On huikaisevan kaunis kevätpäivä. Aurinkoa, jäätä. Karuja kallioisia luotoja, saaria, horisontin vaalea, kirkas viiva.
Istun ikkunalla, poika leikkii autoillaan, ajaa niitä parkkiin ja pois parkista. Mietin tulevia päiviä, edessä olevia arkistoretkiä. Tämän saman meren yli kulkivat vähän pohjoisempaa pakomatkalle karjalaiset, inkeriläiset ja eestiläiset 48 vuotta sitten. Heidän jälkiään olen etsimässä. Mahtaako Tukholman kirjastoista tai arkistoista löytyä kirjallisuutta tai asiapapereita, joissa heidän vaiheistaan kerrottaisiin jotakin?
Olen aikaisemmin tavannut muutamia heistä, erityisesti karjalaisia. Joukko on käynyt vähiin. Vain muutamia on enää elossa kertomassa vaiheistaan. Tiedän, että pakomatkalle lähdettiin usein salaa meren tai pohjoisempana joen jään yli hiihtäen. Haaparannassa oli odottamassa leiri, johon majoituttiin karanteeniin muutamiksi viikoiksi odottamaan asioiden selviämistä. Sieltä matka jatkui metsätöihin tai tehtaisiin etelämmäs. Usein etsiydyttiin toisten kaltaisten lähelle.
---
Ajatukseni etsiytyvät kotiin. Mies ja pieni tyttäreni näkyvät kuin selvemmin tänne, merelle. Aamulla tuntui vaikealta lähteä. Kun heräsin, oli pienen tytön kapea selkä vieressäni. Kuului nukkuvan tasainen hengitys.
Tässä me olemme matkalla, puolet perheestä. Puolet on kotona. Ei tunnu pahalta olla matkalla, vaikka tiedän että puolikkaat ovat kokonaisia vain yhdessä.
Karjalan pakolaiset, nuo haastattelemani - eikö joku heistä ollut juuri tällä tavalla lähtenyt Vienasta Suomeen, kun raja yllättäen sulkeutui?
Epäonnistuneen Karjalan kansannousun jälkeen lähti tuhansia pakolaisia ylittämään rajaa Suomeen, he joutuivat matkalle yllättäen ja hädässä. Mutta sitten kun tilanne rauhoittui, ylittivät monet vielä rajaa puolin ja toisin. Kaikki ylittäjät eivät ehtineet haluamalleen puolelle rajan yhtäkkiä sulkeutuessa.
Kun ajattelen sellaista mahdollisuuttakin, että minulle kävisi niin - en ymmärrä miten siitä voisi selvitä. Raja lävistäisi koko elämän, alusta loppuun. Siitä tulisi maailmani jäsentävin tekijä. Miten voisin enää olla kokonainen?
Minulle tulee mieleen monta sellaista tapaamaani karjalaista, jotka ovat selvinneet menetyksistään huolimatta hyvin. Sitä paremmin, mitä enemmän läheisiä on ollut mukana. Sitä paremmin, mitä lämpimämpi ihmissuhde on löytynyt paon jälkeen uusista oloista.
Mutta tulee mieleen myös heitä, joille 70 vuotta sitten, jo lapsena tapahtunut ero äidistä, isästä ja sisaruksista on edelleen kipeä haava.
---
Raja? Raja tulee esille karjalaisten kertomuksissa tämän tästä. Luulen että se tulee keskusteluihin aina, kutsui sitä tai ei.
Raja jakaa elämänkokemukset ja maailmankuvan, entisen ja nykyisen, synnyinmaan ja vieraan. Usein ero tämän- ja tuonpuolisen välillä on hätkähdyttävän selvä.
Rajan takana on synnyinseutu ja lapsuus, ehkä nuoruuskin. Rajan takana on koti, oma kylä, tutut ihmiset - MAISEMA JOHON ON JUURTUNUT. Rajan takana on KODIN USKONTO, äidin ja isän ja isovanhempien välittämä. Rajan takana on suku, tai osa siitä.
Rajan tällä puolella ovat pakolaisen ensimmäiset, usein raskaat kokemukset. Harhailuvuodet, toimeentulon ja työn etsintä, työläs paluun ja asettumisen välillä kulkeminen, jonka ratkaisivat lopulta vasta sotavuodet. Siihen asti useat uskoivat paluun mahdollisuuteen, ja jotkut myös palasivat.
Sota-aika merkitsi monille ensimmäistä mahdollisuutta käydä kotiseudulla. Se oli rajanylitys, mahdollisuus "antaa takaisin" suurelle viholliselle, joskus myös mahdollisuus osoittaa kotiseudun tuntemusta eri tehtävissä.
Sotien jälkeen raja sulkeutui kokonaan. Kun inkeriläisiä luovutettiin takaisin, jatkui monen karjalaisenkin matka Ruotsiin. Raja ylittyi taas. Ymmärrettiin, ettei Karjalaan ole menemistä. Myös karjalaisuus, omanheimoisuus, painui hiljaisuuteen, maan alle. Karjala-kerhot kiellettiin rauhansopimuksen vastaisina.
Vuosikymmenten jälkeen alkoivat arat rajanylitykset. Sukulaisia etsittiin milloin Punaisen Ristin, milloin tuttujen avustuksella. Raja alkoi raottua. Sukulaisia löytyi sieltä ja täältä. Tavattiin lyhyesti suurissa asutuskeskuksissa, Murmanskissa, Leningradissa. Aluksi tuskin uskallettiin puhua.
Vasta 1980-luvulla alkoivat todelliset rajanylitykset. Tehtiin matkoja lähikyliin, kotikyliin, sukulaisiin, tuttuihin - sinne, mistä heitä vielä löytyi.
Alkoi rajan luoman historian uudelleen kirjoittaminen. Tapahtumasarja, jonka toteutumispaikkoina olivat pirtit ja tuvat, pientareet ja tiet. Kertojina - ja maailmankuvan muuttajina olivat kokijat itse.
Voiko historiankirjoitus koskaan muuttaa yksityisen ihmisen maailmaa niin paljon, kuin nämä uudelleen ja uudelleen toistuvat kertomukset ovat muuttaneet? Mitä teille sitten tapahtui? Kuka meidän taloomme muutti? Kuka pui viljan? Löysittekö te meidän kätköjä sieltä talon takaa?
Historiantaju, kuva tapahtumien kulusta, OMA HISTORIA, muutti muotoaan. Joskus kuulijasta tuntui siltä, että kertomukset vyöryivät kuin kevätjoki jäiden alta.
Miten vapauttavaa oli saada vastaus kauan vaivanneisiin, usein arveltuihin kysymyksiin. Enää ei tarvinnut luulla, arvella, miettiä rajan tällä puolella. Nyt saattoi kysyä, ja sitten tietää!
Jaettu kansa, rajan jakama, lähti etsimään vastauksia kysymyksiinsä. Jaetut suvut, jaetut ihmiset lähtivät etsimään kadonnutta puolikasta, sitä ikävöityä - täyttämään tyhjää, mutta täydeksi tarinoitua ja muisteltua kokemuksilla, kosketuksilla, hajuilla ja äänillä.
60-70 vuotta rajan kahdella puolella, jaettuna. Jos ei itse rajan toiselta puolelta lähteneenä, niin kuitenkin sen läsnäolon tunteneena. Tuonpuolinen, todellinen maailma ei ollut rajalla jätettävissä, se on kuulunut pakomatkaan ja sen jälkeiseen aikaan erottamattomasti - ja kuuluu aina.
Suhtautumistavat vaihtelevat. Joku ei halua lähteä katsomaan, ei rikkoa muistoja - mutta hän kuulee silti. Joku haluaa lähteä, haluaa rakentaa entistä kotikylää, sen kirkkoa ja kylää, osallistua siihen omin käsin.
Kaikille kadonnut kuitenkin on avautunut. Se kulkee mieleen ja kotiin kirjeissä, korteissa, kertomuksissa, valokuvissa. Se on läsnä, enemmän kuin poissa - ja enemmän kuin koskaan ennen.
---
Olemme paluumatkalla. Poikani ajaa taas autoilla laivan lattiamatolla. Takana on kolme kiireistä päivää Tukholman arkistoissa. Karjalan pakolaisten salaisuus avautui vähän, uusi matka odottaa.
On ilta, ulkona aivan pimeää. Edessä näkyvät toisen suuren laivan valot. "Äiti, isä tulee meitä vastaan", sanoo poika. Hän on jo monta kertaa tarttunut vaivoin ylettämäänsä kolikkopuhelimen luuriin ja sanonut, että soittaa isälle. Hän luettelee kaikki mukavat paikat, joita Suomessa on. Koti, mummolat, kesämökit. Ja kaikki pikkuautot.
Pian olemme kotona, odotus täyttyy.
Hyry, Katja 1994: Rajakansan historia ja historian kokijat: Vienankarjalaisten vaiheet 1900-luvulla. Lisensiaatintyö. Uskontotieteen ja folkloristiikan laitokset, Helsingin yliopisto.
Laaksonen, Pekka & Mettomäki, Sirkka-Liisa (Toim.) 1993: Kauas on pitkä matka. Kirjoituksia kahdesta kotiseudusta. KSVK. SKS.
Sihvo, Hannes & Sallinen, Kari (Toim.) 1990: Karjalani. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö.
Katja Hyry, FL
Helsingin yliopisto