Laulutilanteissa traagiset aiheet esitettiin eri melodialla kuin muut laulut. Ennen naidun naisen runo, Laivassa surmattu veli ja Tytärten hukuttaja kuuluivat Inkerin kalevalaisten runojen joukossa n.s. vakaviin lauluihin, joita laulettiin kerääjien saamien tietojen mukaan "pitkällä" tai "vienolla" äänellä hitaasti liikehtien, vastakohtana "tihtiin" lauletuille, nopeille, paritanssina esitetyille lauluille.(2) Nämä aihepiiriltään kuolemaan liittyvät elämän allegoriat olivat ainakin kerätyn aineiston painotussuhteista päätellen yleisesti esitettyjä lauluja: miehen uskottomuutta, lasten katoamista ikiajoiksi miehelään ja oman veljen ja sisarusparven menettämistä kuvaavat laulut olivat siis inkeriläisten naisten lauluston ydinainesta. Edellä mainitut runoaiheet, samoin kuin Hanhi kadonnut, Myyty neito, Oljamissa käynti, Kouluun kotoa ja Vesitiellä viipynyt neito muutamia mainitakseni, liittyvät kaikki lapsuuden kodin ja sisarusparven, lasten tai miehen menettämisen pelkoihin ja kokemuksiin.(3)
Miehisinä sankareina kunnostautuvat vaimonsa tappaja ja väkivaltainen kosija Iivana Kojosen poika tai Uro umpiruotsalainen tai sisarensa turmelija Turo tuima, mies katala. Sankarien nimet kuitenkin risteilevät runosta toiseen ja esimerkiksi Iivana Kojosen poika on yhtä hyvin Hekon runon kiivas kosija, Ennen naidun naisen runossa vaimonsa paloittelija taikka myyttiseen maailmaan ansiotyöretkelle lähtevä Tuonelta kosinnan itsepintainen uros, joka ottaa minkä tahansa ansiotyön tehdäkseen, "ennen kuin ilman ollakseen". Antrus Kojosen poika ja Untermaan Ylermän Yrkkä ovat myös kosinta-aiheisen Anteruksen runon sankareita.(4) Päähenkilön vaihtelu on ilmaus tähän tematiikkaan liittyvien runojen produktiivisuudesta Länsi-Inkerin naisten lauluohjelmistoissa, ja toisaalta se kertoo myös monitasoisista linkeistä runoaiheiden välillä. SKVR:n Keski-Inkerin osissa Iivana Kojosen poika on hallitseva sankari Tuonelta kosinta -runossa (16 muistiinpanoa). Antero Ylisen (tai utala) poika on toisella ehdokassijalla (14 muistiinpanossa), tai sitten kerronta on minämuotoista.(5) Antero Ylisen poika taas on sankarina sukua Anterus pyhäjoelta -ritariballadin sankarille. Osa Tuonelta kosinnan Keski-Inkerin versioista päättyy samalla tavoin kuin mainittu balladi (ja myös osa inkeriläisen Anteruksen runon muistiinpanoista), morsiamen sairastumiseen ja kuolemaan.(6) Inkerin luterilaisten Tuonelta kosinnalla, Anteruksen runolla ja Anterus Pyhäjoelta-balladilla on siis yhtenevyyksiä, jotka oikeuttaisivat myös diakroniseen retkeilyyn lähimaastossa. Asian voisi ilmaista niin, että inkeriläiset Anterus-balladin vastineet ovat omaksuneet suureksi osaksi inkeriläisen kosintarunon super-, makro- ja mikrostruktuurin. Tämä huomio vaatisi oman tutkielmansa.(7)
Runoaiheet ja sankarien nimet muodostavat siis intertekstuaalisia verkostoja, samoin myös säeaines, joka ei sekään ole kotiutunut yhteen ainoaan runoaiheeseen. Esimerkkinä tästä on vaikkapa kertausjakso, jonka soikkolalainen Mapu Uudestakylästä on liittänyt Ennen naidun naisen tappo -runoon. Iivana Kojosen poika yrittää paeta surmattuaan vaimonsa ja saatuaan Konnun neidoilta epäävän vastauksen kosintaansa. Toisaalla samankanltainen jakso on liitetty esimerkiksi anoppilasta karkuun lähteneen tytön pakomatkaa kuvaavaan, kerronnaltaan minä-muotoiseen Maie kadonnut -runoon.
SKVR III, 1: 1231. Säkeet 76 - 99.
Ennen naidun naisen tappo, laulaja: Mapu Uudestakylästä
Ivvaana K[oijoisen] p[oika],
löi vaa kahta kämmentää,
viippais viittä sormuistaa:
"Jo tein tuhhooa työtä,
ravvan t[yötä] raiskaelin!"
Mäni hää niitylle pakkoo:
"Oi niitty, ota minnuua!"
"Mihepä miä sinnuua?
itse ravvoin raisutaa
ja kokkasella korjataa."
Mäni metsää pakkoo:
"Oi metsä, ota minnuua!"
Metsä v[aite] vast[aeli]:
"Mihepä m[iä] s[innuua]?
alt oon harva, päält oon tihti,
keskeltä läpi näkkyy."
Mäni kaivoo pak[koo]:
"Oi k[aivo], ota m[innuua]!"
Kaivo v[aite] v[astaeli]:
"Mihepä miä sinnuua?
itse uhluill' uikitaa,
korennoilla kannetaa."
SKVR III, 2: 1446. Säkeet 27-54.
Maie pakoon, laulaja: Väärnojan Kati
Mänin miä kaivoo pakkoo,
mäninpä kaivon kallahalle.
Nii hää sanoin sanneeli:
"Oi kaivo, ota minuista!"
Kaivo vasse vastaeli:
"Mihepä miä sinuista?
Miä uhluin ulpitaa,
miä napoin naaoitaa,
ja kapoilla kannetaa,
saaviloilla saatellaa,
heposille juotetaa,
siä täältä lövvetää,
miä päälle pieksetää."
Mihepä Maije, kuhupa M[aije]?
Maije niitylle pakkoo:
"Oi niitty, ota minuista!"
Niitty vaite vastaeli:
"Mihepä miä s[inuista]?
Miä ravvoin raisitaa,
teräsravvoin temmoitaa,
haravilla hapsitaa,
karhahille kannetaa,
sioille silitää,
lapohille laaitaa,
keolle keritetää,
kuormin vieää kottii,
heposille syötetää,
siä täältä lövvetää,
miä päälle pieksetää".
- -
Maien runossa vastaantulokertauksen ydinelementteinä pitkine kertojaksoineen esiintyvät tässä muistiinpanossa vielä meri ja metsä. Näitä kertausjaksoja voi verrata esimerkiksi Luojan virren Neitsyt-Marian pakomatkan kuvauksen vastaantulokertaussarjaan tai Lunastettavan neidon omaistenvertailukertauksiin. Ainakin runot Ennen naidun naisen tappo, Laivassa surmattu veli, Myyty neito, Oljamissa käynti, Sotaruno, Sotasanomat, Tytärten hukuttaja, Untamo ja Kalervo sekä suureksi osaksi Tuurikkaisen runon, Pilviin viedyn neidon ja Viron orjan ja isännän muistiinpanot, rakentuvat kertovan aineksen ja dialogien jaksottelulle. Hyvin usein dialogeissa siirrytään kolmannesta persoonasta minä-muotoon. Valtaosaa näistä runoista yhdistää myös yhteinen formulavälineistö, etenkin silloin, kun johtolause- ja puhutteluformuloiden kautta siirrytään kertovasta esityksestä oratio rectaan, kuten edellä aineistoesimerkeissä.
Runon inkeriläisen version pääpiirteittäinen sisältö on tiivistelmänä esitettynä seuraavanlainen:
1. Hannus Saaren saksalainen; Iivana/Ignatta Kojosen poika/koira lähtee Konnulta kosimaan Kaloiniemen kassapäätä.
2. Kosittaessa neito käskee miehen surmata ensin entisen vaimonsa - vasta sitten hän suostuu kosintaan.
3. Mies palaa kotiin ja kyselee vaimon olinpaikkaa ja saa lapsiltaan kuulla hänen olevan saunalla kylpemässä.
4. Hannus/ Iivana/ Ignatta käskee vaimonsa kylpeä viimeisen kerran ja pukeutua parhaimpiinsa.
5. Vaimo (Helena/Elina/Eeva) kylpee, aavistaa pahinta ja anoo armoa mieheltään tai pyytää apua kyläläisiltä.
6. Mies kuitenkin surmaa vaimonsa, sirottelee ruumiin jäsenet suohon/metsään/niitylle ja palaa kotiin.
7. Lapset itkevät emoaan, isä lupaa tuoda tilalle entistä paremman. Lapset epäilevät, että isä tuo vitsan vinguttajan, ei pään silittäjää.
8. Hannus/Iivana/Ignatta lähtee uudestaan kosimaan Konnun koreaa neitoa, Kaloiniemen kassapäätä, mutta saa epäävän vastauksen: -Tapoit naisen ennen naidun, taidat tappaa minutkin.
Tarkasteltaessa laajaa kalevalaista runoaineistoa huomio kiinnittyy siihen, että joissakin tapauksissa lyhyetkin runomuistiinpanot muodostavat johdonmukaisia juonikokonaisuuksia. Toisin sanoen: makrostruktuurin elementit saattavat muistiinpanon lyhyydestä huolimatta olla tallella. Lisäksi on joukko ydinformuloita, jotka toistuvat suurimmassa osassa aineistoa suhteellisen vähän varioiden. Nämä ovat siis isomorfisia ja lajityyppisiä elementtejä. Useita runoaiheita yhdistävä ydin olisi osassa tapauksia haluttaessa propositionaalistettavissa ylemmän abstraktiotason (makro)lauseiksi.(8) Mahdollisuus tällaisten mallien laatimiseen on olemassa, vaikka poikkeuksien ja yhä uusien, eri suuntiin risteilevien runolinkkien määrä kasvaakin sitä suuremmaksi, mitä enemmän yksiköitä on käsiteltävänä.
Alla on asetettu tästä runoaiheesta rinnakkain kaksi Länsi-Inkerin Soikkolasta kerättyä muistiinpanoa, seuraten esitetyn tiivistelmän kategorioita. Selvästi poikkeavat säkeet ovat eri riveillä, toisiaan muistuttavat samalla rivillä. Tällä tavoin variaatio ja laulajien eri versioiden yhtäläisyydet tulevat selvemmin näkyviin.
Säätinän Naastoin (Naastoi 1) 70-säkeinen versio on julkaisematon, pikakirjoituskokoelmista löytynyt arkistomuistiinpano. Se on jäänyt kerääjältä, Volmari Porkalta, puhtaaksikirjoittamatta ilmeisesti siitä syystä, että se muistutti liiaksi jo "talteen saatuja toisintoja". Tarinaisten Naastoin (Naastoi 2) Alavalle esittämä runo on 19 säettä pitempi. Ero ei ole kuitenkaan vain kvantitatiivinen, vaan myös kvalitatiivinen. Runoissa on 42 yhteisiksi katsottavaa säettä - keskinäisesti poikkeavia säkeitä on Säätinän Naastoilla 28, Tarinaisten Naastoilla 47. Käytännössä tämä ero ilmenee siten, että ensin mainittu on tiukemmin pitäytynyt juonen välittämiseen riittävissä, alueen konstanteissa ydinelementeissä, kun taas jälkimmäinen on ryhmitellyt runon toisistaan erottuviksi kerronnallisiksi kokonaisuuksiksi käyttämällä runsaasti kertoa, liittämällä siihen muista yhteyksistä tuttuja formuloita ja niveltämällä yleensäkin runokuosiin yleiskäyttöistä säevarastoa.
Edellä sanottu käy selvästi ilmi runon ensimmäisistä jaksoista. Naastoi 1:lla on ainoastaan yksi päähenkilön nimeävä aloitussäe, kun taas Naastoi 2 käyttää kertoa ja kuvailee Ignatan varustautumista matkalle käyttäen kenkimisformulaa (säkeet 2-4), joka tunnetaan lukuisista muistakin kosinta-aiheisten runojen muistiinpanoista.(9) Kosintaa kuvaavaan jaksoon Naastoi 2 on liittänyt myös Tuurikkaisen runossa käyttämänsä puhuttelu- ja vastausformulan (säkeet 12-15, kertauksena säkeet 20-21).(10) Naastoi 1:lta kosintajakso puuttuu kokonaan, samoin juonen etenemisen kannalta olennainen kehotus tappaa entinen vaimo. Hän on kuitenkin noudattanut runon alussa soikkolalaisen paikallistradition yleisimpiä säevalintoja, jotka löytyvät myös Naastoi 2:lta. Naastoi 1:n laulamien kolmen ensimmäisen jakson säkeistä vain yksi (säe n:o 11: Tuli Konnulta kotiin) puuttuu Naastoi 2:lta. Arkistomuistiinpanosta puuttuvat, tutkijain rekonstruoimat osat on laitettu hakasulkuihin.
Naastoi 1 (julkaisematon) SKVR III, 2287, Naastoi 2
säkeet 1.-16. säkeet 1.-29.
1 1
Ign[atta] Koijoisen koira, Ignetta Koijoisen poikoi,
Ignetta itse Kojjoin,
keñgitti jalat käppiät,
käpiästä kääri paglat, -
mäni Konnulta kossii, Mäni Konnult' kossii,
Konnun korkki tyttölöi, Konnun kolkki-tyttölöjä,
Kalaniemen [kaunoloi]. Kala(n)niemen kaunoloja.
Konnun neiot on [koriat], Konnulla tytöt koriat,
Kala[niemen neiot] podrat, Kalanniemen neiot kaunoit:
kaksin kassoin [hartioilla], kolmin koittanin seläss',
kolmin [koittanin seläss']. kaksin kassoin hartioilla.
2 2
"Lähe, neitoin', minulle,
tunne, neitoin', miulle tulla!"
"En miä lähe sinulle,
en miä tunne siulle tulla;
On siull' entiin emäntä, On siul(l)' naine enne naitu,
[on siull'] naine enne naitu. Saatu on entiin emäntä.
Tapa naine enne naitu,
murra entiin ellääjä,
siis miä lähen sinulle,
siis miä tunnen siulle tulla."
3 3
Ignetta Kojjoisen poikoi
Tuli Konnulta kottii.
hää vaa juussell' kottii.
Nii kysyi lapsiltaa: Niin kyssyy lapsiltaa:
"Kuss' on emonne teijen, "Kussa on emmoinne teijän,
[kussa] armon antajanne. kuss' on armon antajanne,
pään hyvän siloittajanne?"
"On kylässä kylpömässä, "On kylässä kylpömäss',
vallassa valelemassa." vallass' vallaajamass'."
- -
Tässä artikkelissa ei tautologian välttämiseksi vertailla seuraavia jaksoja, joissa Hannus/ Ignatta (4) menee saunalle ja käskee vaimonsa kylpeä viimeisen kerran ja pukeutua parhaimpiinsa, minkä jälkeen (5) vaimo kylpee, tietää surman tulevan ja pyytää apua kyläläisiltä.
Silmäiltäessä muilta laulajilta saatuja saman runon versioita havaitaan, että muillakaan laulajilla nämä jaksot eivät osoita tiukkaa pitäytymistä samaan muottiin. Joltakulta puuttuu olennaisistakin kohdista kertosäe tai suurin osa kokonaisesta sisältöjaksosta. On kuitenkin selviä eroja kerronnallisesti runsaiden ja toisaalta kehyksenomaisten tai (syystä tai toisesta) lakonisten esitysten välillä. Laajempaa aineistoa tarkasteltaessa rajat erilaisten versioiden välillä eivät ole selvästi piirrettäviä. Useissa tapauksissa on löydettävissä samankaltaisia vertailupareja kuin Naastoi 1 ja Naastoi 2.(11) Yleisenä piirteenä kuitenkin on, että runon alkupuoli noudattaa tiiviimmin ja kaavamaisemmin tradition mukaista laulutapaa.
Yksilölliset eroavuudet tulevat tavallisesti havainnollisemmiksi runon loppupuolella.(12) Tästä on esimerkkinä kuudes ja seitsemäs jakso, jonka toteuttamisessa Naastoi 1 käyttää edelleen vähän hyväkseen varioivia kompositiokeinoja. Säevalinta on laulajilla kuitenkin huomattavasti eriytyneempää kuin runon alkupuolella. Toisin sanoen valinnaisuuden määrä kasvaa juonen edetessä kaavamaisesta aloituksesta eteenpäin.
Olennainen ero on runon lopussa, jaksossa 8. Kuten aiemmin on mainittu, Naastoi 1:ltä puuttuu jakso, jossa Konnun neidot kehottavat Ignattaa tappamaan ensin entisen vaimonsa. Naastoi 2 käyttää tässä jaksossa jälleen Tuurikkaisen runon vakiosäkeitä "Lähe, neitoi miulle, tunne, neitoi, miulle tulla" korosteisena kertauksena, mikä toimii runon loppuhuipennuksena.
Naastoi 1 (julkaisematon) SKVR III, 2287, Naastoi 2
40.-53. 50.-71.
6 6
Ig[natta Koijoisen koira, Ignetta Kojjoisen koira
leikkais pään naiseltaa leikkais pään naiseltaa,
niiku kannolta [kapussan], niinkuin naatin nagrihelt'
niiku naati [nagrihilta]. niinkuin kannalt' kapussan.
Saatto suoho sammalii.
Pään pani rannalle kivoiks',
sormet sooho virvilöiks',
hiukset niitylle kuloks'
Korvat koivun lehtyisiks',
silmät seestar-marjaseks';
Nännät paistoi pata-luhass'
7 7
Tuli illasta kottii
Kysytteli lapsiltaa:
"Kussa teijen emoinne on,
kussa armon antajanne."
Lapset itkeet emoja. Lapset itkööt emooja,
kaihojaat kantajaa,
itkööt armon-antajaa,
pään hyvän lakkoittajast'
Ignetta Kojjoisen koira
niin läkkäis lapsillee:
"Elkää itkeä emoja, "Elkää itkeä emoija,
kaihoella kantajaa;
ätti tuopi toisen naisen tuup' ätti toisen naisen,
5:ttä 6[:tta viisahamman],
2 3 kallihimman." kahta kolmia kallihemman,
yheksää ylpiämmän,
kymmenää kuulusamman."
63-70. 78.-89.
8 8
Ig[natta Koijoisen koira], Ignetta Kojjoisen koira
mäni Konnulta kossii, Mäni Konnult' kossii.
"Lähe, neitoin', minulle,
tunne, neitoi, miulle tulla;
tapoin naisen enne naiun,
mursin entisen ellääjän."
Konnun [korkki tyttölöi],
Kala[niemen neitoloi].
Kalaniemen neiot podrat.
Konnun neioit vastasiit:
Tapoit siä entisen [emännän], "Mursit entisen ellääjän,
mursit muoris [entisenki], taijat tappaa i minuist',
muissat murtaa minunki. muissat murtaa minuist';
Em miä lähe siull'
enk' miä tunne siulle tulla."
Mitä kahden laulajan tekstien vertailu kertoo variaation merkityksestä analysoitavalle perinteelle? Laajemman analyysin pohjalta(13) on tiedossa, että myös muissa runoissa Naastoi 1:n ja Naastoi 2:n versioiden väliset erot ja yhtäläisyydet ovat samankaltaisia. Kumpikin hyödyntää seudulla yleisiä konstantteja piirteitä, formuloita ja keskeisrakenteita, mutta runojen tuottamisessa kokonaisuuksiksi Naastoi 2 näyttää hallitsevan runsaan kerron, runoissa vaihtoehtoisesti käytetyn säeaineksen ja toiston tuomat, Inkerin runoille luonteenomaiset variaatiomahdollisuudet. Kaikki sisällölliset ydinpiirteet ovat kuitenkin löydettävissä kummastakin versiosta. Yksilöllisen muuntelun tuottamat erot ovat silti huomattavat.
Tom DuBois kirjoittaa: "Soveltaessamme tätä analyysityyppiä [DuBoisin artikkeli käsittelee Dell Hymesin etnopoetiikkaa] suomalaiseen kansanrunouteen, se antaa meille välineet ymmärtää ja arvioida jokaista tekstiä - - esteettisesti koherenttina kokonaisuutena."(14) DuBois on oikeassa siinä, että ei ole oikeutettua pitää jotakin laulajaa "hyvänä" ja selittää, että jokin toinen tuottaa pelkkiä "sepustuksia". Kaikki kerätyt tekstit eivät ole kuitenkaan välttämättä esteettisesti koherentteja - kenen näkökulmasta nämä arviot lopulta esitetään?
Vaikka jokainen teksti ei ole välttämättä koherentti, ei se tarkoita sitä, etteivätkö epäkoherentit tekstit olisi tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia. Erot eri "runojen" ja niiden lukemattomien esitysten välillä eivät ole vain liukuvia, vaan myös moniuloitteisia.
Tältä pohjalta voidaan lähteä arvioimaan myös vertailevan tutkimuksen kysymyksiä. Runot eivät lainaudu kokonaisuuksina, vaan yhtäläisyydet näkyvät eritasoisina vastaavuussuhteina. Viime kädessä perinnelajin ja oman perinnekulttuurin (ja esitystilanteen) vaatimukset määrittelevät sen, millaista keinovarantojen kokonaisuutta tai rekisteriä käytetään. Muutamien venäläisten balladiaiheiden juonirakenteen keskeiset kohdat ja kuvaelementit ovat levittäytyneet inkeriläiseen perinteeseen laajana, monitasoisena kosketuspintana ja juuri tässä käsitellyille runoaiheille löytyy eniten paralleeleja venäläisestä runostosta.
Suomalainen ja venäläinen eeppinen runosto kuuluvat kehitysvaiheeltaan erilaiseen kerrostumaan. Osaan suomalaisia runoja liittyy piirteitä arkaaisesta, myyttispohjaisesta perustasta, kun taas venäläisissä ns. sankaribylinoissa vanhakantaisimmat piirteet ovat suurimmaksi osaksi syrjäytyneet historiallisperäisten aiheiden tieltä.(15) Venäläiset bylinat kuvaavat suureksi osaksi tapahtumia, jotka on sijoitettu muinaiseen Kiovan valtakuntaan; osaksi niissä heijastuvat mongolivallan aikaiset sotaiset tapahtumat, joskus runojen pohjalla näkyy vanhempi myyttisperäinen kerrostumakin. Suomalaisissa runoissa ei (joitakin ns. historiallisia lauluja lukuun ottamatta) ole selviä liittymiä mihinkään suuren historiallisen aikakauden merkittäviin tapahtumiin, vaikka joissakin runoissa voi hahmotella kaikuja viikinkiajan hengestä.(16) Tämä on yhtenä selityksenä sille, että suomalaisen ja venäläisen runoepiikan väliset lainat ovat melko vähäisiä; se ei sen sijaan selitä sitä, miksi molemmissa runotraditioissa on esitetty samoista aihepiireistä suurehko joukko runoja.
Sekä suomalaisen että venäläisen tradition esittäjät olivat 1800-luvulla runokeruun kulta-aikana suurimmaksi osaksi syrjäseudulla eläviä talonpoikaiskulttuurin jäseniä, pyyntielinkeinojen tai kiertävien ammattien harjoittajia, usein (varsinkin Vienan Karjalan ja Pohjois-Venäjän perinnealueilla) vanhauskoisia. Laulutaito oli kyllä yleistä vielä 1800-luvulla, osin tälläkin vuosisadalla, mutta aktiivinen professionaalinen laulukulttuuri oli syrjäytynyt tai lopullisesti väistymässä. Suomalaisilla ja venäläisillä laulajilla ei ollut elinympäristössään konkreettisia analogioita historiallisen sankariepiikan aiheisiin sillä tavoin kuin esimerkiksi eteläslaaveilla. Oliko perinne, mitä sankarirunouteen tulee, suomalaisilla ja venäläisillä eräänlaisessa suvantovaiheessa, jossa "isien jättämää" perinnettä toistettiin, pidettiin pyhänä, mutta ei uudistettu ennakkoluulottomasti? Ja - oliko kiinteähköjen versioiden kehittämisestä lisäksi tullut normi, jota pitivät yllä paitsi runonlaulajat myös kuulijat? Frommin mukaan monien SKVR:n tekstien pohjalta voi muodostaa käsityksen luku- ja kirjoitustaidottomuutta edellyttävän suullisen prosessointikyvyn, "analfabeetinmuistin" taantumisesta. Teksteistä heijastuu hänen mukaansa "pitkän dekadentin kehityksen tarkka kuva".(17) Frommin käsitys ei saa tukea ainakaan Inkerin alueen lyyris-eeppistä ja myyttistä runoperinnettä tarkasteltaessa, eikä kalevalaisen runoston uudemman tutkimuksen pohjalta ylipäänsä. Tutkimustuloksista heijastuu pikemminkin toimiva, elävä ja produktiivinen kulttuuri kuin taantuneet jäänteet.(18) Sama näkyy myös venäläisten bylinoiden antamasta kuvasta keruun kulta-ajalta, 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta.(19)
Venäläisen ns. sankariepiikan aiheisto ei ole, Lemminkäisen/ Kaukamoisen virren ja muutamien muiden runojen kuvastamia sisällöllisiä ja rakenteellisia muistumia lukuunottamatta, levinnyt suomalaisalueelle. Venäläis-suomalainen vuorovaikutus on keskittynyt lyyris-eeppisiin runoaiheisiin. Näitä lainoja ovat selvitelleet etenkin V. J. Mansikka, Martti Haavio, Matti Kuusi, sekä Felix Oinas.(20) Kalevalaisen runouden venäläislainojen keskittyminen lyyriseen epiikkaan kertoo toisaalta näiden laulujen produktiivisuudesta kummankin kansan keskuudessa ja toisaalta ilmentää lyyrisvaikutteisten eeppisten runojen aihepiirien universaaliutta.
On esitetty, että suomalaisen ja slaavien (nimenomaan eteläslaavien) runoepiikan kompositiossa tavattavat erot johtuvat niiden erilaisesta kulttuuriroolista. Kiparskyn mukaan suomalainen runous sisältää selviä myyttisiä ja rituaalisia aineksia, kun taas slaavien sankarirunoilla on ollut pikemminkin ajanviete- tai viihdytysfunktio. Tämä selittäisi Kiparskyn mukaan, että sanaston ja sisällön muutoksia vältetään kalevalaisessa epiikassa samaan tapaan kuin kosmogonisissa ja vuodentuloa edistävissä rituaaliteksteissä.(21) On todella tietoja siitä, että kalevalaisia eeppisiä runoja on aiemmin käytetty riittitarkoituksiin. Maininnat tällaisesta ovat tosin vähälukuisia, eivätkä tällaiset käytänteet enää olleet kovin yleisiä runonkeruun aktiivisessa vaiheessa 1800-luvulla.(22) Ei ole myöskään yksiselitteisesti todistettavissa, että riittirunojen on oltava sanasta sanaan muistissa. Sitä paitsi merkittävä osa suomalaisista runoista kuuluu ei-myyttiseen kerrostumaan tai lyyris-eeppiseen runostoon. Vanhimmaksi päätellyn kalevalaisen runokerrostuman kiinteys ei aina ole selvästi havaittavaa, eivätkä arkaaista myyttiainesta sisältävät runot välttämätä erotu muista ryhmistä. Vanhimmaksi katsottu runokerrostuma saattaa kuitenkin osassa tapauksia muodostua produktiivisuutensa menettäneistä runoaiheista, joiden näennäinen kiinteys johtuu pikemminkin regressiotendenssistä kuin perinneuskollisuudesta. Yhtenä mahdollisuutena on ollut uusi kehityssuunta. Näin on tapahtunut Inkerissä, jossa myyttisaiheiset runot ovat muuttaneet lajiluonnettaan ja ovat pääosin lähellä lyyristä epiikkaa ja tavallisesti minä-muotoisia.(23) Variaatioherkkyys on siis ainakin tässä osoitus produktiivisuudesta eikä rappeutumisesta.(24)
Edellä sanottu koskee yleensäkin inkeriläistä lyyristä ja traagista epiikkaa. Inkerin naisten lyyris-eeppinen kertomarunous ei ollut kalevalaisen miehisen sankarirunokulttuurin “naisistunut” jäänne, vaan se oli etenkin traagiseen, lyyriseen ja myyttiseen epiikkaan painottuneelta osaltaan aktiivisesti, produktiivisesti tuotettua, täysipainoista runoperinnettä, jonka elinvoiman selittävät runojen sisällön likeiset yhteydet inkeriläisten naisten omaan lähihistoriaan ja kokemuspiiriin.
V.J.Mansikka selittää Suomen ja Venäjän laulualueiden rajan "Kiinan muuriksi", jonka ylitse vaikutteet eivät ole helposti päässeet. Esimerkkinä muurin ylittäneistä runoista hän mainitsee "Iivana Kojosen pojan runon", joka on hänen mukaansa lainasuhteissa yhteen venäläiseen runoon, nimittäin Ivan Godinovitšista kertovaan bylinaan.(25) Vuotta myöhemmin (1907) julkaistussa venäjänkielisessä artikkelissa Mansikka selittää laajemmin laulun sisältöä ja kertoo sen olevan yleinen Inkerissä "v ljubovnyh pesnjah" (rakkauslauluissa). Mansikan tarkoittaman laulun naispuolisena päähenkilönä on Hekko -neito, ja se tunnetaan yleisimmin nimellä Hekon runo. Se alkaa tytön ristiäisten ja nimenannon kuvauksella. Tyypillistä on, että papit luettelevat nimen toisensa jälkeen, mutta huomaavat kaikkiin nimiin liittyvän huonoja ominaisuuksia ja lopulta päädytään Hekko -nimeen. Mansikka olettaa laulun olevan lähtöisin niistä venäläisistä hengellisistä kansanrunoista, joissa kerrotaan “Jeesus-lapsen ristimisestä - yhteisiä ovat papit, kirjat ja epäonnistuneet nimivalinnat vastasyntyneelle”. Artikkelin edetessä Mansikka kuvaa Iivana Kojosenpojan riuskaotteista kosintaa, usein toistuvia ansiotyöelementtejä ja lopulta kihlaparin päätymistä Torajoelle, jossa neito saa surmansa. Ruumiin osat päätyvät anopille, joka "syö tuomiset, mitään pahaa aavistamatta". Mansikka esittää otteita muutamista Ivan Godinovitš -bylinan "toisinnoista", joissa on sisällöllisesti varsin läheisiä vastineita muutamille suomalaisen runon kohdille.(26)
Vertailtaessa Iivana Kojosen pojasta kertovia runoja venäläiseen perinnetaustaan, voidaan löytää suuri joukko yhtäläisyyksiä eri perinnelajeista. Matti Kuusi lähtee liikkeelle kosintarunojen yleisistä keskeisteemoista ja päätyy pohtimaan ansiotyökosinnan mahdottomuuskuvaston elementtien yhtäläisyyksiä, paitsi Ivan Godinovitšin bylinasta, myös P.V.Šeinin ja A.I.Sobolevskin kansanlaulujen kokoelmista, sekä satutoisinnoista.(27) On tähdennettävä, että kilpakosinta- ja ansiotyöelementtien osalta paralleeleja löytyy eri puolilta Euraasiaa, esimerkiksi jakuuteilta, altailaisilta ja tuvalaisilta.(28) Kun tähän lisätään, että useat venäläisen runoston tutkijat pitävät runoa suhteellisen nuorena muunnelmana sisällöltään toisiaan muistuttavista runo- ja proosamuotoisista perinteistä, ja löytävät yhtäläisyyksiä lähikansojen (ukrainalaiset, puolalaiset, serbialaiset) perinteen lisäksi myös mm. Somadevasta,(29) piirtyy kuva kontaktiristikosta, jonka analysoimiseksi on liian yksinkertaista puhua yksittäisistä runoista tai motiiveista ja niiden kulkeutumisesta, vaan pikemminkin perinteen muistista, ajasta ja perinnelajikiinteydestä riippumattomista, perustavista semanttisista merkitysrakenteista ja vakiopiirteistä.(30)
Lähimmäksi Iivana Kojosenpojan venäläisiä juuria on päässyt Felix Oinas. Hän on löytänyt merkittävän joukon yhtymäkohtia, mutta ei niinkään Ivan Godinovitšin bylinaan, vaan venäläiseen balladiperinteeseen. Niiden runoaiheiden joukosta, joissa seikkailee Iivana Kojosenpoika, läheisimmäksi venäläisten runojen vastineeksi hahmottuu runo, josta tässä on käytetty nimeä Ennen naidun naisen tappo (Oinas on käyttänyt nimeä Kaloiniemen neiti.) Runon Oinas on selittänyt venäläisen Fjodor ja Marfa -balladin Inkerissä syntyneeksi mukaelmaksi.(31) Tämä runo todellakin noudattelee venäläisille uudemmille balladeille ominaista korostetun traagista sisältöä. Fjodorin ja Marfan varsin monimuotoisesti risteilevissä versioissa on samoja propositionaalisia ydinkohtia kuin inkeriläisessä vastakappaleessa: kosinta, kosittavan antama kehoitus surmata entinen vaimo, verityö monine yhtäläisine elementteineen, lasten kysely äidin perään, miehen tyynnyttelyt uuden ja ehomman tuomisesta, kosittavan (joskus heitä on useampiakin) kieltäytyminen, jne.(32)
Iivana Kojosenpoika on käännöslaina venäläisen bylinasankarin Ivan Godinovitšin nimestä, mutta runon sisällölliset keskeispiirteet esiintyvät kaikki, tosin lukuisina variaatioina ja vaihtelevissa suhteissa venäläisessä perinteessä. Erityisen lähellä ovat muutamat versiot Fjodor ja Marfa -balladista, mutta myös muissa runoissa on samoja sisältöjaksoja, esimerkiksi balladissa Ruhtinas Roman tappaa vaimonsa ja lukuisissa ns. zhestokij romans (’julma romanssi’) -lajin tuotteissa. On kuitenkin korostettava, että yhtäläisyydet koskevat genrespesifejä piirteitä ja sisällön ydinkohtia, ei pintarakennetta. Venäläis-suomalaiset runosuhteet muodostavat selkeästi erottuvan, mutta lavean kontaktipinnan, jossa yksittäiset konstantit piirteet muodostavat harvakseltaan yksiin sattuvien solmukohtien verkoston.
2. Enäjärvi-Haavio 1949: 156-161; Harvilahti 1992: 19.
3. Ks. esim. Harvilahti 1994: 96-98.
4. Ks. esim. SKVR III, 1: 663, SKVR III, 2: 2725 ja 2777.
5. Ks. Seppälä 1955: 4, 43.
6. Harvilahti 1992: 114; Vrt. Kuusi 1963: 331-332.
7. Tätäkin tehtävää on hahmoteltu jo varhemmin (Harvilahti 1992: 114). Samassa yhteydessä päähenkilön nimen vaihdoksia on pidetty formulakehyksen vaihdettavuuden osoituksena. Myös Matti Kuusi on huomannut saman ilmiön, mutta etsi sille syitä virolaisten runolainojen vaikutuksista. Maria Luukka laittoi Tuonelta kosinnan Porkalle laulaessaan tuiman Turon nimiin, mutta Ruotsalaisen ja Alavan saamissa versioissa sankarina onkin Pietari Pyhä sulhanen, kuten eestiläisessä perinteessä (Kuusi 1983:168; ks. myös Seppälä 1955: 39).
8. Ks. Apo 1986: 42 ja 1994: 200-201; vrt. Siikala 1984: 40 ja Harvilahti 1992: 88-89, 98-105.
9. Ks. SKVR III, N:ot 152, 1216, 1218, 1235, 1821, 2048, jne.
10. Ks. SKVR III, 2286. Tuurikkaisen runo, Naastoi 2, säkeet 10-15.
11. Vrt. esim. SKVR III, 1233, säkeet 1.-15. ja 1235, säkeet 1.-32.
12. Vrt. Kuusi 1983: 183-184: "Useimmissa runoissa on kohtia, jotka kaikki Narvusin suomalaiset laulajat esittävät samoin, ja toisia kohtia - Maria Luukan tapauksessa useimmiten runon loppu - joissa hajonta ja yksityinen stilisointi on suvaittua."
13. Ks. Harvilahti 1992: 178-179.
14. DuBois 1994.
15. Siikala (1986: 86) on todennut, ettei venäläisiä, sotaisten ylimysten toimia realistisesti kuvaavia bylinoita voi rinnastaa arkaaisia myyttiaiheita sisältävään karjalaiseen runouteen ja että yhtenäisen sankariepiikan sijasta löytyy eri kulttuurialueilta erilaisia sankarirunouden muotoja. Vrt. M.Tšistov 1976: 165-179.
16. Rahimova 1996: 3-4, 16-17.
17. Fromm 1987: 67-68. G. S. Kirk (1962: 96) on esittänyt suulliselle perinteelle nelivaiheisen "elämänkaaren", jonka vaiheet ovat originative, creative, reproductive ja degenerate. Tällaisen käsityksen tunnontarkka omaksuminen johtaa päätelmiin, jotka muistuttavat vanhoja evolutionististien perinteen kehityskulkujen teorioita. On kuitenkin kiinnostavaa, että pohjoisvenäläisestä bylinalaulajasuvuista löytyy esimerkkejä perinteen vähittäisestä stabiloitumisesta siirryttäessä vanhemmasta laulajapolvesta nuorempaan. Paras esimerkki tästä on Rjabininien laulajasuku. Vanhin edustaja T.G. Rjabinin kykeni tuottamaan suhteellisen itsenäisiä versioita bylinoistaan, mutta seuraavat polvet tuottivat versioita, jotka jäljittelivät suorastaan tunnontarkasti T. G. Rjabininin luomia versioita. Vrt. Astahova 1938: 71-76.
18. Ks. esim. Tarkka 1994: 294-295; Saarinen 1994: 194-195; Anttonen 1994: 119-120.
19. Ks. Esim. Astahova 1938; Tšernjaeva 1981.
20. Lyyris-eeppisistä novellibylinoista on muoto- ja sisältöpiirteiltään "tarkin" laina on Ogoi ja Hovatitsa -balladi. Venäläisperäisinä on pidetty myös runoja Varkaalle menijä, Ennen naidun naisen tappo, Vesitiellä viipynyt neito ja Pahasulhollinen. Myös runoissa Sotasanomat, Hanhi kadonnut ja Lapsenetsintävirsi on Felix Oinaksen mukaan venäläisiä paralleeleja ja yhteisiä piirteitä löytyy myös Lemminkäisen virrestä ja Laivassa surmatun veljen sekä Suka mereen -runon varoitussarjoista. Legendarunoista Kylvöihme ja Hiiden sepän kahlinta ovat Haavion mukaan venäläisperäisiä. (Ks. Harvilahti 1985: 157-161; Oinas 1969). Näissä runovertailuissa herättää huomiota se, että isovenäläiset paralleelit usein puutuvat ja päätelmät nojautuvat ukrainalaisille tai valkovenäläisille vastineille. Yksi selitys on se, että Venäjällä keruu on keskittynyt sankaribylinoihin, kun taas balladit ja muut lyyris-eeppiset runot ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
21. Kiparsky 1976: 98-99. Vrt. myös Oinas 1987: 235.
22. Ks. esim. SKVR I,1. s. 158, n:o 88b ja Kuusi 1949: 356, viite 1.
23. Ks. Harvilahti 1992: 69-75.
24. Vrt. Tšistov 1980.
25. Mansikka 1906: 40.
26. Mansikka 1907: 11-14.
27. Kuusi 1961.
28. Ks. esim. Putilov 1971: 171, 184, 186-187.
29. Ks. Astahova 1938: 585-587; Trautmann 1935: 362-365; Tšernjaeva 1981: 276-277.
30. Vrt. Gacak 1989: 15-16.
31. Oinas 1969: 19-31.
32. Ks. tarkemmin Oinas 1969.
Apo, Satu 1986: Ihmesadun rakenne. Väitöskirja. Mikkeli.
Apo, Satu 1994: Ale, Spirits, and Patterns of Mythical Fantasy. - Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (eds.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. SKS, Helsinki.
Apo, Satu 1995: Äidin poikia ja epäonnisia kosijoita. Sukupuolten ja perhesuhteiden kuvaus Kalevalassa. - Apo, Satu, Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Tamara Press, Helsinki.
Astahova, A. M. 1938: Byliny Severa. Vol. I. Moskva-Leningrad.
DuBois, Thomas 1994: An ethnopoetic approach to Finnish folk poetry: Arhippa Perttunen's nativity. - In Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (eds.) Songs Beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. SKS, Helsinki.
Enäjärvi-Haavio, Elsa 1949: Pankame käsi kätehen. Suomalaisten kansanrunojen esittämistavoista. Porvoo.
Fromm, Hans 1987: Esseitä Kalevalasta. Rauma.
Gacak, V. M. 1989: Ustnaja epitšeskaja tradicija vo vremeni. Moskva.
Harvilahti, Lauri 1985: Bylinat. Venäläistä kertomarunoutta. Helsinki.
Harvilahti, Lauri 1992: Kertovan runon keinot. Inkeriläisen runoepiikan tuottamisesta. SKS, Helsinki.
Harvilahti, Lauri 1994: The Ingrian Epic Poem and its Models. - In Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (eds.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. SKS, Helsinki.
Kiparsky, Paul 1976: Oral Poetry: Some Linguistic and Typological Considerations. - B. Stolz - R. Shannon (eds.) Oral Literature and the Formula. Ann Arbor.
Kirk, Geoffrey S. 1962: The songs of Homer. Cambridge.
Kuusi, Matti 1949: Sampo-eepos. Helsinki.
Kuusi, Matti 1961: Mitättömistä aineksista. Kalevalaseuran vuosikirja 41. Helsinki.
Kuusi, Matti 1963 (toim.): Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus. Helsinki.
Kuusi, Matti 1983: Maria Luukan laulut ja loitsut. Mikkeli.
Mansikka, V. J. 1906: Das Lied von Ogoi und Hovatitsa. FUF VI. Helsinki.
Mansikka, V. J. 1907: Aleša Popovitš i Ivan Godinovitš v Finlandii. -Etnografitšeskoe obozrenie XXIV/1907.
Oinas, Felix 1969: Studies in Finnic-slavic Folklore Relations. FFC 205. Helsinki.
Oinas, Felix 1987: Venäläiset bylinat ja suomalainen kertomarunous. - Honko, Lauri (toim.), Kalevala ja maailman eepokset. Kalevalaseuran vuosikirja 65. Pieksämäki.
Putilov, B. N. 1971: Russkij i juzhnoslavjanskij geroitšeskij èpos. Moskva.
Rahimova, Elina 1996: Saarelaisepiikka verrattuna venäläisiin sankaribylinoihin. Julkaisematon käsikirjoitus. Esitelmä jatkokoulutusseminaarissa. Helsingin yliopisto, folkloristiikan laitos.
Saarinen, Jukka 1994: The Päivölä Song of Miihkali Perttunen. - In Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (eds.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. SKS, Helsinki.
Seppälä, Pirkko 1955: Tuonelta kosinta. Seminaariesitelmä. Helsingin yliopiston folkloristiikan laitos.
Siikala, Anna-Leena 1984: Tarina ja tulkinta. Helsinki.
Siikala, Anna-Leena 1986: Myyttinen Pohjola. - Kuusi, M. & Laaksonen, P. & Sihvo, H. (toim.): Kirjokannesta kipinä. Kalevalaseuran vuosikirja 66.
SKVR: Suomen kansan vanhat runot 1908-1948. Helsinki.
Tarkka, Lotte 1994: Other Worlds - Symbolism, Dialogue and Gender in Karelian Oral Poetry. - In Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (eds.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. SKS, Helsinki.
Trautmann, R. 1935: Die Volksdichtung der Grossrussen. Band I. Das Heldenlied (die Byline). Heidelberg.
Tšernjaeva, N. G. 1981: Russkie èpitšeskie pesni Karelii. Petrozavodsk.
Tšistov, K. V. 1976: Venäläinen perinnekulttuuri. Helsinki.
Tšistov, K. V. 1980: Variantnost' kak problema teorii fol'klora. Interetnické vztahy vo folklóre karpatskej oblasti. Bratislava.
Lauri Harvilahti, FT, dos.
Tutkija
Folkloristiikan laitos
Helsingin yliopisto