Julkisen ja yksityisen elämänpiirit asettuivat ennen eri tasoille kuin nykyelämässä. Tämä haastaa tutkijan katsomaan agraarielämää uusin silmin. Lähtökohtanaan Pohjola-Vilkuna pitää homogeenisen talonpoikaisen elämäntavan kritiikkiä: keskeisinä taustamuuttujina käytetään sekä sukupuolta että sosiaaliluokkaa. Näkökulman kautta nousee esiin myös seksuaalisuhteiden valtatematiikka. Valittu näkökulma on hedelmällinen, sillä maaseudulla asui monenlaista väkeä, joka oli erilaisissa suhteissa keskenään.
Historiallisen seksuaalitutkimuksen ongelmana on konkreettisten aineistojen puute tai niiden värittyneisyys. Seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyviä tietoja, folklorea tai elämäntapakuvauksia, ei juurikaan ole tallennettu arkistoihin. Muut aineistot kertovat usein yläluokkaisten, säätyläisten ja kaupunkilaisten elämästä. Ongelma vaivaa monia kansainvälisiäkin seksuaalisuustutkimuksia, joissa ylempiä sosiaaliryhmiä koskevien kuvausten oletetaan kertovan myös rahvaan elämästä. Tutkija joutuu tulkitsemaan aineistoja tukenaan oma teoreettinen lähestymistapansa sekä tietous, joka tuosta ajasta ja sitä eläneiden ihmisten yhteiskunnasta ja mentaliteeteista on tarjolla.
Aineiston sovittaminen tulkinnan kehyksiin onnistuu Pohjola-Vilkunan tutkimuksessa vaihtelevalla tavalla. Tutkimus ei tarjoa vain kiinnostavia dokumentteja menneestä maailmasta: myös rohkeita tulkintoja ja teoreettisia kehitelmiä esitetään. Aina ei tosin viimeksimainittujen käyttökelpoisuus avaudu lukijalle. Esimerkiksi julkisuuden ja yksityisyyden merkitykset sekä erotiikan ja väkivallan erottelu eivät aina nouse selkeästi esiin kirjoituksesta. Tästä huolimatta tutkimus tarjoaa yllinkyllin sekä faktaa että näkökulmia vuosisadan vaihteen maaseutukulttuurin tarkasteluun.
Tutkimusajankohtana käräjillä käsiteltiin vuosittain noin 800-1000 tapausta, joista noin kymmenen käsitteli seksuaalitematiikkaa. Pääaineistokseen Pohjola-Vilkuna on koonnut kaikki seksuaalisuutta sivuavat käräjäkuvaukset (yhteensä 144 kpl). Niissä käsitellään lähinnä lapsenelatukseen, avioeroihin ja huoruuteen liittyviä kiistoja. Homoseksuaalisuuteen viittaavia suhteita ei aineistossa esiintynyt. Kootussa aineistossa nainen oli syytteen nostajana noin 70 % tapauksista; suurimmassa osassa tapauksia naiset hakivat lapselleen isää ja elättäjää. Miesten nostamissa kanteissa painottuivat huoruustapaukset ja syytökset naisten virheistä avioerotilanteissa.
Valitettavasti kirjasta ei käy ilmi, millä perusteella aineisto on valittu. Onko tapaukset aikoinaan kirjattu esimerkiksi jonkin "seksuaalisuuspykälän" mukaan - ja siis ajan oikeuskäytännön ja seksuaalisuuskonseption mukaan - vai onko kyseessä tutkijan valinta, jolloin voisi keskustella aineiston rajauksen periaatteista. Tutkitaanko tässä seksuaalisuutta tutkijan vai aineiston määrittelemänä? Onko itsestäänselvää, mikä on/oli seksuaalista?
Käräjien kirjuri on pannut muistiin istunnoissa käydyt puheenvuorot ja todistajalausunnot ilmeisen tarkasti. Tämäkään aineisto ei kuitenkaan tule suoraan "rahvaan suusta", vaan on käräjätilanteen kehystämä ja kirjurin muokkaama, kuten Pohjola-Vilkuna toteaakin. Tuomiokirjat muodostavat kuitenkin värikkään dokumenttipohjan juuri seksuaalikäyttäytymistä ajatellen, koska lukumääräisesti suurimmassa tapausryhmässä, lapsenelatuskiistoissa (52 % aineistosta) ei tyydytty todistajien kuulopuheisiin, arveluihin tai äänihavaintoihin, vaan heidän piti käräjillä kuvailla näköhavaintonsa "lihallisesta yhteydestä" (s. 26). Vasta näköhavaintoon perustuva todistus riitti tuomion perusteeksi. Ilmiötä jälkikäteen tutkivan kannalta käytäntö on hyödyllinen, mutta aikanaan tapa suosi myös isäkandidaatteja. Piilossa tapahtuneiden aktien seuraukset jäivät usein naisen kannettavaksi. Näiden tapausten määrä ei liene aivan vähäinen pimeän maaseutu-Suomen oloissa.
Olisi kiinnostavaa pohtia lähdekriittisesti käräjätilanteita ja niissä tuotettuja tekstejä. Käräjädiskurssiin lienee vaikuttanut lautamiesten sukupuoli. Yleensä tapauksissa nuorehko nainen, alhaisen sosiaaliluokan palkollinen tai itsellinen (n. 71 % lastenelatustapauksista) yrittää todistaa miehiselle, usein korkeamman sosiaaliluokan lautamiesjoukolle, että on ollut sukupuoliaktissa vastaajan, usein korkeampaa sosiaaliryhmää edustavan miehen kanssa. Naiselta vaadittiin rohkeutta haastaa miestä tällaiselle julkiselle näyttämölle, jossa pohdittiin nimenomaan naisen "antavaisuutta". Selvitäkseen isyyssyytteestä miehet yrittivät usein todistaa myös muiden miesten maanneen hakijan kanssa. (Tässä kohdin tekstiä lukiessa ei voi välttyä assosiaatioista kuvauksiin nykyajan raiskaustapausten oikeuskäsittelyistä, joissa uhri saattaa joutua todistamaan oman syyttömyytensä. Onko mikään muuttunut?)
Pohjola-Vilkuna arvioi, että kaikki lapsenelatuskiistat eivät suinkaan tallentuneet käräjäpöytäkirjoihin, vaan monissa tapauksissa kiistelevät osapuolet solmivat sopimuksen keskenään. Käräjille onkin yleensä menty vasta äärimmäisessä hädässä, kuten kirjoittaja mainitsee. Toinen tulkinta voisi olla se, että yhteisöllisessä ja julkisessa kulttuurissa alhaisten yhteiskuntaluokkien naisten seksielämä on ollut muiden tiedossa. Tapauksia on puitu ja arvioitu yhdessä, joten käräjien edustama "virallinen julkisuus" ei kenties enää ole haitannut naista tämän pohtiessa omia vaihtoehtojaan. Yhdynnän lopputuloskin on ollut kaikkien nähtävillä, osana naisen ruumista ja lähiympäristöä.
Voiko oikeustapausten analyysin perusteella kuitenkaan esittää näin laajaa, koko seksuaalikulttuuria koskevaa väitettä? Ainakin voisi esittää joitakin varovaisia tarkennuksia. Kuten edellä jo todettiin, lain eteen eivät suinkaan joutuneet kaikki sukupuoliyhdyntää harrastaneet ihmiset. Vain tapaukset, joissa isäkandidaatti ei suostunut lapsen huoltajaksi, tulivat käräjille. Ja näistäkin vain osa, kuten kirjoittaja esittää. Oikeustapaukset siis kertovat jossain määrin poikkeuksellisista tapauksista.
Toisaalta, keihin "aviollinen seksuaalisuus" tässä viittaa? Onko miehen ja naisen aviollinen seksuaalinen käyttäytyminen ollut samanlaista? Tutkimuksesta ei aina käy selvästi ilmi, onko sukupuolten käyttäytymistä eroteltu tässä suhteessa. Ilmeisesti naimisiin pääsy ja sosiaalisen aseman säilyttäminen oli naiselle tutkimusajankohtana huomattavasti tärkeämpää ja vaikeampaa kuin miehille tuohon aikaan, kuten Pohjola-Vilkunakin ohimennen mainitsee. Voisi siis olettaa naisen seksuaalikäyttäytymisen olleen kontrolloidumpaa. Ainakaan miesten "huoruutta", avioliiton ulkopuolisia seksuaalisuhteita,ei oikeustapausten valossa juurikaan tunnettu. Saivatko naimisissa olevat (talollis)miehet siis naida ketä halusivat, toisin kuin vaimonsa? Vai olivatko kaikki syytetyt talollismiehet naimattomia? Kysymys jää tämän tutkimuksen valossa avoimeksi.
Pohjola-Vilkuna pohtii kiinnostavasti palkollisten naisten asemaa.Työpaikka-ahdistelun tilanne - jota useat tapauksista edustanevat -houkuttelee pohtimaan valtasuhteita maaseutuympäristössä. Pohjola-Vilkuna tarkasteleekin halun ja tahdon dynamiikkaa, "valtaa sanoa ei". Hän toteaa, että talollinen tai hänen poikansa saattoi varsin suoraan pakottaa palkollisnainen yhdyntään kanssaan. Kirjoittaja jopa esittää kuvauksia, joissa kerrotaan talon poikien "kokeilleen" uutta piikaa kuin normaalin työhöntulorituaaliin kuuluvana. Piian näkemystä ei juurikaan kuunneltu tässä vanhassa "isäntävallan" leimaamassa tilanteessa. Tendenssinä näyttää olleen, että naisella oli määräämisoikeus omaan ruumiiseensa työn tai työpaikan vaihdoksen osalta, mutta ei seksuaalisuhteessa.
Aineiston varsinaiset väkisinmakuutapaukset on jaettu omaan luokkaansa (3 tapausta). Nämä olivat yhdessä huoruusjuttujen kanssa virallisen syyttäjän, eivät yksityishenkilön oikeuteen vetämiä tapauksia (miksi?). Isäntien makaamien piikojen haasteita ei siten liene pidetty väkisinmakuutapauksina. "Virallisten" väkisinmakuutapausten lähempi erittely olisi kuitenkin saattanut paljastaa lukijalle, miten rajanvetoa ja määrityksiä tehtiin käsiteltäessä erilaisia seksuaaliakteja.
Rakkaus, erotiikka, seksuaalisuus ja sukupuolisuus ovat vaikeasti lähestyttäviä tutkimusteemoja. Pohjola-Vilkuna toteaa rakkaus-käsitteen ongelmallisuuden, koska sen synty ja käyttö pohjautuu individualistiseen yksilötoimijaan ja on siten vaikeasti sovitettavissa vanhan kollektiivisen kulttuurin tarkasteluun. Edellämainittuja käsitteitä tutkimuksessa kuitenkin käytetään, vaikka niiden sisältöä ei tarkemmin eritellä. Pidän tällaista käsitteellisten ongelmien tietoista piilottamista (vrt. s. 33, 38) merkittävänä puutteena, koska se selvästikin sekoittaa aineiston tarkastelua. Käsiteanalyysi selventäisi sitä, milloin puhutaan tunteista, ruumiista tai toiminnasta, ja ennen kaikkea kenen eroottisista tai muista kokemuksista on kyse. Esimerkiksi suuri osa edellä mainituista tapauksista kuvaa mielestäni paremmin naisten väkisinmakuuta kuin luvatonta "erotiikkaa" - piian kokemuksista saattoi erotiikka olla kaukana. Aineistossa olisi voinut erottaa selkeästi erilleen selvät "rakkaustapaukset", "raiskaukset" ja epäselvät tapaukset ja käsitellä näitä erillisinä. Lisäksi olisi erityisen kiinnostavaa nähdä, miten rakkautta ja läheisyyttä ilmaistiin ja miten niitä tulkittiin käräjäpöytäkirjoihin kirjatussa puheessa.
Harmittava onkin tieto siitä, että kirjoittaja on uurastanut aineiston kimpussa ja tehnyt monenlaisia erotteluja ja laskelmia (s. 29), joita ei kuitenkaan esitetä lukijalle. Ehkä tähän on ollut syynä sivumäärän rajoitus? Olisi esimerkiksi ollut kiinnostavaa nähdä, miten kantaja-vastaaja -asetelmassa sivilisääty, sukupuoli, sosiaaliryhmä ja ikä esiintyvät eri haastetyypeissä, esimerkiksi selvissä "rakkausjutuissa", "raiskausjutuissa" tai huoruuskysymyksissä.
Avioitumisen tarkastelu on olennainen osa historiallista seksuaalitutkimusta. Kuten edellä todettiin, Saarijärvellä avioiduttiin pääosin samaa säätyä olevan kanssa kuitenkin niin, että talojen tyttäret joutuivat usein alempisäätyiseen avioon. Erisäätyisissä avioliitoissa korostuivat puolisoiden ikäerot: ylempisäätyisen miehen avioiduttua alempisäätyisen naisen kanssa mies oli useimmiten naista 10-15 vuotta vanhempi.
Avioliiton kautta pyrittiin pääosin kartuttamaan talon omaisuutta; varattoman nuorikon ainoa etu oli hänen alhainen ikänsä. Kirjoittaja katsoo, että tämä liittyy nuoren naisen seksuaaliseen attraktiivisuuteen (s. 97). Kirjoittaja johdattelee keskustelun paljon pohdittuun teemaan rakkauden merkityksestä avioliiton solmimisessa. Olettaisin kuitenkin naisen nuoruuden markkina-arvon perustuneen enemmänkin tämän työkykyyn kuin seksuaaliseen viehätykseen. Ainakin monissa perinteentutkijoiden kirjoituksissa korostetaan, että taloon naitu nainen oli arvokas nimenomaan ilmaisena työvoimana, kaikkien muiden palvelijana.
Käräjäretoriikan tarkastelu suhteessa oikeutta hakevien naisten sosiaaliseen asemaan osoittautuu myös herkulliseksi näkökulmaksi. Talollisten ja torppareiden tyttäretkin saivat joskus aviottomia lapsia ja hakivat maksajaa lapsensa elatukseen. Näissä tapauksissa, toisin kuin palkollisten naisten kohdalla, syytetyt miehet olivat monesta eri sosiaaliluokasta. Tyttäriä puolusti käräjillä yleensä näiden isä, kun taas alemmissa sosiaaliryhmissä nainen joutui itse puolustamaan itseään.
Kyseessä oli ennen kaikkea talollisnaisen kunnian puolustus, jota tarvittiin tiukoilla avioliittomarkkinoilla. Pohjola-Vilkunan mukaan näitä puolustuspuheita leimasi retoriikka, jossa korostuivat "viettelyn" ja "kihlalupauksen" teemat. Isä pyrki osoittamaan, miten petollinen mies oli luvannut kihlautua tyttären kanssa ja siten vietellyt naisen. Piikojen tapauksissa näitä teemoja ei mainittu, piian kunniasta ei keskusteltu.
Julkisessa siveysdiskurssissa korostettiin talon emäntien roolia alempisäätyisten naisten, pääasiassa piikojen siveellisyyden valvojina. Tämä tapahtui käytännössä mm. niin, että emäntä komensi piikansa nukkumaan eri sänkyyn tai huoneeseen kuin taloon tullut vieras mies, tällä kun saattoi olla tapana kysellä emännältä sopivaa vuodekumppania yöksi. Emäntien omia seksuaalisia rikkeitä arvioitiin eri tavoin kuin piikojen. Emäntä oli enemmän miehensä halujen kohde ja siveyden ylläpitäjä, velvollisuuksien noudattaja. Aktiivisena seksuaalisena toimijana talon emäntä näyttäytyykin vain yhdessä oikeustapauksessa.
Huoruudesta ja avioeroista syytettiin pääosin naisia, joiden seksuaalimoraali näin asetettiin kyseenalaiseksi. Kiinnostava havainto on, että usein huoruussyytöksiin liittyi miehen työsiirtolaisuus. Mies saattoi lähteä esimerkiksi rautatietyömaalle kauas pois kotoa ja viipyä matkoillaan joskus vuosikausia. Miehen palattua nainen oli löytänyt uuden miehen, oli raskaana tai oli jo synnyttänyt lapsen toiselle miehelle. Yhdessä tapauksessa asetelma oli päinvastainen: nainen oli lähtenyt Amerikkaan kahdeksi vuodeksi ja palattuaan huomasi miehellään olleen suhteen piian kanssa.
Avioerojen määrä oli tutkimusjaksona avioliittojen määrään nähden hyvin alhainen. Tosin käräjäpöytäkirjoihin ovat tallentuneet vain viralliset ja riitautetut erot, yhteisestä sopimuksesta saatettiin erota muutenkin. Yleensä eroa haettiin toisen karkaamisen perusteella, mikä saattoi myös olla puolisoiden keskenään sopima menettely. Tuohon aikaan oli tavallista miehen karkaaminen ulkomaille. Karkaaja saattoi olla myös nainen, joka pelastautui väkivaltaisesta avioliitosta. Karkaus olikin usein puolisoille helpoin tapa saada avioero.
Kuten edellä todettiin, käräjäpöytäkirjoihin tallentuivat yleensä vain tapaukset, joilla oli silminnäkijä. Suosittu yhdyntäpaikka näyttää ollen sänky, kuten myös ulkorakennukset tai muut erilliset tilat. Sänky tai muu nukkumatila edustivat nimenomaan julkisen aluetta, jossa toimijoiden lisäksi saattoi olla paikalla muitakin henkilöitä. Outoa kyllä, monessa tapauksessa yhdyntäpaikka ei käy ilmi (s. 76).
Myös kotikäsitysten erilaisuus nousee aineistosta esiin. Sanat koti ja äitiys puuttuvat tyystin tuomiokirjateksteistä, vaikka syytteiden aihepiirin perusteella voisi olettaa toisin. Käsitteet ovatkin myöhemmän ajan tuotetta, useimmilla palkollisilla ei kotia ollutkaan nykyisessä mielessä. Edes nukkumasija ei ollut pysyvä, saati oma tai yksityinen.
Lukiessani perinteentutkijana Pohjola-Vilkunan tutkimusta heräsi kysymys aineistoviittausten ja tulkintojen välisestä suhteesta. Kirjoittaja näyttää joskus heittelevän ilmaan väitteitä, joita ei sidota mitenkään aineiston analyysiin. Tarkastelutapa jättää lukijalle paljon avoimia kysymyksiä ja toiveita tarkemmasta etnografisesta otteesta. Taustalla näkyvä sosiologian traditio nojaa toisenlaiseen tutkimuskäytäntöön, jossa korostuu tulkintojen esittäminen. Sukupuolitutkimuksen ja perinteentutkimuksen piirissä olisi kuitenkin paljon käyttöä tutkimuksille, joissa analysoitaisiin huolellisesti dokumentoituja konkreettisia aineistoja samalla pohtien sellaisia suuria kysymyksiä, kuin yksityisen ja julkisen, erotiikan, seksin ja sukupuolisuuden teemoja. Pohjola-Vilkuna on tälle tielle onneksi jo astunut.
Käräjäpöytäkirja-aineisto houkuttelee myös miettimään luvattomuuden ja luvallisuuden, säännön ja poikkeuksen välistä kulttuurista problematiikkaa. Kuvaako oikeustapaus yhteisön kannalta normaalia vai poikkeavaa, hyväksyttyä vai tuomittavaa käyttäytymistä ja missä suhteessa? Miten oikeustapausten tulkinta voidaan yleistää koko yhteisöä koskevaksi?
Koska mikään kulttuuri, yhteisö tai ryhmä tuskin edustaa vain yhtä moraalisäännöstöä tai näkemystä, olisi kiinnostavaa pohtia esimerkiksi Saarijärven tapauksessa, kenen kannalta toiminta on luvatonta - oikeuden, kirkon, julkisen moraalin, yksilön vai kyläyhteisön kannalta? Onko talollisen poika kenties haastettu oikeuteen, ei niinkään luvattoman seksisuhteen, kuin suhteen seurausten hoitamatta jättämisen vuoksi? Ehkä talollisen seksisuhde piian kanssa kuuluikin asiaan, mutta ei lapsen elatuksesta kieltäytyminen? Mikä siis oli luvatonta?
Sinikka Vakimo, FL
Perinteentutkimuksen assistentti
Joensuun yliopisto
sinikka.vakimo@joensuu.fi