Tämä puheenvuoro oli tarkoitettu Estetiikka kulttuurintutkimuksessa -seminaariin, joka pidettiin Joensuussa vähän ennen joulua. Flunssan takia jouduin kuitenkin pysyttelemään kotona. Vähän myöhemmin Yrjö Sepänmaan syntymäpäivillä (kunnioitettavat 50 vuotta) tapasin estetiikan tutkija Martti Honkasen, jonka arkitaidekonseptio on askarruttanut mieltäni jo pitemmän aikaa. Hänen kanssaan käymästä keskustelusta on jotakin siirtynyt myös tähän Elektroloristin puheenvuoroon.
Vaikka useimmilla meistä on selvä käsitys siitä, mitä käsityö on, ei käsityön paikka kulttuurikentässä ole mitenkään ongelmaton. Myös kansatiede (kuten kaikki tieteet) on omalta osaltaan määritellyt käsityötä. Käsityö, (kansan)taide ja kansatiede muodostavatkin läheisen, mutta hankalan yhtälön.
Käsityöt ovat kuuluneet vanhastaan kansatieteen tutkimuskohteisiin. Jo ensimmäiset alan edustajat ovat olleet niistä kiinnostuneita. He tutkivat ompelukoristeita, pukuja, rakennuksia ja käsitöitä. Mainittakoon Theodor Schwindt, A.O. Heikel ja U.T.Sirelius. Sireliuksen 1920-luvulla ilmestyneellä ryijytutki- muksella oli pitkähkö historia takanaan. Jo vuonna 1900 oli Pariisin maailmanäyttelyssä ollut esillä Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemia ryijyä, ja siitä pitäen oli esiintynyt kiinnostusta ryijyihin. Sireliuksen ryijytutkimusta pidettiin Suomessa kansallisena saavutuksena, eikä sitä juurikaan kritisoitu (Lehtonen 1972, 161). Sekä Schwindt että Sirelius voidaan paikantaa osaksi tuon ajan kansallisuusliikettä (ks. Lehtonen 1972, 158; Klinge 1977,148-158; Smeds 1989, 99-104). Kansanomaisten käsitöiden merkitys kansallisuusliikkeelle perustui nimenomaan niiden esteettisyydelle. Ei olekaan sattuma, että tuohon aikoihin (kansanomaisia) käsitöitä alettiin pitää kansantaiteen muotona vastakohtana korkeataiteelle. Jopa käsite kansantaide on tuon ajan synnyttämä, kuten kansantaidetta paljon tutkinut Bringéus on tähdentänyt (Bringéus 1992).
Vuosisadan vaihteessa tapahtunut käsitöiden uudelleen määrittely oli osa modernin yhteiskunnan eritymisprosessia. Teollistumisen seurauksena myös esineiden käsin tekeminen sai uusia organisoitumismuotoja ja uudenlaista sisältöä. Näin ollen teollinen aika on "synnyttänyt" käsityön sellaisena, jona me sen nyt ymmärrämme. Käsityölle kehittyi rajattu paikkansa taiteen, tieteen ja teollisen tuotannon rinnalla (ks. Sevänen 1991, 160-163).
Toki jaottelun taustalla on jo antiikin filosofiasta tuttu perusjako ihmistoiminnan jakaantumisesta tekemiseen ja ajatteluun välillä. Kuitenkin vasta uudella ajalla käsite "tekniikka" (kreik. tekhne) sai entistä määritellymmän ja rajatumman sisällön, kuten Niiniluoto (1993) on todennut. Tuolloin estetiikassa erotettiin "puhdas taide" (eli kantilaisittain taide taiteen vuoksi "ilman intressiä") "tekniikasta" eli mekaanisesta insinööritaidosta, joka pyrkii tehokkuuteen ja taloudellisuuteen. Näin tehtiin ero käyttöesineen ja taide-esineen välille. Edelliselle on omaista käytännöllisyys. Jälkimmäinen on tarkoitettu katsottavaksi, sen tehtävä on luoda miellyttäviä aistihavaintoja eli esteettisiä elämyksiä. Noista ajoista lähtien on totuttu erottamaan taideteos käsityön ja taidekäsityön tuotteista vetoamalla taideteoksessa olevaan luovuuden prinsiippiin. Kuitenkin 1900-luvulla kehittynyt taideteollisuus, jossa taiteellisesti luotua prototyyppiä "monistetaan" teollisesti, asettaa tämän rajauksen kyseenalaiseksi. Antiikista on myös periytynyt eurooppalaiseen ajatteluun käsityön kannalta tuhoisa arvohierarkia. Antiikin filosofit pitivät taitojen aluetta vähemmän arvokkaana kuin tietoa eli järjen suorittamaa "katselua". Tosin tätä jakoa on filosofiassa pyritty aika ajoin murtamaan. Sellaiset tietoteorettiset suuntaukset, joissa pannaan painoa toiminnan yhteydessä hankittuun tietoon, ovat olleet kiinnostuneita myös käsityöstä. Niiniluodon mukaan voidaan puhua tekijän tiedosta. Taidot edellyttävät kokemuksen ohella taustatietoa, mitä ei voi saavuttaa kokemuksesta riippumatta. Tässä tarvitaan ihmisen aktiivista vuorovaikutusta luonnon kanssa. Siten käsien ja työkalujen käytöllä on tärkeä kognitiivinen tietoa luova tehtävä. (Vrt. Niiniluoto 1993, 10-12).
Varhaisten kansatieteilijöiden tavassa 'kansantaiteellistaa' käsityö ilmeni aikansa tutkijoiden ja myös kansallisuusliikkeen aktivistien näkemys kansantaiteen, käsitöiden ja kansatieteen läheisestä yhteydestä. Myöhemmin 1930-luvulla Kustaa Vilkuna esitti vahvaa kritiikkiä kansatieteen ja varsinkin museotoiminnan esteettisisä periaatteita vastaan. Hänen mukaansa: "Mielenkiinto kansatieteellisiä esineitä kohtaan on herännyt siksi, että nuo esineet ovat kauniita, keräilijän ja katselijan näköaistia somuudellaan viehättäviä inhimillisen kulttuurin tuotteita. Niinpä kansatieteellisten museoiden vanhimmat kokoelmat ovat pääosiltaan kansantaiteen jaloja, valikoituja tuotteita: värikkäitä pukuja, taidokkaita kudonnnaisia, nauhoja, kirjottuja pauloja, monin ornamentein ja kalleuksin koristeluja puuesineitä...ja taitoa kysyviä metallitöitä.. " Vilkunan mielestä kansatieteen oli aika siirtyä "sunnuntaipuolesta" arkielämän tarvitseviin ja sitä ylläpitäviin tuotantovälineisiin, työkaluihin, kulkuneuvoihin ja niiden tekniikkaan. Näiden esineiden kohdalla "esteettisesti kauniilla tai effektiivisellä ulkonäöllä ei ole merkitystä."(Vilkuna 1935, 333, 335). Vilkuna kritisoi myös typologisen menetelmän käyttöä ja korosti kaikessa esineen ja ilmiön tarkoituksenmukaisuutta (siis funktiota).
Vaikka Vilkuna ei itse käyttänyt termiä funktionalismi, voidaan hänen kohdallaan puhua tietynlaisesta talonpoikaisesta funktionalistisesta suuntauksesta. Vilkunan kulttuurin tarkoituksenmukaisuuden ylistyksessä on kuitenkin sävyjä, joita voidaan kutsua arjen estetisoinniksi. Tähän piirteeseen on Risto Turunen kiinnittänyt huomiota tarkastellessaan Kustaa Vilkunan ja valokuvaaja Eino Mäkisen kuuluisaa kansanelämää käsittelevää teosta Isien työ. Veden ja maan iljaa. Arkityön kauneutta. (Turunen 1995, 69-70). Teos ilmestyi vuonna 1943, ja siitä on otettu useita painoksia. Kuva-aineisto on vuosilta 1936-1941. Lisäksi kannattaa muistaa, että 30-luvulla oli muutenkin vallalla ruumiillisuuden, ruumiillisen voiman ja työn kultti. Tarkoituksenmukaisuus oli Vilkunalle selvästi myös kaunista - tämähän on funktionalistisen taide- ja taideteollisuuskäsityksen ydin vielä nykyäänkin. Näin talonpoikainen elämänmuoto, sen pragmaattinen perusvire sai Vilkunan ajattelussa lisättyä arvoa juuri esteettisten tekijöiden avulla.
Mielestäni arjen estetisointi (ja sankarillistaminen) on esimerkki sinänsä aika yleisestä arvon kohotuksesta, jonka kohteeksi milloin mikin ilmiö on päässyt tai joutunut (sama ilmiö voidaan nähdä myös ns. alempien taiteiden tai populaarikulttuurin kohdalla).
Käsityötaitojen tärkeyttä korostivat monet vuosisadan vaihteessa toimintansa aloittaneet naisten organisaatiot (Martat, useimmat poliittiset järjestöt, erilaiset ompeluseurat ym.). Varsinkin Marttajärjestö (ja sille osittain rinnasteinen maatalousnaisten järjestö) on alusta alkaen toiminut hyvin aktiivisesti käsityön opetuksen piirissä (Ollila 1993, Dahl 1987, 20, 32-33). Lähes kaikissa naisliikkeissä tuli vallitsevaksi samantyyppinen naisideologia, jossa nainen määrittyy ydinperheen ja avioliiton kautta. Käsityöt olivat osa tämänkaltaista uutta naisnäkemystä. Naisen käytännöllisyys ja kodin taitojen hallinta sekä naisen moraalinen tehtävä korostui. (ks. Sulkunen 1989).
Kansatieteellistä käsitöiden keruu- ja tutkimustoimintaa käytettiin käsityön käytännön kehittämisessä. Kangasnäytteitä toimitettiin kurssien ja koulujen käyttöön ym. Näin tutkimustyö yhdistyi saumattomasti käytännön opetustyöhön. Nyt ei enää ollut puhe niinkään käsitöiden esteettisistä ominaisuuksista tai käsityöstä taiteena, vaan käsitöitä pidettiin hyödyllisenä naisille kuuluvana asiana.
Käsityön sukupuolisen jakautumisen huomioon ottaen ei lienee yllättävää, että naiskansatie teilijät olivat aktiivisesti mukana. Tähän joukkoon lukeutuvat Tyyne Vahter, Aino Linnove, Veera Vallinheimo ja Toini-Inkeri Kaukonen. Nyt tutkimuksen pääpaino oli "arkisemmissa" käsityölajeissa. Tutkittiin mm. kuitukasvien viljelyä ja käsittelyä sekä kudontaa. Yleensä on käsitelty hyvin yksityiskohtaisesti käsityön historiaa, käsityötä teknisenä prosessina, työvälineitä ja käsityötuotteita. Tutkimuksissa on myös tarkkoja teko-ohjeita (ks. esim. Kaukosen tutkimusta kinnasneulan käytöstä, Kaukonen 1960).
Kansankulttuurin perusteoksissa on yleensä aina myös käsitöitä esittelevä kappale. Näin on myös Toivo Vuorelan Suomalainen kansankulttuuri ja Ilmar Talven Suomen kansankulttuuri -teoksissa (vuosilta 1975 ja 1980). Käsityön paikka ei näissä yleisesityksissä ole kuitenkaan selkeä. Toisaalta käsityötä ja kotiteollisuutta on tarkasteltu osana elinkeinojen kehitystä. Toisaalta käsitöissä on korostettu ennen kaikkea kansanomaista taitavuutta. Niinpä kuvauksissa on yksityiskohtaista dokumentaatiota tekemisen tavasta, työvälineistä ja käytetyistä materiaaleista. Tämä painotus tulee esille Vuorelan Suomalainen kansankulttuuri -teoksen rakenteesta. Käsityö on esitely nimikkeellä "tekniset taidot". Puhutaan erikseen "miesten erityistöistä" (raudan, puun, nahan, tuohen ja saven käsittely, tervan, sysien, pien, tärpätin, kalkin, salpietarin ja potaskan teko) ja "naisten käsitöistä". Näihin luetaan tekstiilitöissä tarvittavien aineksien käsittely ja tekstiilityöt, joista esitellään ainoastaan kudonta.
Käsitöiden määrittelyvaikeuksista kertoo myös se, että Vuorelan teoksessa ilmeisen vaikeasti paikannettavat "arkiset" toimet on sijoitettu "käsitöiden" jaksoon. Niinpä sellainen arkityö kuin pyykinpesu on "naisten käsityöt"- nimikkeen alla. Käsitöissä, varsinkin naisten käsitöissä on mitä ilmeisemmin jotakin, mikä assosioi ne arkeen kun taas edellä esitellystä huomataan, että miesten käsitöitä (usein puhutaan "teknisistä" töistä) tarkastellaan ennemminkin teollisuuden esiasteina.
Termien käyttö ilmentää käsityön arvoihin kytkeytyvää semantiikkaa. Nykyään koulutus- ja kasvatusalan organisaatioissa on 'miehisiksi' käsitöiksi mielletyille käsitöille annettu termi "tekninen työ" tai "tekninen askartelu" ja tekstiilityöt ovat "käsityötä" (ks. Anttila 1983, 6). Myös Nykysuomen sanakirja (1990) määrittelee käsityön naiseen assosioiden. Käsityö on 1) käsin tai käsissä pidettävin työkaluin suoritettu työ; 2) käsin tehdyn työn tuote, varsinkin naisten tekemä (ompelus, neule, virkkaustyö, kudin yms.); 3) (mon.) koulun oppiaine.
Ilmar Talve sijoittaa yleisesityksessään käsityöt toisaalta "perinteisten elinkeinojen" joukkoon (kohtaan Metsätalous ja muut sivuelinkeinot ja Kotiteollisuus ja ammattikäsityö) ja toisaalta Tekstiilit ja kansantaide- lukuun, jossa käsitellään sekä tekstiili- että puu- ja taontatöitä. Teoksissa on käsitöitä esitelty sekundaarisesti myös muiden kansankulttuurin osien yhteydessä. Varsinkin rakennusperinteen, vaatteiden, interiöörin, huone- kalujen ja muun kotitalouesineistön ja elinkeinoihin kuuluvan työvälineistön yhteydessä runsaasti informaatiota myös käsitöistä.
Tämänkaltainen, monesta eri näkökulmasta tapahtuva esittely tuo hyvin esille käsityön moninaisen luonteen. Jo tässä vaihtelevassa käsittelyssä tulevat esille sellaiset käsityön ominaisuudet kuin estettisyys (käsityö kansantaiteena) ja käsityö osana elinkeinoja. Jako ammattimaiseen ja ei-ammattimaiseen tekemiseen tulee tärkeäksi, samoin käsitöiden yhteys arjen toimintoihin ja gender-jakoihin.
Kansatieteessä on vanhastaan ollut vahva pragmaattis-funktionalistinen tutkimusote. Joissakin tapauksissa kansan korostetussa taitavuudessa on nähty kansankulttuurin ydin. Esimerkiksi Ilmar Talve määrittelee kansatieteen tutkimuskohteen eli kansankulttuurin seuraavasti. Siihen kuuluvat "kaikki ne tiedot ja taidot, menetelmät ja välineet, jotka ovat tehneet kansan toimeentulon ja elämän tässä maassa eri aikoina mahdolliseksi." (Talve 1980, alkulause). Tämänkaltainen tarkastelu antaa suuren painon sellaisille kulttuuripiirteille, joista osa on hyvin luettavissa arkitoimintojen piiriin. Onkin usein väitetty, että kansatiede on ollut arjen tutkimuksen keskiössä. Kuitenkin arki on ymmärretty valikoivasti. Arjen taitoja tarkastellaan lähinnä teknissävyisenä tieto-taitona. Siten toimintojen käsittely ja samalla arvottaminen tapahtuu ennen kaikkea tehokkuudesta käsin. Tämä ote ei kuitenkaan anna riittävää perustaa arkitöiden ja osittain myös käsityön ymmärtämiselle koko laajuudessa. Varsinkin subjektiiviset merkitykset ja kokemusmaailma ovat jääneet vähemmälle huomiolle. (Heikkinen 1992, 10-11; Virtanen 1994, 61).
Viime aikoina on uudestaan alettu puhua käsitöistä kansantaiteena, esimerkkinä vaikkapa Kauneus on katsojan silmässä -näyttely Jyväskylässä vuonna 1994. Näyttelyssä oli esillä kansantaiteeksi määriteltyjä esineitä (käsin valmistettuja puukkoja, autojen ja kypärien koristemaalausta, keinutuoleja, nuorten langasta punomia koruja, lapasia, virkattuja koriste-esineitä, perhoja, posliinimaalausta, pahkatöitä, käsinpainettuja tyynyliinoja, tuohitöitä ja naivistisella tyylillä maalattuja tauluja). Ns. uutta kansantaidetta olivat autojen ja kypärien koristemaalaus ja taidokkaat perhot. Näiden nimeäminen kansantaiteeksi ei ole vielä yleistynyttä käytäntöä, kuten näyttelyn pystyttäjät kirjoittavat. Tässä kansantaiteen kriteereinä olivat olleet tekemisen ei-ammatillinen luonne. Näyttelyn lähtökohtana oli ajatus, että tuotteissa ilman muuta ilmenee tekijän kauneusihanne (Kauneus... 1994, 3).
Viihtyvyyden ja itseilmaisun vuoksi, käyttöesineiden tekemisen ilosta tapahtuvaa käsityötä kutsuvat näyttelyn asettajat kansantaiteeksi (Kauneus... 1994, 4). Minusta juuri tämä on "käsityötä" sanan luonnollisimmassa merkityksessään. Ammattimaista tekemistä voidaan kutsua jollakin muulla nimikkeellä.
Näyttelyssä on hyödynnetty Martti Honkasen kehittämää ilmaisua "arkiart" (Honkanen). Tällöin "arkitaiteen" vastakohta (ei-arkitaide) olisi professionaalisesti tuotettua taidetta, jolla olisi selvät taiteelliset laatupyrkimykset, ja jota voisi myös arvioida klassisen estetiikan käsittein. Honkanen käyttää esimerkkeinä harrastelijakirjoittajan runoa, sanomalehtitekstejä ja Veijo Rönkkösen pihaveistoksia. Käsityötä ei luonnollisesti voi suoraan rinnastaa mihinkään näistä muodoista.
Honkasen arkitaideteoria on kiinnostava sukellus arjen problematiikkaan. Kuitenkin juuri tämä kytkentä arkeen herättää kysymyksiä. Miten perustellaan sitä, että nimenomaan harrastelijamainen tekeminen olisi "arkista" tekemistä ja professionaalinen "ei-arkista". Onko "ei-arkinen" sitten "oikeaa" taidetta? Honkasen henkilökohtaisista mieltymyksistä ei voi jäädä epätietoiseksi. Hän vastustaa raivokkaasti kaikenlaista taiteen institutionaalisuutta (taidelaitoksia, kritiikin järjestelmää, laatukriteerien käyttöä taiteen arvioinneissa jne.). Ilmeisesti tämä asenne on aiheuttanut siirtymän arjen piiriin. Huolimatta siitä, että Honkasella on (ainakin naistutkimusta miellyttävä) vahva sympatia arjen suuntaan, hän tulee itse asiassa uusiintaneeksi vanhaa hierarkkista ajattelua. Takana on kuitenkin jako ylevään/korkeakulttuuriseen ja ei-ylevään eli arkiseen. Tämän mukaisesti myös "arkitaide" tulee määritellyksi samalla tavalla kuin arki muutenkin. Niin paljon kuin arjesta puhutaankin (varsinkin nykyään), se on määritelmällisesti hyvin epämääräinen asia. Olen löytänyt arjelle vain negaatioita: se on luovuuden, suurten tunteiden, taiteen, tieteen, symbolisesti mielenkiintoisen ym. positiivisten ilmiöiden vastakohta. Ilmiötä voidaan kutsua arjen halveksunnaksi (ks. Heikkinen 1992, 10-11).
Ilmiön arvon nostaminen positiivisen uudelleenmäärittelyn avulla on tuttua myös käsityön historiassa. "Kansantaiteellistaminen" oli aikoinaan sitä. Nykyään tähän on kehittynyt uusia, nykyaikaan paremmin sopivia muotoja. Näitä ovat käsityön tieteellistäminen, mistä käsityötieteen professuurin perustaminen on ilmaus. On vaikea vielä arvioida, miten tämä tulee loppujen lopuksi vaikuttamaan käsityöhön. Tieteellistäminen on prosessi, jossa verbalisoinnilla on tärkeä osuus; humanistisissa tieteissä korostetaan loogisuutta, älyllisyyttä tai vaikkapa kognitiivisuutta. Nämä eivät ole ilman muuta käsityön omimpia ulottuvuuksia.
Toisaalta tapahtuu käsityön taiteellistamista. josta pitäisin osoituksena myös kansantaiteen uutta käyttöä. Myös käsityön invidualistisen luonteen ja luovuuden korostuksen näkisin taiteen mallien siirtymänä käsityöhön. Onhan tunnettua se säälittely, mikä kohdistuu 'vain' vanhojen mallien toistamiseen. Toisaalta tekstiilitaide on joutunut lunastamaan paikkansa taiteen kentässä kieltämällä yhteytensä käsityöhön ja nimenomaan käsityön käyttöfunktioon (Heikkinen 1991, 28; Isaksson 1990, 117-121).
Koska miesten puuhat ovat naisten puuhia arvokkaampia, arvonlisäyksen yksi muoto tulee käsityön maskulinisoinnista. Tätä edustaa puhe siitä, että näyttöpäätteen näppäily tai jopa piipun pitely olisi käsien työtä.
Edellä sanotusta voi kaiketi päätellä, että kantani käsitöihin on suhteellisen vanhanaikainen: käsityö on erityinen tekemisen laji, jota on syytä arvostaa sinällään. Se ei tarvitse isonveljen (taiteen, tieteen, luovuuden, älyllistämisen, romanttisen arjen, verbalisoinnin tai individualisoinnin ym.) apua.
Bringeus, Nils-Arvid (1992). Bondesamhällets folkkonst. Teoksessa Folkkonsten - all tradition är förändring. Kulturhuset och Carlsson Bokförlag. Stockholm, 37.
Dahl, Hjördis (1987) Högsäng och klädbod. Ur svenskbygdernas textilhistoria. Folklivsstudier XVIII. Svenska Literatursällskapet i Finland nr 544. 1987.
Heikkinen, Kaija (1991). Naisten käsityön merkitystä etsimässä. Naistutkimus 4/1991. Julk. Suomen Naistutkimuksen Seura. Jyväskylä s.17- 29.
Heikkinen, Kaija (1993). Women, Marginality and the Manifestation of Everyday Life. A Study of the Present-day Feasts of the Veps and the Mari (in Russia). Ethnologia Fennica. Vol. 20. 1992
Honkanen, Martti (1990) Arkiart. Teoksessa (toim.) Arto Haapala. Taiteen kritiikki. Porvoo-Helsinki-Juva.
Isaksson Vuokko (1990) Kehrää, kehrää tyttönen. Koivu ja tähti. Gummerus kirjapaino OY. Helsinki.
Kauneus on katsojan silmässä - kansantaide tänään (1994). Näyttely Suomen kotiteollisuusmuseossa 16.1. - 11.9.1994. Suomen kotiteollisuusmuseon julk. 10. Kyriiri Oy. Helsinki.
Kaukonen, Toini-Inkeri (1960) Kinnasompelun levinneisyys ja työtavat Suomessa. Suomen Museo. LXVII, 1960. ss. 44-73.
Klinge, Matti (1977) Kansanvalistus vai taideteollisuus? Fennomanian ja liberalismin maailmankuvista sata vuotta sitten. Teoksessa (toim.) Matti Kuusi, Risto Alapuro, Matti Klinge. Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena. Otava. Helsinki.
Lehtonen, Juhani (1972) U.T.Sirelius ja kansatiede. KA 23. Helsinki.
Niiniluoto, Ilkka (1993) Ihminen työkaluja valmistavana eläimenä. Teoksessa (toim.) Anja Norha. Käsi luo, kasvattaa ja yhdistää. The hand creates, educates and unites. Käsi- ja Taideteollisuusliitto. Helsinki. Monila Oy.
Ollila, Anne (1993) Suomen kotien päivä valkenee... Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Hist. tutk. 173. SHS. Helsinki.
Sevänen, Erkki (1991) Nikol-koulukunnan teoria taiteesta sosiaalisena järjestelmänä. (toim.) Sevänen, Erkki & Saariluoma, Liisa & Turunen Risto: Taide modernissa maailmassa. Gaudeamus. Helsinki.
Smeds, Kerstin (1987). Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti. Teoksessa (toim.) Alapuro, Risto, Liikanen, Ilkka, Smeds, Kerstin ja Stenius, Henrik Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä. Vaasa.
Sulkunen, Irma (1989) Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Helsinki.
Talve, Ilmar (1980) Suomen kansankulttuuri. SKS. Helsinki.
Turunen, Risto (1995) Historiaa ja runoutta. Kertomus suomalaisista perinnetieteistä, niiden paradigmoista, retoriikasta ja institutionaalisista jännitteistä. Kulttuuriantropologian sivulaudaturtutkielma. Joensuun yliopisto. Lokakuu 1995.
Vilkuna, Kustaa (1935) Kansatieteen tutkimiskohteista ja - menetelmistä. (Väittelynalkajaisesitelmä 24.V.1935). Virittäjä.
Virtanen, Timo (1994) (in) Everyday life and ethnicity. Urban families in Loviisa and Vöru 1988-1991. Ed. by Anna Kirveennummi, Matti Räsänen & Timo J. Virtanen. SKS. Studia Fennica. Ethnologica 2.
Vuorela, Toivo (1977) Suomalainen kansankulttuuri. WSOY. Porvoo. Helsinki. Juva.
FT Kaija Heikkinen
Joensuun yliopisto
Karjalan tutkimuslaitos
e-mail: kheikkinen@joyl.joensuu.fi