Nykykeskusteluissa tuntemattomaan kotivaras-termiin olen törmännyt erityyppisissä 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun taitteen teksteissä, jotka kertovat maalaisnaisten taloudellisesta asemasta tai pikemminkin heidän oman rahan puutteestaan. Käsittelen teemaa tässä yhteydessä muutamien esimerkkien avulla: miten kotivarkaasta on puhuttu oikeusterminä, sananlaskujen selityksissä, varhaisimman emansipatorisen naisliikkeen tuottamissa kansannaisen kuvauksissa sekä maakauppaa ja kulkukauppaa koskevissa keskusteluissa. Pohdiskelun kohteena oli se muutos tai piirteitä siitä muutoksesta, jonka agraariksi (talonpoikaiseksi) tyypitetyn yhteisön ihmiset kävivät läpi ostajina, myyjinä ja vaihtajina yhteiskunnan muuttuessa markkinakeskeiseksi, raha- ja tavara-arvoihin perustuvaksi teollis-kapitalistiseksi yhteiskunnaksi.
Tuotanto oli tarkoitettu pikemminkin (omaan) käyttöön kuin vaihtoon (markkinavaihtoon). Käteistä käytettiin paikallisyhteisössä vain satunnaisesti ja keinot hankkia rahaa olivat erilaiset yhteisön eri jäsenillä. Vaikka tilalla asuvat vanhemmat ja lapset olivat myös omistajia ja työntekijöitä ei työn tulosta jaettu yksilöiden käyttöön ja kulutukseen "tilipussin" muodossa, vaan elämiseen tarvittavana huoltona tarpeiden mukaan. Isännän (isän) auktoriteetti legalisoitui sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ja patrimoniaalisen ideologian läpitunkemassa herruusajattelussa, joka konkretisoitui maanomistuksessa ja maan verotuksessa ja siihen perustuneessa yksilöasemassa. Yksittäinen yksilö ei kuitenkaan omistanut kokonaan kaikkia resursseja, vaan omistajana oli pikemminkin perhetalous ja siten perillisillä oli periaatteessa yhtä suuret oikeudet resursseihin kuin kulloisellakin "omistajalla". Vaikka hänet käsitettiin maanomistajaksi oli hän moraalisessa mielessä maan hoitaja ja edusmies sekä omaisuuden siirtäjä seuraaville sukupolville. Perintöosuutta yhteisestä pesästä sääteli sitäkin oma juridinen lainsäädäntö sekä kansanomainen käytäntö. (Shanin 1990; Hudson&Lee 1990; Durkheim 1990; Jutikkala 1958).
Se perhetalouden ja talouden välinen eriytyminen, jonka Max Weber ajatteli olevan ennakkoehto kapitalismin kasvulle, tapahtui Suomessa varsin myöhään, vasta 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä. Siten talonpoikaisen kotitalouden taloudellisen toimintajärjestelmän perusprosessit, kulutus, tuotanto ja niitä täydentävät vaihto- ja jakoprosessit tapahtuivat pitkälti suljetun kehän sisällä ja patriarkaalisen ajattelun sääteleminä.(Nicholson 1986; Peltonen 1992).
Nykysuomen sanakirjassa termi kotivarkaus on selitetty esimerkkilauseella "oman tyttären tekemä kotivarkaus" (NS II 1953,515). Varkaus eli varastaminen on puolestaan lakitermi, joka tarkoittaa toisen omistaman ja hänen hallinnassaan olevan esineen luvatonta ottamista omaksi tai toisen hyödyksi (NS VI 1961,371). Sen sijaan Vanhan kirjasuomen sanakirjan antaman lyhyenkin informaation mukaan kotivaras ja kotivarkaus näyttävät sisältyvän kotitalouksiin liittyvinä ilmiöinä läpi vuosisatojen Ruotsin ja Suomen rikoslainsäädäntöön: Kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 olevassa Varkaankaaressa odotetaan syytetyn puhdistautuvan epäilyksistä kahdentoista miehen valalla tai maksamalla sakkoa. Vuoden 1734 laissa isäntänsä omaisuutta varastava tai näpistävä palkollinen tai käskyläinen tuomitaan kaksinkertaiseen sakkoon. 1900-luvun alukupuolella kotivarkaus terminä oli synonyymi pesänkavallukselle. Missään näissä lakiteksteissä ei kotivarkautta nimetä erityisesti naisten tekemäksi rikostyypiksi. (1)
Florinuksen julkaisuun (1702) sisältynyt sananlasku "Cuca cotowarcan catzo" on Matti Kuusen sananlaskujen ryhmittelyssä sijoitettu lukuun "Perheonnen perusteita" alalukuun 173. "Paha mieli metsähisen: luulee syönehen kotoisen; kotoinen kovin vihainen: luulee paljon tehnehensä " (Kuusi 1991,389<Florinus).
Kuusi kuvailee naisten ja miesten välisiä suhteita seuraavasti: "Paljon on naisella kaikesta huolimatta valtaa sekä miehen että varsinkin talon ruokavarojen suhteen. Kiertäessäsi nälkäisenä metsällä tai raataessasi pellolla tulet ehkä karvain mielin muistaneeksi naisväkeä, joka paraikaa häärii voin, sianlihan, oluen ja taikinan keskellä, sinun pystymättäsi valvomaan, mitä ja miten paljon tuo syöpäläislauma rohmuaa maistiaisina suuhunsa." (Kuusi 1991,388).
Samassa luvussa on em. lisäksi seuraavanlaisia sanalaskuja:
"Autuas emännän lanko: pöydänpäähän pöykähtää;
vaivainen isännän lanko: ovensuuhun seisahtaa." (<Florinus)
"On joukko jorottaria, paljon Paavo tyttäriä:
juovat joulutynnyrini, syövät syöttilässikani." (<Porthan, Juteini)
"Kokilta kalu näkyy, cunnus viinankeittäjältä." (<Sjögren)
"Uudella sika lihoo, vaimo laiska taikinalla."
(uusi=raaka ravinto) (<Florinus)
Kun Kuusi liittää "kotivarkauden" vanhojen sananlaskujen osoittamaan liittoon naisen ja ruuuanvalmistuksen välillä ja sen kautta naisen miesten hallintaan kykeneväksi tai kotitalouden valtaa käyttäväksi subjektiksi, jättää hän huomiotta toisen mielestäni painavamman puolen Florinuksen muistiinpanosta: "kuka katsoo?" ts. miehisen kontrollivallan painotuksen. Kuusen tavoin monien myöhempien tekstien kontekstualisoinneissa liitetään kotivarkaus juuri naisiin, naisten "paheisiin" (ks. seur.luvut). Mistä tässä on kyse?
Tekstikokoelma syntyi mielipidekirjoituksista, jotka olivat tulleet vastineiksi "Koti ja yhteiskunta lehteen" Naisyhdistyksen vuoden 1889 "Excelsior"-nimisessä kalenterissa julkaistuun kirjoitukseen "Kuvauksia kansannaisen elämästä maalla". Näitä vastineita julkistaessaan Naisyhdistyksen kirjallinen toimikunta jälkisanoissaan julkilausui kansallisen tehtävänsä kansan ja erityisesti naiskansan valistajana. Huolimatta naisten hyvistä ominaisuuksista työteliäisyydestä ja ahkeruudesta oli kuvausten perusteella nähtävissä, että "pimeys vielä suuressa määrässä peittää maatamme ja että kansantapa vielä monessa suhteessa sotii kristillisen siveellisyyden perusaatteita vastaan... (lyhennys RR) Jokainen, joka tajuaa sen historiallisen totuuden, että kansat heikontuvat samassa määrässä kuin kansan, ja varsinkin sen naisten, siveellisyys heikontuu, ryhtyköön voimansa mukaan työhön naisen kohottamiseksi niin siveellisessä kuin tiedollisessa suhteessa". (Toimituksen Jälki-Lause, Kuvauksia... 1890,87).
Edellä mainituista kommenteista päätellen julkaistavaksi valituissa teksteissä kuvattu kansannainen oli "sivistettävä" kansalaisoikeuksien edellyttämälle tiedolliselle ja siveelliselle tasolle. Se oli eliitin naisten moraalinen tehtävä. Kansallisen eliitin kansa-kuva oli keskustelun alaisena esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tiimoilta. (ks. esim. Apo 1995, 67-70) .
Tarkasteltaessa niitä "paheita", jotka olivat kansannaiselle ominaisia näissä aikalaiskuvauksissa, nousee esiin seuraavia naiseuteen liitettyjä piirteitä, joita kuvaajat pitivät moraalisesti tai siveellisesti arveluttavina tai tuomittavina sekä ylempien säätyjen naisia kansan sivistämiseen ja valistamiseen velvoittavina: henkinen kehittymättömyys ja lapsenomainen tila, korostunut ruumiillisuus ja avoin seksuaalisuus, pakkoavioliitot, rehevä ulkomuoto, moraalis-siveellinen tiedostamattomuus. Viimeksi mainittu tietoisuuden puute näkyi luokkatietoisuuden puutteena, jollaisena pidettiin naisten pyrkimystä pukeutua toisen säädyn naisten mukaisesti (hattu oli porvarisnaisen tärkein symboli; hattu-huivi -keskustelua on käyty modernin ja traditionaalin symbolina laajemminkin). Toinen moraalitalouden näkökulmasta arveluttava piirre, joka oli samalla luokiteltavissa talonpoikaisen kotitalouden rappioilmiöksi, oli yhteisön etujen hylkääminen yksilöetujen vuoksi.
"Kotivarkaus" oli painavin esimerkki siitä, että äidit ja tyttäret eivät uhrautuneet yhteisten etujen edessä kartuttaessaan tyttären kapioita. Kuitenkin ne laillisesti ja tradition mukaan muodostivat osan, monin paikoin Suomea tärkeimmän osan, tyttärelle yhteisestä pesästä kuuluvasta perintöosasta. "Äidit pitävät myös tyttärensä puolta siinä asiassa, useasti niinkin paljon, että jäävät usean kymmenen markan velkaan läheiselle maakauppiaalle ja lisäksi vielä kuljeksivalle arkangelin kauppiaalle." (Kuvauksia... 1890,61 Eura) Toinen raskauttava piirre oli vaimon, emännän, "hauskuus" eli tuhlaileva talonpito ja omien nautintojen erityisesti kahvin käyttö. Kahvi ja sokeri olivat tuona aikana uutuuksia ja korosteisesti vaihtoon ja rahatalouteen perustuvia tuotteita. Niiden käytöllä viestittiin monia sosiaalisen elämän piirteitä kuten myöhemminkin suomalaisissa yhteisöissä. (Kuusanmäki 1934,96-119; Räsänen 1978, 317-322; Roberts 1978,74-76).
Kertomuksista vedettiin kahtalaisia johtopäätöksiä toisaalta ne osoittivat kansannaisen kykenemättömyyden ruumiinsa ja mielensä kontrolliin ja kiusausten välttämiseen, mistä puolestaan johtui isännän, aviomiehen, isän ja/tai veljen kontrolli. Toisaalta tuotiin esiin naisen näkökulma: euralaisen kuvaajan mielestä miehen epävarmuus omasta auktoriteetistaan johti naisen (vaimon) alistamiseen ja kontrolliin. Kontrolli koski koko taloutta ja sen tuotteita, joiden kulutuksen suhteen mies piti kaiken päätäntävallan itsellään. Hän "pitää rahamassin aina taskussa mukanansa, merkitsee jyvät, pellavat ja villat, lukee leivät j.n.e. Useasti siis täytyy kahdesti päiväänsä pitää yllämainittua talouden tarkastusta, ja sittenkin vaan on asiat huonolla kannalla. Ja paraan tyydytyksen saa mies sitte siitä, että hän mitä loukkaavimpia sanoja syytää vaimollensa." (Kuvauksia... 1890,63 Eura).
Vielä vaikeammaksi kuvataan tyttären osa silloin kun hän vielä naimattomana asuu kotonaan, jonka vanhemmat ovat luovuttaneet syytinkiä vastaa veljen perheelle. Tällaisessa tilanteessa tytöllä on lupaus perinnöstä, mutta hänen tekemänsä työ ei tuota mitään palkkaa tai lisäystä perintöosaan. Hänen on vaikea saada edes kapiota, mikäli veli vaimoineen sattuvat katsomaan omaa etuaan. Parempi on piian paikka, koska he saavat palkan työstään. Itä-Pohjanmaan (Kainuun) oloista kirjoittanut Heikki Meriläinen kuvaa kotivarkautta juuri tällaiseen tilanteeseen joutuneen tyttären keinona kartuttaa kapioitaan talon yhteisestä tuotoksesta: lampaiden villasta ja kasvatetusta hampusta. Rahattomana hän ei voi ostaa lankoja eikä varmaankaan saada luottoa edes laukkukauppiaalta, vain äiti voi häntä auttaa. Äidillä on kuitenkin "painavampi" oikeus talon tuottoon, jota hän voi käyttää omaan kulutukseensa. Äidin anopin ja miniän uuden emännän välit käyvät hankaliksi ja niin monipolvisen perheen sisällä syntyy luottamuskonflikti, joka konkretisoituu "kotivarkautena". Meriläisen mukaan tällainen talon siirto sukupolvelta toiselle syytinkikaupalla isännän (isän) eläessä oli vasta jonkin aikaa sitten tullut Itä-Pohjanmaalle. (Kuvauksia... 1890,84. H. Meriläinen).
Kotivarkaudeksi nimetty ilmiö näyttäisi 1800-luvun jälkipuolella näiden kertomusten perusteella olevan painotteisesti läntisen Suomen ja Pohjanmaan ilmiö. (Karjalaisissa kuvauksissa ei kotivarkautta mainittu kertaakaan.) Jutikkalan mukaan syytinkisopimuksiin perustuva eläkelaitos oli vielä 1800-luvun loppuolella tuntematon tai harvinainen Savossa, Etelä-Karjalassa ja joillakin paikoin Pohjois-Pohjanmaalla, ts. sillä alueella, jossa kaskiviljelykulttuurin periaatteden mukaisesti kiinteä maanomistus ei ollut taloudellisen ja sosiaalisen toiminnan ensisijainen taustavaikuttaja. Lisäksi yleisenä tapana oli, että isännyys ja maanomistus pysyi tällä alueella isännällä hänen kuolemaansa saakka. Tällaisessa järjestelmässä ei tunnettu niitä lisäkuluja, joita syytingin tavallisimmat muodot aiheuttivat. (Jutikkala 1958,320-326).
Se seikka, että oli ylläpidettävä yhden talouden sijasta kahta tuotti talouden sisään vääjäämättä yksityisen ja yleisen edun moraalitaloudellisen ristiriidan. Matti Sarmelan sanoin läntisen kulttuuripiirin "kovien arvojen" maailma vaikutti myös kotitalouden sisälle instituutioituneessa eläkejärjestelmässä, joka liittyi läheisesti koko perimysjärjestelmään. Niissä molemmissa naisen/tyttären osa perijänä ja maaomaisuuden omistajana oli marginaalinen mieheen/poikaan verrattuna. Kysymyksessä on siten kotitalouden vaihto- ja jakosuhteiden näkökulmasta tilanne, joka pakotti naisen/tyttären käyttämään oman käden oikeutta sellaiseen työnsä tuotteeseen, johon hänellä olisi naimatavan ja tyttärenosan merkityksessä oikeus.
Käyty keskustelu osoittaa, että markkina- ja tavara-arvojen merkitysjärjestelmä muutti vanhaa kotitalouden merkitysjärjestelmää ja haavoitti aikaisempaa ihmissuhdejärjestelmää. Tulilinjalle toiminnan käytännöissä joutuivat lähinnä naiset (vaimot ja tyttäret), joilla ei ollut juridista oikeutta tuottamiinsa tavaroihin. Toimiko kotivarkaaksi nimeämien yhtenä niistä mekanismeista, jolla naisen/tyttären asema pyrittiin pitämään marginaalisena perinnönjaon käytännöissä ja näin ylläpitämään naisten solidaarisuutta taloyhteisöä kohtaan, vai käytiinkö tältä pohjalta todellisia pesänjako-oikeudenkäyntejä, jää tässä yhteydessä avoimeksi kysymykseksi.
Talonpojan kotitalouden vaihtoprossessien kannalta se merkitsi julkisten markkinoiden siirtymistä kaupungista maaseudulle. Kun vaihdon juridisiin periaatteisiin kuului se, että vaihtajat olivat periaatteessa tasavertaisia ja vaihtajilla oli oikeus vaihdettavaan, joutuivat kotitalouksien jäsenet eriarvoiseen asemaan. Vain talonpoikaistalouden isäntä periaatteessa voi olla kysymättä lupaa vaihtoonsa. Vuosipalkolliset olivat raha- tai palkkatulojensa puitteissa paremmassa asemassa kuin talon muu väki, joidan halu ja tahto oli isännän kukkarossa.
Aulis J. Alasen Suomen maakauppaa koskevan tutkimuksen mukaan varhaisin vaihtokauppa maakauppiaiden puodeissa oli isäntien asia, ja ostokset noudattelivat isäntien mielitekoja viinejä ja tupakkaa myöten. Naisten kaupantekomahdollisuuksista Alanen kirjoittaa otsikolla "Kotivarkaus eli 'pussitus'". (Alanen 1957, 332-334) Otsikointinsa hän perustaa seuraavaan Samuli Paulahrjun tekstiin:
"Porvarit ostivat pitkin syksyä viljaa, enimmin kauroja, paljon myös rukihia, monet ostivat suuret makasiinit täyteen. Oli rinnan paapoilla viljaa, kytökauraa ja rintapeltojen rukihia, oli torppareillakin vähän, ja torppien hyvät eukot, Pussi-Sussoot - jotkut talojenkin muorit - joskus pussittivat kaatinsa piilossa pikku mosselon pienestä ruislaaristaan ja vaihtoivat sillä naulan tasan - porvari hyvin tiesi, mitä piti punnita. Toivat monet emännät myös voita ja kantoivat kananmunia, omaa tavaraansa. Kahvia ja sokuria kaipasi sydän." ( Paulaharju 1943,263).
Naisten kauppa oli salakauppaa, jota Paulaharju kutsuu "pussitukseksi", ei kotivarkaudeksi, tapahtui maakauppiaan ja naisten välillä. Kotitalouden tuotteet vilja, voi, munat ym. vaihdettiin kahviin ja sokeriin eli niihin tuotteisiin, joihin naisilla oli "himo", mutta joihin heillä tarkan tai naisten kontrollia tiukasti harrastavan isännän talouksissa ei ollut mahdollisuutta. Todisteen tällaisesta isännältä salaa kauppiaan ja naisväen välillä tehdystä kauppavaihdosta pitkälle 1900-luvulle saakka pysyvänä tapana Alanen on löytänyt kurikkalaisen maakauppias Iisakki Levulan tileistä. Niihin oli vuodesta 1883 lähtien merkitty pienetkin kauppaan tuodut viljaerät. (Alanen 1957,332).
Naisten kotivarkautta pidettiin Alasen mukaan aikalaisteksteissä esim. eri puolilla maata julkaistuissa sanomalehtikirjoituksissa maakaupan "tuomana paheena". Alanen osoittaa kuitenkin, että jo ennen maakaupan laillistamista naiset vaihtoivat isänniltä salaa juustolla, villoilla ja voilla kahvia laukkuryssiltä. Naiset saattoivat käyttää myös välittäjää, joka vei tuotteet talosta, vaihtoi ne rahaan ja osti sillä kahvia emännälle /naisille. Juuri näitä naisten salaisia toimia himojensa tyydyttämiseksi katsottiin maakaupan ja yleensäkin maalla tapahtuvan kaupan edistävän. Naisten tuhlaavaisuus esitettiin tuhoavana voimana isännän taloudellisia ja säästäväisiä yrityksiä kohtaan. Salakaupan merkitys kasvoi moraalisesti tuomittaviin mittoihin, koska emännän antama esimerkki johti palkolliset ja lapsetkin "varastamaan omaan tiliinsä". Alasen esimerkki Liperistä kertoo, että samanlaista isännän selän takana tapahtuvaa myyntiä omien rahavarojen hankkimiseksi harjoittivat emännän ja tyttärien lisäksi pojatkin. (Alanen 1957, 332-334; ks. myös Naakka-Korhonen 1988,255).
Käsittelemänsä aineiston perusteella Alanen pitää aikalaistekstien valituksia kotivarkauksien määristä ja merkityksestä ylimitoitettuina ja päämäärähakuisena maakauppaan kohdistettuna kritiikkinä. Suurin syy ilmiöön kotivarkaus löytyy Alasen mukaan naisten kahvinhimosta.(Alanen 1957,334).
Alanen ei kuitenkaan pohdi sen laajemmin koko ilmiötä talonpoikaisen kotitalouden osana tai sen jäsenten keskinäisten suhteiden osoittimena. Naisten asema miehen taloudellisen vallan alaisuudessa oli itsestään selvyys pohjalaiselle miestutkijalle. 1950-luvulla 1800-luvun naiskuva näyttäytyi kuitenkin jo jotensakin huvittavana eikä moraalista kannanottoa vaativana. Sellaisen sävyn sille antoi jo Samuli Paulaharju kurikkalaisessa kaupankäynnin kuvauksessaan nimeämällä "Pussi-Sussoot" ja "muorit" - kansannäytemien koomiset hahmot - tuon tavan ylläpitäjiksi. Tutkijana Alanen ymmärtää kumpaakin osapuolta, naista himossaan ja kauppiasta voitonhimossaan. Isännän ahneus ja kontrollinhimo sivuutetaan mahdollisimman vähällä.
Matti Punttilan Anjalankosken murrekirjaan tallentama, lähinnä kaskuksi luokiteltava humoristisen kertomus "Suu poikki, sanoi Puntin Liisa kun räsymiähelle kauroi anto" sisältää sananparren ja sen selityksen. Anton Sakin (s.1877 k. 1961) kertomus murreasuisena on seuraava:
"Ja siit oli tual Ruatilas ol käyny semmonen, temppu siin Punttilan talos kun, kun tuat niit kauroi ol vähä, vähänpualisest niil rikkahillakii mut, se, muari siit osti silt räsymiähelt, ruukkui ja mitä hään liä ostanna. Ja sill ei ollu tarpehiks, siit räsyi niin se anto vähä kauroi siit sille, räsymiähelle nii, se tuat ol sanon että:'Mut että suu poikki!' Nii se räsymiäs ei ymmärtän että mitä se sil tarkotti mut se muari tarkotti että et saa kellekää virkkaa että hään on kauroi antan että isäntä on piaan vihain. Mut se siit, se räsymiäs, se siäl naapuris siit tul sanoneeks että: 'Mitähää se Punttilan emäntä sil tarkotti kun se sano että 'suu poikki?' Nii, ne ol siäl selittän siit että se tarkotti sit ettei siint saa kellekää haastella että, niin on tapahtunnu. Mm. Eihän se nyt vissinkää siit enää haastellu mutt ei ymmärtän. Siit ne, sit matkivat ain, että: 'Suu poikki sano Puntin Liisa kun räsymiähelle kauroi anto.' Niit ol kauroi ol vähä ylesee. Ehä ne, miähet sit hyväksyn että niit nyt jaella siit, räsymiähille enää. Mut naiset siit salaa sentä antovat niit." (Punttila 1988,155).
Naistutkijalle kertomus sellaisenaan olisi houkutteleva tilaisuus merkityksenantoon. Siinä olisi nähtävissä todistus talonpoikaistalouden sukupuolijärjestelmän rakenteellisesta hierarkisesta suhteesta, joka aktuaalistuu vaihtotapahtumassa. Siinä keskustellaan jälleen isännän kontrollioikeudesta ja edusmiehisyydestä ja emännän rajoitetusta taloudellisesta vallasta sekä itsenäisen sopimusoikeuden puutteesta. Mikäli kontrollivaltaa uhmataan sisältäpäin esim. naisten tai lasten taholta joutuu isännän uskottavuus koetteelle ja mies pilkan kohteeksi. Ja mikäli yhteisö haluaa säilyttää patriarkaattisen miesvallan on sen torjuttava yhteisöllistä ja yhteiskunnallista suhdejärjestelmää uhkaava tilanne. Naisten esiymmärrystä itsestään epäonnisina kaupantekijöinä on vahvistettava varoitustarinalla. Yhtä hyvin tätä kaskua kuitenkin voitaisiin pitää etnisenä pilana, jossa keskustellaan "räsymiehen", laukkuryssän, kielen taitamattomuudesta. Yhdistämällä mainitut teemat, voitaisiin sitä pitää myös keskusteluna normista, isännän yksinomaisesta määrysvallasta, joka ei enää tuona aikana ollut itsestään selvyys. (vrt. Knuuttila 1992, 247).
Vähäisten tavaroiden ja majoituspalveluiden myynnin tai vaihdon lisäksi nainen voi hankkia omaa rahaa myymällä hiuksensa laukkukauppiaalle. (Myymällä hiuksensa nainen kuitenkin luovutti jo osan itsestään, osan väestään ks. Apo 1995, 11-3 > Albert Hämäläinen 1920) Mervi Naakka-Korhonen on (1988,146) Vienan-karjalaista laukkukauppaa koskevassa tutkimuksessaan esittänyt tarinan Laihialta, jossa kerrotaan varakkaan talon emännän myyneen "komean tukkansa neljästä hopearuplasta isännän ollessa poissa kotoa". Tarinan isäntä kuitenkin suuttuu vaimonsa omavaltaisesta kaupanteosta ja vaatii vaimonsa purkamaan kaupan. Niin myös tapahtuu ja tasapaino palautuu perheeseen. Irtopalmikossa on kuitenkin oma irtioton ironiansa! Jälkikäteen arvellen siinä on myös oma syvempi symbolinen merkityksensä naisten täysivaltaistumisen historiassa.
Seppo Knuuttila on käsitellyt laukkuryssä-teemasta kertovia kaskuja "fallisen hallinnan komiikkana". Hänen mukaansa laukkuryssäkaskujen seksuaaliteemat toistavat suomalaisen mieskomiikan tavanomaisia kaavoja. Niissä laukkuryssät kuvataan naistenmiehiksi, jotka ovat valmiita liehittelemään naisia ja pyrkimään yhdyntään, "vaihtamaan tavaraa tavaraan". Näissäkin kuten isäntä ja renki- kaskuisssa isäntä joutuu koomiseen valoon. Teema alistettujen tietoisuuden esiin nostamisesta on läsnä tässäkin kerronnassa. (Ks. Knuuttila 1992, 246-248).
Edellä esitetyt esimerkit viittaavat juuri sellaisiin agraarin maaseudun rakenteellisiin suhteisiin, joihin liittyy normatiivinen ja rituaalinen pilailu. Lisänä aikaisempiin vastakohtaisiin asetelmiin nousevat esiin käsiteltäviksi suhteet uusien ihmisryhmien, kauppiaiden ja paikallisen väen välillä. Samalla aktuaalistuu konkreettisella tavalla vastakohtaisuus naisten ja miesten välisessä resurssien jaossa ja käytössä. Joudutaan keskustelemaan, kiistämään entisiä "luonnollisia" suhteita. Tulilinjalle joutuu isäntä. Isännän oikeudet ovat juridisisesti olemassa. Ne murenevat kuitenkin liberalistisen lainsäädännön puitteissa 1900-luvun alkuun tultaessa. Kansanomaisen ajattelun ja käytännön hitaus on kuitenkin se tekijä, jossa "häviäjä" joutuu naurun kohteeksi. Piloista vain on äärettömän vaikea päätellä kuka kulloinkin on naurun kohteena. Kerrontatilanteiden kontekstin puute estää tekemästä lopullisia johtopäätöksiä kaskujen ja tarinoiden merkityksistä muussa mielessä kuin siinä, että isännän määräysvallasta keskusteltiin monessa yhteydessä. (Vrt. Knuuttila 1992,164,165, 172).
Novellillaan Jotuni osallistui keskusteluun naisten oman rahan puutteesta aikana, jolloin vaihtotalous ja markkinat olivat tulleet jo jokaisen ulottuville. Novellin kärki viittaa niihin patriarkaalisen talonpoikaistalouden jako- ja vaihtosuhteiden epäoikeudenmukaisiin käytäntöihin, joissa miehen, ensisijassa isännän edusmiehisyys ja päätäntävalta aheuttivat konflikteja.
Talonpoikaisen miehen ajattelun yksi kriisipiste, innovaatioherkkyyden ohella, näyttäisi liittyvän isännän kykyyn käsitellä omaa miehisyyttään muuttuvissa suhdejärjestelmissä. Siellä missä miehisyyskonseptio nojasi ehdottomaan päätösvallan käyttöön resurssien jaossa, olipa kyseessä jokapäiväinen kulutus tai omaisuuden siirto sukupolvelta toiselle perinnönjaon tai myötäjäisten muodossa, siellä löytyivät perhekriisit ja maaseudun murhenäytelmät.
Kotitalouksissa muutosta symboloivat esim. kahvin ja sokerin käyttö. Jakosuhteista viesti arkipäivän käytännöissä jo se kuka tai ketkä voivat näitä "nautintoaineita" kuluttaa. Mikäli jonkun työllään kotitalouden tuotanto-kulutus-ketjua ylläpitävän jäsenen "luonnollinen oikeus" jako-osaan jäi kovin minimaaliseksi suhteessa ympäristön käytäntöihin oli toimittava käyttäen oman käden oikeutta. Tämä perinteisesti vajaavaltaisten henkilöiden yksilölliseen päätöksentekoon perustuva toimijuus oli yhteisön ja sen edustajan näkökulmasta moraalisesti tuomittava ilmiö. Se viesti vastarinnasta ja solidaarisuuden puutteesta sukulaisuuteen ja sukupuoleen perustuvaa hierarkkista perheorganisaatiota kohtaan, jopa laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Uhkana oli vanhan järjestyksen sortuminen ja yksilöiden irtautuminen yhteisöistään. Nimeämällä toiminta, jopa naisten kansanvalistusdiskurssissa, kotivarkaudeksi ja toimija kotivarkaaksi pidettiin yllä ja uudistettiin traditionaalia hierarkiaan perustuvaa sukupuolieroa, jossa mies on naisen pää. Metafora kotivaras palveli siten naiseuteen kuuluvan vajaavaltaisuuden sekä henkisen että ruumiillisen kontrollin legitimaatiomekanismina.
Kotivarkaus osoittautui suppeassakin tarkastelussa monitasoiseksi traditionaalin talonpoikaisen talouden sisäiseksi konfliktialueeksi. Sen kaikinpuolinen selvittäminen näyttäisi vaativan oikeushistoriaan perehtymistä. Sen tieteenalan näkökulmasta kotivarkaan ensisijassa "katsoo" tuomari ja lautamiehet. Oikeushistoria ei kuitenkaan selitä sitä, miksi termi ilmaantui julkiseen diskurssiin vuosisadan vaihteessa eikä sitä, miksi se liitettiin tuossa vaiheessa naisiin tai vielä vähemmän sitä, miksi sen ottivat käyttöön 1950-luvun miestutkijat.
2. Kirjanen liittyy suomalaisen naisliikkeen ensimmäiseen aktiivikauteen (1884-1908), jolloin kansalaisoikeusvaatimukset olivat päällimmäisinä. Niiden perusteluissa vedottiiin myös naisten "järkähtämättömiin luonnollisiin oikeuksiin", joihin luettiin myös oikeus "omaan rahaan". Naista ajatellen "vapaa kansalaisuus" salli hänelle vain suhteellisen abstraktin yksilöitymisen, sillä se ei sellaisenaan vapauttanut naista häntä sitovasta perheyhteisöstä. Vuonna 1906 saavutettu äänioikeus ei juuri muuttanut naisten konkreettista elämäntilannetta. (Ks. Jallinoja 1983,250).
Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja Jää, Helsinki.
Durkheim, Émile [1893] 1990: Sosiaalisesta työnjaosta. Suom. Seppo Randell. Gaudeamus, Helsinki.
Florinus [1702] 1987: Sananlaskut. Näköispainos. SKS Toim. 459. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Haavio-Mannila, Elina [1968] 1970: Suomalainen nainen ja mies. Asema ja muuttuvat roolit. Werner Söderström Oy, Porvoo & Helsinki.
Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperinteet. Otava, Helsinki.
Heikinmäki, Maija-Liisa 1988: Die Stellung der Schwiegertochter in Finnland. - Ethnologia Scandinavica 19.
Hudson, Pat & Lee, W.R. 1990: Women's work and the family economy in historical perspective. In Women's work and the family economy in historical perspective, ed. Pat Hudson & W.R.Lee. Manchester University Press, Manchester.
Hämäläinen, Albert 1920: Ihmisruumiin substanssi suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa. Taikapsykologinen tutkimus. Suomalais-ugrilaisen Seuran Toim. XLVII. Helsinki.
Jallinoja, Riitta 1983: Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Naisasialiike naisten elämäntilanteen muutoksen ja yhteiskunnallis-aatteellisen murroksen heijastajana. Werner Söderström Oy, Porvoo & Helsinki & Juva.
Jotuni, Maria [1913] 1980: Novelleja ja muuta proosaa I. Toim. Irmeli Niemi. Otava, Helsinki.
Jutikkala, Eino 1952 (2.pain.): Suomen talonpojan historia. SKS Toim. 257. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Knuuttila, Seppo 1992: Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS. Toim. 554. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kuusanmäki, Lauri 1934: Kulutustavarain leviäminen maalaisväestön keskuuteen. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria IV. K.J.Gummerus Oy, Jyväskylä 1934, 96-119.
Kuusi, Matti [1953] 1991: Vanhan kansan sananlaskuviisaus. Suomalaisia elämänohjeita, lentäviä lauseita ja kokkapuheita vuosilta 1544-1826. Werner Söderström Oy, Porvoo & Helsinki & Juva.
Kuvauksia kansannaisen elämästä maalla. Suomen Nais-Yhdistyksen ulosantama 1890. Werner Söderstöm, Porvoo.
Paulaharju, Samuli 1943: Rintakyliä ja Larvamaita. Kurikan wanhaa elämää. Werner Söderström OY, Porvoo & Helsinki.
Peltonen, Matti 1992: Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
Punttila, Matti 1988: Anjalankosken murrekirja. SKS Toim. 489. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Naakka-Korhonen, Mervi & Keynäs, Maiju 1988: Halpa hinta pitkä mitta. Vienankarjalainen laukkukauppa. SKS Toim. 491. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Nicholson, Linda J. 1986: Gender and History. The Limits of Social Theory in the Age of the Family. Columbia University Press, New York.
Ollila, Anne 1993: Suomen kotien päivä valkenee... Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia Tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
Roberts, Fredric M. 1978: Kenttätutkimus hämäläisestä kylästä. - Suomen Antropologi 2/1978, 65-79.
Räsänen, Matti 1978: Kotitekoisesta kulutukseen, monipuolisuudesta erikoistumiseen. Teoksessa Sumiaisten kirja, toim. Heli Jokipii. Sumiaisten kunta. Jyväskylä 1978, 313-334.
Shanin, Theodor 1990: Defining peasants: essays concerning rural societies, expolary economies, and learning from them in the contemporary world. Blackwell, Oxford.
Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Riitta Räsänen, FK
Tutkija
Kansatiede
Turun yliopisto