Runonkerääjien matkakertomuksista voi lukea, että laulu Tuurikkaisen ja hänen sisarensa onnettomasta kohtalosta oli ainakin osasina tunnettu myös niillä Inkerin alueilla missä muuta kalevalaista kertovaa runoutta ei enää laulettu (esim. Ahlqvist 1904 (1854), 215). Tässä esityksessä analysoin kolme Inkerin Kaipaalassa laulunsa oppineen ja Vyötermaalla asuneen parantajanakin tunnetun Maria Luukan (Luukkalaisen) eri aikoina eri kerääjille esittämää Tuurikkaisen runon toisintoa. Ensimmäinen on hänen Volmari Porkalle 1883 laulama toisinto (77 säettä), seuraavan kirjasi Vihtori Alava 1892 (88 säettä) ja kolmannen J. Fr. Ruotsalainen vuonna 1900 (81 säettä)(2). Seuraavan keruumatkan Vyötermaalle teki Juho Lukkarinen (1909), mutta hänen ohjelmaansa Maria Luukka ei enää kuulunut. Ei ole tietoa, oliko hän silloin enää edes paikkakunnalla tai elossa.
Inkeroinen Maria Luukka (s. 1849 tai -50, kuolinvuosi tuntematon) ei ollut sellainen "nöyrä kansanihminen", jollaisiksi runonlaulajat usein kerääjien kertomuksissa on kuvattu. Hän oli pikemmin itsestään tietoinen ja taidoistaan ylpeä nainen (Kuusi 1983, 14-15). Muun muassa Vihtori Alava piti Luukkaa yhtenä "teräväpäisimmistä kohtaamistaan laulajista" (Alava 1893, 52), ja tämä osasi suurimman osan Länsi-Inkerissä lauletuista eeppisistä runoista (Salminen 1931, 576). Lisäksi hänen monipuoliseen repertuaariinsa kuului lyriikkaa, häälauluja ja loitsuja. Luukan ensimmäinen puoliso oli kuollut Turkin sodassa ja hänen toinen miehensä Tuomas Tuuli oli kotoisin Koivistosta, savakkolaiskylästä, mutta tämä oli asunut jo lapsesta pitäen Vyötermaalla. Alavan matkan aikana pariskunnalla perheineen (kolme lasta) tuntui olevan erimielisyyksiä kyläläisten kanssa maan- ja talonomistuksesta. Tosin Tuulen 15-vuotias lakia tunteva poika tiesi, ettei hänen perheellään ole mitään hätää: heillä oli oikeus asua ja viljellä maata. Mutta elanto oli silti tiukassa, sillä viisipäinen karja ja "kaikki oli otettu pois". Syytä tähän Alava ei kerro, mutta kyse lienee mainituista omistus- ja hallintaristiriidoista. (Alava 1892, 32-33.) Vaikka Luukan ja Tuulen talous oli huonossa jamassa, Maria ei näytä nöyristelleen runonkerääjien edessä, vaan tuntuu koko ajan säilyttäneen itsetietoisen arvokkuutensa. Maria tiesi olevansa hyvä laulaja ja loitsija. Jos häntä kesken laulannan tarvittiin hoitamaan esimerkiksi lapsen kylvetys, hän lähti oitis ja jätti laulattajan sen kummemmin selittelemättä odottamaan pitkäksikin ajaksi (emt., 33).
Turo tuima poissikkaine,
Turo tuima, mies kavala
Mäni Konnulta kossii,
Konnun korkki neitosii.
Tuolta neitone männöö,
Kaikki maa valastelloo
Valkialta paijaltaa,
Kaikki maa sinertellöö
Siniseltä hameeltaa,
Kaikki maa punertelloo
Punasilta rivoiltaa:
"Tule neitone miulle,
Miule miehelle hyvälle,
Sorialle sulhaselle!
Mie olen mies mesistä tehty,
Sukurista synnytetty,
Syöhän miun sipuliani,
Purehan miun pähkenii."
(SKVR III1: 719, Porkka 1883)
Porkalle Maria Luukka lauloi, että Turo tuima, mies kavala on kosiomatkalla Konnussa. Konnun neidot ovat usein inkeriläisessä epiikassa miesten aviohalujen kohteina. Sieltä vaimoa havittelevat myös esimerkiksi Iivana Kojoisen poika, Iivana Kalervon poika, "uro umpi Ruotsalainen, Andro suuri Saksalainen" (SKVR III1, 344), "Manteren matala seppä, seppä itse Inkeroin" (SKVR III2, 1793) ja "ylen mies, ylen hyvväin, ylimäisen miehen poika" (SKVR IV2, 1920). Luukka esitti Ruotsalaiselle 27-säkeisen Konnun neidon kosinnasta kertovan runon, jossa ei kosijaa nimetä (SKVR III3, 2786). Siinä mies kysyy kadulla emännältä, olisiko tällä neitoa myydä, johon emäntä toteaa, ettei neitoja "kaulla kaupitella". Alavalle ja Ruotsalaiselle Maria Luukka ei enää mainitse Kontua, vaan näiden säkeiden kohdalla hän lauloi Turon "ajavan aina tietä myöten, matkustelevan maita myöten".
Turo tuima poisikkaine,
Turo tuima, mies kavala,
Ajo aina tietä myöte,
Matkusteli maata myöte.
Näki neion tiellä käyvvä.
Kaikki maa valostelloo
Valkialta paijaltaa,
Kaikki maa sinertellöö
Siniseltä hammeeltaa,
Kaikki maa punertelloo
Punaselta polluelta.
"Tule, neitone, miulle,
Miulle miehelle hyvälle,
Sorialle sulhaselle, -
Mie oon mies me'estä tehty,
Sukurista synnytetty, -
Syömää miun sipuliain',
Puremaa miun päähkeniäin'!"
(SKVR III2, 2187, V. Alava 1892)
Turo tuima poissikkaine,
Turo tuima, mies kavala
Ajo aine tietä yöte,
Matkusteli maata myöte.
Näki neitosen tiellä;
Kaikki maa valotteli
Valkealta paijaltaa,
Kaikki maa sinerteli
Siniseltä hammeeltaa,
Kaikki maa punerteli
Punaselta polluelta.
Turo tuima poissikkaine,
Turo tuima, mies kavala,
Tuo vad sannoo neijolle:
"Tule, neitoine, miulle,
Miulle miehelle hyvälle,
Sorialle sulhaselle!
Mie oon mies meestä tehty,
Sukurista synnytetty;
Syömää miu sipuliani,
Puremaa miu päähkeniä!"
(SKVR III3, 2792, J. Fr. Ruotsalainen 1900)
Maria Luukka ei selvästikään ollut välinpitämätön sen suhteen, miten neito on puettu. Hän varmasti koki kauniit vaatteet ja asusteet neidon viehättävyyttä lisäävinä elementteinä. Kuka nyt haluaisi saada omakseen likaisen resupekan? Kun hän lauloi koko ympäristön (Turon silmissä) joutuvan neidon ihanuuden valtaan, hän tuli samalla kuvanneeksi visuaalisesti romanttisen ihastumisen. Nuorukainenkaan ei kehu itseään kovaksi soturiksi tai vakaaksi työmieheksi, hän ei kerskaa voimillaan, vaan korostaa olemuksessaan feminiinistä puolta: hän on kauttaaltaan makea, mettä ja sokeria. Luukan runossa miesihanne ei ole perinteinen kalevalainen tiedon tai miekan mestari, vaan herkkä ja korea nuori mies.
Ensimmäinen vastaan tullut ihana neito ei suostu Turon lemmityksi ja suhtautuu halveksivasti tämän ajoneuvoon. Ehkäpä herkkyys ei tähän tyttöön pure: reki muuttuu niiniseksi ja hevonen tuohiseksi naisellisen miehen ohjaksissa.(3) Luukan Porkalle laulamassa versiossa neito ei toivota pirua nousemaan pojan rekeen, "saatanaa saaniseen", kuten myöhemmissä Alavalle ja Ruotsalaiselle laulamissaan runoissa. Noiden kahden säkeen puuttuminen on ollut joko kerääjän harjoittamaa sensuuria tai laulajan omaa häveliäisyyttä (Kuusi 1983, 183), tuskin tässä on kyse muunlaisesta perinteen varioimisesta.(4) Kansanomaisen pirun kertosanana Luukka käyttää kristillistä saatanaa, mikä selittyy hänen (luterilaisella) uskonnollisuudellaan (Kuusi 1983, 175). Useimmat laulajat toivottivat pirun lisäksi amputaudin nuorukaisen aisalle, mutta saatana ei ole kuulunut heidän mielikuvastoonsa. Toisaalta Matti Kuusen (emt.) mukaan Luukka rinnasti pirun saatanaan siksi, ettei hän uskonnollisena ihmisenä suhtaudu kumpaankaan kevytmielisesti: amputauti pirun "kertona" lieventäisi tehoa.
Neito vaste vastaeli,
Vaite vastaa saneli:
"Niinine siun rekosi,
Tuohine siun hevone."
(SKVR III1, 719, Porkka 1883)
Neito kipjästi kirosi:
"Piru noiskoo siun rekehes',
Saatana saakoo saanihes'!
Niinine siun rekesi,
Tuohine siun hevone."
(SKVR III2, 2187, V. Alava 1892)
Neito kipjästi kirosi:
"Piru noiskoo siu rekkee,
Saatana saakoo saanihesi!
Niinine siun rekesi,
Tuohine siu heposi."
(SKVR III3, 2792, J. Fr. Ruotsalainen 1900)
Yleensä sisaren viettelijän runossa myöhemmin veljeksi paljastuva tuntematon nuorukainen saa neidon matkaansa vilauteltuaan tälle kultaisia ja hopeaisia esineitä. Maria Luukan Turo ei tarvitse toisen vastaan tulevan neidon kohdalla ylimääräistä kimallusta, vaan sorea nuori mies hurmaa tämän omalla ihanalla itsellään. Tai neito sokaistuu Turon runollisuudesta tämän kuvatessa itseään ja nousee tuntemattoman rekeen syömään vieraan sipuleita ja pähkinöitä. Siinä matkanteon ohessa saa myös nuorten pahaa-aavistamaton intohimo täyttymyksensä.
Sai tuo neion saanehese:
Yks oli käsi kintaassa,
Toine oli käsi kintaatta,
Yks oli jalka saappaassa,
Toine oli jalka saappaatta.
Mikä oli käsi kintaassa,
Sillä ohjaksii ojensi,
Mikä oli käsi kintaatta,
Se oli neitosen povessa,
Mikä oli jalka saappaassa,
Se oli saanin laian päällä,
Mikä oli jalka saappaatta,
Se oli neijon reijen päällä.
(SKVR III1, 719, Porkka 1883)
Sai tuo neion saanihee,
Issutti neion rekkee.
Yks' oli käsi kintahassa,
Toine oli käsi kintahatta;
Mikä oli käsi kintahassa,
Sillä ohjaksii ojensi,
Mikä oli käsi kintahatta,
Se oli neitosen povessa.
Yks' oli jalka saappaassa,
Toin' oli jalka saappahatta;
Mikä oli jalka saappahassa,
Se oli saanin laijan päällä,
Mikä oli jalka saappahatta,
Se oli neijon reijen päällä.
(SKVR III2, 2187 V. Alava 1892)
Issutti neijo rekkee,
Sai neijo saanihee.
Yks, oli käsi kintahassa,
Toine oli käsi kintahatta.
Mikä oli käsi kintahatta,
Se oli neitose povessa;
Mikä oli käsi kintahassa,
Sillä ohjaksii ojensi.
Yks' oli jalka saappahassa,
Toine oli jalka saappahatta.
Mikä oli jalka saappahatta,
Se oli neije reije päällä;
Mikä oli jalka saappahassa,
Se oli saani laijan päällä.
SKVR III3, 2792 J. Fr. Ruotsalainen 1900)
Kun Turo tajuaa maanneensa oman sisarensa kanssa, hänen tuskansa on Luukan laulamana yhtä suuri kuin sitä edeltänyt intohimo. Kumpaakaan hän ei pysty hillitsemään. Hetken tekoaan päiviteltyään hän kysyy miekaltaan, josko se halajaisi uutta lihaa ja verta. Turo ei yksinkertaisesti vain katkaise itseltään kaulaa poikki, vaan Luukka lisäsi kertomukseen tehoa panemalla miehen esittämään miekalleen pateettisen kysymyksen. Sen jälkeen nuorukainen riistää itseltään raa'alla tavalla hengen.
Turo tuima poissikkaine,
Turo tuima, mies kavala
Tuo vad neiolta kyseli:
"Onko suuri siun sukusi,
Korkia siun kotisi?"
"Suuri on miun sukuni,
Korkia miun kotini:
Kuu paistaa kuun mäellä,
Päivä päähkinän mäellä;
Ivana miun isoni,
Oute on miun emoni."
Turo tuima poissikkaine
Löi kahta kämmentää
Kahen puolen polviaa:
"Oi miun polone poika,
Otin oman sisoni,
Manitin oman marjan!"
Tempas tupesta tuiman,
Nappais rauvan kiiltäväisen,
Tempas miekan välkkyväisen;
Siis hän kysy miekaltaa:
"Syötkö uusia lihoja,
Juotko uusia veriä?"
Leikkas itseltää kaulan katki.
(SKVR III1, 719, Porkka 1883)
Volmari Porkka uskoi tämän itsemurhan olevan kansanomainen vastine Kalevalan Kullervon surmalle (Porkka 1886, 166). Alavalle laulamaansa runoon Maria Luukka sommitteli pitemmän, vielä pateettisemman lopun, jossa päivien kuluttua kuninkaat ja herrat ihmettelevät, miksi nuorukainen oli kuollut ennen aikojaan. Vastaus on yksiselitteinen: vain neidon tähden, rakkaudesta, kuollaan ennen aikojaan. Samanlaisen lopetuksen Luukka esitti Alavalle hirttäytyneen neidon runon toisinnossa, jossa Ivana Kalervan poika leikkaa itseltään kaulan poikki löydettyään mielitiettynsä orressa riippumassa (SKVR III2, 2188). Luukka kertoi kerääjälle, että ennen Kaipaalassa kumpikin runo päättyi nuorukaisen itsemurhaan, jonka syynä kerrotaan olevan rakkaus (Alava 1892, 33-34). Kahdeksan vuotta myöhemmin Ruotsalaiselle laulaessaan hän päätti traagisesti vain hirttäytyneen neidon toisinnon (SKVR III3, 2777; ks. myös III1, 691). Turon runossa ratkaisu jää avoimeksi. Nuoren miehen kohtaloa ei kerrota, vaan runo päättyy tämän valitukseen oman sisarensa makaamisesta. Tosin Turon nimi vaihtuu Ivaana Kalervan pojaksi, joka on sama kuin Luukan hirttäytyneen neidon kosijan nimi (SKVR III1, 691; III2, 2188; III3, 2777).
Alko neijolta kysellä:
"Onk' suuri siun sukusi,
Korkia siun kotisi?"
Neito vaiten vastaeli,
Vaiten vastahaa saneli:
"Suuri on miun sukuni,
Korkia miun kotini:
Kuu paistaa Kukon-mäeltä,
Päivyt Päähkenän-mäeltä;
Iivana miun isoni,
Oute oikia emoni,
Turo tuima velvyeni."
Turo tuima poisikkaine,
Turo tuima, mies kavala,
Löi kahta kämmentää
Kahe(p) puolin polviaa;
"Oi mie poloine poika,
Otin mie oman sisoni,
Manitin oman marjan,
Lehti-lintusen lepäsin."
Turo tuima poisikkaine
Siis vast' kysyi miekaltaa:
"Syötkös uusiia lihoja,
Juotkos uusiia veriä?"
Viittä sormehee vipasi,
Leikkas itselt' kaulan katki.
Kului yötä viisi, kuusi,
Ja katos kaheksan yötä.
Alko herrat henkiellä,
Kuninkaatkii kummitella:
"Minkän tähten mies tapettii?"
"Neion tähten mies tapettii."
(SKVR III2, 2187 V. Alava 1892)
Ivaana pojut Kalerva
Alko neijolta kysellä,
"Onko suuri siu sukusi,
Korkia siu kotisi?"
Neito vaste vastaeli,
Vaite vastaa saneli:
"Suuri o miu sukuni,
Korkia miu kotini;
Kuu paistaa kuko mäeltä,
Päivyt päähkenä mäeltä.
Ivaana miu isoni,
Oute oikia emoni,
Turo tuima velvyeni."
Turo tuima poissikkaine,
Turo tuima, mies kavala
Löi vad kahta kämmentää
Kahe puoli polviaa:
"Oi mie poloine poika,
Otin mie oman sisoni,
Maniti oman marja!"
(SKVR III3, 2792 J. Fr. Ruotsalainen 1900)
Lauri Harvilahti (1992) on todennut soikkolalaista kalevalamittaista epiikkaa tutkiessaan, että sama säemateriaali voi toimia usean eri runon rakennusaineksena. Tällainen käytäntö tulee selvästi esille nimenomaan Luukan runojen päätännöissä. Aittaan hirttäytyneen neidon ja Turon runojen kohdalla kyse ei näytä olevan fraseologiasta, vaan runojen temaattinen samankaltaisuus on mahdollisesti vaikuttanut ratkaisujen "sekaantumiseen". Molemmat runot kertovat tavalla tai toisella epäonnisesta kosinnasta. Säemateriaalin lainautuminen runosta toiseen ei ehkä ole ollut sattumanvaraista, vaan se on saattanut noudattaa tiettyä logiikkaa.
Toinen esimerkki saman säemateriaalin esiintymisestä eri runoissaon Luukan Porkalle laulama runo, jossa Turo on Konnun korkki neitoja kosimassa (SKVR III1: 719). Päällisin puolin näyttäisi siltä, että hän jostakin satunnaisesta syystä ensimmäiselle runoja tallentamaan tulleelle henkilölle "erehtyi" antamaan Turon matkalle kosintamotiivin. Koska Konnun neidon kosinta oli Inkerissä suhteellisen suosittu ja Luukalle tuttu teema, hän ikään kuin luonnollisesti tai automaattisesti asetti Turon katsastamaan Konnun neitosia. Alavalle ja Ruotsalaiselle runoa esittäessään hän "korjasi erheensä" jättämällä Turon matkan syyn avoimeksi ja laulamalla sen sijaan tämän liikkuvan maita myöten. Runojen lähiluvun yhteydessä tulee mieleen, voisiko kyse sittenkin olla jostakin muusta kuin pelkästä sattumasta. Olisiko kyse ehkä Lévi-Straussin tarkoittamasta myyttien ajattelemisesta eli niiden omalakisesta toiminnasta ihmisen alitajunnassa (Lévi-Strauss 1986b, 6-14; myyttisestä ajattelusta kalevalamittaisen runouden yhteydessä ks. Kupiainen 1996, 18-19, 24-28)?
Kerrontatilanteesta ja kertojasta johtuvat juonenkulun muuntelut, episodien vaihtelut ja henkilömäärien lisääntymiset tai vähenemiset eivät Lévi-Straussin mukaan vaikuta myytin merkitykseen (Lévi-Strauss 1986a, 206-230; Lévi-Strauss 1987, 146-194; vrt.Lévi-Strauss 1990, 632). Jos Maria Luukan runoa sisarensa makaajasta lukee myyttinä, sen kolmessa eri aikana eri kerääjälle esitetyssä toisinnossa ei pitäisi olla merkityksellisiä muutoksia. On helppo huomata, että toisintojen rakenne ei koe suuria muutoksia. Toisinnosta toiseen Turo kohtaa neitosen, johon ihastuu matkanteossa ollessaan. Ensimmäinen hänen tapaamistaan tytöistä kieltäytyy jyrkästi, jopa pilkallisesti hänen pyyntöönsä. Toinen tyttö sen sijaan suostuu lähtemään tuntemattoman nuorukaisen mukaan. Jokainen toisinto jatkuu runollisella sukupuolisen aktin kuvauksella, jonka jälkeen Turo rupeaa selvittelemään tytön sukua. Hänen järkytyksensä on suuri, kun hän tajuaa maanneensa oman sisarensa kanssa.
Ainoastaan ratkaisut ovat kaikissa kolmessa selvästi erilaiset. Mielenkiintoista on, että siinä toisinnossa, jonka loppu ei noudattele inkeriläisen hirttäytyneen neidon runon päätäntää, Turon nimi vaihtuu kerran Ivaana Kalervan pojaksi (SKVR III3, 2792). Vaikka Maria Luukka ei enää kolmannelle tapaamalleen kansanrunojen kerääjälle laulanut sisaren makaajalle samanlaista loppuratkaisua kuin hirttäytyneen neidon kosijalle, hän ehkä kuitenkin edelleen koki näiden runojen keskinäisen läheisyyden. Nimierehdys ei mahdollisesti ollutkaan niin satunnainen kuin ensi näkemältä vaikuttaa.
Helpointa olisi selittää Porkan tallenteessa olevat Konnun neidot yksinkertaisesti Konnulta kosinta -teeman yleisyydellä inkeriläisessä kalevalamittaisessa runoudessa, kuten jo edellä totesin. Mutta jos asiaa tarkastelee lähempää, voi huomata samankaltaisuutta myös teeman kuljetuksen erityispiirteissä. Luukan Konnulta kosinnan toisinnossa nimetön mies "mäni Konnulle kossii / Konnun korkee neitosia" ja kyselee aitasta tulevalta akalta: "Onoh neittä myötävännä?", johon akka vastaa: "Ei turulla neittä myyä, / kaulla neittä kaupitella. / Tupakka turulla myyvää, / varsoo kaul kaupitaa. / Neito myyään tuvassa, / kaupitaan kammarissa." (SKVR III3, 2786). Keskellä tietä ei naimakauppoja laadita, vaan ne tulee tehdä tuvan turvallisessa elinpiirissä. Jälleen törmätään sopimattomaan kosintaan. Vaikka Luukka lopetti Konnulta kosinnan toisintonsa emännän torjuvaan opastukseen, voi perustellusta olettaa, ettei tuosta jo lähtöasetelmaltaan epäonnistuneesta kosinnasta seuraa mitään hyvää.
Käsittelemässäni rajatussa aineistossa variaatio noudattaa pääsääntöisesti nuorten keskinäisiä suhteita koskevia kulttuurisia malleja. Kun Luukka vaihtoi säkeet tai sanat toisiksi tai lisäsi runon pituutta, hän teki sen johdonmukaisesti: vaihtoehto löytyy tematiikaltaan samantyyppisestä runosta. Aina on kyseessä tavalla tai toisella sopimaton tai "mahdoton" parisuhde tai epäonnistunut kosinta. Jos käsitelty runo koetaan myyttisenä ja pidättäydytään Lévi-Straussin ideoissa myyttisestä ajattelusta, voi sanoa, että Luukan tiedostamaton myyttinen tajunta "valitsi" säkeet ja sanat toisintoon silloin, kun hänen tietoinen muistinsa ne saattoi unohtaa. Myytin sanoma ei variaatioiden vaikutuksesta muuttunut mihinkään: nuorukaisen ei kannata vietellä tai kosia tuikituntematonta ainakaan keskellä tietä eikä nuoren neidon sovi astua vieraan rekeen. Etnografisesta aineistosta löytyy perustaa sille, mikä ainakin kalevalamittaisten kansanrunojen maailmassa on tavallista: etenkin nuorelle naiselle vieras, ulkoinen maailma osoittautuu usein vaaralliseksi. Näin myytti vahvistaa yhteisöllisen normin, jonka mukaan neidon tulee pysyttäytyä tutussa ja tunnetussa taatakseen oman turvallisuutensa.
2. Yleensä saman laulajan saman runon eri toisintoja ei katsottu tarpeelliseksi kirjata muistiin (Harvilahti 1992, 168). Se koettiin ajan ja energian haaskauksena, joten on sattuma, että Porkan lisäksi vielä Alava ja Ruotsalainen kirjasivat Luukan sisarensa makaajan runon. SKVR:ssa on myös näiden kerääjien Luukalta tallentamat toisinnot hirttäytyneen neidon runosta.
3. Narvusin kirkonkylästä kotoisin oleva Hanna Haukkanen lauloi Ruotsalaiselle säkeet "Tule sie neito miulle, / miulle miehelle hyvälle; / mie oon mies meestä tehty, / sukurista synnytetty!" / Neito vaite vastaeli: / "Siull, on olkine hevone, / niinine reki perässä." Konnun neidon kosinta -runoon (SKVR III3, 2601). Sisarensa makaajan runoa hän tuntenut tai ei ainakaan kerääjälle esittänyt.
4. Esimerkiksi August Ahlqvist myönsi harjoittaneensa sensuuria valkjärveläisiä häätapoja kuvatessaan: "Joku talonmies lukee ikäskuin tupakan siunaukseksi sen niinkutsutun 'tupakka-luvun', joka on runomittaan tehty kertomus tupakan synnystä, vaan niin ruokotoin, ett'en sitä tässä voi julkaista. Sen luettua lauletaan vielä 'tupakka-virsi', ---, joka on niin mittäkään arvotta ---, myöskin niin kelvotoin, ett'en sitäkään huoli tähän panna." (Ahlqvist 1904 (1854), 220).
Alava, Vihtori 1892: Päiväkirja keruumatkalta Länsi-Inkeriin 1892. SKS, Joensuun perinnearkisto, Alava VII B, u (mikrofilmi 31).
Alava (Forsberg), Vihtori 1893: Kesämatkani Länsi-Inkeriin v. 1892. - Suomi III:7 Keskustelemukset, 51-57. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Alava, Vihtori 1895: Kuvauksia kesämatkaltani Inkerissä 1894. - Suomi III:12 Keskustelemukset, 100-110. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Groundstroem, Oskar 1866: Berättelse öfver en under sommaren 1861 gjord runosamlingsvandring inom en del af Ingermanland. - Suomi II:6. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Harvilahti, Lauri 1992: Kertovan runon keinot. Inkeriläisen runoepiikan tuottamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kupiainen, Tarja 1996: Piiloutuneet merkitykset: tutkimus vienankarjalaisesta ja inkeriläisestä Kalevanpoika-mytologiasta. Perinteentutkimuksen lisensiaatintutkimus. Käsikirjoitus, Joensuun yliopisto.
Kuusi, Matti 1983: Maria Luukan laulut ja loitsut. Tutkimus läntisimmän Inkerin suomalaisperinteestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Lévi-Strauss, Claude 1986a (1958): Structural Anthropology 1. Transl. from the French by Claire Jakobson and Brooke Grundfest Schoepf. Penguin Books. Harmondsworth, Middlesex.
Lévi-Strauss, Claude 1986b (1964): The Raw and the Cooked. Transl. from the French by John and Doreen Weightman. Penguin Books. Harmondsworth, Middlesex.
Lévi-Strauss, Claude 1987 (1973): Structural Anthropology 2. Transl. from the French by Monique Layton. Penguin. Books. Harmondsworth, Middlesex.
Lévi-Strauss, Claude 1990 (1971): The Naked Man. Transl. from the French by John and Doreen Weightman. The University of Chicago Press, Chicago and London.
Okkonen, Onni 1913: Väreistä vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa. Virittäjä, 35-49.
Porkka, Volmari 1886: Keromus runonkeruumatkasta, jonka v. 1883 kesällä teki Inkeriin Volmari Porkka. - Suomi II:19. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Salminen, Väinö 1931: Inkerin runonlaulajat ja tietäjät. - SKVR V3: 525-649.
Saxbäck, Fredrik A. 1904 (1859): Lehtilöitä matkaltani Inkerissä. - Niemi, A. R. (toim.): Runonkerääjiemme matkakertomuksia 1830-luvulta 1880-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
SKVR (1908-1948): Suomen Kansan Vanhat Runot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Timonen, Senni 1982: Näin lauloi Larin Paraske. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Tarja Kupiainen, FL
Tutkija
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto