ELEKTROLORISTI 1/1997, 4. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1237-8593, URL: http://www.joensuu.fi/~loristi/1_97/lati197.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Sodomia ja suomalainen kansankulttuuri

Kymmenen lähtökohtaa

Pekka Laaksonen ja Senni Timonen

1.

Mitä on sodomia? Termin taustana on raamatun maailma, kertomus Sodoman kaupungista, paheitten pesästä, jonka Jumala Mooseksen avulla hävitti maan päältä. Sodomialla tarkoitetaan monissa kielissä ihmisen ja eläimen välisen seksin lisäksi homoseksuaalisuutta ja anaaliyhdyntää. Suomessa termin merkitys näyttää vähitellen rajautuneen pelkästään "eläimiin sekaantumiseksi". Kansankielisen yleiskäsitteen puuttuminen suomesta (vrt. ruots. tidelag, ven. skotolozhstvo, engl. bestiality) viittaa kiinnostavalla tavalla siihen, ettei ilmiötä meillä ole yksiselitteisesti käsitteellistetty. Agricolan, Gananderin ja Porthanin "heikkuru(u)s" on merkitykseltään laajempi (irstailu, homoseksuaalisuus, poikarakkaus, onania, sodomia), eikä sitä myöhemmin tavata.

Piilokieli kukoistaa myös tietosanakirjoissa. Sodomia on niissä "luonnoton sukuvietin tyydyttäminen eläinten kera" (1916); se kuuluu "perversiteetteihin", joissa "säännöttömyydet ja luonnonvastaiset teot kohdistuvat - - samaa sukupuolta olevaan henkilöön, tai lapsiin, tai vieläpä eläimiinkin" (1916), tai "seksuaalihäiriöihin", joissa "sukupuolitarpeen kohde poikkeaa normaalista" (1979). Yhtäkaikki: kysymys näyttää olevan universaalista ilmiöstä, joten rajanveto "normaalin" ja poikkeavan välillä on kulttuurintutkimuksen kannalta problemaattinen.

2.

Mooseksen tuomio. Eläimiin sekaantuminen on keskiajalta 1800-luvulle saakka luokiteltu Ruotsi-Suomen laissa suureksi rikokseksi. Sen rankaiseminen on täällä ollut poikkeuksellisen ankaraa ja tehokasta etenkin puhdasoppisuuden aikana, 1600- ja 1700-luvulla. Itse teosta tavattu tapettiin oitis, usein ilman oikeudenkäyntiä, joko elävältä hautaamalla yhdessä eläimen kanssa tai ensin tappamalla ja sitten polttamalla sekä tekijä että eläinpartneri. Vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan laissa asia ilmaistiin näin: "Jocainen cuin secoitta itzens eläimen eli muun järjettömän luondocappalen canssa; sen pää pitä pois lyötämän ja hän lawosa poltettaman, surmattacon myös sama eläin ynnä ja poltettacon." Lain lähteenä on Vanha Testamentti: "Jokainen, joka sekaantuu eläimeen, rangaistakoon kuolemalla" (2 Moos. 22:19) ja "Jos joku sekaantuu eläimeen, rangaistakoon hänet kuolemalla, ja se eläin tappakaa." (3 Moos. 20:15). Lain ja raamatun sanan kansanomainen sisäistys toimi voimallisesti. Ilmiannot, juorut, katumuksentekijän tunnustukset, oikeudenkäynnit ja julkiset mestausnäytelmät levisivät ajoittain kuin kulovalkea. Kuolemanrangaistuksen poistuminen 1800-luvun myötä pelasti eläimeensekaantujan hengen mutta tuhosi hänen loppuelämänsä, jota leimasivat vankeus, sakot ja suuri häpeä. Suomen rikoslaista eläimeensekaantuminen poistettiin vuonna 1971.

3.

Suomalainen pastoraali? Eläimeen sekaantujia on Suomessa ja Ruotsissa poltettu roviolla huomattavasti enemmän kuin noitia. Tämän todistavat asiantuntijalausunnot ja tilastot (Ilkka Mäntylä suullisesti; Liliequist 1985, 1993). Sodomian olemassaolo suomalaisessa agraarikulttuurissa ja sen ankara tuominta ei kuitenkaan päättynyt noituuden tapaan 1700-1800-luvun vaihteeseen mennessä, vaan se on jatkunut nykyaikaan asti. Tämä näkyy selkeästi paitsi käräjähistoriassa (sodomistien käsittelyt käräjillä ovat yhä vanhemman tuomaripolven elävässä muistissa) myös määräyksissä olla päästämättä miehiä paimeneen (Vuorela 1977, 202; vrt. Liliequist 1985, 300). Katsottiin, että he yksin karjamailla kulkiessaan vääjäämättä sekaantuvat paimennettaviinsa. Kansalliskirjallisuudessamme on viittauksia aiheeseen (Aapon tarina siasta lammikossa Seitsemän veljeksen 10. luvussa), matkakirjallisuudessa (Gottlund 1821/1986, 224) ja muistelmissa (Bandler 1992, 80) annetaan sodomian sosiaalisista ulottuvuuksista agraarissa kylämiljöössä eläviä lähikuvia. Kansanperinteessä sodomia on huomattavasti näkyvämmin esillä kuin esimerkiksi homoseksuaalisuus (Jan Löfström, suullisesti). Mitä voimme tästä päätellä? On kysymys poikkeuksellisen affektista kulttuuripiirteestä, josta on runsaasti hajatietoja, mutta niukasti tutkimusta.

4.

Sodomia-tutkimuksen tila . Suomessa sodomiaa ei ole tutkittu lainkaan, vaikka ilmiö on asiakirjalähteissä huomattavasti yleisempi kuin esimerkiksi noituus. Asiantilaa kuvaa hyvin se, että Kulturhistorisk lexikon för nordisk medeltidiin ei ole tidelag -artikkeliin löytynyt kirjoittajaa Suomesta, kun sen sijaan ruotsalainen näkökulma on hyvin esillä (Granlund 1974; vrt. myös Almqvist 1937, Liliequist 1985, 1991 ja 1993: Lövkrona 1993). Onko kyseessä niin iljettävä asia, ettei Suomessa edes folkloristi voi siihen kajota?

5.

Sata muistiinpanoa . Olemme tehneet Kansanrunousarkistossa nopean etsinnän aiheestamme. Sen tuloksena on edessämme sata tekstiä. Kun aineistoa löytyy näinkin paljon pelkällä arkiston pöyhäisyllä teemasta, jota ei ole koskaan erityisesti kyselty, on syytä pitää aihetta merkittävänä realistisen kansankulttuurin tutkimuksen kannalta (vrt. Apo 1995a, b).

Eläimeen sekaantumisen teema nousee esiin kalevalaisessa runoudessa, uusimittaisissa kansanlauluissa, sananlaskuissa, kaskuissa, vitseissä, kompakysymyksissä, saduissa, paikallistarinoissa, uskomustarinoissa ja muistitiedossa. Otamme esimerkiksi vanhimman ja tuoreimman muistiinpanon. Vanhin teksti periytyy 1700-luvulta. Sen jäänteistä Gananderin sanakirjassa on Matti Kuusi rekonstruoinut episodin "Sian sulho" (SKVR XV 208), jossa yhdyntäkuvaus on hyvin ekspressiivinen:

Karilainen kaita poika
tuolta kuuli kurnutuxen
tahik sikahin sihinän,
joka läävässä lätivi
tungiota tuhrimasa,
haisuja hajottamassa.
Kahtelexen, kääntelexen,
vijmmein vjerehen venähti
kupeheseen kuihkomahan
ilman läskin läiskämätäk,
sian lihan lijkkumatak.
Nisät sian hepsuttelit,
leuvvan alla lepsuttelit.

Tuoreimman tekstin, kaskunomaisen tosikertomuksen, saimme nurmekselaiselta Elli Suhoselta 23.1.1997. Hänen mukaansa 1940-luvulla oli yleisesti tiedossa, että Jukolan ravintolan navetassa kävi mies nimeltä "Laiska-Lipponen" sikoja naimassa. Niinpä nurmekselaisilla oli tapana sanoa ravintolan pihvejä maistaessaan: "Nyt syyvvään Laiska-Lipposen morsiinta."

6.

Sekaantujat ovat folkloressa yleensä miehiä. Poikkeuksellisista naisista huomattavin on keisarinna Katariina Suuri. Hänen kerrotaan kuolleen yhtyessään oriiseen. Jotkut tavalliset naiset nauttivat kaskujen mukaan siitä, että lehmä nuolee heidän sukuelintään; jotkut onnettomat taas synnyttävät, seurauksena koiran kanssa olosta, sekasikiön. Miespuolisista korkeinta säätyä edustaa sadun kuningas, jonka viekas paimenpoika pakottaa naimaan tammaa ja jolta hän saman tien - kuninkaan pelätessä että häpeä paljastuu - kiristää vaimokseen tyttären (vrt. Apo 1986, 246). Runoissakin voidaan sodomia yhdistää arvohenkilöön. Miihkali Perttusen Lemminkäinen syyttää teosta itseään Väinämöistä: "Sie on herjasit hevoiset, suorajouhet juoksuttelit suon selällä, maan navalla, ulapalla aukiella." (SKVR I:2:766, vrt. 758.) Eläimensekaantujia on perinteen mukaan kuitenkin kaikissa piireissä. Lauluissa "minä" "panin killiä nurkassa", "pääsin lehmiä rakastelomah". Proosaperinteessä löytyvät itse teosta useimmat agraariyhteiskunnan perustoimijat: isännät, suuren talon pojat, torpparit, mökinmiehet, rengit, paimenpojat, hevosjalostusmiehet, lahtarit, sotilaat, laivamiehet, papit, hullut, sairaat, kunnanhoidokit. Sekaantujia ovat myös mustalaiset, venäläiset ja ruotsalaiset.

7.

Puhumattomat partnerit. Millaisten otusten kanssa sekaantujat ovat hakeutuneet tekemisiin? Yleisimmät partnerit ovat tamma ja lehmä. Erään kaskun mukaan venäläisten ja suomalaisten ero on se, että venäläiset naivat tammaa, suomalaiset lehmää. Aineistossa kuitenkin molemmat ovat vahvasti edustettuja. Seuraavaksi tulevat lammas, sika ja koira, jonka partnerina on aina nainen. Yhdessä tarinassa venäläisten seksikumppaneita ovat sudet. Absurdeissa vitseissä puhutaan poroista ja hirvistä (nyt meikäläistä alkoi porottaa tai hirvittää), kissoista ja linnuista. Lintuihin sekaantujan leikilliset vankeusrangaistukset: "Puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään." Partnerit siis vaihtelevat toden ja fantasian rajoissa mahdollisista mahdottomiin.

8.

Inho . Suurta osaa kertomuksista kannattaa inhonsekainen kauhu tai kauhunsekainen inho. Lemminkäisen syytöksessä Väinämöiselle tai Ulappalan umpisilmälle lienee päällimmäisenä inho. Huomattakoon sen seuraus, sekaantujan sulkeminen muun yhteisön, itseään syyttömänä pitävän, ulkopuolelle - sekaantujalle Lemminkäinen ei laula! Tämä piirre toistuu vielä armottomampana tarinoissa eläinihmisestä. Niiden viritys kallistuu kauhun puolelle. Idea on kaikissa sama: joku menee navettaan ja näkee, että lehmä tai lammas on synnyttänyt olion, joka on puoliksi ihminen, puoliksi lehmä tai lammas. Seurauksena on syntyneen olion tappaminen ja sen siittäjän itsemurha tai karkotus yhteisöstä. Huomattava on tämän suhteellisen yksinkertaisen aiheen ekspressiivinen variaatio. Jokainen tapaus tuntuu kerrottuna ainutkertaisen ja miltei vanhatestamentillisen hirmuiselta:

Eräs talon lehmä synnytti yön aikana vasikan. Ja kun karjanhoitaja meni aamulla navettaan niin tuli häntä vastaan navetan lattialla vasikka joka oli puoleksi lehmä ja puoleksi ihmisen muotoinen. Vasikka nousi pystyyn takajaloilleen ja käveli kuin ihminen ja karjanhoitaja kauhistui vasikan nähdessään. Ja meni ilmoittamaan siitä talon väelle. Ja vasikan annettiin elää muutamia päiviä. Ja vasikan huomattiin ihmisen käden muotoisella jalallaan tavoittavan heiniä suuhunsa. Ja vasikan toinen puoli koko pituudeltaan oli ihmisruumiin muotoinen. Ja vasikka tapettiin ja haudattiin maahan eikä annettu silloin siitä kenenkään syrjäisen tietää että sellainen vasikka oli syntynyt. Ja nyt alettiin epäillä tapahtumaa rengin syyksi, joka oli aina käynyt navetassa eläinten lantoja ulos luomassa. Renki toimitettiin pois talosta eikä tunnustanut tapahtumaa syykseen ja hän muutti pois pitkän matkan päähän mutta kuitenkin epäiltiin varmasti että renki oli sekaantunut lehmään ja lehmä tapettiin.
(Sortavala. Juho Hyvärinen 78. 1936.)

Kertomusta kannattaa pelon ja salailun ilmapiiri, sellainen toistuu monissa muissa kertomuksissa ja muistelmissa. Melko tuore silminnäkijän kertomus (Vpl Pyhäjärvi. Seksiperinne 2, 322. 1993) kertaa samaa kauhua. Vuonna 1946 kertoja näki miehen naimassa lehmää: "Minä lähdin juoksemaan niin paljon kuin jaksoin ja pelkäsin että jos se huomasi minut, se tulee ja tappaa minut. En uskaltanut puhua kellekään. Repikää tämä jos ei tästä ole hyötyä mutta tämä on tositapaus."

Inhoa voidaan ilmaista viitteenomaisestikin. Kertomus lahtelaisesta hevoseensa kiintyneestä originellista on juuri niukkasanaisuudessaan puhuva. Näyttäytyykö siinä naurunsekainen inho suhteessa vaiettavaan asiaan?

1940-luvun alkupuolella kävelin kerran Launeenkatua keskikaupungille päin. Päästessäni lähelle tunnelia, tuli vastaani Jepulis Penjami hevosella, Hän istui kärryjen kannella ja taputti hevosta takapuolelle, laittoi päänsä kallelleen ja nauroi ilkikurisen viekkaasti. Sanoi minuun katsoen:
"Poika, tämä on peppu, tämä on peppu."
En vastannut Penjamille mitään, kävelin vain eteenpäin.
Ei Penjamikaan muuta puhunut, ajeli vain omaan suuntaansa.
(Lahti. Aaro Silenius. Vanha Lahti 1978.)

9.

Nauru . Yli puolessa teksteissä ilmiötä tarkastellaan huumorin lävitse, liioitellen. Kaskuissa, vitseissä, sananlaskuissa, lauluissa sodomia näyttäytyy esimerkiksi liioitellun "tavallisena". Suosituimmassa sodomia-kaskussa pappi näkee pojan naivan lammasta ja kertoo siitä pojan isälle. Tämä raivostuu pojalleen, mutta vain siksi, että poika on ottanut hänen itselleen säästelemänsä lampaan... Jokapäiväisyyttä korostetaan myös hassujen väärinymmärrysten kautta, esimerkiksi niin, että muut luulevat puhujan tarkoittavan sodomiaa kun kyse on ihan muusta. Omistaja valittelee, ettei saa tammaansa millään tiineeksi. Tähän toinen: "Anna kokeeks oriinkin yrittää". Väärin- tai oikeinymmärryksiä tarjoillaan myös sanaleikkeinä, kahtena mahdollisena merkityksenä yhtä aikaa (porottaa, hirvittää, kattia kans).

Yksi sodomia-huumorin muoto on ihmisen ja eläimen samastuksilla ja eroilla leikittely. Tällaisia ovat kaskut lehmän suutelemisen vaikeudesta, eläinpartnerin nimittäminen morsiameksi sekä groteskin liioittelevat kertomukset lehmän kielen ja miehen peniksen sekoittamisesta. Yhdessä viimeksi mainituista mies "män ja otti yhen hännästä kiinni ja työnti kalusa vasikan 'tavaraan'. Liekkö tehnä vasikallekkiin niin hyvvee että volautti kielesä suusta ulos. Isäntä luul että se hänen kalusa kärki siellä roikkuu ja alako huutoo: 'Tuokoo jatkoo, tuokoo jatkoo, ei yks vasikka riitä!". (Kiuruvesi. Antti Lämsä 358. 1936.) Novellisadussa miehestä, joka luuli synnyttäneensä vasikan, sekoittuvat ei vain ihmisen ja eläimen vaan myös naisen ja miehen fysiologiset ominaisuudet huikeaksi luulojen kudelmaksi. Näin lomittuessaan laajempaan kerrontaan kaskut ja mielikuvat sodomiasta monimielistyvät. Miten tulkita seuraavan kertomuksen suutelukasku, joka tasapainoilee faktan, tragedian ja komedian välimaastossa:

Poikuusvuosilta Kauhavalla muistan Kilpi-Jallun, nuaren miähen. Ei hänellä ollut kotia, ei kontua. Elätti ittiänsä vispilään, luutaan ja vihtaan teolla, joita selkätarakas jalkaasin kuljetti myimäs taloosta taloohin. Ja tokihan siinä kerjätäkin piti tarpehen mukhan. Jallu viätti öitänsä ihimisten saunoos, talliis ja navetoos kysymätä siihen lupaa isäntäväjeltä. Mutta kukapa Jallusta välitti. - Mitä tuasta, olokohe mihinä lystää, sanottihin. - - Mutta sitte miäsparaallen kävi köpelästi. Erehtyy sekaantumhan lehemähän, joutuu kiinni itte teosta ja käräjille. Ja rangaastus tuli lain mukhan. - -
Kun tuamio julistettihi ja käräjäsalin eteisehen päästihi, niin kysääsin Jallulta jotta
- Minkääslaanen morsian se lehemä oikeen on?
- Menööhän se siinä, vastas Jallu, - mutta suutelumatka on turhan pitkä.
- Vai niin, mutta ulkonäkö... nuan naisehen verrattuna. On toki lehemä erilaanen?
- No, aina vähä, päällyskengät noukasta halki.
(Kauhava. Käräjät 5, Vilho Koskimäki 1-2. 1984)

10.

Ihmisen ja eläimen pyhä yhteys. Eläimeen sekaantuminen agraarisessa kontekstissa on vain yksi muunnelma teemasta, joka on elänyt lukemattomissa muodoissa ja yhteyksissä. Kaikissa niissä liikutaan ihmisen ja eläimen rajalla. Seksuaalinen yhteys on yksi tapa murtaa tuo raja. Murtumisen prosessi voi näyttäytyä pahana, pelottavana, kaaoksena. Puhdas ja järkevä ihmislaji "sekaantuu" alempaansa, "järjettömään", ja vaarantaa näin sekä oman olemassaolonsa että tärkeäksi kokemansa järjestyksen periaatteen. Pelon voi syrjäyttää huumori, jonka kautta ilmiötä käännellään nurin niskoin sitä eri puolilta tutkien. Murtuma voidaan myös pyhittää, jopa korottaa luovaksi teoksi, uuden maailman syntymäksi.

Jatkossa tulemme kartoittamaan sodomian kenttää ja yhteyksiä muihin kulttuurin muotoihin tarkemmin. Tässä viittamme vain joihinkin ilmiöihin, jotka tavalla tai toisella liittyvät eläimeensekaantumisen probleemaan:

Ihmisen ja toteemieläimen suhde. Ihmisen ja eläimen seksuaalinen yhteys on toteemitarujenkin taustalla, kaukana menneisyydessä. Itse yhdyntään ei niissä keskitytä. Pääasia on toteemiryhmän, tai vaatimattomammin vain meidän, ihmisten, pyhä alkuperä eläimestä tai sukulaisuus siihen. Suomalais-karjalaisessa kulttuurissakin on tietoja toteemieläimistä, joina on pidetty ainakin karhua, hirveä, palokärkeä, sammakkoa, ehkä jänistäkin.

Ihmisen ja metsäneläimen suhde. Karjalais-suomalaisessa pyyntikulttuurissa metsästäjän suhde luontoon/eläimiin/riistaan on voimakkaan erotisoitunut, seksuaalistunut (Tarkka 1994). Yhdyntää ei kuvata, viritys on symbolinen, mutta sitä vahvempi kokemuksena, ja, jälleen päinvastoin kuin sodomia, positiivisella arvolla ladattu.

Ihmisen ja eläinpuolison suhde saduissa. Sadut, joissa ihminen nai eläimen, ovat kaikille tuttuja. Puoliso voi olla hiiri, sammakko, käärme, karhu, lintu. Hän osoittautuu lumotuksi ihmiseksi, joksi jälleen muuttuu, jos häntä kohdellaan hyvin (ks. aiheen tulkintaa Apo 1986, 186-187).

Metamorfoosit ja puoli-ihmiset (merenneidot, kentaurit ja hirviöt) murtavat omalla tavallaan ihmisen ja eläimen rajaa.

Ihmisen ja eläimen syvällinen ystävyyssuhde metsästyskoirista lintulemmikkeihin.

Eläimeensekaantuminen ja nykykulttuuri. Eläimeensekaantumisen teema on tällä hetkellä vahvasti esillä erilaisina tietoisuuksina ja kulttuurisina muotoina: Yksi AIDS:n syntyteorioista on apinan ja ihmisen yhdyntä. Pedofilia - aiemmin sodomiaan rinnastettu seksuaalisuuden muoto - askarruttaa enemmän kuin koskaan ennen. Pornolehtien kielletyimpiä teemoja ovat eläimeen sekaantumiset. Sodomiavitsit ovat suosittuja lasten keskuudessa. Katariina Suuri häärää Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Willensaunassa esitetään Peter Shafferin näytelmää Equus, joka kuvaa pojan intohimoa hevoseen. Peter Høegin uusin teos Nainen ja apina ilmestyi suomeksi joulun alla. Høeg edustaa niitä kulttuurimuotoja, jotka idealisoivat eläimen ja ihmisen yhtymisen suurelle utooppiselle tasolle. Ihmisten maailma näyttäytyy yhtäkkiä julmana, epätasa-arvoisena, turmeltuneena. Eläimen rakkaus pelastaa ihmisen.

Kirjallisuus ja lähteet

Almquist, J.E. 1937: Tidelagsbrottet, en straffrättshistorisk studie. Lund.

Apo, Satu 1986: Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Helsinki.

Apo, Satu 1995a: "Ex cunno väki tulee". Fyysiseen naiseuteen liittyvä ajattelu suomalais-karjalaisessa perinteessä. - Apo, Satu, Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta, 11-49. Helsinki.

Apo, Satu 1995b: "Hepo huono, akka tiine". Kanteletar realistisena kansankuvauksena. - Apo, Satu, Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta, 75-88. Helsinki.

Bandler, Vivica 1992: Vastaanottaja tuntematon. Helsinki.

Gottlund, K.A. 1821/1986: Vermlannin päiväkirja 1821. Suom. Maija Hirvonen. Helsinki.

Granlund, John 1974: Tidelag. - Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid XVIII, 268-269. Helsingfors.

Høeg, Peter 1996: Nainen ja apina. Helsinki.

Liliequist, Jonas 1985: Tidelagstabuet i 1600- och 1700-talets Sverige. En forskningsansats. - Historisk tidskrift 3, 287-309. Stockholm.

Liliequist, Jonas 1991: Brott, synd och straff. Tidelagsbrottet i Sverige under 1600- och 1700-talet. Umeå. (Ei löydy Suomen kirjastoista.)

Liliequist, Jonas 1993: Tidelaget och hotet mot maskuliniteten - ett genmäle. - Kulturella perspektiv. Svensk etnologisk tidskrift 2, 40-51.

Lövkrona, Inger 1993: Tidelag - ett uttryck för manlighet eller mäns ambivalens till djur? - Kulturella perspektiv. Svensk etnologisk tidskrift 2, 29-39.

SKVR: Suomen Kansan Vanhat Runot I-XIV. Helsinki 1908-1948. Lisäosa XV käsikirjoituksena.

Tarkka, Lotte 1994: Metsolan merkki - metsän olento ja kuva vienalaisrunostossa. - Laaksonen, Pekka & Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.), Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73, 56-102. Helsinki.

Vuorela, Toivo 1977: Suomalainen kansankulttuuri. Helsinki.

Julkaisemattomat lähteet

Kansanrunousarkiston kokoelmat

Pekka Laaksonen, FL
Arkistonjohtaja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Helsinki

Senni Timonen, FK
Tutkija
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Helsinki