Näkökulmia karjalaiseen perinteeseen-teoksessa lukijalle annetaan esimerkkejä sekä kalevalaisesta runoudesta että Karjalan tasavallan nykyisistä rituaaleista ja kansanlauluista. Kaiken tämän lomassa esitellään Petroskoissa sijaitsevan Karjalan tutkimuslaitoksen suorittamaa eri perinteenlajien keruutyötä.
Teoksen alussa Kaija Heikkinen tarkastelee Suomen karjalaisten identiteettiä väitöskirjansa pohjalta. Väitöskirjassaanhan Heikkinen käsitteli Salmista Maaningalle muuttaneiden siirtokarjalaisten etnistä identiteettiä kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä kartoitettiin salmilaisten historiallista itsetajuntaa muistitiedon valossa, toisaalta sitä, kuinka karjalaisuus suodattuu kertojien arkielämän mielikuvien kautta. Raija Remsujeva esittelee runsaiden esimerkkien avulla Vienan Karjalan riimillisiä kansanlauluja. Näitä lauluja, joista monet ovat rekilauluja, sepitettiin useasta arkielämän tapahtumasta: nuorten seurustelusta ja rakkauden eri vaiheista ja tunteista, pojan tai miehen sotaan lähdöstä ja 1930- ja 1940-luvuilla jopa teollistumisesta.
Projektin alkuperäistä aihepiiriä, kalevalaista kansanrunoutta, käsitellään teoksen kahdestatoista artikkelista vain kahdessa: Anna-Leena Siikalan sekä Tarja Kupiaisen teksteissä. Anna-Leena Siikala tuo esiin naisen aseman kalevalaisessa mytologiassa. Kalevalaisessa epiikassahan nainen on kosijoiden tavoittelema neito tai paikallinen hallitsija. Nainen on alkuäiti, josta mm. Väinämöinen syntyy. Luonnonilmiöt ja ilmansuunnat sekä Tuonen tielle johtava raja ovat naisen hallinnassa. Naisessa personoituu hyvä ja paha, elämä ja kuolema, sillä nainen äitinä kykenee ylittämään elämän ja kuoleman rajan. Äidit ja sisaret toimivat miesten ja veljien neuvojina ja lohduttajina sekä matkaan varustajina. Karjalainen sukulaisuusjärjestelmä on runojen maailmassa keskittynyt veljen ja enon ympärille. Tätä käsitystä tukee myös suullinen tieto, jonka mukaan Vienassa ovat äidit ja veljet päättäneet tyttären avioitumisesta. Kuinka paljon kalevalaisen epiikan pohjalta voidaan selittää karjalaisen naisen asemaa yhteisössään? Karjalaista naistahan pidetään vapaampana kuin länsisuomalaista.
Karjalaisen yhteisön yhtenä erityispiirteenä pidetään sukukeskeisyyttä. Serkusten välisten avioliittojen uskotaan olleen yleisiä ennen (roomalaiskatolisen) kristinuskon leviämistä. Tarja Kupiainen pohtii kalevalaisessa epiikassa ilmeneviä sukulaisuussuhteita ja toteaa, ettei ole mahdotonta, että suomalais-karjalainen sukulaisuusjärjestelmä olisi ollutkin matrilineaalinen. Insestiteemaa Kupiainen tarkastelee ns. Sisaren turmelus -runon pohjalta, jossa poika tietämättään viettelee sisarensa ja pakenee rikostaan.
Pasi Klemettinen jahtaa puolestaan piruja ja toteaa niiden olevan sekä kollektiivisia norminvartijoita, tuomareita että rankaisijoita. Klemettisen mukaan mellastavat pirut on tulkittu sosiaalisen konfliktin seuraukseksi tai talonväen normirikkomuksen supranormaaliksi sanktioksi. Uskomustarinoiden avulla pidetään yllä sosiaalisia arvoja ja tarinoissa tulevat esiin myös kansan oikeuskäsitykset.
Venäjän Karjalan perinneainestojen alueelliset erot tulevat esiin sekä Pekka Hakamiehen että Irina Razumovan artikkeleissa. Hakamies toteaa, että Pohjois- ja Raja-Karjalan syntyloitsuissa noin 90 % saman säkeen loitsuista esiintyy saman esittäjän toisinnoissa samassa tekstiympäristössä miltei sanatarkasti identtisinä. Pohjoisella runoalueella on runoja ja loitsujen eeppisiä jaksoja tuotettu eri tekniikalla ja tekstit ovat kiinteämpiä, kuin Kannaksella tai Inkerissä. Irina Razumova tarkastelee legenda-aiheita karjalaisessa sadustossa ja esittelee Karjalan tiedekeskuksen arkistoon vuosina 1930-79 kerättyä satuperinnettä. Kerätyn aineiston valossa näyttää siltä, että aunukselaisessa ja keskikarjalaisessa perinteessä on satuainesta suhteellisesti enemmän kuin vienalaisissa aineistoissa. Juonityyppejä löytyy yli 30 ja suosituimpia ovat ne, jotka kuvaavat Jumalan antamaa palkintoa hyvistä töistä ja rangaistusta synneistä. Satujen juoni rakentuu usein ihmisten lähimmäisenrakkauden koettelun ympärille: ihmisen armeliaisuutta köyhiä ja kerjäläisiä kohtaan testataan eri tilanteissa.
Nina Lavonen on tehnyt paljon kenttätöitä Karjalan tasavallan alueella ja perehtynyt myös nykyrituaaleihin. Häneltä on teoksessa kaksi artikkelia. Ensimmäisessä hän tarkastelee niinkin arkista asiaa kuin pöytäliinaa, johon yleensä tuskin kiinnitämme paljoakaan huomiota. Vanhastaan pöytäliinalla on ollut suuri merkitys häissä, hautajaisissa ja muistajaisissa. Pöytä ja pöytäliina ovat liittyneet uskonnollisesta symboliikasta ja arkaaisemmista uskomuksista muodostuvaan käsityskokonaisuuteen, jossa kristinuskon elementtien rinnalla kuvastuvat muinaisen pakanuuden jäännökset. Pöytäliinan on uskottu olevan elävien ja kuolleiden maailman välittäjä, joka on suojellut hääparia pilaukselta ja noituudelta. Liinojen ja käspaikkojen uskottiin saavan pyhitystä ja parannusvoimaa, kun niitä oli pidetty kirkossa tai häiden, hautajaisten tai muistajaisten juhlapöydällä. Toisessa artikkelissaan Lavonen kuvaa hautajaisia ja puoli vuotta kuoleman jälkeen pidettäviä muistajaisia, jotka ovat säilyneet muita karjalaisia rituaaleja ja uskomuksia paremmin.
Alexandra Stepanova pohtii itkuvirsien keruutyötä ja siinä esiin tulleita ongelmia. Suurimpana ongelmanahan alkaa olla itkijöiden löytäminen. Tutkijoiden käydessä Pääjärven Niskalan kylässä 1960-luvulla tallennettiin vanhempien naisten itkua. Samassa kylässä nauhoitettiin 1980-luvulla noin 60-vuotiaan naisen itkua. Tämä nainen oli asunut samassa kylässä jo 1960-luvulla, mutta silloin hänen taitoaan ei oltu huomattu. Tämän pohjalta nousee kysymykseksi, mitä muuta perinnettä on voinut mennä tutkijoiden ohitse, kun haastatteluissa on keskitytty vanhempiin kertojiin?
Irma-Riitta Järvinen tarkastelee naisen elämää aunukselaisessa kylässä. Hänen mielestään aunukselainen naiskulttuuri on keskustelevaa naisten vaihtaessa koko ajan tietoja keskenään esim. kauppamatkoilla ja naapurikäynneillä. Vaikka miehet voivat toimia kylän johtajina, naiset huolehtivat kylän uskonnollisesta elämästä: vainajien hoitamisesta, hautajaisista ja muistajaisista. Teoksen päättää Terhi Utriainen pohtimalla monelle tutkijalle tuttua teemaa: tutkijan aseman ja asenteiden, elämäntilanteen ja kokemusten hyödyntämistä ja vaikutusta sekä haastattelutilanteisssa että tutkimuksen kirjoittamisvaiheessa.
Tutkimushankkeen alkuperäisen idean, kalevalaisen kansanrunouden tutkimuksen elvyttämisen lisäksi teoksessa tulee esiin monia tiedettä rikastavia näkökulmia, kuten teoksen toimittaja Pekka Hakamies kirjoittaa esipuheessaan. Teoksen lukemisen jälkeen herää useita kysymyksiä: Kuinka paljon kalevalaisen epiikan pohjalta voidaan selittää karjalaista yhteisöä ja sen ominaispiirteitä? Mitä muita perinteenlajeja on tallennettu? Kuinka on nuorison ja taajamissa asuvan väestön nykyperinteen laita?
Tarja Raninen, FL
Joensuun yliopisto