös uudessa kirjassaan, nyt eräänlaisen kulttuurisen omaelämäkerran muodossa, näkökulmanaan maskuliinisuus ja mieheksi kasvaminen.
Lehtosen lähtökohtana on käsitys maskuliinisuudesta konstruktiona, diskursiivisten käytäntöjen tuotteena. Mitään luonnollista tai ikuista mieheyttä ei ole olemassa, vaan niin maskuliinisuus kuin feminiinisyyskin ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja. Maskuliinisuus ei toteudu biologisena kohtalona, vaan sitä kautta, että miehet identifioivat itsensä kulttuurissa käypiin maskuliinisuuden malleihin. Niihin taas voi päästä käsiksi kulttuurissamme vaikuttavien diskurssien tutkimisen keinoin.
Viisi kulttuurista tutkimuskohdettaan Lehtonen on valinnut sillä perusteella, että ne kaikki ovat jossakin vaiheessa olleet hänelle itselleen tärkeitä maskuliinisuuden oppimisen malleja. Teos etenee johdonmukaisesti kirjoittajan lapsuuden vaikuttajista kohti aikuisen miehen kokemuksia ja samalla tie vie ahtaaksi koetusta maskuliinisuudesta väljemmille vesille. Näkökulmana on tiedostavan aikuisen lähestymistapa varhaisempien vuosien ainakin osittain tiedostamattomiksi jääneisiin oppeihin miehenä olemisesta.
Ensimmäinen luku sisältää oman paikan määrityksen ja henkilökohtaista pohdintaa kirjoittajasta itsestään maskuliinisuudesta kirjoittavana miehenä. Aihe kiinnostaa Lehtosta myös ja ennen muuta omakohtaisesti: hän on kokenut länsimaisen maskuliinisuuden mallin paitsi teoreettisesti myös omissa nahoissaan ainakin jossain määrin ongelmalliseksi. Niinpä hän haluaakin päästä tämän mallin ulkopuolelle ja etsii sellaista maskuliinista identiteettiä, joka olisi mahdollisimman lähellä niin hänen itsensä kuin muidenkin aitoja intressejä. Tällöin kyse ei ole vain ajatusten uudistamisesta, vaan myös päivittäisen elämän käytännöistä (s. 17). "Näissä käytännöissä vanhan ja uuden miehen vaatimukset lyövät toisiaan alati korville. Arjen paineissa itsestäni on esimerkiksi välillä tuntunut, että minulta odotetaan paitsi menestymistä uralla, mihin isäni keskittyi, myös läheisten hoivaamista, mikä taas lankesi äitini kannettavaksi". Edellä siteeratun luettuaan voi vain huokaisten todeta, että omakohtaista kokemusta ei näytä korvaavan satojentuhansienkaan suomalaisnaisten vuosikymmeniä jatkunut todistus työn ja perhe-elämän yhdistämisen pulmallisuudesta; asian syvempi ymmärrys mahdollistuu vasta itse-eletyn myötä.
Kuitenkin tämä omakohtainen ja arjen tasolle viety kokemusten erittely on Lehtosen teoksessa niin ilahduttavaa ja miehelle tämän päivän Suomessa ainakin tieteen piirissä harvinaista. Siksi kirjoittajaa voi pitää edelläkävijänä, jota ainakin itse tervehdin iloiten ja jonka soisin saavan paljon seuraajia.
Iloani kyllä himmentää kirjoittajan seuraava lausuma (s. 48). "Ja jos luentani niistä teksteistä, jotka ovat muovanneet minua miehenä, innostaa muita miehiä tarttumaan uudelleen omaa maskuliinisuuttaan muovanneisiin teksteihin ja lukemaan niitä uusin silmin, kirjani on täyttänyt tehtävänsä." Onko tämä kirja tarkoitettu vain miesten luettavaksi? Eikö ollutkaan tarkoitus, että myös naiset ajattelisivat maskuliinisuutta ja osallistuisivat sitä koskevaan keskusteluun? Jatkavatko myös "uudet miehet" tätä naisten poissuljentaa diskursseista ikuisuuksiin ja tähtien taa?
Mutta kyllä Lehtonen muistaa naisiakin. Hänen mielestään perinteisen maskuliinisuuden kyseenalaiseksi asettaneet naiset saattavat suhtautua hänen kirjoittamiseensa sarkastisesti (s. 15). "He voivat - ja sitä paitsi täysin perustellusti - huomauttaa, että kirjojen kirjoittamista jos mitä voi pitää perimaskuliinisena toimintana, koska laajojen esitysten tuottaminen milloin mistäkin aiheesta ilmentää nimenomaan pyrkimistä falloksen omistamiseen ja sen suomaan hallintaan ja kykenevyyteen."
Tämä näkemys kirjoittamisesta hämmästytti minua aika lailla. Suhtaudun itse kyllä kyseenalaistaen perinteiseen maskuliinisuuteen, mutta en ole koskaan pitänyt kirjoittamista pyrkimyksenä falloksen omistamiseen, vaan pikemminkin ekspressiivisen itseilmaisun keinona ja vuorovaikutuksen muotona, oman sanoman sinkoamisena ajatusten avaruuteen toivoen, että se kohtaa ja koskettaa toisten ajatuksia. Jos kuitenkin halutaan pysyä "fallosdiskurssissa", ehdotan sen rakentamista uuteen muotoon: fallos ei ole vain lävistävä miekka tai laukeava ase; se voi olla myös lohtua tuova ja yhteiseen leikkiin kutsuva pehmolelu, jonka voi peittää sadoin hellin suudelmin. Tässä leikissä "naatitaan, ei laakasta", kuten savolaiset sattuvasti sanovat.
Kirjan toisessa luvussa Lehtonen lähestyy aihettaan teoreettisemmin ja tarkastelee miesten herruuden ja hegemonisen maskuliinisuuden kehittymistä, kritiikkiä ja kriisiä paitsi kulttuurin- myös naistutkimuksen ja psykoanalyysin kannalta. Luku on selkeästi kirjoitettu, mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, vaikka se näin yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta katsottuna jättääkin jotain hyvin oleellista melko vähälle huomiolle: myös yhteiskunnan tuotantotapa säätelee tiukalla otteellaan sukupuolten rooleja ja työnjakoa ja miehiin ja naisiin kohdistuvia odotuksia.
Kirjan keskeisimmän osan muodostaa maskuliinisuuden kulttuuristen ulottuvuuksien tarkastelu. Kirjoittajan konstruktionistisen lähtökohdan mukaisesti maskuliinisuuden esittäminen niin fiktiivisissä kuin ei-fiktiivisissäkin kulttuurisissa tuotteissa paitsi heijastaa myös tuottaa käsityksiä maskuliinisuudesta. Vaikka mukaan otettujen tekstien valintakriteerit ovat osittain omaelämäkerrallisia, nojautuu tekstien käsittely laajaan keskusteluun sukupuoli-identiteeteistä ja maskuliinisuudesta. Mukaan valitut tekstit ovat keskenään varsin erilaisia ja mahdollistavat siten erilaisia lukutapoja. Diskurssianalyysin ohella Lehtonen käyttää hyväkseen psykoanalyyttisen teorian tarjoamia näkemyksiä.
Jules Vernen romaani sukellusvene Nautiluksesta kuului kirjoittajan varhaisnuoruuden suosikkilukemistoon, josta hän imi paitsi tietoa maailmasta myös tietynlaisen maskuliinisen identiteetin aineksia. Kaksitoistavuotiaalle pojalle Vernen romaani oli mieheyden oppitunti, jonka kirjoittaja nyt sijoittaa osaksi hegemonisen maskuliinisuuden diskurssia ja jota hän lukee 1800-luvun loppupuolen fantasiana maskuliinisuudesta. Rivien välistä Lehtonen etsii sitä, mitä romaanissa ei sanota, mutta mikä silti muodostaa kerronnan perustan: tiedostamattoman puolen, jonka teksti pyrkii tukahduttamaan ja josta se ei välttämättä ole edes selvillä.
Nautilus-romaanin alussa kolme sen neljästä (mies)päähenkilöstä lähtee vapauttamaan maailman meret tuntemattomasta ja pelottavasta merihirviöstä, joka osoittautuu jättiläismäiseksi sukellusveneeksi, Nautilukseksi. Nautiluksen salaperäinen päällikkö Nemo ottaa kolme miestä vangeikseen, mutta tarjoaa heille samalla mahdollisuuden tutustua merten syvyyksiin. Vangit kiertävät Nautiluksessa maapallon meret, näkevät merten ihmeet Atlantiksesta etelänapaan ja kohtaavat myös monenlaisia meren vaaroja.
Vaikka feminiinisyys on poissa Nautilukselta, se on siellä silti alati läsnä. Romaanin maskuliinisissa päähenkilöissä on feminiiniset puolensa. Myös heidän tarkkailemansa meri samastuu feminiinisyyteen. Meri on miehille toisaalta tuttu, toisaalta tuntematon maailma, jonka he pyrkivät alistamaan oman tahtonsa alaisuuteen. Meri edustaa äidin kohtua ja Nautilus ilmentää isällistä fallosta, aktiivista voimaa, joka pyrkii kumoamaan meren vallan. Se edustaa rationaalisuutta, hallintaa, tieteen voittoa luonnosta. Maskuliininen kertoja pyrkii tuomaan järjestystä meren kaaokseen ja voittamaan kauhunsa sen edessä. Meri on sekä haluttava että pelottava; haluttava siksi, että se edustaa kokonaisuutta, jota paitsi olevat miehet tuntevat itsensä vajavaisiksi ja pelottava sikäli, että jos miehet saavuttaisivat täyteyden ja kokonaisuuden, he samalla menettäisivät omat rajansa.
Vaikka kirjoittaja esittää lähtökohdakseen konstruktionistisen lähestymistavan, näyttää hän meren feminiinisyyttä tarkastellessaan joutuvan essentialismin alueelle. "Kaiken elämän alkuperänä ja ylläpitäjänä meri - ja vesi yleisemminkin - tavataan nähdä feminiiniseksi" on ainoa Lehtosen esittämä perustelu (s. 56). Näinhän se myyttien mukaan tavataan nähdä.
Essentialismia tai konstruktionismia, tässä romaanin ja sen henkilöiden tarkastelutavassa on jotain omalla tavallaan viehättävää ja puhuttelevaa ja se lähenee monien itämaisten filosofioiden tai esoteeristen oppien tapaa nähdä ihminen: kun sielu on valmis, kun se siis on sisäistänyt kaiken niin feminiinisen kuin maskuliinisenkin, se sulautuu maailmansieluun, ykseyteen, kosmokseen, jumaluuteen. Identiteetti hajoaa ja katoaa, kun sitä ei enää tarvita: ei ole enää rajoja miehen ja naisen, minun ja maailman välillä. Suotta miehet siis pelkäävät feminiinistä merta. Parhaiten sen ihmeellisyyden voi kokea antautumalla varauksitta virtojen vietäväksi: antaessaan itsensä kokonaan saa myös kaiken.
Kirjoittajan kaksitoistavuotiaana poikana Verneltä saama oppitunti kiteytyi näin (s. 93): "Pyri hallitsemaan itsesi ja tunteesi, jotta voi hallita myös toisia. Vain se mies kykenee todellisiin saavutuksiin, joka on riippumaton eikä murru kovankaan paineen alla." Nyt kirjoittaja on laajentanut näkökulmaansa ja pitää tätä itsensä kieltämisen kulttuuria traagisena, sillä omien tunteiden "hallinta" merkitsee usein sitä, etteivät miehet ole lainkaan perillä omista tunteistaan. Näin he ovat vaarassa jäädä itselleen vieraiksi. Jos vain pyrkii vastaamaan muiden odotuksiin ja sillä tavoin lunastamaan paikkansa miehenä, voi menettää kokonaan käsityksensä siitä, mitä itse haluaa.
En itse pidä tätä oppituntia mitenkään erityisesti vain maskuliinisuuteen kuuluvana. Naisilla on käsittääkseni aivan sama "vaara" joutua tai pyrkiä vastaamaan muiden odotuksiin. Kyse lienee pitkälti yksilöiden kasvuolosuhteiden eroista. Mutta ilmeisesti on myös niin, että poikien ja miesten tunteiden osoittamista sallitaan keskimäärin vähemmän ja sanktioidaan ankarammin ja heitä kannustetaan enemmän toisten hallitsemiseen ja kilpailuun.
Sakari Topeliuksen Maamme kirja oli Lehtosen isovanhempien lapsuuden pyhä ja kunnioitettu teos, jonka uutteruuden ja kieltäymyksen ideaalit hiipivät kuin huomaamatta ja kapinoinnista huolimatta myös kirjoittajan itsearvioinnin mittapuiksi. Isän suvun kolmen sukupolven kansakoulunopettajien välittämänä topeliaaninen ääni vuodelta 1875 kantoi vielä 1950- ja 1960-lukujen taitteessa kirjoittajan lapsenkorviin.
Maamme kirjassa suomalaisuus määrittyi yhteydessä luonnollisena pidettyyn hegemoniseen maskuliinisuuteen. Niin kansakunnan kuin miehenkin kohdalla hegemoniset ajatusmallit rakentuivat käsitykselle itsensä varassa olevasta, muista riippumattomasta ja rajojaan vartioivasta subjektista. Kirjassa kansallisuutta ja sukupuolta koskeviin puhetapoihin yhdistyy kolmas, yhteiskuntaluokkaa koskeva puhetapa: kirja on kirjoitettu ylhäältä alaspäin, minkä Lehtonen on tarkoin havainnut. Sääty-yhteiskunnan ja suurten luokkaerojen aikana kirjoitetun teoksen sidonnaisuus aikansa kulttuuriin näkyy selvästi. Miltähän meidän genderdiskurssimme näyttää lukijan silmissä sadan vuoden kuluttua?
Topelius liittää suomalaisiin muun muassa seuraavia ominaisuuksia: jumalanpelko, uutteruus, kestävyys, karaistuneisuus, voimakkuus, kärsivällisyys, uhrautuvaisuus, elinvoimaisuus, rauhallisuus, urhoollisuus, sotakuntoisuus, sitkeys, itsepintaisuus, uskollisuus, hidasluontoisuus, vitkallisuus, vapauden rakastaminen, tiedonhaluisuus ja oppineisuuden rakastaminen. Lehtosen mukaan nämä kaikki - ehkä hidasluontoisuutta ja vitkallisuutta lukuunottamatta - ovat ominaisuuksia, jotka on vallitsevissa puhetavoissa totuttu liittämään myös maskuliinisuuteen (s. 101).
Omassa mielessäni liitän ylläluetelluista maskuliinisuuteen ainostaan urhoollisuuden ja sotakuntoisuuden. Muut tuntuvat enemmän tai vähemmän sukupuolineutraaleilta, vaikkakin uhrautuvaisuus, uutteruus ja kärsivällisyys viittaavat mielikuvissani enemmän naiseen kuin mieheen. Asian näin ollen jäin aprikoimaan sitä, millä perusteilla Lehtonen on päätynyt puhumaan vallitsevista puhetavoista näiden ominaisuuksien yhteydessä. Voimakkuus on mielessäni aina liittynyt nimenomaan suomalaiseen naiseen. Äidin voimakkuudesta puhuu myös Topelius runossaan Meren neito (Maamme kirjan faksimiililaitos vuodelta 1980, 24):
Ma tunnen neidon kaunoisen,
kupeella kuohun suolaisen
hän syntyi, lasna liekkui.
On meri hänen äitinään,
ja voimakkailla käsillään
se vielä halaa tytärtään.
En ole myöskään aivan vakuuttunut itsekurin ja uutteruuden puhtaasti maskuliinisesta luonteesta, jota Lehtonen painottaa. Ne ovat olleet mielestäni myös naisten noudatettaviksi tarkoitettuja ja elinolojen suorastaan vaatimia hyveitä huolimatta ajan ja olojen selkeästä patriarkaalisuudesta: suomalaisen pientilan emäntä ei varmastikaan olisi selvinnyt "elämästään hengissä" ilman uutteruutta ja itsekuria.
Hyveiden tarkempi erittely ehkä saisi paremmin esiin niiden maskuliinisuuden tai feminiinisyyden, vaikkapa jos tarkasteltaisiin työntekoa miesten keskinäisen kilpailun näkökulmasta. Tämä kilpailunäkökulma tuleekin korostuneesti esiin Lehtosen seuraavassa tutkimuskohteessa, ilmiö Ilkka Kanervassa.
Ilkka Kanervan edustama "miesten mies" on Lehtosen tarkastelun kohteena, mutta ei itsenään vaan ilmiönä, mielikuvina, kaikkien tuntemana Ikenä, ikuisena remontti- ja naistenmiehenä, jota toiset pitävät hyvänä jätkänä, jopa sankarina ja toiset taas kamalana häntäheikkinä, mutta joka yhtä kaikki kuuluu luonnollisena osana suomalaiseen arkeen. Ike on valittu tutkimuskohteeksi siksi, että "kyseessä on esimerkillinen maskuliini, jossa olennoituvat monet hegemonisen maskuliinisuuden piirteet" (s. 116).
"Tällaisena Ikeä voi verrata taistelukenttään. Häntä koskevista representaatioista ja mielikuvista käydään jatkuvaa kamppailua. Tässä kamppailussa panoksena eivät ole yksin Ilkka Kanervan julkisuuskuva ja poliittinen asema, vaan myös käsitykset maskuliinisuudesta. Ike on yksi paikoista, joissa kamppaillaan siitä, mitä miehet ovat ja mitä he voivat ja saavat tehdä." (S. 116.)
Maskuliinisuusdiskurssi näyttää nyt sotaa käyvien miesten taistelutantereelta. Kielellä on suunnaton voima ohjata mieltä: mitä kieli edellä, sitä mieli perässä. Jos tavoitteena on päästä vallitsevan maskuliinisuuden mallin ulkopuolelle, minkä Lehtonen toteaa pyrkimyksekseen, eräs hyvä lähtökohta voisi olla kielen tietoinen käyttäminen omien arvojen mukaisesti. Miksihän Lehtonen, joka itse selvästikään ei ihannoi vallitsevaa maskuliinisuutta, käyttää kuitenkin sen "taisteludiskurssia"? Kenties juuri siksi, että tällainen muoto resonoi niin sopivasti sisältöön. Jäädäänkin tähän ja leikitään vähän:
"Tällaisena Ike on kuin kylänraitin tienristeys, joka kokoaa monenlaista tossunkuluttajaa keskustelemaan Ikeä koskevista representaatioista ja mielikuvista. Ajatustenvaihdon kohteena on paitsi Ilkka Kanervan julkisuuskuva ja poliittinen asema, myös käsitykset maskuliinisuudesta. Tienristeyksessä neuvotellaan erilaisista näkemyksistä siitä, mitä miehet ovat ja mitä he voivat ja saavat tehdä."
Näin ilmaistu metafora jättää mielestäni enemmän elintilaa vastakkaisille näkemyksille kuin taistelukenttä, joka ikäänkuin vaatii vastustajan eliminoimista. En usko, että erilaisia näkemyksiä voi tai on edes tarpeen eliminoida, mutta minusta on kyllä mukavampi keskustella niiden kanssa rauhanomaisessa rinnakkaiselossa kuin miekalla mäiskien.
Lehtonen luotaa perusteellisesti Kanerva-ilmiötä erilaisista maskuliinisuuden näyttämöistä käsin: poliittisen uran, vallanhalun, voitontahdon, kilpailun, heikkouden kieltämisen ja nais- ja seksisuhteiden kautta. Kirjoittaja seuraa ilmiötä yli kahdenkymmenen vuoden ajalta televisio- ja lehtihaastattelujen avulla, joita hän myös lainaa tarkasti ja luo näin peräti mielenkiintoisen kuvan tarkastelukohteestaan.
Ajoittain on kuitenkin ongelmallista erottaa julkisuuden henkilö ja häntä koskevat representaatiot. Ne ovat, kuten kirjoittajakin toteaa, niin toisiinsa kietoutuneita, että ne ovat käytännössä erottamattomia (s. 116). Kirjoittajan tavoin jäin pohtimaan myös sitä, millaisen elintilan julkisuusrumba on jättänyt Ilkka Kanervalle yksityishenkilönä.
Neljännen tutkimusdiskurssin myötä Lehtonen erkaantuu maskuliinisuuden superhighwayltä omille poluilleen ja ryhtyy tarkastelemaan Monty Python -ryhmän Suomessakin nähtyjä tv-ohjelmia ja elokuvia, joissa nauraen otetaan etäisyyttä yläluokkaisen "stiff upper lip" - brittimaskuliinisuuden normatiivisiin hierarkioihin ja keskeisiin arvoihin, joita edustavat esimerkiksi heteroseksuaalisuus, isänmaallisuus, urheus, brittiarmeija, koululaitos, hyvä maku ja homofobia.
Jostain syystä tämä ilmiö on päässyt menemään ohitseni jättämättä minkäänlaista muistijälkeä, vaikka ryhmän tv- ohjelmia on esitetty meilläkin 1990-luvun alussa. Lehtonen kuvaa ohjelmia kuitenkin niin tarkoin ja elävästi referoiden, että jo pelkällä lukemisella on mahdollista päästä Monty Python -maailmaan. Vaikka ryhmän irvailema maskuliinisuus on peribrittiläistä ja joissain suhteissa suomalaisille etäistä, ei se ole meistä niin kaukana, etteikö sen naurettavauus naurattaisi.
Lehtonen tarkastelee myös mielenkiintoisesti huumorin käyttöä keinona irtautua institutionalisoidusta maskuliinisuudesta ja tapana asettua vastustamaan vallitsevaa sosiokulttuurista järjestystä. Huumorin ja hulvattoman leikittelyn avulla Monty Python -ryhmä on ennakoinut ja mahdollistanut uusia miehiä koskevia puhetapoja ja sillä "on ollut lusikkansa sopassa, jos brittimaskuliinisuuden ihanteiden mukainen mies on nykymaailmassa alkanut näyttää yhä selvemmin museoesineeltä" (s. 178).
Brittein saarilta Lehtonen siirtyy lopuksi Italiaan, machomiesten luvattuun maahan, ja toivottaa hyvää yötä hegemoniselle maskuliinisuudelle Federico Fellinin elokuvan Naisten kaupunki myötä. Kuten Monty Python -ryhmän aikaansaannoksissa myös Fellinin elokuvassa hegemoninen maskuliinisuus alkaa hajota.
Fellinin elokuva Naisten kaupunki vuodelta 1980 on tehnyt kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Siitä on tullut yksi hänen useimmin näkemistään elokuvista, joka herättää suunnatonta mielihyvää ja pakottaa yhä uudelleen pohtimaan omaa maskuliinista identiteettiä.
Elokuva on sen päähenkilön, Marcello Mastroiannin esittämän Snaporazin unta. Snaporaz on tyypillinen keski- ikäinen ja keskiluokkainen mies, joka on pukeutunut asiallisesti ja käyttäytyy moitteettomasti. Nukahdettuaan junassa hän alkaa nähdä unta, joka muodostuu erilaisista perin monimuotoisista kohtaamisista naisten kanssa. Elokuvan lopussa Snaporaz herää ja havaitsee olevansa elokuvan alun vaunuosastossa, jossa ovat myös unessa esiintyneet naiset, jotka hymyilevät toisilleen salaliittolaisten tavoin. Snaporaz puolestaan on yhtä hämmentynyt todellisuudesta kuin oli unestaankin.
Lehtonen lukee elokuvaa siten, että siinä ei ole kysymys perinteisestä miesten ja naisten valtasuhteesta, kuten elokuvaa on yleisesti tulkittu, vaan kyse on miehen suhteesta hänessä itsessään olevaan feminiinisyyteen. Siitä huolimatta, että elokuva kutsuu katsojatkin osallistumaan naisten katsomiseen, viimekätisenä katseen kohteena elokuvassa on sen miespäähenkilö. Elokuvaan sisältyvät kaikki keskeiset maskuliiniset toiveet ja pelot. Snaporazin kohtaamat toiseudet sijaitsevatkin hänen sisällään, sillä ne ovat hänen omia projektioitaan todellisuuteen: hän on projisoinut naisiin omat feminiiniset puolensa.
Tulkinta on mielenkiintoinen ja vaikuttaa uskottavalta, vaikka sen arvioiminen on hieman vaikeaa elokuvaa näkemättä. Lehtonen tulee tässä tulkinnassaan varsin lähelle niitä käsityksiä, joita on esittänyt myös tiedostamattoman valtiaaksi sanottu C.G.Jung: miehessä oman naisellisuuden torjuminen johtaa näiden piirteiden kasautumiseen tiedostamattomaan, josta mies projisoi ne naiseen, johon sitten tuntee vetovoimaa. Individuatioprosessissa mies, jolla on siihen subjektiivinen valmius, voi tiedostaa näitä puoliaan ja eheytyä, tulla omaksi itsekseen, tarvitsematta naista peilikuvakseen. Näin nähtynä Lehtonen näyttäisi olevan jo pitkällä tässä omaksi itsekseen tulemisessa. Jungista tietämättä - viittausta Jungiin ei ainakaan ole - Lehtonen näyttää kulkeneen hyvinkin jungilaista tietä.
Näin Lehtonen on kuljettanut lukijan läpi oman elämänhistoriansa tärkeiden miehen mallien tarkastellen niitä uusista näkökulmista. Matka on ollut antoisa ja sen kulkemista voi suositella kaikille mieheyttä tai naiseutta pohtiville. Kirjan kieli on kaunista ja sujuvaa, joista ominaisuuksista olen toivoakseni pystynyt välittämään osan käyttämällä paljon kirjoittajan omia sanoja ja sanontoja. Kirjan sulkiessani voin todeta, että Lehtonen on jo pitkällä vastauksen löytämisessä kysymykseensä kuka minä olen. Mieltäni jääkin kiehtomaan kysymys: mihin vie Lehtosen mieheyden tie tästä eteenpäin?
Irma Rantala (tervetuloa kotisivulleni)
Kirjoittaja on Kuopion yliopiston jatko-opiskelija sosiologian projektissa Miehet, maskuliinisuus ja väkivallan kulttuuri.