Kaskeaminen vaati paitsi liikkuvuutta myös yhteistyötä. Yhteisön sosiaalinen rakenne kehittyi elintapojen kanssa vastavuoroisessa suhteessa. Pysyvien sukunimien ilmaisema suvun yhteyden keskeisyys ja laajojen yhteisurakoiden vaatima suurperheiden tai työyhtiöiden olemassaolo ovat piirteitä, jotka on savolaisuuden ominaislaatuja tutkittaessa otettava huomioon. Kaskikulttuurissa tuottavaan työhön osallistuva nainen oli itsenäisempi kuin länsisuomalainen sisarensa, joka toimi pihapiirin ahtaissa rajoissa. Savolaiset naiset säilyttivät pitkään sukunimensä ja sukuyhteytensa avioliiton solmittuaankin (Pirinen 1982, 243).
Kun kansakuntaa luotaessa heimoerot häivytettiin kielellisen ja kulttuurisen yhtenäistämisen merkeissä, valittiin valtakulttuurin pohjaksi hämäläisyys. Savolaisuus ja karjalaisuus muodostuivat siksi Toiseksi, jonka peilissä valtakulttuuri mittaili itseään. Tiedotusvälineiden savolaiskaskut, jotka nousivat esiin 1980-luvulla, osoittavat, että savolaisuudessa on tänäkin päivänä jotain huvittavaa ja jotain harmittavaa. Karjalaisuus lunasti paikkansa arvokkaimman etnisen kulttuuriperintömme, kalevalaisen runouden, ja sen myötä luovuuden ja runollisen mielenlaadun kotimaana. Savolaisuuden osa oli arkisempi. Kaskeavan rajaseutukulttuurin ihmiset joutuvat turvautumaan hätätilanteissa omaan tietoonsa ja kykyihinsä: tietäjän ja sepän taidot korostuvat savolaisessa kansanperinteessä. Loitsut säilyttivät jälkipolville ikivanhan myyttistön, maailman perimmäistä olemusta koskevan etnisen tiedon. Savolaiset myytit eivät kuitenkaan saaneet vienalaisten vastineidensa kaltaista legitimiteettiä sivistyneistön silmissä. Niiden konteksti, loitsu, oli väärä ja niiden muotoja pidettiin turmeltuneina. Huvittavalta kuulostava kieli ja sitä tuottavat "luonnonväärät leuvat" sopivat luonnehtimaan savolaisten toiseutta.
Sivistyneistö on kuvannut savolaisen mentaliteetin keskeisimmäksi piirteeksi huumorin, jota jo 1880-luvulla luonnehdittiin savolaisväestön "arkirunoudeksi". (Virtanen 1996, 66). Notkea, verbaalisia piruetteja "viäntävä" Savon murre edusti sivilisaatioprosessista syrjään jääneen rahvaan kieltä. Esinekulttuurin käytännöllinen yksinkertaisuus, jolle läntisten mallien mukainen, sosiaalista arvostusta tavoitteleva ja ilmaiseva komeus oli vierasta, samoin kuin elinehtojen niukkuus loivat kuvaa yksinkertaisesta, elämän hienompia sävyjä vierastavasta mielenlaadusta. Valtakulttuurin tietoisuudessa savolaisuus edusti prototyyppistä rahvasta.
Leea Virtanen, joka on syvällisimmin perehtynyt savolaiseen verbaalihuumoriin, kirjoittaa: "Savolaiselle kansankulttuurille kehittyi savutupien pimeydessä erityinen puhekulttuurin arvostus, yhtenä osatekijänä kuvakielen rikkaus, joka voi olla erilaatuisen 'venkoilun' lähtökohta." (Virtanen 1996, 84). Hän luonnehtii savolaisuutta käyttäytymiskaavaksi, kommunikaatiostrategiaksi, johon kuuluu kaksi ristiriitaista piirettä: "Kaskenpolton ajoilta periytyvä pyrkimys erillään asumiseen ja samalla selvä pyrkimys seurallisuuteen". (Virtanen 1996, 82-84). Savolaisen "seurallisen erakon" kulttuuria on kuvattu elämänasenteeltaan ja sukupuolirooleiltaan länsisuomalaiseen verrattuna liberaaliksi (Kotilainen, 1958, 69, 72 ja Wiriliander 1960, 87; Talve 1990, 406). Virtasen tarkastelemat sutkaukset vierovat mahtailua, tärkeilyä ja hienostelun halua (Virtanen 1996, 85). Yhtälailla väheksyttyä on yksinkertaisuus ja tyhmyys, jota suoran vastauksen antaminen kysymykseen savolaispersktiivistä osoittaa. Savolaisen puhekulttuurin seurallisuus ei ole täydellistä avomielisyyttä. Virtanen viittaa lämpimien tunteiden ilmaisemisen vaikeuteen ja olettaa sen periytyvän ääriköyhistä ja armottomista elämänoloista. (Virtanen 1996, 84). Se, että savolainen pienfolklore vaikenee lämpimistä tunteista, on kiintoisa havainto; karut elämänolot eivät kuitenkaan automaattisesti tuota tunneköyhää kulttuuri-ilmastoa. Päinvastaisia esimerkkejä löytyy mm. Itä-Euroopan slaavilaisalueilta.
Miten savolaiskulttuureissa suhtauduttiin tunteisiin? Oliko rahvaalla, jonka kansalliset stereotypiat määrittävät yksinkertaiseksi, karkeaksi ja elämän hienoimmille sävyille vieraaksi, kyky tunnistaa ja ilmaista tunteita? Tarkastelen näitä kysymyksiä Suomen Kansan Vanhat Runot teokseen sisältyvien lyyrillisiksi lauluiksi nimettyjen tekstien valossa (SKVR VI, 1, nr. 501-725), joita SKVR:n toimittaja luonnehtii lisämääreellä "Erilaisia mielialoja ja tunnelmia". Aineisto kuvaa kerääjiensä intressejä: C.A. Gottlundin ja Elias Lönnrotin kokoelmien laatu vaikuttaa olennaisesti Savon lyriikasta muodostuvaan kuvaan. Gottlundin juvalaiskeräelmän sekä Joroisista ja Rantasalmelta tallennetun lajaan aineiston ansiosta valtaosa Savon lyyrisistä lauluista edustaa eteläsavolaista kulttuuria. Pohjois-Karjalasta tallennettuun lyyriseen runouteen verrattuna savolaisaineisto on pieni. Uusi kansanlaulu oli 1800-luvun Savossa epäilemättä kalevalaista laulua suositumpi mielenliikkeiden tulkki. Viime vaiheissaan Savon vanha runo mukautui kuitenkin monin tavoin kulttuuriseen ilmastoon ja viestinnän malleihin; niinpä juuri sen turmeltuneiksi katsotut uudennokset kertovat jotain olennaista ajankohtansa, 1800-luvun, savolaisesta kyläkulttuurista.
Savolaisessa lyriikassa saavat säkeiden "Alahall on allin mieli, alenpana armottoman, Käyessä kylän katua, Uiessa vilua vettä" (553) ilmaisemat murheen, alakulon ja elämänpetoksen tunteet vain vähän tilaa. Surun, menetyksen ja osattomuuden tunteita käsitellään itsenäisenä aiheena alle viidessäkymmenessä tekstissä. Orpous tai syntymäkodin menetys (639-642, 650-652, 667-668) saa rinnalleen kodin kaipuun:
Muut kotihins mänevät,
Majohinsa matkustavat,
Mull ej kurjalla kotia,
Katalalla ej kartano. (638, ks. myös 665,666).
Apeus ei ole sisäsyntyistä masentuneisuutta, kodin turvallisuuden ja perhesiteiden menetyksen lisäksi mieltä murehduttavat köyhyys ja sen konkreettiset ilmenemismuodot: viljelymaan puute, rahattomuus, kurjat vaatteet:
Alahalla on allin mieli
Uiessa vilua vettä.
Alempana on köyhän miehen,
Kulkiissa kylän väliä. (556)
Isännät istuuvat tuvassa,
Pöyhkeimmät pöywän piässä.
Minä raukka uunin eissä
Ryysyjäni lämmittelen. (588, ks. myös 680, 618, 683).
Vaikka syntymistään sureva saattaa nähdä onnellisimman tulevaisuutensa turpeen alla (677, 676), ei savolainen kuitenkaan vaivu loputtomaan itsesääliin. Manalle meno ei tuo välttämättä huojennusta huonoon oloon, siellä "manan neijot riitelöövät, tuonen tyttäret toruuvat" (575). Rantasalmelaisen Ulla Maria Eräsen huolilaulu viittaa vastuuntuntoon: miten käy rakkaimmalleni, kuka huolehtii hänen arkielämästään, jos hukuttaudun.
Enemp' on minulla huolta,
Kun on kuusessa käpyjä,
Petäjässä helepehiitä,
Katajassa kaspehiita.
Ei ole sitä sisärtä
Ei sitä emosen lasta,
Jolle huoleeni sanoisin,
Pakiseisin miel'pahani.
Jos vieraalle sanoisin,
Vieras viijeksi tekisi,
Vieläpä kohta kuuveksikki.
Ennen huastan halakosille,
Pakisen pajun vesoille.
N'ei kerro kellekkään,
Vaikkia vierisin vetteen,
Veikoksi veen kaloille.
Siijat silemäni sipuisi,
Hauvit piäni harjoaisi.
Kukapas tiällä kullalleen
Pyhäpaijat pyyhkinöö,
Arkipaijat antanoo,
Nästyykit nävertännöö. (652).
Laulu painottaa, että huolet on pidettävä omana tietona. Vieraalle kerrottuna ne paisuvat moninkertaisiksi. Savolainen lyriikka tunnistaa murheen ja surun tunnot; se nimeää ne ja kuvaa niitä riipaisevaakin metaforakieltä käyttäen. Murehtiminen ei ole kuitenkaan suotava tunnetila. Lyyrinen runo toistaa sananparren ohjeen: syyttä ei pidä surra (568). Itkukielto esitetään joko eksplisiittisesti tai lisäämällä murheen kuvaukseen lasten tynnyttelystä tuttu kehotus antaa itikan tai hevosen murehtia. Ylävireisiltä murheen kuvilta -"syvä on sydän mustan linnun, syvän yöllä lentäisä" - taittuu kärki kun niiden rinnalle asetetaan humoristinen mielikuva vankasta hevosesta, jolla on "luu lujempi, pää parempi, säärivarret vantterammat" (569, 568, 685,686).
Yllättävän monet harvoista huolirunoista etsivätkin selviytymisen strategiaa tässä ja nyt, esimerkiksi muualle lähtemisestä (585, 601-602, 655). Juvalainen tietäjä Paavo Kiiskinen eli Köppö ikuistaa suomalaisen puutteen keskeisimmät teemat: ruuan, juoman ja kenkien tarpeen, sekä osoittaa, että vaikka hän syökin murukalojen sijasta kiiskiä, juo oluen sijasta vettä ja mustien kenkien sijasta "vipeltää virsuissa", hänellä on tietäjän oppia ja kyky lähteä Lappiin, velhojen joukkoon (653). J. Hotisen vuonna 1933 tallentaman runon 'Jos ois niinniin, niin ois näinnii' -tuumailu, jota savolaiseksi venkoiluksi nimitetään, kuuluu muualle lähtemisen tai opin korostamisen ohella selviytymisen strategioihin samoin kuin sen viime säkeiden ironiset tunnot:
Kun os rauniot rahoina,
Pienet kivet penninkinä,
Pitäisin minäin piian,
Ottaisin minäkin orjan,
Jos se ruvata eläis,
Vaatteheta tarkeneis (654).
Savolainen huolilyriikka tuntuu eroavan paitsi määrältään myös eetokseltaan karjalaisesta. Laajalti tunnetuilla lyyrisillä murheen kuvilla alkavat tekstit päättyvät surua suhteellistaviin, huvittavaksi tekeviin tai selvitymisen keinoja etsivään säkeisiin.
Naisen näkökulmasta neitoa kuvataan raikkaasti ja suorasukaisesti. Lauluissa hänen avioitumista koskevat tunteensa ja toiveensa pantiin näytteille samaan tapaan kuin konkreettisissa katsojaisissakin. Etelä-Savon tuppikosinta-menot sisälsivät Inkerin lauluvaellusten tapaan neitojen näytteillepanon:
Vanha naimatapa Savossa.
Savossa oli ennen se tapa, että kylän vanhin ja arvokkaampi emäntä keräsi aina kylän tytöt ja nuoret neidot yhteen parveen ja sitte vei heitä kanssansa sunnuntakisin ja juhlapäivinä kirkkoon, josta parvesta nuoret naimattomat miehet saivat sitte itsellensä silmäillä ja tinkiä morsianta, ja kun päällikköemäntä siihen suostui, niin asia meni aina päinsä. Tytön vyöllä piti olla tyhjä tuppi, johon sulhopoika pisti kihlakaluksi ensin veitsensä, josta vanha sananparsi: 'Jo on tyttö tupelle tullut, vaimo varrelle vejäinnyt'... (801).
Pohjois-Savossa lähetettiin tyttöjä vielä 1950-luvulla naapuripitäjien sukulaistaloihin näytteille, vanhan emännän suojiin. Sulhasehdokkaita kehotettiin "katsomaan" tyttöjoukosta omaansa (KH).
Naisen naimakelpoisuus riippui monesta seikasta, työkyvystä ja varallisuudesta ulkomuodon lisäksi. Neitojen laulut eivät häälaulujen ja muutamien miesten laulujen tavoin korosta työhön liittyviä taitoja; tietoisuus arjen raatamisesta ei sisälly avioitumistoiveisiin. Runon minä todistelee haluttavuuttaan viitaten kauneuteensa ja varakkuuteensa, hänellä on punaiset posket ja leikosilmät (709), runsaat myötäjäiset: huiveja, täkkejä, palttinoita sekä sukkia "sata paria, virsuja vähä enempi" (710). Naimisiin hän kaipaa naapuriin (624, 626), mutta odottaa kuitenkin kosijaa jännittävämmiltä seuduilta, Turusta tai Riian kaupungista (563):
Ej täyvy tätä tytärtä
Renkimiehien rekehen,
Kasakoin kainaloihin.
Vielä tälle tyttärelle,
Vielä kauniille kanalle,
Tuuvahan Turusta sormus,
Risti Riian kaupunkista.
Vielä tällen tyttärelle,
Vielä kauniillen kanalle,
Tuuvahan tuhannen ruuna,
Sa'an maksava satula.
Vielä tällen tyttärelle etc.
Luokit värjätyt väijävät,
Kirjakorjat kiiättävät.
Vielä tästä neitosesta.....
Suku juopi suuren tuopin,
Kaaso kannun kallistaapi,
Heimo hempiän pikarin. (563)
Kosijan on oltava ulkonaisesti kelpoisa, "tupuratukka, solkikenkä, silkkisukka" (606) sekä varoissaan. Renkimiehelle neito ei mene, eikä "nuku nurjuksen nutulle, painu paikka kukkarolle, rajakengälle rakastu" (609). Juvalaisen Ullukka Pöyhösen vuonna 1932 esittämässä laulussa määrätietoinen neito houkuttelee mielitiettyään maitovellillä ja oriin ostolla sekä antaa tarkat ohjeet toivottua vierailua varten:
Tule tänne, tunturituomas,
aetoihe alate,
peltoihem peräte,
muihem moatem männessä,
karjan kottii tullessa,
vastal lehel liehuissa,
maetovellin kiehuissa.
Eilem meile lehmä poeki,
teki valakijav vasika,
sinisilemä, kultakynne,
vaskisarve,
sepä viijääv Viipuriini,
sielä ori ostetaani. (696).
Ullukan lupaukset kuvaavat omia varoja, karjan antia, hallitsevan naisen laskelmia. Talon tytär sai myötäjäisiksi pesämunan oman karjan kasvattamiseen, lehmän tai lampaan, sekä karjan tuotteiden jalostamiseen tarvittavat välineet, rukin, kirnun jne. (KH).
Nuoren miehen mielessä kangastelee "Talontyttö, riski piika" (576). Neidon on oltava ahkera (659), punaposkinen ja vaatteiltaan korea; hänellä on "sormet sormuksissa, helma vaski renkahissa" (616). Sulokas ja vilkas liikkuminen kiinnittää ihailijan huomiota: "tytöt hyppi, helmet helkki" (711, 712), "kuin hän kävi, kanta välkky" (614-616, 702, 706). Tyttöjen hylkäämäksi itsensä kokevan laulussa neidon liikunta paljastaa kiihottavampia ruuminosia: "Kuin he käuvet, karvat välky.."(704).
Kosijaa vaille jääneen neidon tavoin myös nuori mies joutuu pohtimaan, miksi ei kelpaa vastakkaiselle sukupuolelle (702-706). Juvan Aholasta kotoisin oleva Pekka Lautiainen jatkaa pohdintaa pitemmälle lisäten tavanomaisiin "Mikäpä lienee minulla" -säkeisiin neidon näkökulmaa valaisevan jakson, jonka viimeiset viisi säettä eivät ole läpäisseet Suomen Kansan Vanhojen Runojen toimittajan sensuuria:
Mikä kum(m)a tuli Mikoille,
Kuka kurjalle pojalle,
Kun ei tuota kauloi nejot,
Nejot nuoret ja soriat?
Kuin nuo käuvet, kanta välky.
Kuin nuo säiso, säine paisto.
Jos mine neitona olisi,
Lämpo pa miehelle mänisi.
Jos minä miehelle mänisi,
Hittopa vuetta täkisi,
Lämpo pa viereni mänisi.
Jos mine viereni mänisi,
(5 säettä) (702).
Samankaltainen näkökulman vaihdos sisältyy Juvan Kiiskilänniemeltä tallennettuun Juhana Puhakaisen lauluun:
Mike kum(m)a lie minulle,
Kuka kurjalle pojalle,
Kun ej katso nejot nuoret?
Kuin he käuvet, karvat välky.
Tun(n)e tytö tulla mulle,
Mokomalle juomarille,
Ei tyhjes takoisi putu,
Kova onni kohdastaisi,
Kova k-pe koprastaisi.
Jos mine saisin jouten olla,
Joutin olla ja lävätte,
Puolen vuota voita syä,
Voita syä ja lävättä,
Jos mine nu(o)ren miehen saisin,
Joka ilta piän päsisi,
Joka amu uen pajan. (704)
Yksinäisyyden tunnoista runon miespuolinen subjekti äityy houkuttelemaan neitoa - tunnustaen ensin heikkoutensa, viinaan menevyytensä ja tyhjätaskuisuutensa - vetoamalla sukupuoliseen kykenevyyteen. Unelmointi jatkuu savolaisen onnen maksiimilla: jos saisi olla jouten ja syödä voita. Mikäli kolmea viimeistä säettä ei tulkita homoeroottisiksi, ne muuntavat runon subjektin naisellisen hellyyden ja huolenpidon kohteeksi. Laulajan minän ja runon minän sukupuolten ristiriita on eroottisten laulujen suosittu keino, joka tuottaa humoristisia tai pornografista mielikuvitusta palvelevia merkityksiä (esim. 608).
Voi sinua, pika parka,
Mihinkes mäne, kauas karka,
Kuin ej naitu nuapuri,
Otettu omille kylille.
Kasvo rimpo posken piälä,
Eipä katso kum(m)inka,
Nuoret miehet millonka.
Vaj jos mine korvani kin(n)itä,
Niskan taka jän(n)iten,
Ett sit nuorelle näuteisit
Ja viele miehele kälpaisi.
Äitiseni, muoriseni ,
Tie mulle korput kontihin,
Maito leivet mattkoilen.
Minä mäne muilem mailen,
Jo minun Pietari piteli,
Piteli pellon pientarilla.
Elä huoli tytteräin,
Viäle häissä häte tulo.
Pan(n)a han yhessä pahax,
San(n)ota ha satulan syx,
Hepo harja hertemex,
Taka pukan puristamax,
Esi koljun kosmax.
Jo tuli joka tapaht.
Ele hua, houka pika,
Pan(n)a ha pukin talia,
Vohen voita vojelan.
Oli minä än(n)en nuora mies,
Nuora mies ja naimattoin,
Piti minun pikoiset hyvene,
Vaimot piäni valkiana. (581).
Suomen Kansan vanhoissa runoissa laulu on luokitettu "Hairahtuneen mielialoja" -ryhmään. Runoa kehystävät laulajamiehen näkökulmaa edustavat kommentit, joissa ensin vähätellään hairahtuneen naisen haluttavuutta ja viimeiseksi siirrytään nuoruusajan muistoihin, jolloin piikaset pitivät laulajamiestä hyvänä. Tapahtumien kuvaus etenee neidon ja hänen äitinsä dialogina, jossa pohditaan hätätilanteesta, epätoivotusta raskaudesta, selviämisen keinoja. "Pietarin pitelemä" neito aikoo lähteä "muille maille" ja pyytää äidiltään apua matkan toteuttamiseen.
Aihe näyttää suositulta juvalaismiesten keskuudessa. Juhana Puhakaisen vuonna 1816 esittämässä laulussa päähenkilön kunnia joutuu koetukselle talossa, jossa on "koinurit kotona, Mulkun piäxäjät pihalla". Miesten lauluissa hairahtuneen kohtalo toimii eroottisen huumorin aineksena; laulut ovat reteitä 'isojen poikien' kertomuksia. Hairahtuneen neidon kohtaloa käsitellään naisen näkökulmasta itsesyytöksiä sisältävin säkein. Kiuruveteläinen Maria Keränen lauloi vuonna 1885:
Ei oo isäni syytä,
Ei oo emoni syytä,
Ite liitin liinahurstin,
Laitoin aivina lakanan,
Otin hurjalta hopeat,
Rahat rannan juoksijalta,
Nukun hurstille humala-hurjan,
Olut-juomarin ovelle. (583)
Eroottiset nautinnot kuuluivat sydänmaidenkin elämänmenoon. Savolaiset näyttävät harrastaneen innokkaasti läheisiä sukupuolten välisiä suhteita. Vuosien 1534-1617 siveellisyysrikoksia kartoittanut Kauko Pirinen toteaa, että Savossa "ei ilmeisestikään vedetty kovin helposti käräjiin vähäisemmistä siveellisyysrikoksista, kuten salavuoteudesta, ja raskaammat rikokset taas olivat harvinaisia" (Pirinen 1982, 520). Oikeuteen joutuivat vain lapsenmurha, sukurutsa, immenloukkaus, jolla tarkoitettiin aviosyntyisen neidon houkuttelemista ja pettämistä aviolupauksin, sekä sodomia (Pirinen 1982, 520); suuri osa hairahtuneista selvitti asiansa kirkon toimesta. Oikeuteen haastetut välttivät vastuun pakenemalla. Vuosina 1618-1721 pääsi Veijo Saloheimon mukaan kuusitoista siveellisyysrikoksista syytettyä karkaamaan Karjalan pitäjiin tai kauemmas. (Saloheimo 1990, 175).
1800-luvulla sosiaalinen kerrostuneisuus ja palkkatyö lisääntyivät Sydän-Savon alueilla. Olosuhteet muistuttivat monella paikkakunnalla Kirsi Pohjola-Vilkunan tarkastelemia saarijärveläisoloja. Juhana Puhakaisen näkemys piian kunnian köykäisyydestä saa tukea hänen oikeustapauksia koskevan tutkimuksensa tuloksista. Kantajana olleista aviottomista äideistä oli vuosina 1890-1910 valtaosa piikoja tai torpparin tyttäriä ja vastaajina talollisen pojat tai talolliset. 84:stä oikeusjutusta vain neljässä kantaja ja vastaaja olivat talollisia; piika/torpparin tytär - renki/ torpparin poika tapaukset olivat harvinaisempia, samoin talollisten keskinäiset kanteet. (Pohjola-Vilkuna 1995, 50-51). Saarijärven luvut viittaavat siihen, että naimattomien naisten seksuaalinen hyväksikäyttö liittyy paikalliseen sosiaaliseen rakenteeseen.
Suomen Kansan Vanhojen Runojen sensuurin sivuutti kaksi Olin nokka nuorra miessä -aihelmaa, joissa runon minä kerskuu suorastaan myyttisiin mittoihin kasvavalla sukupuolisella kyvyllään: hän käy yhtenä kesäisenä yönä kymmenen kylää, joissa on kymmenen taloa, ja makaa niiden kymmenen emännän kymmenet tyttäret (649). Kun mä olin nuorra miessä (617) runon erotiikka on puhtaasti seksuaalista, pornografian "sadunomaisessa maailmaikkeudessa" viipyvää, jossa ei enää tarvitse vietellä saavuttaakseen päämääränsä (Alberoni 1995, 16), jossa "Pitelin pikoja aina, Aina likkoia likistin, Nejot virusi vierelleni, Kansahani Kallistälin, ...Tytöt tygöni tulivat, Likat luoxe lihättivät." (617). Savolainen Don Juan ei kuitenkaan tyydy vain jokaisen naisen otettavaksi; hän on perusluonteeltaan aktiivinen, "Savon sankari, Mokoma muikari", joka houkuttelee mielitiettyään erilaisin keinoin, kehumalla mm. olemattomalla omaisuudellaan:
Tule, neitonen, minulle,
Mokomalle muikarille,
Tälle Savon Sankarille!
Kolome on aittoo minulla:
Yks on tuolla Vehko suolla,
Toinen Parkki kankaalla,
Kolomas on kotona tyhjä.
Tule, neitonen, minulle
Mokomalle muikarille,
Tälle Savon sankarille!
Kaks on lehme(e) minulla:
Yksi puarma, toinen siäski.
... (693; ks. 690-695 ja 620-621).
Matti Kuusi kuvaa Tule neitonen minulle -laulun miehisen eroottista huumoria rahvaanomaiseksi ja hilpeän itseironiseksi (Kuusi 1963, 392). Hän selittää vehkasuo- ja parkki kangas -kuvien viittaavan hätäleivän saantipaikkoihin; sääski-mielikuva taas perustuisi länsimurteisen naudan itikka-nimitykseen. Olemattomalla omaisuudellaan kerskailevalle kosijalle löytyy vastine Ruotsin keskiaikaisista ilkalauluista.(Kuusi 1963, 392). Savolainen Don Juan viljelee itseironiaa paitsi omaisuuttaan myös valittuaan kuvatessaan. Tule neitonen minulle -aihelmaa saattaa liittyä Viikon viivyin Viipurissa -lauluun, jossa suolan hakumatkalla aikaillut nuorukainen havaitsee muiden naineen sorjimmat piiat ja joutuu tyytymään pieneen ja mustaan, kierosilmäiseen, rampaan ja puupökkelöä muistuttavaan naiseen (717-721). Tiukan tullen Don Juan turvautuu äitinsä apuun ja pyytää uusia varusteita, liinavaatteita, lähteäkseen kosimaan Pieksämäen pitkää piikaa, "joka on viittä kuutta syltä pitkä, kolmia perä leviä"(717).
Fransesco Alberoni pitää pornografiaa miehisen erotiikan tiivistymänä ja romanttista viihdekirjallisuutta naisten erottisia taipumuksia kuvastavana. Keskeisin asennoitumisero on hänen mukaansa ajallisen jatkuvuuden - epäjatkuvuuden vastakohtaisuus. (Alberoni 1995, 28-29). Nainen sisällyttää eroottiseen kokemukseensa koko tunteen historian. Miehellä sensijaan on kyky eristää eroottiset hetket monimutkaisista, aikaan sidotuista tunteista, muokata niitä mielessään, "panna ne seisomaan omilla jaloillaan ja sijoittaa mielikuvituksessaan itsensä siihen". (Alberoni 1995, 85). Kiiskilänniemen 'isojen poikien' laulukoulussa tätä taitoa viljeltiin ahkerasti. Paavo Kiiskisen Kultaansa sureva alkaa kuvaten ikävöivää neitoa Jos mun tuttuni tulisi -runon sanakääntein, mutta taittaa romanttiselta kaipaukselta siivet tuomalla ikävöidyn yllättäen paikalle: "Tuossapa tuokin tulo, Ennen nähtyin näky". Näkökulma muuttuu: lyyrisen neidon sijasta laulun keskiöön asettuu rehvakas Savon sankari. Kaivattu ei ole nimittäin kuka tahansa, vaan tuvissa ja kammareissa tunnettu Don Juan, joka käyttää vieraanvaraisuutta hyväkseen ja pääsee lopulta toivottuun tulokseen, "polkimille". (613).
Savon eroottinen lyriikka on Alberonin kuvaamalla tavalla miehistä, romanttisista tunteista puhdistettua. Se on ruumiin runoutta, naturalistisen suoraviivaisesti tai huumorin ja parodian asein kohdettaan lähestyvää sukupuolisuuden kuvausta. Naisen ruumis nähdään ulkopuolelta, suuruus-pienuus -akselilla mittaillen tai sukupuolisuuden tuntomerkkejä tarkkaillen. Miestä luonnehtivat hänen varallisuutensa ja elämäntapansa sekä ennenkaikkea sukuelin, jonka monet nimitykset osoittavat aiheen mieluisuuden. Miehen toimena on alituinen pyrkimys lihalliseen yhteyteen. Laulut eivät välttämättä ole pornografian tapaan raakoja, halun kohdetta täydellisesti esineistäviä. Seksuaalisen nautinnon leikkimielinen käsittely tuo pikemminkin mieleen keskiaikaisen erotiikan elämänmyönteiset tarinat. Humoristiset sävyt ja itseironia kitkevät sentimentaalisuuden, kaipauksen, ylevän rakkauden ja intohimon siemenet runon maastosta.
Vuonna 1678 karkasi Vehmersalmen Ritoniemestä Pekka Holopainen kälynsä Ablona Paavontyttären kanssa ensin Enoon ja sitten Suistamon Laitioisiin. Jätetty vaimo Anna Paavontytär sai asian selville ja matkusti lapsineen perässä, jolloin 'romanssikin' kalpeni. Ablona solmi avion Ruskealan Kirkkoleppälahdessa Lassi Juvosen kanssa. He kuolivat molemmat nälkään 1696. Sen sijaan Pekka palaili Vehmersalmelle, sai syytten ja tuomittiin kuolemaan huoruudesta talvikäräjillä 1700.
Pekka Holopaisen ja Ablona Paavontyttären traagiseen kuolemaan päättynyt suhde täyttää indohimodraaman tuntomerkit, joina Anthonyt Giddens pitää rakkauden ja seksuaalisen kiinnittymisen geneeristä suhdetta sekä tunnesiteen arkisidonnaisuudet katkaisevaa voimaa. Intohimon muuntaessa tietoisuutta rakastunut uhmaa kuolemaa. Giddens pitää intohimoa universaalina ilmiönä. Missään yhteiskunnassa se ei kuitenkaan ole välttämätön tai riittävä ehto avioliitolle. Päinvastoin, sosiaalista järjestystä ja velvollisuutta uhmaavana intohimo on koettu vaaralliseksi (Giddens 1992, 37-38).
Eurooppalainen ylä- ja keskiluokkaisessa miljöössä kehkeytynyt romanttinen rakkaus eroaa intohimosta kulttuurisen määrittyneisyytensä vuoksi. Giddensin mukaan se edustaa rakkauden feminisoitua muotoa, jonka kehitys kytkeytyi avioliittoinstituution muutokseen. Romanttinen rakkaus eriyttää aviosuhteen muista sukulaisuussuhteista, koska se tarjoaa pitkäaikaisen elämänperspektiivin ja luo aviopuolisoiden yhteisen historian. (Giddens 1992, 44-45). Sen paremmin amour passion kuin porvarillisen Euroopan romanttinen rakkauskaan ei kuulunut savolaisten avioitumista jäsentäneisiin kulttuurisiin malleihin. Kaarle Wirilander katsoo taloudellisten näkökohtien ja sosiaalisen lähiympäristön mielipiteen vaikuttaneen merkittävästi avioliittoa solmittaessa ja viittaa Mäntyharjun kirkkoherra Zakris Cygnaeuksen arvioon savolaisten naima- ja häätavoista: "hänen (kosijan) mieltä eivät koskaan rasita mitkään lemmenvaivat, joissa korkeampien säätyluokkien jäsenet tuskittelevat". (Wirilander 1989, 895). Näin yksiviivaisia naimahankkeet tuskin olivat. Tunteettomalta vaikuttava kosija - puhumattakaan perheen, suvun ja kylänmiesten näkökohdista - otti epäilemättä tarkoituksenmukaisuuden vaatimukset huomioon. Tuskin kukaan kuitenkaan on halunnut viettää loppuelämäänsä epämieluisaan kumppaniin sidottuna. Näennäinen tunteettomus saattoi johtua tunteiden ilmaisun kulttuurisista esteistä: sopivan kielellisen rekisterin puutteesta tai edellä mainitun itkukiellon kaltaisista lausumattomista sosiaalisista säännöistä. Suomalaisessa kulttuurissa on ylimalkaan hävetty julkista rakkaudesta puhumista. Kuten edellä kuvattu Pekka Holopaisen ja Ablona Paavontyttären kohtalo osoittaa, intohimoiset tunteet saattoivat riehua myös savolaisessa rinnassa.
Suomalaisen intohimon korkeaveisu, Jos mun tuttuni tulisi -runo oli tunnettu paitsi Pohjanmaalla, Karjalassa ja Inkerissä myös Savossa, josta H.G. Porthanin De Poesi Fennicassa vuonna 1778 julkaisema versio oli peräisin (591). Porthan kertoo koonneensa lyyrisiä runoja naisilta ja huomauttaa, että "rakkausrunoja he eivät kuitenkaan juuri laula muuten kuin keskenään, etenkään nuoremmat. Siten niitä on yritettävä saada vanhoilta eukoilta. Eräät heistä eivät kaihda esittämästä runoja tavanomaiseen tapaan pidoissa, tehtävä johon nuoret tytöt eivät milloinkaan ryhdy." (Porthan 1983 (1778), 84). Porthan tulkitsee Jos mun tuttuni tulisi -laulun esittäjäksi morsiamen, joka todistelee rakkautensa järkkymättömyyttä (Porthan 1983 (1778), 86).
Suomalaisen kansanlyriikan huippusaavutukseksi nimetty runo on kiehtonut harvinaisella tavalla sivistyneistön mieliä. Ruotsalainen kapteeni A.F. Skjödebrand ja italialainen Giuseppi Acerbi ihaistuivat sen arkaaiseen tunnehehkuun ja julkaisivat matkakertomuksissaan ranskan- ja englanninkieliset käännökset vuosina 1799-1804. J.W. von Goethe löysi runon ensinmainitun teoksesta ja julkaisi saksannoksen nimellä Finnisches Lied. Laulusta, jota F.M. Franzén kuvasi Acerbille nuoren pohjalaistytön, pappilan piian, sepittämäksi, tuli muutamassa vuodessa maailmankirjallisuutta. (V. Tarkiainen 1911-1913; Kuusi 1963, 388-391; Apo 1981, 59-61). Tukholmalaisen C.G. Zetterbergin aikeena oli julkaista runon käännösten kokoelma ja hän hankkikin 467 eri kielistä käännöstä, mm. samojedikielisen Matias Aleksanteri Castrénilta. (Tarkiainen 1911-1913, 5).
Kääntäjät ja tutkijat ovat pitäneet runoa Porthanin tavoin naisen sepittämänä. Acerbille sepittäjätär on "suomalainen Sapfo, lumen ja jään tytär" (Kuusi 1963, 388), V. Tarkiaiselle "erämetsien kuumaverinen tytär, jonka vaisto on tehnyt valintansa miesten joukossa" (Tarkiainen, 1911-13, 30). Matti Kuusi puolestaan pitää epätodennäkösenä, että pappilan piika tai erämetsien tytär olisi vaistonsa varassa luonut näin mestarillisen runon. Hän katsoo runon sepittäjän edustavan aikansa sanataiteen huippua ja vertaa häntä myöhäiskeskiajan eepikkojen joukosta erottuvaan "nerokkaaseen poikkeusnaiseen", Annikaisen virren oletettuun tekijään, ja kysyy: "voiko pieneen sovinnaiseen maahan syntyä vuosisadankaan kuluessa kahta näin kiihkeän aktiivista runoilijatarta."(Kuusi 1963, 391). Jos mun tuttuni tulisi -runon sepittäjän jäljille tuskin koskaan pääsemme. Epäilyttävää on myös runon luonnehtiminen yksinomaan naisen tunteiden kuvaukseksi. Itse asiassa jo V. Tarkiainen löysi tulkintaan sopimattoman viittauksen "helman hienon hipsintään", joka osoittaa kaipauksen kohteeksi naisen (Tarkiainen 1911-1913, 21).
Juvalaisen Anna Liisa Kiukkaan vuonna 1815 esittämä versio on lähellä V. Tarkiaisen hahmottamaa runon "normaalimuotoa":
Jospa tuttuni tulisi,
Än(n)en nähtyni näkisi,
Viele pä kättä kiepaiasin,
Vaik os kärme käm(m)en piäsä.
Viele ma suuta suikaiasi,
Jos os suu suven veresse.
Viele mine viereni mänisi,
Jos os vierus verta täus. (593).
Tuttu, ennen nähty rakastetun määreinä ovat tavallisimmat, vaikka romanttisen rakkauden imelät 'armaat' ja 'kultaset' ovat olleet joidenkin laulajien suosiossa. Tuttu ja ennen nähty ilmausten käyttö tuottaa runon erityisen alkuasetelman: viittauksen läheisyyden, yhteisen menneisyyden merkitykseen, jonka voi tulkita Alberonin historiaansa kiinnittyvän naiserotiikan tunnoksi tai - yhtä hyvin - pitkien etäisyyksien, erillään olemisen kulttuurin 'näkemiseen' ja 'katsomiseen' liittyviksi merkityksiksi. Jos... tulisi sanat kertovat eroon joutumisesta ja ilmaisevat kaipauksen tunteet jatkon kannalta riittävän elettömästi. Runon suggestiivinen teho perustuu eroottista latautumista ja tunteen voimaa mittaavien kuvien yhtäaikaiseen eskaloitumiseen. Harvassa lyyrisessä runossa tunne ruumiillistuu yhtä luontevasti ja täydellisesti, sukupuolista lähestymistä aste asteelta kuvaten.
Tunne mittautuu vaaraa ilmaisevin myyttisin kuvin. 'Käärme kämmenpäässä', suden veri, karhu tai kalma kaulaluilla viittaavat tietäjyyteen liittyviin mielikuviin. Karjalaisten toisintojen rauta-aita, teräksinen tie ja veräjien purkaminen ovat selvä osoitus lyyrisen runon ja loitsun intertekstuaalisesta suhteesta. Tietäjä varaa itsensä veräjällä, kodin- ja sen ulkopiirin maagisessa välityspisteessä, hän rakentaa ympärilleen rautaisen aidan ja varustautuu myyttisten eläintensä, käärmen, karhun ja suden voimilla. Runon eteläkarjalainen esittäjä menettelee varautujan tavoin mutta pyrkien päinvastaiseen päämäärään: hän purkaa järjestelmällisesti rakastettua ympäröivät esteet ja kohtaa arkailematta vihamieliset voimat, vaikka ne saattaisivat hänet veriselle vuoteelle:
Tuntisin tutun tulosta,
Arvelisin astunnasta,
Virstan vastahan menisin,
Aitoja alentamahan,
Rikkosin risuset aiat,
Ratkosin aiat rautasetkin;
Vielä suuta suikkajaisin,
Vaik' o(i)si suu suven veressä,
Vielä kättä käppäjäisin,
Vaik' o(i)si kärme kämmenpäässä,
Viel mie vierehen kävisin,
Vaik oisi vierus verta täynnä. (XIII, 2 3069).
Runo kuvaa intohimoisen kaipauksen kuolemaa uhmaavaa, arkijärjen voittavaa voimaa. Pekka Holopaisen kohtalo osoittaa, että sosiaalisen järjestyksen rikkominen saattoi koitua miehen tuhoksi. Nainen oli rakkauden arenalla kuitenkin miestä sidotumpi ja haavoittuvampi. Luvaton seksuaalisuhde oli hänen kannaltaan kohtalokas kulttuurissa, jossa seuraukset lankesivat useimmiten naisen kannettaviksi.
Sukupuolten välisiin suhteisiin liittyi jännitteitä ja sekoittuneita tunteita myös laillistetuissa liitoissa. Kokematon nuorikko joutui kohtaamaan paitsi miehen seksuaaliset tarpeet myös uuden ympäristönsä vallankäytön muodot. Häärunoissa varotetaan sudeksi vertautuvaa sulhasta kurittamasta nuorikkoaan julkisesti (Ilomäki 1989, 158-159). Susi, karhu ja käärme ovat sulhasen ja uuden avioperheen jäsenten metaforia itketysvirsissä, jotka valmistavat morsianta pelottavaan elämänmuutokseen.
Itke, neito, naitaessa,
Paru päätä pantaessa,
Jos et itke naitaissa,
Itket peräst käytyäs.
Kun sä suholle suuta annat,
Sulholl' on suven ikenet,
Karhun on maksat kainalossa.
Sait sie hurjan hurstille,
Viinavillin vierehes,
Joka juo joka kopeekan,
Joka käy joka kapakan.
Kun mänet toisehe talohon,
Siell' on korkeat kynnykset,
Appi on karhu kartanolla,
Anoppi susi tuvassa,
Käly kärme lattialla,... (746).
Maaginen varautuminen kuului hääriitteihin, tietäjän sanat karjalaisalueilla hääteksteihin. Niinpä ei ole merkillistä, että myyttisen intohimon metaforat, vaaralliset pedot, symboloivat yhtä hyvin äärimmäisen vahvaa tunnetta, maagista suojautumista ja avioelämän nuorikossa herättämiä pelkoja. Kirvoittipa metaforien referentiaalisena taustana olevan vaaran kokemuksen mikä hyvänsä, laittoman intohimon odotettavissa oleva rangaistus, miehen mahdollinen häijyys tai heräävä seksuaalisuus, runo purkaa sen ja vapauttaa samalla subjektin halun. Merkille pantavaa on, että intohimoon sisältyvää vaaran momenttia käsitellään myytin kielellä. V. Tarkiaisen säeluettelojen silmäily osoittaa runon viljelevän varausmielikuvien lisäksi myyttisiä määreitä: sillat ovat sinisiä, tinaisia tai hopeisia, patsaat punaisia tai vaskisia, oro kultainen tai kultasuitsinen.
Yhtymäkohdat häärunoihin tukevat H.G. Porthanin ja muiden miestutkijoiden käsityksiä Jos mun tuttuni tulisi -runon luonteesta naiserotiikan ilmauksena. Juvalaisen 'isojen poikien' laulukoulun edustajat käyttivät tätä häikäilemättä hyväkseen. Vuonna 1858 tallennettu laulu alkaa lyyrisellä kaipuun kuvauksella: neito lupaa suikata suuta tuttunsa tullessa. Kertosäe "levittäisin leukapieltä" muuntaa viritystä eroottisen huumorin suuntaan ja säkeet "Tule, turko, tuutuhuni, Astu armas, sänkyhyni! Enpä kauvan kutsukkana, Kyll' sen luonto luoksein tuopi.." kuljettavat kuulijaa miehen eroottisia kuvitelmia edustavaan päätöskohtaukseen.
Jos mun tuttuni tulisi -aihelma on tarjonnut monenlaisia kehittelymahdollisuuksia niinkuin muutkin lyyriset ainekset. V. Tarkiainen on säeanalyysissaan sivuuttanut kokonaisuutta esteettisesti heikentävät säkeet. Savolaisrunoihin sisältyy romanttisen rakkauden tematiikkaan viittaavia piirteitä. Tuulta viestinviejäksi tai purjeen avuksi toivovat laulajat (591, 592) kehittävät aihelmasta herttaisen lemmenlaulun, jolla ei ole enää mitään tekemistä Pekka Holopaisen kohtaloksi koituneen syvän intohimon kanssa.
Tuota ma toivon tuon iäinen,
Nuorta miestä, pientä lasta:
Nyt mä täytyn tasasest käytä,
Nyt on poika polvellaan. (631).
Mielitietyn ja sulhasen ihannoidun kuvauksen vastakohtana aviomiestä tarkastellaan drastisin vedoin. Aviomies on "meidän kanttura" (630) tai tallus, joka on saanut varikselta silmät ja korpilta nenän (634). Mies syö syrjin ja makaa selin; hänellä on vitsa tai nahkapiiska varattuna. Häijy mies vertautuu loitsujen tautidemoniin, "lihansyöjään, luunpurijaan". Eloisimmin runot kuvaavat perheväkivallan ilmenemismuotoja:
Viikon ootin vihkijöitä
Kauan kaunista valihin,
Viimen sain vihasen miehen,
Lihansyöjän, luun purijan,
Veren uuvelta imijän.
Kuin hään tuppaan tulloo,
Muotovaan mulistelloo,
Vihta viännetty kä'essä,
Käätty on karttu kainalossa,
Jolla lyyvä kolokkajaa. (633).
...
Kahoppas minun kantturatan,
Se tuleepi tuimettuna,
Väätty vihta, käätty karttu,
Karsittu karanko käessä,
Kohotettu koivun latva
Vastoin vaivasta minua,
Kohtipa kovaosasta,
Iän päivän itkevätä. (627).
Surkeimmaksi kuvataan juopon kanssa avoituneen kohtaloa. "Viinavilli" mies on joutava, rahaton ja vaimollensa äksyilevä (597-598). Vihaisen ja juopon miehen lisäksi miniän mieltä murehduttaa ankara anoppi, "tulikulkku", jonka ahkerakaan palvelu ei tunnu helpottavan tilannetta. Anopin syöttämiseksi raatava miniä ei itse pääse ruokailemaan muiden tavoin, vaan saa tyytyä jauhinkiviltä ja liedenreunalta suuhunsa sieppaamiin muruihin. (629).
Paha mies -aihelma on tarjonnut mahdollisuuden miehen opettamiseen paremmille tavoille. Naislaulajat Ulla Maria Eronen (658) ja Maija Skadevits (657) esittävät runoa vaimonsa menettäneen ja itsesyytösten vaivaaman miehen äänelle sovitettuna. Jos mies saisi tilaisuuden avioitua uudelleen, hän toimisi toisin, osoittaisi vaimolleen hellyyttä:
Pahoin tein, polonen poika,
Omalleini vaimolleini;
Syrjin söi, selin makasi,
Kuin tuloo tupaan
Muotoansa mulisteloo,
Silmiesä viäärättelöö,
Vihta on väänätty kätessä,
Kopra tukkia haroopi.
Jos ma vasta vaimon saisin,
Sylisseini mä kantelisin,
Vielä minä suuta antelisi. (657).
Aito miehen näkökulma sen sijaan avautuu keskiajan priaameliperinnettä jatkavassa runossa Miehen kolme pahaa, jota Matti Kuusi on kuvannut mustan naurun täyttämäksi (Kuusi 1963, 384). Vuotavasta veneestään mies pääsee polttamalla, hevosensa hän syöttää susille, vaimosta sen sijaan ei pääse "kun kuoleman kautta" (603a). Voi jos kuolis koukkuleuka -runo kertoo miksi vaimon kuolema olisi toivottavaa: laulaja pääsisi naimaan "Saksan Maijan, Pietarista pitkän piian", ulkomaalaisen naisen, jonka haluttavuutta kuvaavat silkkisukat ja "Keltaruusut kenkäin suussa". (723).
Mies- ja naisnäkökulmista avioliitto näyttäytyy varsin erilaiseksi. Naiselle työ, toimeentulo, perhesuhteet ja tunteiden ilmaisu ovat keskeisiä. Mies taas vertaa vaimoaan - paremman toivossa - vaihdettaviin liikuntavälineisiinsä, hevoseen ja veneeseen. C.A. Gottlundin Juvalta vuonna 1815 tallentama Erilaiset vaimot -toisinto muodostaa poikkeuksen kertoessaan arkielämää arvostavasta miesnäkökulmasta: palkkapiian naiva mies saa hyvän vaimon, joka on siveä ja keittää hyvän puuron. Harmonisimmin avioelämää kuvataan Minä jauhan Jaakolleni -laulussa, jossa "vanha vaimo, homekorva" vääntää käsikiviä ulkonaisesti puutteellista, mutta hyvää miestään muistaen: "Hyv' on olla hymbyrällä, Kaunis kambura-jalalla, Hymbyrä hyvällä syötti, Kambura veden kaloilla". Porthanin julkaisema savolaistoisinto jatkuu Jos mun tuttuni tulisi -runon säkein ja päättyy eroottista huumoria edustavaan jaksoon (828). Vanhan, jo vaivaisen avioparin yhteiselämää kuvatessaan Kiiskilänniemen 'isojen poikien' laulukoulusta tutut säkeet saavat uuden, lempeää huumoria henkivän myönteisen merkityksen. H. G.Porthan on vaistonnut runon ainutlaatuisen elämäntunteen. Hän kirjoittaa: "Jokainen huomannee tässä laulussa runosuonta, tunnetta, luonteen vilpittömyyttä ja totuudellisuutta, ja varsin miellyttävän kuvauksen maalaistemme elämästä." (Porthan 1983 (1778), 85).
Vahvimmin lyriikkaa jäsentävät sukupuolten väliset suhteet. Runoston tematiikka liikkuu avioitumistoiveiden, rakkauden, ruumiillisen halun, avioliiton tuoman pettymyksen, perheväkivallan, jos kohta myös tasapainoisen yhteiselämän akseleilla. Aiheita käsitellään samaan realistiseen, suorastaan naturalistiseen tapaan, minkä Satu Apo tunnistaa Kantelettaren teksteistä (Apo 1995, 75-82). Realismi ja huumori taittavat tehokkaasti siivet ylävireiseltä lyyrisyydeltä. Huolirunojen itkukiellot, viittaukset selviytymisen keinoihin ja surua suhteellistavat kuvat ovat osoituksia tunteiden ilmaisemisen säätelystä. Onnettomuuden samoin kuin onnen tunteiden julkistamista vierastetaan kulttuurissa, jossa on otettava huomioon ympäristön mahdollinen kateus ja pahantahtoisuus.
Intohimon ja rakkauden aihepiiriä kuvataan ennenkaikkea naisen äänellä. Romantiikan ilmaisumallit olivat 1800-luvulle mennessä kotiutuneet vain vaivoin savolaismaaperälle. Rakastettuaan ajatteleva neito kiinnittää huomionsa konkreettisiin ja materiaalisiin seikkoihin. Hän houkuttelee mielitiettyään ulkomuotonsa lisäksi suorasukaisesti omaisuudellaan tai herkkuruuilla. Naisen näkökulmaa edustavat runot välttävät suoraa tunteiden kuvailua. Poikkeuksen muodostavan Jos mun tuttuni tulisi -runon myyttisille metaforille löytyy vastineita pikemminkin riittirunojen kuin lyyrikan alueelta. Vivahteikkuutta ja eloisuutta naisten runot saavat perheväkivaltaa ja juoppoa miestä kuvatessaan. Mies puolestaan esineellistää vaimonsa vaihdettavaksi omaisuudekseen. Harvinaisen poikkeuksen tylyjen avioliiton kuvausten sarjassa muodostaa Minä jauhan Jaakolleni -runon eroottista huumoria sisältävät toisinnot.
Miehen näkökulmaa edustavat runot välttävät järjestelmällisesti tosikkomaisuutta ja tunteen avointa ilmaisua. "Savolainen venkoilu" tarjoaa strategian miesten lämpimien tunteiden käsittelylle. Romanttisen rakkauden ja sentimentaalisten tunteiden pilkahdukset nitistetään huumorin, ironian ja parodian keinoin. Tavallinen menettelytapa on lisätä muutama tunneviritystä muuntava, yllättävä tai ilmaisua arkistava lisäsäe liian hempeäksi koettuun runoon. Nais- ja miesnäkökulmalla leikittely on eroottisten runojen suosittu piirre, joka muuntaa hävettäviksi koetut tunteet kulttuurisesti hyväksyttävämmäksi ruumiin ilojen ylistykseksi. Naislaulaja ottaa miehen äänen opetustarkoituksessa, esittäen esimerkiksi vaimonsa menettäneen juopon ja väkivaltaisen miehen tapojen parannusta lupaavan valitusvirren.
Pohjois-Karjalaisen lyriikan avainsymboleja tarkastellessaan Senni Timonen havaitsee, että keskeisin, kaikki teemaryhmät läpäisevä mielikuva on tupa. (Timonen 1989, 126-127). Tiheästi hävitetyllä rajaseudulla oman kodin, tuvan, kaipuu on ymmärrettävä piirre. Savolaisen lyriikan avainmetafora on ruumiillisempi: syöminen. Runsassatoisten kaskimaiden asukkaalle ruuan runsaus tai sen puute sopi kuvaamaan lähes kaikkia tunnetiloja. Köyhyyden tuottama mielipaha näyttäytyy nälkänä tai huonona ruokana, mielitiettyä houkutellaan herkuin, hyvä mies syöttää ja huono syö syrjin, hyvä vaimo keittää hyvän puuron. Tekisi mieli nimetä syöminen paitsi savolaislyriikan myös -kulttuurin avainmetaforaksi, niin oivallisesti C.A. Gottlundin haastattelema Pekka Miettinen kiteyttää sen avaamat nautinnon ja elämänilon arvot:
Ei meile suruila syä,
Eikä murhella älätä,
...
Lyst on syä,
Lyst on jua,
Lyst on lystiä puhua,
Lyst on tähä lystin töitä. (559, 589).
Syöminen, juominen ja "lystin työt", eroottiset ilot, ovat yksinkertaisia elämännautintoja, joiden korostus leimaa huumorin ja suhteellisuuden tajun lisäksi savolaiskulttuurissa hyväksyttyä tunneilmastoa.
Alberoni, Francesco 1995: Erotiikka. Otava, Helsinki.
Apo, Satu 1981: Kansanrunous. Suomen kirjallisuuden historia (toim. Kai Laitinen). Otava, Keuruu.
Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja Jää, Helsinki.
Apo, Satu 1995: "Hepo huono, akka tiine". Kanteletar realistisena kansankuvauksena. Edellä mainitussa teoksessa (Apo 1995).
Giddens, Anthony 1992: Transformations of Intimacy. Sexuality, Love and Eroticism in Modern Societies. Standford University Press, Standford, California.
Harré, Rom 1988: The Social Construction of Emotions. Basil Blackwell, Oxford.
Isojärvi, Pia 1996: Kansanomainen ajankohtaisrunous Juvalla 1800-luvun alussa. Pro gradu -tutkielma. Folkloristiikan laitos, Helsingin yliopisto.
Isojärvi, Piia 1997: Seksuaalifantasioita 1800-luvun alun kalevalamittaisessa runoudessa. Elektroloristi 1/1997.
KH: Kirjoittajan kenttähavaintoja 1950-1960-luvun Pohjois-Savossa.
Kotilainen, Mauno J. 1958: Savo. Oma maa.
Kuusi, Matti 1963: Kirjoittamaton kirjallisuus. Suomen kirjallisuus I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Otava, Helsinki.
Lutz, Catherine 1986: Emotion, Thought, and Enstrangement: Emotion as a Cultural Category. Cultural Anthropology, Journal of the Society for Cultural Anthropology. August 1983, 1:3.
Lutz, Catherine & White, Geoffrey M. 1986: The Anthropology of Emotions. Annual Review of Anthropology. Vol. 15.
Lönnrot, Elias (1840) 1982: Kanteletar elikkä Suomen Kansan Vanhoja Lauluja ja Virsiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Vaasa.
Pirinen, Kauko 1982: Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534-1617. Savon historia II:1. Savon Säätiö, Pieksämäki.
Pohjola-Vilkuna, Kirsi 1995: Maaseudun luvaton seksuaalisuus vuosisadan vaihteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Porthan, Henrik Gabriel (1778) 1983: Suomalaisesta runoudesta. Kääntänyt ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Saloheimo, Veijo 1990: Savo suurvallan valjaissa 1618-1721. Savon historia II:2. Savon Säätiö, Joensuu.
Suomen Kansan Vanhat Runot VI, 1 ja 2 (1934 ja 1936). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Talve, Ilmar 1990: Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Tarkiainen, V. 1911-1913: Jos mun tuttuni tulisi. Suomi IV:11.
Timonen, Senni 1989: Pohjois-Karjalan lyriikka. Runon ja rajan teillä (toim. Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen). Kalevalaseuran vuosikirja 68. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Virtanen, Leea 1996: Savolaisten luonnonväärät leuat. Olkaamme Siis Suomalaisia (toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki). Kalevalaseuran vuosikirja 75-76. Suomalaisen kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Wirilander, Kaarlo 1960: Savo kaskisavujen kautena 1721-1870. Savon historia III. Savon Säätiö, Kuopio.
Anna-Leena Siikala, FT, dos
Professori
Folkloristiikan laitos
Helsingin yliopisto