Teoksen kehystys "tutkimuksia kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta" hylkää folkloren ja perinteen. Kysymys on ajattelusta. Tässä Satu Apo liittyy Seppo Knuuttilan Kansanhuumorin mielen ja Anna-Leena Siikalan Suomalaisen samanismin seuraan, mutta tuo myös mieleen 60-luvun naureskelun sellaisille tutkimuksille kuin Virkamiehet ja herrat suomalaisissa sananlaskuissa: voidaanko muka folkloresta päätellä mitä kansa on ajatellut. Apo ei tätä asiaa eksplisiittisesti pohdi, mutta hänen tulkintansa vakuuttaa. Eivät ihmiset turhan takia ja kerääjien iloksi ole perinnettä säilyttäneet. Kyllä sillä on ollut merkitys heidän oman maailmansa jäsentäjinä. Tutkijan tehtävä on yrittää mennä "perinteenkannattajien" nahkoihin ja miettiä millaiselta heidän maailmansa näyttää. 1800-luvun maalaisihmisten ja 90-luvun helsinkiläisopiskelijoiden maailman ymmärtämisessä on kysymys periaatteessa samasta asiasta. Sekä eksotisoinnista että samaistumisesta.
Naisen väki on Suomessa ennennäkemättömän subjektiivista folkloristiikkaa. Tutkija panee tulkitessaan likoon tutkittavansa, kollegansa ja perinteen kerääjät yhtä hyvin kuin itsensä myös henkilöinä, oman sukupuolensa, ikänsä, sosiaaliluokkansa ja henkilöhistoriansa kautta. Folklore ei ole anonyymia eivätkä sen tutkijat objektiivisia. Satu Apo keskustelee sekä aineistonsa että kollegojensa että modernin itsensä kanssa: on virkistävää lukea tekstiä, jossa nämä tasot kuitenkin pidetään eksplisiittisesti erossa toisistaan.
Naisen väen nimiartikkeli on herkullinen tutkimuksellinen aluevaltaus, itse asiassa kauan odotettu. Vihdoinkin saadaan julki edes pieni kurkistus kalevalaisista loitsuista avautuvaan talonpoikaisten ja ehkä hyvinkin arkaaisten suorasukaisen eroottisten mielikuvien maailmaan. Sen tutkimisessa on töitä muillekin. Itse asiassa tämä runosto on varmaan useimmille lukijoille niin tuntematonta, että aineistositaatteja olisi saanut viljellä huomattavasti avokätisemmin.
Kirjoitan tätä Suomenselän korvessa Pylkönmäen Kukon kylällä ja Naisen väkeä lukiessani oivallan miksi minun, pidättyväisen helsinkiläisen virkamiesperheen kasvatin, on vaikea seurata ja joskus mahdotonta ymmärtää sitä kylän naisten avoimen seksuaalista verbaali-iloittelua, johon täällä törmään. Se on herrojen katseilta piilossa olleen elämänasenteen ilmausta, jolla on syvät juuret.
Toinen aluevaltaus on kirjallisuuden ja folkloren rajan ylitys uudesta kohdasta. Tähän asti kirjallisuus & folklore -asetelma on tuottanut lähinnä sellaisia tutkielmia kuin folkloren käyttö kirjailija X:n tuotannossa. Syntyy mielenkiintoista tulkintaa kun Aleksis Kiveä tai Elias Lönnrotia lähestytään perinteenkannattajina ja heidän rakentamiaan kirjallisia maailmoja yhtä aikaa sekä tekijöiden sukupuolen ja henkilöhistorian että heidän oman taustakulttuurinsa viitekehyksestä. Satu Apo osoittaa vakuuttavasti, ettei esimerkiksi Kiven naiskuva kaipaa selityksekseen ylenmääräistä psykologisointia vaan on itse asiassa 1800-luvun uusmaalaiselle talonpoikaismaailmalle hyvin tyypillinen. Tulee mieleen Martti Haavion Piispa Henrikin ja Lallin tai Väinämöisen kysymyksenasettelu: minkä maailman ääni tekstistä kuuluu? Sinänsä siis itse asiassa perinteinen folkloristinen kysymys. Sitä voisi kokeilla muihinkin kaunokirjallisiin teoksiin.
Kirjoitetun ja kirjoittamattoman kirjallisuuden rinnakkainelon kysymykset ovat tietenkin saduntutkija Apon vahvaa alaa muutenkin. Niinpä ei ole yllätys, että tässäkin yhteydessä näytetään selvästi kuinka turhaa on suullisen ja kirjallisen esitysmuodon periaatteellinen erossa pitäminen silloin kun yritetään lähestyä ihmisten arvoja ja mielikuvia. Vertailtaessa kansansatujen ja taidesatujen maailmoja olennaista on se yhteiskuntaluokka, jonka viihteestä puhutaan: talonpoikaistupien ja tukkikämppien unelmat ovat erilaisia kuin porvariston lastenkamareiden.
Apo näyttää myös konkreettisesti sen jo lähes kaikille kansankulttuurin tutkijoille ainakin periaatteessa selvän seikan, että henkinen ja aineellinen kuuluvat yhteen. Kulttuurin verbaalisia ja rituaalisia aineksia, "henkistä kansanperinnettä" ei voida pätevästi tulkita ilman historiallisesti muotoutuneen yhteiskuntaelämän ja aineellisen kulttuurin, elinkeinojen ja muiden elämän kovien reunaehtojen tuntemusta. Joskus tässä tulkinnassa tarvitaan hyvinkin yksityiskohtaista etnografista tietoa.
Itse asiassa seuraavaksi odottaisikin tämän akateemisen kulttuurirajan ylityksiä kansatieteen puolelta: miten aineellisen kulttuurin tulkintaotetta rikastaa suullisen perinteen mukaanotto.
Folkloristit ovat maailman sivu turvautuneet työssään kirjoittavaan kertojaan, perinnearkistojen vastaajaan tai kilpakeräyksen osanottajaan, jonka välittämää tietoa on kuitenkin joskus - etenkin nauhoitettujen haastattelujen yleistyttyä lähes normiksi - pidetty jotenkin epäilyttävänä: eihän kukaan tiedä onko kyseessä oikea suullinen perinne, ainakaan jos ei ole toisintoja. Ajatteluun viittaavan kehyksensä mukaisesti Satu Apo rehabilitoi artikkelissaan tämän suomalaisen folkloristiikan sine qua non tekijän ja osoittaa samalla, että tässä arkistojen näkymättömän työmyyrän muotokuvan piirtämisessä olisi isonkin tutkimuksen paikka.
Perinteisestä poikkeava tutkimusasetelma on myös artikkelissa naisten henkilökohtaisesta mytologiasta. "Perinneaineistona" tässä toimivat populaarikulttuurin virtuaalimaailmat, informanttina jokainen meistä, joka hyödyntää kulttuurinsa tarjoamia kuvia oman identiteettinsä rakentamisessa kuten Marina Takalo vienalaista satuperinnettä tai tämän päivän tytöt L.M. Montgomeryn kirjailevia sankarittaria.
Perinteenlajeilla ei Naisen väessä elämöidä. Silti rivien välistä on kaiken aikaa luontevan itsestäänselvästi luettavissa folkloristinen perusoivallus erilaisen perinteen eri viestintäarvosta.
Kun 1977 kirjoitin Spectrumiin yhteiseksi omaisuudeksemme otaksumaani folkloren määritelmää, käytin hyväkseni vanhaa lukuisilla peruskursseilla kaluttua viiden kriteerin patteristoa, jonka mukaan folklore on suullista, anonyymia, kansanomaista, stereotyyppistä ja yhteisöllistä. Satu Apo osoittaa, että folkloristista mielikuvitusta voidaan hedelmällisellä tavalla soveltaa paljoon muuhunkin kuin perinteisen määritelmän mukaiseen folkloreen.
Outi Lehtipuro, FL
Tutkija
Folkloristiikka
Turun yliopisto