"Olin tullut juuri tupaan navetasta aamuaskareilta. Viritin tulen hellaan, laitoin kahvipannun etureijälle, vesikattilan takareijälle ja ajattelin laittaa perunat kattilaan. Päätin kuitenkin ensin hakea vettä, koska oli vähissä. Väki oli pellolla kylvöhommissa ja he tulisivat pian syömään. Menin kaivolle. Pudotin ämpärin kaivoon, se täyttyi pudotessaan. Aloin vintata ämpäriä ylös. Silloin tunsin kovan vihlaisun selässä ja samanaikaisesti vatsassa. Vintta irtosi kädestäni ja ämpäri meni kovalla vauhdilla takaisin kaivoon. Olin vähällä lysähtää maahan, samassa tunsin, että lapsi syntyy. En päässyt enää mihinkään. Otin lapsen vastaan, tempaisin huivin päästäni, siihen kiedoin pienokaisen. Tunsin vähän heikotusta kun kannoin lapsen tupaan. Pyyhin pienet kasvot ja käärin vauvan peitteen sisälle, että lämpiäisi. Pesin kasvoni kylmällä vedellä ja muutenkin vähän siistiydyin. Join kuumaa kahvia, se virkisti ihmeesti. Ehdin laittaa perunat kiehumaan juuri ennen kuin väki tuli pellolta. Pyysin heitä juomaan ensin vähän kahvia ja sitten auttamaan ruuan laitossa. Silakoita hakiessa isäntä ihmetteli: 'miten olet tänään myöhässä, kun aina olet laittanut ruuan ajallaan?' Isäntä jäi vastausta vaille. Vasta kun toiset pääsivät syömään, sanoin: 'menen hetkeksi lepäämään.' Kukaan ei tullut katsomaan nukunko vai olenko hereillä. Päivällinen oli ajallaan, samoin illallinen. Vasta illalla isäntä huomasi, että perheessä oli uusi tulokas."[1]
Suomessa kerrotaan vieläkin tarinoita äideistä, jotka ovat synnyttäneet ilman kenenkään apua esimerkiksi heinäpellolle tai navettaan, ja jatkaneet sitten töitään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Näitä tarinoita löytyy mm. Museoviraston vuonna 1989 keräämästä synnytysaiheisesta muistitietoaineistosta[2], johon tämä artikkeli perustuu.
Osa yksin synnyttämistä koskevasta muistitiedosta on edelläolevan kaltaista, selvästi kiteytynyttä kerrontaa. Tarinan äiti synnyttää yksin, ilman kenenkään apua. Synnytys tapahtuu kesken työn: lypsämisen, viljanleikkuun, vedenhaun, leipomisen, ruuanlaiton. Synnyttäjä kietoo lapsen huiviinsa tai esiliinaan ja jatkaa heti kesken jääneitä askareitaan. Osa kirjoittajista muistelee yksin synnyttämistä vapaamuotoisemmin, mainiten tuntemiaan tapauksia tai kertoen omista kokemuksistaan. Niin vapaiden muistelmien kuin kiteytyneiden tarinoidenkin tapahtumat ajoittuvat 1800-luvun loppupuolelta aina 1950-luvulle saakka. Yksin synnyttäminen ei ole ollut näihin aikoihin mitenkään tavatonta. Aineistossani on lähes 200 mainintaa kirjoittajien tuntemista tapauksista, jolloin äiti syystä tai toisesta on synnyttänyt ilman kenenkään apua. Pääsääntöisesti toki synnytettiin paarmuskan tai kätilön avustuksella.
Käyttämäni muistitietoaineiston joukossa tällaiset tarinat olivat ainoita kiteytyneen muodon saaneita kertomuksia. Niitä voi luonnehtia historiallisiksi tarinoiksi, jotka kertovat perinnettä ylläpitävien ihmisten kannalta huomiota herättäneistä ihmisistä, kesken töittensä yksin synnyttäneistä äideistä. Historiallisuus merkitsee sitä, että niissä mainitut ihmiset ovat todella eläneet ja että tarinat kertojilleen ovat totena pidettyä historiaa. Tarinoiden kaavamaisuus viittaa siihen, että kertojat ovat toistaneet tarinansa usein ja ne ovat olleet yhteisössä suosittuja. Stereotyyppisyys, vanhastaan tunnettujen motiivien liittäminen aina uusiin tapahtumiin, on tyypillinen tarinankerronnan keino.[3] Tarinoita yksin synnyttäneistä naisista on kerrottu jo toistasataa vuotta. Voidaan otaksua, että tarinoiden säilyminen on perustunut niiden metaforiseen merkitykseen, ei niinkään niiden faktiseen alkuperään.[4]
Mikä on sitten näiden tarinoiden historiallinen totuusarvo? Mitä niistä voi päätellä 1900-luvun alkupuolen kansanomaisesta synnytyskulttuurista? Historiallisten tarinoiden informaatioarvoa voidaan tarkastella sen mukaan, ajatellaanko näiden olevan traditiolähteitä vai jäänteitä. Jos tarinaa arvioidaan traditiolähteenä, kysytään, voiko suullinen perinne säilöä paikkansapitävää tietoa menneisyyden tapahtumista. Tällöin käytetään tarina-aineiston lisäksi muita lähteitä tietojen varmentamiseksi. Jäänteenä tarkasteltaessa tarinaa käytetään todisteena syntyajastaan ja kertojistaan, eikä niinkään kertomuksen faktisesta asiasisällöstä.[5]
Kun tarinoita käytetään kansatieteellisenä lähteenä, niitä voi hyödyntää sekä traditiolähteenä että jäänteenä. Muistitietoa yksin synnyttämisestä tutkitaan ensinnäkin tosiasiana, jota tukemassa käytetään muunlaista lähdeaineistoa vuosisadan vaihteen molemmin puolin eläneiden naisten elämästä. Toisaalta näitä tarinoita tulkitsemalla yritetään tavoittaa tuolle aikakaudelle ominaista mentaliteettia, naisten asennoitumista elämäänsä ja lapsen syntymään. Kertomuksiin kätkeytyvää kulttuurista tietoa etsittäessä tarinoita verrataan aikakaudelle ominaiseen ja sitä vanhempaan kansanomaiseen synnytyskulttuuriin. Tarinat ovat aikojen saatossa saaneet erilaisia merkityksiä. Näitä tarkastelen muistitietokyselyn vastaajien kertomuksiin liittyneiden kommenttien avulla.
Historiallista perinnettä on verrattu myös myyttiin; on katsottu että se kiteyttää yhteisölle ominaisen historiallisen maailmankuvan ydinainekset. Tärkeintä siis näidenkään tarinoiden kertojille ei ole objektiivinen totuus, vaan se kuva jonka he antavat menneisyydestä. Tarinat luovat ja vahvistavat yhteisön - tässä tapauksessa äitien - identiteettiä.[6] Suulliset kertomukset voivat käytännössä palvella lähes mitä tahansa sosiaalisia tarpeita. Tässä yhteydessä kiinnitän huomiota siihen, miten tarinat käsittelevät syntyaikansa 1800-luvun loppupuolen maalaisyhteisön kulttuurista murrosta ja naisen aseman muuttumista. Tarkastelen samoja tarinoita toisaalta naisten vastakulttuurina, toisaalta perinteen säilyttäjänä: kulttuurisen tiedon siirtäjänä.[7] Synnytys on kertomuksen teemana mielenkiintoinen. Lukuunottamatta tässä käsiteltyä tarinastoa, ei teema ole ollut vanhastaan kertomusperinteessä kovinkaan suosittu. Synnytys on ollut tabu. Synnytysmotiivi on kuulunut naisten perinteeseen: useimpien kertojien mukaan miehet eivät koskaan osallistuneet synnytysaiheisiin keskusteluihin. Poikkeuksena oli kuitenkin herjanheitto ja suunsoitto: miehet näkivät raskauden suorasukaisesti seksuaalisena ilmiönä, josta sai hyvän pilailun aiheen. Naiset ovat kertoneet siis lähinnä omassa keskuudessaan tarinoita kesken töittensä ilman muiden apua synnyttäneistä äideistä. Kertomistilanteista ei aineistossani ole juurikaan kontekstitietoja. Voisi otaksua, että tarinoita olisi kerrottu esimerkiksi kylän naisten kokoontuessa pirttiviemisineen tai rotinoineen vasta synnyttäneen äidin luo. Tällaisissa tilanteissahan nykyäänkin muistellaan läsnäolijoiden ja tuttavien synnytyksiä.
Lukiessani tarinoita yksin synnyttäneistä naisista hämmennyin siitä, että ne eivät tuntuneet alkuunkaan sopivan yhteen kaiken sen tiedon kanssa, mitä olin lukenut suomalaisesta synnytysperinteestä. Missä olivat saunat, paarmuskat, lapsivuode, kirkottaminen? Kuitenkin lukuisat muistelijat ilmiselvästi kertoivat totena pitämiään tapauksia sukunsa ja kylänsä naisten historiasta. Tulin pikkuhiljaa vakuuttuneeksi siitä, että näillä tarinoilla täytyy olla jokin erityinen merkitys.
Tarinoiden merkitys tuntui avautuvan, kun palasin ikivanhoihin synnytystä koskeviin tabukäsityksiin ja niitä ilmentävään kirkotteluperinteeseen[8]. Tabukieltoja tarkastellessani alkoi näyttää ilmeiseltä, että työn lomassa, ilman kenenkään apua synnyttäneistä naisista kertomalla on kommentoitu synnytystabua ja saastaisuuskäsityksiä.
Perinteisestihän synnytys tapahtui ehdottoman salaa, yleensä saunassa tai muussa ulkorakennuksessa. Synnyttänyt äiti eli eristetysti verhoilla pimennetyssä saunassa tai peräkamariin tehdyssä karsinassa aina kirkotukseen saakka. Hän ei saanut ottaa osaa ruuan valmistukseen tai tarjoiluun, karjanhoitoon, peltotöihin, eikä veden hakuun. Kaiken, mihin hän koskee, pelättiin saastuvan. Kirkottamaton äiti ei saanut liikkua ulkona, ei varsinkaan pellolla. Aviomies ei saanut olla sukupuoliyhteydessä kirkottamattoman vaimonsa kanssa, ei koskea tähän eikä edes nukkua samassa sängyssä. Kukaan ei voinut kätellä saastaisena pidettyä äitiä.
Toisaalta kirkottamaton äiti oli pahojen henkien vainoama ja siksi itsekin vaarassa. Paarmuska oli äidin kanssa paitsi synnytyksen aikana, myös sen jälkeen aina kirkotteluun saakka. Äitiä ei saanut jättää hetkeksikään yksin. Pahoilta hengiltä hän suojautui erilaisin varauskeinoin: laittamalla tyynyn alle taikaesineitä ja vuoteeseen miesten vaatteita sekä pitämällä teräaseita mukanaan. Kirkottamattomalla vaimolla tuli olla aina pää peitettynä ja sormus sormessa.[9]
Muistitietoaineiston kertojat sanovat raskauden ja synnytyksen olleen niin häpeällisiä asioita, ettei niistä voinut juuri puhua. Häpeällä oli vahvat juurensa näissä ikivanhoissa kansanomaisissa uskomuksissa, joiden mukaan raskaana oleva ja synnyttävä nainen on saastainen. Kansa yhdisti ne kirkolliseen rituaaliin, jossa lapsensynnyttäjä otettiin kirkkoon noin kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen. Synnyttäjän kirkkoonotto pohjautui Vanhan Testamentin 3. Mooseksen kirjan 12. luvussa esitettyihin säädöksiin lapsensynnyttäjän puhdistautumisesta. Vanhatestamentillisten käsitysten mukaan äiti on poikalapsen synnytettyään saastainen seitsemän päivää ja tyttölapsen jälkeen kaksi viikkoa. Pojan jälkeen äidin on pysyteltävä kotona 33 ja tytön jälkeen 66 päivää. Tämän jälkeen saattoi kirkkoonotto ja puhdistautuminen tapahtua. Kirkotuskäytäntö lakkasi vähitellen 1900-luvun ensi vuosikymmeninä, jos kohta vielä 1940-luvullakin kirkottelua tapahtui. Kirkollisena rituaalina se jätettiin pois vuonna 1965 voimaan tulleesta kirkkolaista.[10]
Työn lomassa synnyttäneiden naisten tarinoissa kerrotaan tabun murtumisesta. Nainen synnyttää yksin, ulkona, vieläpä julkisella paikalla, ja ryhtyy juuri sellaiseen työhön, joka oli vasta synnyttäneiltä äideiltä ankarasti kielletty. Uskaliaasti äiti kietoo lapsen huiviin, hameenhelmaan tai esiliinaan, joiden riisumista pidettiin maagisista syistä vaarallisena niin kirkottamattomalle vaimolle kuin mahdollisille vastaantulijoillekin[11]. Äiti rikkoo myös perinteisiä vastasyntyneen hoitoon liittyneitä normeja. Uskomuksellisista syistä ei myöskään lasta ollut saanut jättää hetkeksikään yksin ennen kastamista ja nimenantoa. Pelättiin, että paholainen tai hiisi saattaisi vaihtaa lapsen omaan sikiöönsä. Vaarallinen aika päättyi kasteeseen, joka Asko Vilkunan mukaan on varhemmin tapahtunut vasta lapsen ensimmäisten hampaiden puhkeamisen jälkeen.[12] Nyt tarinan äiti jättää aivan huolettomasti vastasyntyneen lapsen yksinään tupaan tai pellon pientareelle.
Tabukäsitykset, synnyttäjän suhde yhteisöönsä ja supranormaaliin, on kertomuksissa läsnä negaatioiden kautta. Aikalaiskuulijalle ei tabun rikkomisesta olisi voinut juuri selkeämmin puhua: tarinoiden kaikki keskeiset teemat ovat täysin vastakkaisia 1800-luvun kansanomaiselle synnytysperinteelle.
Tarinoiden piilossa olevat merkitykset viittaavat tabusääntöihin, jotka muodostivat synnyttävälle naiselle ja tämän yhteisölle itsestäänselvänä pidetyn kulttuurisen toimintamallin[13]. Naiset kyseenalaistivat tabusäännöt kertomalla sensaatiomaisia tarinoita äideistä, jotka näistä tabuista vähät välittivät. Tabusääntöjen kyseenalaistaminen edelsi niiden katoamista. Kertomukset työn lomassa synnyttäneistä naisista ajoittuvat samoille vuosikymmenille, jolloin kirkotteluperinne alkoi murentua ja viimein unohtui kokonaan[14].
Vaikka tarinoiden äiti uhmaa perinnettä ja kääntää sen ylösalaisin, ei sen enempää hänelle kuin muillekaan tapahdu norminrikkomuksesta tavallisesti koituvia maagisperäisiä onnettomuuksia. Äiti ei liioin joudu kohtaamaan yhteisön sanktioita, jotka aikaisemmin olivat kohdistuneet hyvinkin ankarasti tabukieltojen rikkojaan.[15] Hän suoriutuu vaikeasta tehtävästään täysin itsenäisesti ja selviää voittajana. Kirkottamaton äiti ei ole enää pahojen henkien vallassa eikä ympäristölleen vaarallinen, vaan elää ja työskentelee muiden mukana kuten ennen synnytystäkin. Toiminta on uhkarohkeaa, suorastaan vallankumouksellista.
Muistitietoaineistosta on pääteltävissä, että tarinoita työnsä lomassa, ilman kenenkään apua synnyttäneistä äideistä on kerrottu 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Vuosikymmenten kuluessa ja kulttuurin muuttuessa samoja tarinoita kertomalla on naisen elämää voitu käsitellä useista eri näkökulmista. Aineisto sisältää monenlaisia tarinoihin liitettyjä kommentteja. Niistä voi päätellä, mikä on kirjoittajan mielestä tarinan kärki, sen opetus.[16]
"Äitini syntymävuosi oli 1888. Hän kertoi eräästä Vesan talon emännästä, joka leikkasi sirpillä ruista muun väen mukana. Hän synnytti lapsen siellä pellolla, kääri sen hameensa helmoihin ja vei sisälle taloon ja palasi pellolle leikkaamaan ruista. Että ennen vanhaan oli tällaisia äitejä olemassa. Kun köyhyyttä oli ja pulaa kaikesta niin naiset olivat rautaa."[17]
"Äitini on usein puhunut emännästä, joka oli elopellolla niittämässä. Lapsi syntyi kesken kaiken, kapaloitiin ja pantiin ojan pientareelle nukkumaan. Äiti rupesi jatkamaan niittämistä. Kyllä ne entisajan naiset eivät ehtineet liikoja makailemaan."[18]
"Isäntä oli aamulla lähdössä töihin ulkotilalle, niin emäntä oli epäillyt synnytyksen lähestyvän. Kun isäntä iltasella palasi töistä kotiin, niin emäntä oli lypsämässä karjapihassa. Isäntä kysyi, eikö sinun aikasi vielä tullutkaan. Niin emäntä huusi, että siellähän se on poika sisällä, mene katsomaan vaan. Ihmiset pitivät ennen synnytystä niin luonnollisena asiana, ettei se aiheuttanut mitään hämminkiä eikä muuttanut työsuunnitelmia."[19]
"Toinen kuulemani tarina oli syksyiseltä viljojen niittoajalta, jolloin talon nuori emäntä lähti pellolta ruuanlaittoon. Kun perhe saapui sovittuna aikana syömään, oli perheelle keitetty ruoka valmiina ja korissa nukkui pienokainen, jonka äiti oli synnyttänyt ruuanlaittonsa ohella. Näin yksinkertaista on elämä joskus ja joidenkin äitien kohdalla ollut. Nuo tosikertomukset ovat tapahtuneet silloin vanhaan hyvään aikaan, jolloin oltiin tyytyväisiä kun jokapäiväinen leipä riitti perheelle. Ei ollut mahdollisuutta vaatia apua ja palveluksia yhteiskunnalta."[20]
"Minä olen syntynyt metsässä, moamo oli ollut aitaa korjaamassa. Sisareni navetassa ja veljeni perunapellolla. Naurattaa vieläkin. Kun puoska rääkäisi, miespuoliset syöksyi suinpäin pakoon. Ikinä en ole tehnyt niin paljon töitä kuin sinä päivänä. Kahlasin kainaloita myöten järvessä ja leikkasin sirpillä kaisloja. Polkupyörää korjatessa sitten puoska rämähti hiekalle."[21]
"Lepo ei kuulunut asiaan. Muistan tapauksia: Päivän pellolla. Illalla laittoi ruuan, itki, itki lapsi. Sitten syntyi lapsi. Ei juotavaa tarjottu. Sitten navettaan, ruoka perheelle. Nainen oli yleiskone, jota ei tarvinnut hoitaa, ei sääliä. Isä ei lasta syliin ottanut, ei pientä ei suurta. Hän oli vapaa vastuusta."[22]
"Kyllä miehetkin puhuivat kun oli rohkeista naisista kyse, että aamulla pyöräytti ja iltapäivällä jo kauppareissulle kiirehti. Se oli eräänlainen kiitos varmaan, naisen rohkeudesta."[23]
"Muistan lapsuudestani jonkun äidin kerskuneen, että kun minä aamulla tein pojan ni illalla minä jo lypsin lehmät. Toisen jalan kantapäällä tukesin vähän jalkoväliän."[24]
"Kerron tapahtuman 1800-luvulta, jonka minä kuulin kerrottavan, aivan nimeltä mainittu nainen Kirjavalasta. Hän oli aamulla lähtenyt kasken polttoon ja palannut illalla vauvan kanssa. Eikä muka ollut aihetta kesken päivää jättää työtä. Sivumennen mainitsen, tämä äiti sai paljon lapsia, mutta eloon jäi vain vähän."[25]
Näille 1980-luvun kertojille tarinoiden merkitys ei piile tabusääntöjen rikkomisessa. Muistitietokyselyn vastaajat kertovat toisaalta esiäitiemme raskaasta osasta, toisaalta heidän vahvuudestaan ja selviytymiskyvystään. Muistelijat haluavat tähdentää äitien ilmiömäistä työkykyä. Näissä tarinoissa luodaan kuva vahvasta ja vähään tyytyvästä raatajaäidistä. Miehet ovat tarinoissa sivullisia, jotka joko pötkivät pakoon, pakottavat säälimättä naisen raatamaan, tai imelästi kiittelevät vaimoaan lähes yliluonnollisista suorituksista. Jotkut kirjoittajat viittaavaat äitien suurisuisuuteen, yksin synnyttämisellä kerskumiseen. Viimeisessä sitaatissa kertoja jo tuomitsee koko perinteen, vihjaa tarinan äidin olleen syypää lastensa kuolemaan.
"Pellon laidalla" synnyttäneistä kertovissa tarinoissa tärkeä momentti on tapahtuman yllätyksellisyys: synnytys alkaa äkkiarvaamatta, kesken töiden. Tällaisten tarinoiden ohella muistitietoaineistossa on runsaasti kertomuksia naisista, jotka synnyttivät harkitusti yksin. Nämä äidit valmistautuivat synnytykseen huolellisesti, mutta eivät halunneet ketään avustajaksi. He synnyttivät tavallisesti joko tuvassa uunin päällä tai saunassa.
"Oma äitini on kertonut, kun hän teki lapsia 10 kpl, ihan yksin hän niitä saunassa väsäsi. Itse hän saunan lämmitti ja hoiti sinne tarpeelliset vehkeet, napanuorasakset, veden, pyyhkeet, kopan ja kapalotarpeet, näin hän kertoi. -- Hän kertoi esimerkiksi kun minä olen syntynyt 30. lokakuuta 1929. Hän teki päivän kaikki askareet, iltahuushollia tehdessä hän lämmitti savusaunan, lypsi lehmät, laitto kaikki tarpeelliset valmiiksi valmiiksi ja lapset nukkumaan. Lähti saunaan 8 aikaan illal, sanoi isälle että tule hakeen koppa 11 aikaan, niin hyvin hän ajan tiesi. Minä olin 8. lapsi ja tulin maailmaan klo 21.40. Itse hän tuli kun oli siivonnut paikat. Saunas oli kapea puusänky, olkia ja pellavalakana peittona. Valona oli myrskylyhty, ei siinä paljoa tarvinu kun siihen aikaan lapset tuli tehtyä."[26]
Tämäntapaisia kuvauksia löytyy monilta 1910-1930 -luvuilla syntyneiltä muistelijoilta, jotka kertovat äitiensä tai anoppiensa kokemuksista. Muistitiedon määrästä voi päätellä, että yksin synnyttäminen on ollut monille äideille tietoinen valinta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Eräs kertoja otaksuu, että viime vuosisadan lopulla oli kunnia-asia naiselle selviytyä ilman apua synnytyksestä ja tointua mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen[27]. Jotkut synnyttivät koko lapsiparvensa yksin. Tällaista mentaliteettia edustaa myös Joel Lehtosen Putkinotkon Rosina Käkriäinen. Tästä uutterasta ja neuvokkaasta kymmenen lapsen äidistä sanotaan, että hän on tottunut tekemään yksinään saunassa nämä ituisensa, "minkään kylänakan auttamatta"[28].
Ilmiö ja siitä kertominen liittyy vahvasti edellä käsiteltyjen "yksin pellon laidalla" - tarinoiden maailmaan: tabusääntöjen mukainen synnytyskulttuuri oli jäämässä historiaan. Synnytyksestä tuli näille naisille yksityisasia - muu perhe ja kyläläiset eivät enää puuttuneet synnyttäjän käyttäytymiseen ainakaan niin ankarasti kuin ennen. 1800-luvun jälkipuoliskon talonpojille ominaiseksi piirteeksi onkin sanottu pyrkimystä eroon ennen niin voimakkaista ja tärkeistä yhteisösiteistä. Taustalla olivat maataloutta koskevat rakenteelliset muutokset. Uusjakojen toimittamisten jälkeen maatiloista tuli itsenäisiä tuotantoyksiköitä ja talonpoikainen ydinperhe alkoi tehdä tuloaan.[29] Ajan henkeen sopi individualismi, joka yksin synnyttäjien tarinoissa kärjistyy dramaattisesti. On mahdollista, että äidit näkivät yksin synnyttämisessä tehokkaan tavan kamppailla yhteisön kontrollia vastaan.
Kirsi Pohjola-Vilkuna on kiinnittänyt huomionsa naisen yksityisyyden lisääntymiseen tutkiessaan ns. lapsenruokkojuttuja vuosisadan vaihteen maaseudulla. Aikaisemmin talouden jäsenet ja kyläläiset olivat olleet juridisesti velvollisia pitämään silmällä raskaana olevia naisia, lähinnä vastasyntyneiden murhien ehkäisemiseksi. Vuosisadan vaihteen oikeustapausten todistajalausunnoista voi päätellä, että esimerkiksi talon isäntäväki ei enää aina katsonut asiakseen valvoa piikatytön yksityiselämää.[30]
Todennäköisesti yksin synnyttäneet äidit eivät myöskään kirkotelleet - eivät he ainakaan noudattaneet mitään kirkotteluperinteeseen keskeisesti kuuluneita kansanomaisia käyttäytymisnormeja. Ruotsalaista kirkkoonottotraditiota tutkineen Anders Gustavssonin mukaan kirkottelua koskeva sosiaalinen kontrolli lakkasi sitä koskevan kansanuskon murennuttua. Papisto yritti pitää tapaa yllä, mutta äidit eivät enää kokeneet tarvitsevansa puhdistautumista.[31]
Synnytyksestä omatoimisesti selviytyneet naiset pitivät omaa työkykyään kunnia- asiana. Työ on yleisemminkin ollut keskeinen elämänsisältö ja -arvo muistitietokyselyn vastaajilla. Lähes jokaisessa synnytystä käsittelevässä vastauksessa puhutaan työstä; useimmat vastaajat ovat ainakin nuoruudessaan olleet maataloustyössä, jonka ohella piti synnyttää ja hoitaa lapset. Äitiyslomia ei ollut muillakaan, esimerkiksi monet opettajaäidit kertovat, miten he jättivät viikon - parin vanhan lapsen palatakseen ansiotyöhön.
Yllättävää ja mielenkiintoista on se, että työ ei ilmene näissä kirjoituksissa kuitenkaan yleensä pakkona - vaikka se välttämätöntä olikin - vaan kunniana.[32] Työ oli ilman muuta pääasia, lapset synnytettiin ja hoidettiin siinä sivussa. Elämäntapa oli raskas ja äidit olivat lopenuupuneita. Muutamat muistitietokyselyn vastaajat ihmettelevätkin, kuinka he itse tai heidän äitinsä jaksoivat tuon kaiken. Kukaan ei silti kirjoittanut siitä, että olisi ollut ikävää lähteä työhön ja jättää lähes vastasyntynyt lapsi mummojen tai isompien sisarusten hoiviin, tai kuten monasti oli pakko, yksin koppaansa. Ajatus vauvanhoidolle omistautuvasta äidistä on ollut näille naisille todennäköisesti täysin tuntematon.
Muistietoaineiston mukaan 1900-luvun alkupuolella tavallinen kansannainen lepäsi synnytyksen jälkeen olosuhteista riippuen muutamasta tunnista pariin viikkoon. Lepo koski lähinnä raskaimpia ulkotöitä. Tavalliset sisätyöt ja joskus myös karjanhoito odotti synnyttäjää heti, kun hän nousi jalkeille. Jotkut menivät navettaan lypsylle välittömästi synnytyksen jälkeen omaa äitiään tai anoppiaan uhmaten. Vanhan kansan ihmiset olisivat joissain paikoin vielä halunneet äidin pitävän lapsivuodeleponsa.
Naisten työn merkityksen ja arvostuksen lisääntyminen liittyy mitä todennäköisimmin 1800-luvun puolivälin jälkeen alkaneeseen maatalouden murrokseen. 1860-luvun nälkävuodet olivat päätepiste perinteisen maatalouden kaudelle. Pääelinkeino oli ollut kasvinviljely, mutta sadon epävarmuuden vuoksi se ei enää voinut taata väestölle riittävää toimeentuloa. Tuotantosuunta vaihtui leipäviljan viljelystä karjatalousvaltaiseksi koko maassa 1900-luvun vaihteeseen mennessä. Muutaman vuosikymmenen kuluessa maatalous muuttui omavaraisesta, elämäntavanomaisesta talousmuodosta kaupalliseksi, taloudelliseen tulokseen tähtääväksi elinkeinoksi. Aikaa 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan on kutsuttu lypsykarjavaltaisen maatalouden kaudeksi Suomessa.[33]
On ilmeistä, että nämä muutokset aiheuttivat valtavia työpaineita naisille. Lypsykarjanhoito oli vanhastaan jo uskomuksellisista syistä yksinomaan naisten työtä[34]. Muistitietoaineisto kertoo, että miehet eivät vielä 1900-luvun alkupuolellakaan lypsäneet missään olosuhteissa, eivät edes vaimon jouduttua lapsivuoteeseen. Ellei anoppi tai naapurin emäntä joutanut avuksi, oli synnyttäjän raahauduttava navettaan heti synnytysvuoteelta noustuaan.
Maidosta, kermasta ja voista tuli maatilojen tärkeitä myyntituotteita. Maalaisnaisen työlle tuli näin ollen merkittävä rahallinen arvo. Monessa tapauksessa on emäntä kantanut suuren vastuun perheensä elättämisestä. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää se sitkeys ja itsetietoisuus, mikä näkyy yksin synnyttäneiden naisten kertomuksissa. Harppaus saastaiseksi tuomitusta, tabusääntöihin sitoutuneesta synnyttäjästä rationaaliseksi, oman työnsä arvon ymmärtäväksi äidiksi on ollut melkoinen.
Yksin synnyttäneet ovat kertoneet ylpeinä kokemuksistaan. Muistelijat kuvaavat näitä äitejään ja anoppejaan ahkeriksi, sisukkaiksi ja monitaitoisiksi työihmisiksi. He olivat uhmakkaita ja itsetietoisia naisia, jotka hylkäsivät vallitsevan kansanomaisen synnytyskulttuurin paarmuskoineen, lapsivuodelepoineen ja tabukäsityksineen. Useinmiten he synnyttivät yksin omasta nimenomaisesta tahdostaan. Todennäköisesti kysymys ei ollut varallisuudesta: muistitietoaineiston mukaan yksin saattoi synnyttää niin ison talon kuin pienen mökinkin emäntä. Monet paarmuskat synnyttivät omat lapsensa yksin. Aina yksin synnyttäminen ei ollut vapaaehtoista. Harvaan asutulla maaseudulla saattoi helpostikin tapahtua, että yksin kotonaan ollut äiti ei pystynyt hälyttämään apua synnytyksen alkaessa. Vaikka yksin synnyttäviä naisia oli ilmeisesti melko paljon, olivat he silti poikkeuksia. Tavallisesti joko kätilö tai paarmuska auttoi lapsen maailmaan, eivätkä useimmat äidit pitäneet pahana muutaman päivän lepoaikaakaan. Yksin synnyttäjien ja heistä kertovien tarinoiden merkitys lienee kuitenkin ollut suurempi kuin faktisten tapausten määrä sinänsä. Heitä voi pitää edelläkävijöinä siinä prosessissa, jossa äidit alkoivat vapautua saastaisuuteen ja häpeään liittyneistä käytännöistä ja mielikuvista.
Muistitietoaineistosta käy selvästi ilmi, että äidit ovat kärsineet tabun aiheuttamasta häpeästä, ja kamppailleet tabua vastaan. Tämän voi varmuudella sanoa tietysti vain muistitiedon tavoittamista, 1900-luvulla synnyttäneistä naisista, jotka ovat eläneet tabukäsitysten murtumisen aikaan. Kirjallisuudessa on esitetty erilaisia tulkintoja siitä, ovatko tabusäännöt syntyneet naisten suojelemiseksi vai hallitsemiseksi. Inger Lövkrona on esittänyt olettamuksen, että naiset olisivat käyttäneet sääntöjä hyväkseen, levänneet ja keränneet voimia[35]. Käsitys ei saa tukea ainakaan tässä käytetystä muistitietoaineistosta: suomalaiset äidit ovat mieluummin luopuneet lepoajastaan ja riskeeranneet terveytensä kuin kantaneet tabuun liittynyttä häpeää.
Mielikuvat muuttuivat hitaasti. Muistitietoaineiston mukaan häpeä oli hallitseva raskaudentilaan ja synnytykseen liittyvä tunne aina 1940-1950-luvuille saakka. "Ja raskautta oli vielä jollain tavoin salattavakin. Ei sitä pidetty minään kunnia-asiana, pikemminkin päinvastoin".[36] Kansanuskoon pohjautuva tapakulttuuri eli kauan. Odottava äiti ei esimerkiksi saanut näyttäytyä julkisissa tilaisuuksissa eikä perhejuhlissa. Siitä saakka kuin raskaus alkoi näkyä, hänen tuli pysytellä kotipiirissä. Kaikki valmistelut tulevaa lasta varten piti vanhan kansan näkemyksen mukaan tehdä salassa.[37] Raskaudesta ei ollut suotavaa puhua lainkaan. Vuonna 1927 synnyttänyt äiti toteaa: "Ne asiat oli salattuja, ei edes naiset keskenään puhuneet synnytyksiin ja lapsensaantiin liittyvistä asioista."[38] Vähitellen naiset vapautuivat puhumaan raskaudesta keskenään. "Jos sattui että miehiä tuli sisälle, niin kyllä puheenaiheet muuttuivat hetkessä."[39]
Kertomukset yksin synnyttäneistä naisista ovat esittäneet aikanaan radikaalin vaihtoehdon vallitsevalle synnytyskulttuurille[40]. Suhtautuminen lapsen syntymään muuttui noina vuosikymmeninä muutoinkin. Esimerkiksi aiemmin syntinä ja häpeänä pidetystä syntyvyyden säännöstelystä tuli vallitseva käytäntö. Tietoinen syntyvyydensäännöstely alkoi Suomessa yleistyä 1870-1889 syntyneiden kohorteissa, jotka olivat hedelmällisyysiässä vuosisadan vaihteen molemmin puolin.[41]
Myös lastenhoitotavat muuttuivat. Suomalaisten syntyvyyden säännöstelyä tutkineen Irma-Leena Notkolan mukaan keskimääräinen imetysaika lyheni kohortista 1860-1869 lähtien. Tämä puolestaan lisäsi syntyvyyttä, sillä pitkät, 1-3 vuoden imetysajat olivat siihen saakka olleet tärkein hedelmällisyyttä vähentävä tekijä.[42] Pian synnytyksen jälkeen töihinsä rientävillä maalaisnaisilla ei ilmeisesti ollut enää aikaa tai halua imettää niin usein ja pitkään kuin aikaisemmin. Tämä puolestaan vaikutti rintamaidon ehtymiseen ja hedelmällisyyden nopeaan palautumiseen[43]. Yhä useammat tilat tuottivat runsaasti maitoa, jolloin sitä oli antaa vauvoillekin. Aikaisemmin pitkä imettäminen oli ollut tavallista köyhissä perheissä ja niillä alueilla, joissa karjatalous oli huonosti tuottavaa. Äidinmaito oli tällöin ainoa ravinto, jota pikkulapselle oli antaa. Kukoistavan karjanhoidon alueilla Pohjanmaalla lapsia oli imetetty vähän: lehmänmaitoa riitti ja emännät olivat kiireisiä.[44] Tabusääntöjen mukaan elävän äidin arki puolestaan oli alkanut imetyksen kannalta lähes ihanteellisissa olosuhteissa: äitihän ei tuolloin saanut tehdä juuri mitään muuta kuin hoitaa lastaan.
Muutamissa tämänaiheisissa muistelmissa kerronnan kärki suuntautuu aviomiestä, lapsen isää vastaan. Näissä tarinoissa hahmottuu kuva ahkerasta ja tarmokkaasta perheenäidistä, joka kamppailee arjessaan milloin juopon, milloin muuten vain saamattoman miehen rinnalla. Lisäpaineita äitiyteen toi useiden kertojien mukaan vielä sekin, että monet miehet pitivät lasten syntymistä vaimon vikana.
"Naapurin emäntä kertoi minulle, että hänen miehensä oli ollut vihainen kun lapsen piti heinäntekoaikana syntyä, niin tämä emäntä Reeta Rantanen sanoi, että hän suuttui tästä ja päätti ettei puhu miehelleen mitään. Seuraavana aamuna klo 4 aikaan tyttö syntyi ja mies oli nukkunut. Reeta oli valmistellut kaikki ennen synnytystä valmiiksi, eikä ollut tarvinnut kätilöä. Itse oli napanuoran katkaissut ja sitonut ja lapsen pessyt ja pukenut ja laittanut lapsen koppaan nukkumaan ja sen jälkeen mennyt navettatöihin ja vielä juuston tehnyt ja paistanut itse, ja sitten muistanut että pitää se mieskin herättää juustokahville ja heinän tekoon. Juho tietenkin herättyään ihmetteli tapahtunutta, mutta Reeta olikin sanonut, että ei hiasta heinän tekoa ainakaan sinun osalta. Häpeissään Juho oli tietenkin ollut. Kysyin Reetalta, että onko ollut jälkiseurauksia. No totta kai häneltä oli selkä mennyt niin huonoksi, että käyrässä käveli lopun ikäänsä."[45]
Englanninkielinen versio kirjoituksesta on julkaistu nimellä From Taboo Breakers to Toiler Mothers. The Stories of Lone Mothers in the Folklore of Finnish Country Women (Ethnologia Fennica 1994, vol. 22).
1. MV: K35/853.
2. MV: K35, kotisynnytykset. Vastaajien henkilöllisyyden suojaamiseksi kaikkien sitaateissa esiintyneiden henkilöiden nimet on muutettu.
3. Vrt. Lehtipuro 1982, 46.
4. Vrt. Virtanen 1980, 162-165.
5. Lehtipuro 1982, 50. ja Renvall, 1965, 199.
6. Vrt. Lehtipuro emt., 49-51.
7. Siikala 1987, 101-106, Apo 1987, 118-132.
8. Esim. Gustavsson 1978, Lempiäinen 1969, Nieminen 1993, Pelkonen 1931, Pitkänen 1989, Wikman 1917.
9. Gustavsson 1968, 128-158, Heikinmäki 1968, 231-239, Lempiäinen 1969, 146-149, Pelkonen 1931, 132-133, 277-280, 299-310, Wikman 1917, 2-17.
10. Lempiäinen 1969, 142-152 Nieminen 1993, 35-37, Pitkänen 1985, 38-66. Kirkkoonotto on liturgisena tapana vaihdellut muodoltaan monin tavoin, kuten Pentti Lempiäinen on osoittanut. Perusideana on ollut, että äiti tulee noin kuuden viikon kuluttua synnytyksestä kirkkoon tai pappilaan. Joskus kirkotus on voinut tapahtua kotonakin. Kirkossa akti saattoi tapahtua joko ulko-ovella, asehuoneessa, sakaristossa tai pääkäytävällä saarnatuolin kohdalla. Tavallisesti kirkotus toimitettiin pyhäaamuisin ennen jumalanpalveluksen alkua. Äiti polvistuu, ja pappi lukee rukouksen. Esimerkiksi Vuoden 1694 kirkkolain mukaan, jota noudatettiin vielä 1800-luvullakin, sanamuoto oli seuraava: Waimoin Kirckoon ottamisest. Tämä rucous pitä luettaman cosca Awio-Waimo Lapsen jälken Kirckkoon otetan. O Caickiwaldias ijancaickinen Jumala/ joca sen siunauxen annoit ihmisen ylitze, coscas hänen luonut olit/ että hänen pidäis lisändymän ja enänemän. Sinä joca myös saman siunauxes jälken olet tämän sinun pijcas hedelmällisexi saattanut/ catzo armollisest hänen päällens/ ja nijncuin sinä olet hänet hedelmällisexi ruumilisen siunauxen cautta saattanut/ nijn anna hänen myös hedelmällisen olla hengellises siunauxes/ että hän aina lisännyis sinun tundemisesas/ ja sinun pyhäin käskyis jälken aina eläis/ Jesuxen Christuxen meidän Herram cautta/ Amen. Pappi ottaa äitiä kädestä ja lausuu: Herra kätkekön sinun sisällekäymises/ ja uloskäymises nyt ja ijancaickisest/ Amen. Jos toimitus ei tapahdu sisällä, johdattaa pappi äidin sen jälkeen sisälle kirkkoon. Vuoden 1913 kirkkolaissa aktin nimi muutettiin, siitä tuli kiitosrukous lapsensynnyttäjäin puolesta. Rukouksen sisältö ei paljoakaan muuttunut. Kirkotuksen jälkeen äiti oli vapaa osallistumaan jumalanpalveluksiin ja ottamaan vastaan ehtoollisen - näistä oli kirkottamaton vaimo poissuljettu. Omat kirkotuskaavansa ja -tapansa oli mm. aviottomille äideille.
11. Vrt. Pelkonen 1931, 302 ja Wikman 1915, 63-73.
12. Gustavsson 1978, 164; Vilkuna 1989, 97-117.
13. Vrt. Siikala 1987, 104.
14. Vrt. Pitkänen 1985, 65-66.
15. Yhteisö on aiemmin valvonut tabukieltojen noudattamista tarkoin. Tabunrikkojaa päin on voitu sylkeä, häntä on voitu kivittää tai lyödä jalat alta, jopa lyödä kuoliaaksi ilman lailliseen edesvastuuseen joutumista. Erityisen tarkasti on valvottu ulkonaliikkumiskieltoa ja varjeltu elintarvikkeita. Jos kirkottamaton äiti on tarjoillut tai valmistanut ruokaa, ovat muut kieltäytyneet ottamasta sitä. Vrt. Gustavsson 1978, 158-186.
16. Vrt. Siikala 1987, 108.
17. MV: K35/190.
18. MV: K35/730.
19. MV: K35/470.
20. MV: K35/694.
21. MV: K35/523.
22. MV: K35/917.
23. MV: K35/302.
24. MV: K35/549.
25. MV: K35/765.
26. MV: K35/674.
27. MV: K35/755.
28. Lehtonen 1986, 12.
29. Jaakkola 1994, 88, Jutikkala 1958, 309-312.
30. Pohjola-Vilkuna 1995, 9-13.
31. Gustavsson 1972, 246-271.
32. Tarinat yksin synnyttäneistä naisista heijastavat suomalaista kovaa työntekoa arvostavaa mentaliteettia. Matti Kortteinen on pankkitoimihenkilöiden ja metallityöntekijöiden haastatteluista tiivistänyt perustarinan, joka ilmaisee informanttien suhtautumisen omaan työhönsä: on kovaa - yritetään selviytyä - selviydytään ja ollaan siitä ylpeitä. 1980-luvun palkansaajat jäsentävät omaa moraalista arvoaan ja kunniaansa työn kovuudesta ja vastusten voittamisesta kertovilla teemoilla. Kortteisen mukaan näissä tarinoissa on uhrautumisen ajatus, työtä tehdään joko oman hengen ja terveyden kustannuksella tai toisten eteen uhrautuen. Taustalla on selviytymisen eetos, vain uhrautumalla saavutetaan kunniallisen kansalaisen tavoiteltu asema. Jos tämä on suomalaisen kulttuurin mieli, kuten Kortteinen antaa ymmärtää, voidaan hyvin ymmärtää myös yksin synnyttäneiden naisten joskus järjenvastaisiltakin tuntuvia tarinoita, joissa työ ja siitä selviytyminen nostetaan arvoksi ylitse muiden. (Kortteinen 1992, 43-79).
33. Jaakkola 1994, 86-87, Vihola 1991, 12, 17, 21, 273.
34. Vihola 1991, 364, Wikman 1917, 30-32.
35. Lövkrona 1991, 205.
36. MV K35/323.
37. Pelkonen 1931, 120.
38. MV: K35/507.
39. MV: K35/506.
40. Vrt. Nenola 1990, 12.
41. Vrt. Jauhiainen 1990, 128, Nieminen 1993, 46, Notkola 1989, 153-162, Pelkonen 1931, 55-57.
42. Notkola 1989, 111-117, 125.
43. Vrt. Notkola emt. 36-42.
44. Vrt. Turpeinen 1987, 313 ja 321.
45. MV: K35/78
Museoviraston kansatieteen osaston keruuarkisto. 35. muistitiedon keruukilpailun (1989) kotisynnytyskysymyksiä koskevat vastaukset.
Pitkänen Ulla 1985: Synnyttäminen ja kirkottaminen naisen asemaan vaikutavina tekijöinä. Uskontotieteen pro gradu. Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos.
Apo, Satu 1987: Suullisten kertomusten kulttuuriset merkitykset: esimerkkejä suomalais-karjalaisesta kansanperinteestä. - Tommi Hoikkala (toim.) Kieli, kertomus, kulttuuri. Helsinki 1987.
Gustavsson, Anders 1972: Kyrktagningsseden i Sverige. Staffanstorp.
Gustavsson, Anders 1978: Den nyblivna modern. En etnologisk beteendestudie. Uppsala universitet. Etnologiska institutionen. Uppsala.
Heikinmäki, Maija-Liisa 1968: Pirttipussia kannettiin. Kalevalaseuran vuosikirja 48. Helsinki.
Jaakkola, Jouko 1994: Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta. - Jouko Jaakkola - Panu Pulma - Mirja Satka - Kyösti Urponen: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Jyväskylä.
Jauhiainen, Marjatta 1990: Viattomuus on naisen ensimmäinen kaunistus. Naisen synnit uskomustarinoissa. - Aili Nenola & Senni Timonen (toim.): Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Helsinki.
Jutikkala, Eino 1958: Suomen talonpojan historia. Turku.
Kortteinen, Matti 1992: Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hämeenlinna. Lehtonen, Joel 1986: Putkinotko. - Pekka Tarkka (toim.): Kodin suuret klassikot. Joel Lehtonen II. Espoo.
Lehtipuro, Outi 1982: Historialliset tarinat. - Irma-Riitta Järvinen & Seppo Knuuttila (toim.): Kertomusperinne. Kirjoituksia proosaperinteen lajeista ja tutkimuksista. Pieksämäki.
Lempiäinen, Pentti 1969: Lapsensynnyttäjien ja morsianten kirkkoonotto. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja LXXXI. Joensuu.
Lövkrona, Inger 1991: Nyckelknippans semiotik. Den starka bondkvinnan - myt eller verklighet? - Anders Gustavsson (red.) Nordisk etnologi och folkloristik under 1980-talet. Etnologiska institutionen. Uppsala.
Nenola, Aili 1990: Sukupuoli, kulttuuri ja perinne. - Aili Nenola & Senni Timonen (toim.): Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Helsinki.
Nieminen, Armas 1993: Suomalaisen aviorakkauden ja seksuaalisuuden historia. Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta nykypäivään. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D, numero 27/1993. Vammala.
Notkola, Irma-Leena 1989: Luonnollisesta hedelmällisyydestä lapsirajoitukseen. Mikrodemografinen tutkimus hedelmällisyyden transitiosta. Suomen väestötieteen yhdistyksen julkaisuja n:o 12. Kuopio.
Pelkonen, Erkki 1931: Über volkstümliche Geburtshilfe in Finnland. Acta Societatis Medicorum Fennicae Duodecim, Ser. B, Tom. XVI. Helsinki.
Pohjola-Vilkuna, Kirsi 1995: (Väki)valtaa, pakkoa vai pahuutta. Mitä kerrottavaa lapsenmurhilla on? Naistutkimus 2/1995. Lievestuore.
Renvall, Pentti 1983: Nykyajan historiantutkimus. Juva.
Siikala, Anna-Leena 1987: Kertomus, kerronta, kulttuuri. - Tommi Hoikkala (toim.): Kieli, kertomus, kulttuuri. Helsinki.
Turpeinen, Oiva 1987: Lastensuojelu ja väestökehitys. - Panu Pulma - Oiva Turpeinen: Suomen lastensuojelun historia. Kouvola.
Vihola, Teppo 1991: Leipäviljasta lypsykarjaan. Maatalouden tuotantosuunnan muutos Suomessa 1870-luvulta ensimmäisen maailmansodan vuosiin. Suomen historiallinen seura. Historiallisia tutkimuksia 159. Jyväskylä.
Wikman, K. Rob. V. 1915: Byxorna, kjolen och förklädet. Ett bidrag till frågan om klädedräktens magi. Hembygden. Helsingfors.
Wikman K. Rob. V. 1917: Tabu- och orenhetsbegrepp i nordgermansk folktro om könen. Skrifter utgivna av svenska litteratursällskapet i Finland. CXXXV. Helsingfors.
Vilkuna, Asko 1989: Ihmisen varustaminen elämäntaipaleelle. - Asko Vilkuna: Tavan takaa. Kansatieteellisiä tutkimuksia tapojemme historiasta. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos. Tutkimuksia 24. Jyväskylä.
Virtanen, Leea 1980: Perinteen yhteisöllisyys. - Outi Lehtipuro (toim.) Perinteentutkimuksen perusteita. Porvoo.
FM Hilkka Helsti
Helsingin yliopisto