Tässä artikkelissa pyrin tarkastelemaan sitä, miten sananlaskustossamme on käsitelty rakkautta eli syvää ja toisinaan kiihkeää tunnesidettä naisen ja miehen välillä, seksuaalisuutta ja näiden kahden ilmiön välistä suhdetta. Prototyyppiteorian mukaisesti pyrin tarkastelemaan, millaisia ovat rakkaus-kategorian keskeiset ominaisuudet ja prototyyppinen rakkaus sananlaskujen esittämänä. Osittain kyseessä on eräänlainen käsiteanalyysi: mitä on tarkoittanut kansanomaisessa kielenkäytössä rakkaus, ja onko sillä ollut synonyymeja. Jätän kuitenkin sivuun puolison valinnan perusteita ja avioliiton solmimista käsittelevät sananlaskut. Lähdekritiikin kannalta on tärkeätä, onko tämä aihepiiri ollut tasaveroisesti huomion kohteena eri aikoina sananlaskuja tallennettaessa. Varovainen vastaus lienee myönteinen, sillä erilaista seksuaalisananparistoa on mukana Vanhan kansan sananlaskuviisaus -teoksessa, mikä antaa perusteita olettaa, etteivät kerääjien tabut ole erityisesti karsineet tätä aineistoa.
Rakkaus on vanhassa suomalaisessa sananlaskustossa suhteellisen niukasti käsitelty aihepiiri. Kuten Matti Kuusi on huomauttanut, avoimet rakkaudentunnustukset ovat olleet harvinaisia suullisessa perinteessä ylipäätänsä, muun muassa kalevalamittaisessa runoudessa (Kuusi 1963, 390-391). Vastaavasti esim. mordvalainen kansanrunous on tunteenilmaisultaan hyvin niukkaa, jopa siinä määrin, että rakkauslyriikan olemassaolo on kyseenalaistettu (Šuljajev 1986, 48-50). Kirsi Pohjola-Vilkuna katsoo ennen kaikkea sosiologiseen tutkimukseen perustuen, että länsimainen, romanttinen rakkaus on individualistinen ilmiö ja sellaisena liittyy modernisaatioon ja yleiseen yksilöllistymiseen (Pohjola-Vilkuna 1995, 15-16.) Näkemys sopii hyvin yhteen vanhan sananlaskuston kanssa, joka siten kuvastaa nimenomaan esimodernia, kollektiivista agraariyhteisöä ja -yhteiskuntaa.
Vanhimmassa suomalaisten sananlaskujen kokoelmassa, jonka Henrik Florinus julkaisi 1702, ei juurikaan ole käsitelty rakkauden aihepiiriä. Joitakin rakkaus-aiheisia sananlaskuja on hieman nuoremmassa aineistossa, mutta kaikkiaan ennen Turun paloa kerätty aineisto on tässä suhteessa hyvin köyhää:
Rakkaus on sangen lämmi mutt mä pelkän pahoi ämmi. VKS 381, Helsingberg.
Jopa nyt jotakin, kuin rakkaus synti lienee! VKS 366, Lyra.
Rakkaus vetää kuin Salomonin kissa. VKS 367, Nordlinlg.
Kyllä siinä rikkautta on, kussa rakkautta on. VKS 384, Florinus ym.
Rakastunut ihminen on sokia. VKS 367, Stråhlman.
Rakkauden ohella käytössä on ollut käsite lempi, joka esiintyy muun muassa lemmennostatusloitsuissa merkitsemässä eroottista viehätysvoimaa (vrt. Piela 1990, 215).Tämänaiheisia sananlaskuja ei VKS:ssa ole kuin yksi, “Kesken lemmeltään” (Sananparrella ilmaistaan, että jokin on jäänyt kesken yrityksen; VKS 47), joka ei sekään keskeisesti liity tähän aihepiiriin. Toisintomäärän mukaan yleisin on vanhassa aineistossa seuraava:
Kussa kipu, siinä käsi; siinä silmä, kussa armas. VKS 368, Porthan ym.
Pääosa pariutumiseen ja avioitumiseen liittyvistä sananlaskuista on käytännöllisiä ohjeita tai toteamuksia, jotka perustelevat puolison valinnan perusteita ja avioliiton luonnollisuutta ja tarpeellisuutta. Vastaavasti sananlaskuissa valitellaan yksin jääneen kohtaloa. Kyseessä on niin ollen sama tematiikka ja samat perusasenteet kuin erotiikkaan liittyvässä loitsustossa ja osassa lyriikkaa. Syynä on varmaankin ollut ennen kaikkea vanhan sääty-yhteiskunnan kulttuuri, jossa avioitumisen syynä ei ollut rakastuminen, ts. henkilökohtainen kiintymys, vaan erilaiset käytännön järkisyyt, jotka ohjasivat puolison valintaa (Pohjola-Vilkuna 1995, 16-17). Tosin Pohjola-Vilkuna kiistää tunteiden puuttumisen sinänsä miehen ja naisen välisestä suhteesta (1995, 70-75), mikä on varsin luontevan tuntuinen väite.
Vanha sananparsisto on kutakuinkin yhdenmukaista edellämainitun kanssa, kuten yllä on jo ollut puhe. Avioitumista samoin kuin sukupuolisia haluja käsitellään melko avoimesti, mutta tunteilulle ei niissä ole juuri sijaa. Siten sananlaskusto on yhdenmukainen sen käsityksen kanssa, joka avioitumisesta vanhassa patriarkaalisessa maalaisyhteiskunnassa on vallinnut: puolisonvalinnassa olivat tärkeitä erilaiset käytännölliset seikat, ennen kaikkea tulevan miniän kyky selviytyä tehtävistään ja yhteiselämästä miehen kotona. Henkilökohtaisten tunnesiteiden perään ei juuri kyselty. Sen sijaan seksuaalinen halu on ollut sananlaskustossakin tunnustettu tosiasia, jota kuvastavat konkreettiset seksuaalisananlaskut aiheenmukaisine sanastoineen (jonka Vanhan Kansan Sananlaskuviisauden toimittaja aikoinaan joutui häveliäisyyssyistä kääntämään latinaksi; sinänsä kiintoisaa, että arkaluontoisiksi koettuja asioita on pitänyt käsitellä kielellä, jota laajat kansankerrokset eivät ole ymmärtäneet). Lisäksi sananlaskuissa todetaan myös seksuaalisen halun olemassaolo.
Kirsi piiassa kirisee. VKS 367, Idman; kirsi = sukupuolinen intohimo.
Suoni sulhasta vetävi, nuiska nuorta morsianta. VKS 367, Savon tuntematon; = kiima.
Vanhan sananlaskuston tapa käsitellä rakkautta ja tunnesiteitä pariutuvien välillä ja suhtautuminen koko ilmiöön muistuttaa kauneutta sananlaskujen ilmaisemana kognitiivisena kategoriana. Sitäkin on sananlaskuissa pidetty turhanaikaisena seikkana, jolla ei ole käytännöllistä merkitystä elämässä ja johon sen vuoksi ei pidä kiinnittää liikaa huomiota puolisoa valittaessa. Päinvastoin kauneus - nimenomaan morsianta valittaessa - saattaa hämätä ja estää havaitsemasta ehdokkaan todellista olemusta.
Kantokin kaunis kuin kaunistetaan. VKS 377, Mennander ym.
Kaunis katsoo karvaansa, ruma työn tekee. VKS 378, Tammelinus ym.
Tähän ryhmään on teoksen kokoaja Matti Kuusi liittänyt useita sellaisia sananlaskuja, joiden semantiikka antaa mahdollisuuden niiden käyttöön muissakin tilanteissa kuin puolisoa valittaessa. Kuten Matti Kuusi on itse todennut, suomalaisista Ruotsin ajan sananlaskuista kuvastuu syvä epäluulo kauneutta kohtaan (Kuusi 1985, 78).
Uudemmassa, 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella kerätyssä aineistossa näkyy myönteinen suhtautuminen rakkauteen, josta tosin on viitteitä jo vanhemmassa sananlaskustossa. Näissä sananlaskuissa syvän tunnesiteen olemassaolo hyväksytään, ja se voi jopa rikastuttaa kokijansa elämää.
Rakkaus on rikkautta parempi. SL 10049.
Rakkaus fällyi leventtä. SL 10057.
Yleisempää on kuitenkin edelleen epäilevä ja hivenen kyyninen käsitystapa, jossa rakkautta pidetään lähinnä patologisena, hulluutta muistuttavana tilana, jolloin ihminen ei kykene rationaalisesti harkitsemaan tekojaan ja ponnistelujaan:
Rakkaus on sokea. SL 10052.
Rakkaus on raatto, se repi paha paerakki. SL 10046.
Rakkaus on sukkela tauti, siihen kuoloo seisaalleen ja silimät jeävät selälleen. SL 10053
Rakkaus viep viisaalta puol mieltä, hullulta kaekki. SL 10056.
Rakkauden valtaan joutunut ihminen ei ole normaali, ja hän on taipuvainen virheelliseksi katsottaviin ja myöhemmin kenties kaduttaviin tekoihin. Rakkaus voi tuottaa vain haittaa kokijalleen. Juuri tässä näkemyksessään rakkauden ja kauneuden prototyypit ovat rinnakkaisia ilmiöitä sananlaskustossa.
Ei kauneudella eletä. SL 3086.
Ei kelpaa kauneus kattilalle eikä muoto murkinalle. SL 3088.
Kenen näkemyksiä sananlaskut ennen kaikkea kuvastavat? Tärkein jako tässä suhteessa on varmasti sukupuolten välillä. Vanha sananlaskuaineisto on kokonaan ja nuorempikin suurimmaksi osaksi miesten keräämää. Informanteista on niukasti tietoja, mutta voidaan olettaa heidän sukupuolijakaumansa noudattaneen jollakin tavoin kerääjien jakaumaa, sikäli kuin muistiinpanot perustuvat yksilöitävien henkilöiden antamiin tietoihin. On luultavaa, että keräelmät ovat usein kirjoittajan omassa ympäristössään kuulemia ja tuntemia sananlaskuja, eli kerääjä on itse oma informanttinsa ja paikallisen kollektiivitradition edustaja.
Näkökulmien gender-riippuvuudesta voi toisinaan tehdä päätelmiä itse sananlaskutekstien perusteella. Sananlaskut, joissa arvioidaan erilaisia sulhasia ja naisen mahdollisuuksia avioliittomarkkinoilla lienevät naisten käyttämää perinnettä.
Hyvän minua hylki, pahat minulle pyrki. VKS 365 Lemke ym.
Vanhan miehen halaus ja tyhjän kannun kalaus. VKS 385 Helsingberg ym.
Useimpia sananlaskuja ei kuitenkaan pysty tällä tavoin identifioimaan, vaan on tyydyttävä siihen oletukseen, että niissä ilmaistaan yhteistä, julkista sukupuolimoraalia ja -normeja kuitenkin lähinnä miesten näkökulmasta tulkittuna.
Yhteisön sosiaalinen rakenne ja siitä riippuvat näkökulmaerot tulevat nyt tarkasteltavissa sananlaskuissa melko harvoin esiin. Erityisen ongelmallinen on piika-sanan semantiikka. Vanhassa kielenkäytössä, samoin sananlaskuissa, se on tarkoittanut tyttöä yleensä ja etenkin neitsyttä. Myöhemmin sanan merkitys on liukunut tarkoittamaan palvelustyttöä tai -naista talossa, jossa hän oli sosiaalisen asteikon häntäpäässä. Sen vuoksi esim. sananlaskun
Ei oo koivua kokematonta eikä piikoa pitämätöntä. VKS 317, Gottlund.
tulkinta on hankalaa. Kirsi Pohjola-Vilkunan mukaan merkittävä osa luvattomista sukupuolisuhteista oli talollisen pojan ja piian välisiä, ja pojat olisivat jopa pitäneet oikeutenaan kokeilla ja käyttää hyväkseen talon naispuolisia työntekijöitä (1995, 99-105). Olisi kuitenkin liian yksioikoista väittää ylläesitetyn sananlaskun koskevan nimenomaan näitä tapauksia ja liittyvän piikaan sanan uudemmassa merkityksessä. Vanhempi merkitys on kyseesssä esim. seuraavassa:
Niin piti pitkän piian että sai lyhyen miehen. VKS 369 Florinus ym.
Varsin selvästi tulee Pohjola-Vilkunan kuvaama isäntävalta esiin Jaakko Juteinin muistiinpanoista löytyneessä lausahduksessa:
Ryskäävät vaimotkin siitä kuin piiat raiskataan. VKS 369.
Pohjola-Vilkunan havaintojen mukaan tällaista isäntävaltaa käytettiin vielä vuosisadan vaihteessa. Jonkinlaisena viitteenä olosuhteiden ja asenteiden muutoksesta saattaa silti olla kansanrunousarkiston yksittäinen muistiinpano:
Talon päivä ja työ, oma vittu ja yö. SL 12432.
Renki on ollut sananlaskuissakin piian luontainen sukupuolikumppani ja aviopuolisokandidaatti
Hukka piika toivo, kun hen trenkki toivo, tiätä hen trenki muutenki saavas. SL 9165.
Aina sitä saa, kun ei oo piikana eikä trenkipojan morsiamena. SL 9162.
Aina soa kun ei o renkinä, vaan renkiki soa, jos piika antoa. SL 10164.
Vaihtoehtoisia tai kilpailevia diskursseja ei aineistosta nähdäkseni pysty rakkaudesta ja sukupuolielämästä seulomaan esiin, semminkin kun tiedot informanteista, käyttäjistä ja kontekstista ovat miltei aina karsiutuneet pois viimeistään aineistoa kirjaksi toimitettaessa. Yleinen näkökulma on miehisen valtakulttuurin, ja sen myötä luvaton seksuaalisuuskin seurauksineen katsotaan pelkästään naisen viaksi ja hänet syyllistetään ja leimataan.
Ei maantie kesken ruohotu. VKS 372 Porthan ym; "huoramaasist flikoist".
Asia suorra, piika huorra. VKS 372 Porthan.
Ei huiskuvaan tuppeen puukkoa panna. VKS 381 Ganander: sanotaan, jos aviottoman lapsen saanut väittää miehen ottaneen hänet väkisin.
Näkökulma ei muutu, vaikka toivomatonta raskautta tarkasteltaisiinkin naisen kannalta
Olin minä ennen piika fiini, mutta nyt olen hännästä kiinni. VKS 371 Polviander.
Mull on tuska tuhniossa, pakko hännänjuuren alla. VKS 372 Ganander.
Huoran nimitys on vanhassa maalaisyhteisössäkin ollut herkässä etenkin miesten kielenkäytössä (Virtanen 1990), ja sama asenne näkyy myös sananlaskuissa, joista monissa heitetään tämä nimitys. Kuten Leea Virtanen ja myös Kirsi Pohjola-Vilkuna toteavat, tuomitseminen ja sanktiointi mm. nimittelemällä on ollut yksipuolista ja kohdistunut vain naiseen.
Uusimmassa, 1980-luvun puolivälissä kerätyssä sananparsiaineistossa näkyy selviä muutoksia vanhempaan verrattuna. Vetävästä ulkomuodosta on tullut myönteinen ominaisuus, joka tekee haltijansa tavoiteltavaksi, eikä siitä enää varoitella. Kauneuden kognitiivinen kategoria on perusteellisesti muuttunut.
Sortin pulu, sano Änsti kun nätin likan näki. RR 197.
Siin on kimuli minun makuun: suarat puheet ja pyäreet paikat. RR 197.
Aikaisemmin kauneutta on pyritty pitämään toissijaisena ominaisuutena työkyvyn ja muiden käytännöllisten ominaisuuksien rinnalla, mutta uusimmassa aineistossa ei tällaisesta pohdinnasta ole enää jälkeäkään. Sen sijaan rakkaus on yhäkin ambivalentti ilmiö, joka toisaalta rikastuttaa elämää ja tekee onnelliseksi mutta yhtä lailla sokaisee ja tuottaa tuskaa.
Rakkaus voittaa kaiken. RR 199
Aina rakkaus rasittaa, vai kyllä se mieltäki lämmittää. RR 199.
Ninhän se (=rakastunut) kattelee kun kipeä lehmä. RR 199.
Rakkaus on kuin sipuli: mitä pitemmälle kuorit, sitä enemmän itket. RR 199.
Älä ime, toisessa päässä on paska, sano Puuru-Erkki kun suutelevan parin näki. RR 200.
Rakkaus ei edelleenkään näytä olevan mitenkään yleisesti sananparsistossa käsiteltävä aihe. Paljon runsaammin sananparret kommentoivat rakastelua ja seksuaalisuutta. Näissä sananparsissa näkyy aiempaan verrattuna selkeä muutos: nainen rupeaa olemaan miehen kanssa tasaveroinen subjekti, joka päättää itse sukupuolielämästään pelkäämättä leimautumista, vaikka huorittelukin on säilynyt perinteessä. Rakastelu ei julkisessa kielenkäytössä ole enää pelkästään tai pääosin maskuliinisesta näkökulmasta tarkasteltu asia.
Parempi poika sylissä ku kymmenen saatilla. RR 205.
Ei pääse nostamatta päälle eikä potkasematta pois. RR 205.
Tämä radikaali asennemuutos lienee seurausta seksuaalisesta vallankumouksesta ja tehokkaiden ehkäisymenetelmien tuomasta huolettomuudesta (vrt. Haavio-Mannila ja Kontula 1993, 196-197). Jälkimmäinen seikka on ollut erityisen merkittävä asia naisten kannalta, jotka aikaisemmin joutuivat yleensä yksinään vastaamaan avioliiton ulkopuolisen suhteen seurauksista ja kantamaan syyllisyyden taakan. Rakkaus syvällisenä tunteena on sen sijaan säilynyt suuremmin muuttumatta kollektiivisessa tietoisuudessa. Sikäli sananparsiperinne ei anna viitteitä rakkaus-käsityksen muuttumisesta tai muotoutumisesta modernisaation ja yksilöllistymisen myötä, mihin Pohjola-Vilkuna on viitannut. Nähtävästi sananparsien rakkaus-kategoria viittaa ensisijaisesti muuhun kuin rakkausavioliittoon. Rakkaus on kahden ihmisen välinen herkkä suhde, joka voi nykyään niin kuin aikaisemminkin tuottaa onnen ohella pettymyksiä. Tietty varovaisuus ja varauksellisuus kuuluu edelleenkin rakkauden prototyyppiin sananparsien edustamassa julkisessa kielenkäytössä.
Krikmann, Arvo 1974: Some Additional Aspects of Semantic Indefiniteness of Proverbs. - Proverbium 2. 1985. Alkup. Academy of Sciences of the Estonian SSR. 1974.
Kuusi, Matti 1963: Keskiajan kalevalainen runous. - Kirjoittamaton kirjallisuus. Suomen kirjallisuus 1. Toim. Matti Kuusi. Otava, Keuruu.
Lakoff, George 1987: Women, Fire and Dangerous Things. What Categories Reveal about the Mind. The University of Chicago Press, Chicago.
Permjakov, G.L. 1970: From Proverb to Folk-Tale. Notes on the general theory of cliché. Nauka. Moscow 1979. Alkup. Ot pogovorki do skazki. Nauka, Moskva.
Piela, Ulla 1990: Lemmennostoloitsujen nainen. - Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Toim. Aili Nenola ja Senni Timonen. SKS, Helsinki.
Pohjola-Vilkuna, Kirsi 1995: Eros kylässä. Maaseudun luvaton seksuaalisuus vuosisadan vaihteessa. SKS, Mikkeli.
RR: Rapatessa roiskuu. Nykysuomen sananparsikirja. Toim. Matti Kuusi. SKS, Mikkeli.
SL: Sananlaskut. Toim. Kari Laukkanen ja Pekka Hakamies. SKS, Vaasa.
Šuljajev, A.D. 1986: Zhizn´ i pesnja. Poetitšeskaja sistema tradicionnoj narodnoj liriki mordvy. Mordovskoje knizhnoje izdatel´stvo. Saransk 1986.
Virtanen, Leea 1990: Huoraksi nimittely suomalaisessa perinteessä. - Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Toim. Aili Nenola ja Senni Timonen. SKS, Helsinki.
VKS: Vanhan kansan sananlaskuviisaus. Suomalaisia elämänohjeita, kansanaforismeja, lentäviä lauseita ja kokkapuheita vuosilta 1544-1826. Toim. Matti Kuusi. WSOY, Porvoo.
Pekka Hakamies, FT, dos.
Professori
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto