Elokuva kertoo professori Varavaaran perheen elämästä muutaman päivän tai viikon ajalta. Perheeseen kuuluu professorin itsensä lisäksi vaimo ja kolme jo aikuisikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Juonen peruskaari rakentuu kurittoman perheen - vaimo mukaanlukien - saattamisesta takaisin perheenpään patriarkaalisen kontrollin alle. Tapahtumien varsinainen dynamiikka saa kuitenkin liikevoimansa professorin ihastumisesta poikansa seurassa liikkuneeseen Marjaan, ensimmäisen vuoden estetiikan opiskelijaan. Marja rakastuu myös professoriin, aluksi enemmän empatiasta, myöhemmin kenties hurmaantuneena tämän tieteellisestä merkittävyydestä ja maailmankaikkeuksia syleilevästä elämänasenteesta.
Elokuva-Aitta -lehden yleisöäänestyksessä Kuriton sukupolvi äänestettiin vuoden 1957 suosituimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi (SKF 4, 71). On todennäköistä, että elokuvayleisön mielenkiinto kohdistui uudenlaiseen nuorisokuvaukseen, ei professorin työn valmistumis- ja vanhenemiskriiseihin. Viimeksimainitusta tasosta kuitenkin rakentuu mielestäni elokuvan mielenkiintoisin ulottuvuus, jota tukee professori Varavaaraa esittävän, itsekin jo vanhentuneen Tauno Palon oma surumielinen hahmo.(2) Vastakohtaa, nuorta pyöreäposkista Marjaa, esittää Kaija Siikala. Marjan kohtalona on elokuvassa toimia eräänlaisena tunteiden katalysaattorina. Kauniiden ja rohkeiden tv-sarjan tavoin tyttöä kierrätetään pojalta (jonka seuralaisena tyttö ensi kertaa tulee Varavaaralle) isälle ja takaisin. "Järkiinnyttyään" elokuvan lopussa professori lupaa maksaa Marjallekin liput Holmenkollenin kisoihin seuraamaan poikansa mäkihyppyesityksiä.
Kuriton sukupolvi on useamman aikakauden tuote. Elokuvan perustana on Mika Waltarin käsikirjoitus näytelmään, jonka ensiesitykset olivat Tampereen Teatterissa ja Kansallisteatterissa jo ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936 ja 1937. Näytelmän pohjalta tehtiin heti tuoreeltaan elokuvasovitus ohjaajanaan Wilho Ilmari (1937). Tässä kirjoituksessa tarkasteltavana on kuitenkin ensisijaisesti Matti Kassilan vuonna 1957 ohjaama versio, johon Ritva Arvelo laati modernia helsinkiläisslangia mukailevat vuorosanat. Aikakauteensa liittyvinä viitteinä Kassilan ohjauksessa näkyvät ja kuuluvat myös amerikkalaisten nuorisoelokuvien vaikutus, 50-luvun svengaava rock-musiikki (elokuvassa vilahtaa Louis Armstrongin levykansi "Satch plays Fats") sekä keskustelu modernin taiteen olemuksesta. Professori Varavaaran poika on menestynyt urheilija, jonka alkuperäinen laji, juoksu, on vaihdettu 1950-luvun suosikkilajiin mäkihyppyyn. Samalla tapahtumien vuodenaika on vaihtunut kesästä talveksi.
Suomalaisen sukupuoli- ja perhemoraalin muutoksista(3) kertoo Marjan kohtalo tarinan aiemmissa sovituksissa: vuoden 1937 elokuvaversiossa Marja lankeaa lopuksi "miesten ylläpitämään huonoon elämään". Professori tapaa Marjan vielä kerran, molemmat tunnustavat rakkautensa, mutta professori ei halua enää rikkoa perheonneaan. (SKF osa 2, 182). Waltarin näytelmässä "vain uhitteleva" Marja ei saa "vahinkoa sielulleen", mutta jää joka tapauksessa yksin. Marja on ollut professorille "kuunvalo", joka hetkeksi sokaisee silmät. Parantumisnäytelmän omahyväisyys heijastuu yksin jäävälle tytölle lohdutukseksi tarkoitetuisssa sanoissa: "Tiede on pitkä, elämä lyhyt, lapsi." (Waltari 1937, 130-133).
Elokuvan kaltaisen, kiinteänä ja yksilöitävänä pysyvän kulttuurituotteen tarkastelussa (vrt. folkloren muuntelevuus) kiinnostavaa on mahdollisuus nähdä tulkintahorisontin muuttuminen suhteellisen lyhyelläkin aikavälillä. Tämän päivän näkökulmasta Kuriton sukupolvi -elokuvan asetelma on jo selvästi anakronistinen ja sen sujuva katsominen edellyttääkin elokuvan lukemista "1950-luvun suomalaisena mustavalkoisena elokuvana". Tällainen tulkintasuodin asettuu paikoilleen tiedostamatta ja se tuo mukanaan joukon oletuksia esimerkiksi elokuvan onnellisesta loppuratkaisusta, rakentavasta suhtautumisesta perheeseen ja häveliäisyydestä seksuaalisuuden käsittelyssä. Jos elokuvaa tarkastelee rinnakkain vaikkapa tämän päivän yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan viittaavan, sukupuolisesta häirinnästä kertovan David Mametin Oleanna-näytelmän (1991) kanssa voi havaita, miten toisenlaisessa maailmassa me elämme nyt. Professorin ja opiskelijatytön rakastumiselle ei enää voisi perustaa samanlaista, molempien osapuolien kannalta ongelmatonta professorin kasvukertomusta. Raportit todellisen elämän sukupuolisesta häirinnästä (ks. Varsa 1993) saavat näkemään opettajan ja opiskelijan eroottisen suhteen epäilyttävässä valossa. Jos Kuriton sukupolvi tänä päivänä kuvattaisiin uudelleen, se analysoisi ainakin Marjan aseman syvällisemmin eivätkä Varavaaran perhekuviotkaan selviäisi näin vähällä pöyhimisellä.
Neljässäkymmenessä vuodessa on muuttunut myös tapa kuvata tutkijan työtä. 1950-luvun tiedemies tekee suurteostaan vuosikymmeniä, omistaa työnsä koko ihmiskunnalle ja pohtii maailmankaikkeuden arvoitusta. Professori Varavaaran vahvasti idealisoitu tiedemieshahmo kuvaa luottamusta tieteen tarkoitusperien hyveellisyyteen, vaikka elokuvassa jo Marjan suulla muistutetaankin tieteen tuottaneen myös atomipommin. Tiede säilyttää kuitenkin elokuvassa asemansa elämän syvimmän tarkoituksen ja ihmisen pienuuden osoittajana.
Ikuisuusperspektiivin ohella Kurittoman sukupolven tiedekuvassa nousee vahvana esiin alussa siteerattu ajatus tieteen ja elämän vastakkaisuudesta. Mielikuva on nykykatsojan kannalta kiinnostavampi erityisesti siksi, että se koskettaa käsittääkseni jokaisen tutkimustyötä tehneen kokemusmaailmaa: tutkimustyö on usein tarkoituksellista eristäytymistä.
- Hei, ei sunkaan tämä vain häiritse teidän isäänne?
- Ei se tuu tänne, sitä on kielletty
- Joo-o, en mä usko että se on kotonakaan, me käskettiin faijan poistua maisemista ja mutsi me lähetettiin naiskerhoon
- Älkää nyt puhuko roskaa, ette kai te nyt näin voi puhutella kuuluisaa tiedemiestä?
- Kuuluisaa tiedemiestä? Kyllä näkee, ettet sä tunne meidän faijaa.
- Lapsest asti me ollaa saatu hävetä sen takia. Luuletsä et musta pikkufriiduna oli kliffaa kun kaikki nauro faijalle, osotti sitä sormellaa ja sano: "Kyttää tota hassua äijää!
- Juu ku se meni tohvelit jalassa yliopistoo.
- Joo, nyt se sentää tuntee meidät ulkonäöstä.
- Mitä?
- Joo-joo! Kato kerran ennen ku Kali tapas faijan raitsikassa ja nosti sille hattua, nii faija nosti kans ja käski viedä terveisiä kotiin.
- Aa, tuota minä nyt en sentään usko.
Samaan iltaan sijoittuva käänne Professori Varavaaran elämässä osuu samalla tutkijanuran rajakohtaan: yli kahdenkymmenen vuoden suururakka on juuri valmistunut. Hänkin haluaisi juhlistaa omaa merkkitapaustaan perheen kanssa, mutta työhuoneessa säilytetyn viinipullon ovat vaimo ja lapset jo aikoja sitten tyhjentäneet ja täyttäneet tomaattimehulla. Tilanne kuvataan nöyryyttävänä: vuosikausia eristäytyneenä eläneeseen, tutkimustyönsä pariin hautautuneeseen isään sopeutuneessa perheessä kukaan ei ymmärrä hetken merkityksellisyyttä tälle. Vieraista kuitenkin Marja on toista maata: hän haluaa kuunnella professorin vuodatusta. Nuoren tytön säälin sekaisesta myötätunnosta kumpuava kiinnostus herättääkin professorin eloon: hän rakastuu tyttöön.
Rakastumisesta lähtee liikkeelle tunteiden lumivyöry. Perheen nöyryyttävän käytöksen liikkeelle ajama professori alkaa hakea elävyyttä myös muunlaisesta impulsiivisyydestä: ensin hajotetaan hiilikellarin katossa svengilevyjen tahdissa hytkyvä lamppu ja myöhemmin haistatetaan pitkät koko perheelle ja lähdetään useamman päivän kestävälle ryyppykierrokselle Helsingin ravintoloihin. Lopulta menee muistikin, mutta mukana kulkenut iltalehden toimittaja, Toivo Mäkelän mainio hahmo, ja matkanvarrella ryyppyseuraan liittynyt johtaja Huitu kuvailevat jälkeenpäin auliisti hurjaa ravintolaelämää ja elämöintiä hotellihuoneessa.
Impulsiiviset ja epäsovinnaiset teot elämään palaamisen merkkinä liittyvät oleellisesti populaareissa mielikuvissa eläviin käsityksiin kehollistuneesta akateemisuudesta, sivistyneestä, itsensä hillitsevästä, jäykästä ruumiista ja poissaolevasta, kahtiajakautuneesta mielestä. Tätä torjuttavaa oireyhtymää on viime aikoina käsitelty kriittisesti mm. tunneälyn puuttumisen, vasemman aivopuoliskon hallitsevuuden ja teorian ja käytännön välisen etäisyyden näkökulmista. Ulkonaisesti kehollistunutta akateemisuutta kuvaavat Tauno Palon näyttelemässä professorihahmossa mm. tämän sekaiset hiukset, kumara asento, hillitty, anteeksipyytelevä käytös ja omituinen nauru (vrt. valokuvat kieltään näyttelevästä Einsteinista!).
Marja Paasio on professori Matti Kuusen oppilaiden kirjoituksista koottuun epäviralliseen juhlakirjaan sisältyvässä artikkelissaan pitänyt Kurittoman sukupolven isä-Varavaaraa esimerkkinä hajamielisestä professorista, narrin ja sankarin piirteitä yhdistävästä ammatillisesta stereotyypistä (Paasio 1977, 129-133). Yleensä hajamielinen professori on mies, nimenomaan vanhahko mies.(4) Hajamielisen professorin hahmo on tuttu yliopistomaailmaan sijoittuvista henkilökaskuista, elokuvista ja populaarikulttuurista. Sarjakuva Tintin professori Tuhatkauno on myös hyvä esimerkki tällaisesta hahmosta (mts. 129-130). Stereotypian vakiintuneesta asemasta kertoo Paasion havainto sanaparin hajamielinen professori esiintymisestä Nykysuomen sanakirjassa sekä professori- että hajamielinen-sanan kohdalla (vrt. NS, s.v. professori, hajamielinen).
Hyväntahtoista naurua herättävälle professori Hajamielen hahmolle on ominaista syventyminen oman tieteentekonsa maailmaan niin voimakkaasti, että arkielämän hallinta luisuu käsistä. Vaikeudet fyysisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa muodostavat tärkeän osan hajamielisen professorin kerrottua imagoa. Hiljaisuutta ja rauhaa etsivän tieteilijän "arjen fobia ja poissulkemismania" saa tämän omalla alallaan lahjakkaan yksilön näyttämään ympäristönsä silmissä huonomuistiselta, aistivammaiselta tai jopa tyhmältä. (Mts. 131-132.) Poissulkemismanian piiriin voinee lukea myös silmien ummistamisen ympäröivältä naiskauneudelta, mikä piirre tulee esiin em. julkaisun kunnioittamaan emeritusfolkloristiin kohdistuvissa henkilötarinoissa (ks. Jauhiainen 1977, 35-37).
Aistien sulkemista arkielämältä ja lähiympäristöltä voi pitää ilmauksena tutkijan elämää hallitsevasta thanatos-periaatteesta - tulkittuna Ikosen ja Reckhardtin (1994) tavoin nimenomaan psyykkisenä pyrkimyksenä rauhaan ja sisäiseen harmoniaan. Rauhan ja harmonian tavoittelussa kuolema on vain yksi, äärimmäinen ratkaisukeino. Arkisempia tapoja hallita thanatos-pyrkimystä ovat eristäytyminen muista ihmisistä, luontokokemusten etsiminen tai rauhoittavan musiikin kuuntelu. (Emt., 33-35, 82-83.)
Elokuvan Kuriton sukupolvi perusasetelma voidaan hyvin nähdä tutkijan elämässä vallitsevan eroksen ja thanatoksen välisenä kamppailuna nimenomaan edellä esitetyssä mielessä. Eroksen ilmaantuminen näyttämölle saa professori Varavaaralle toimia psyykkisenä vastavoimana, joka pyrkii rikkomaan kehollistuneita akateemisuuden kaavoja ja "palauttamaan" tämän takaisin muiden ihmisten keskuuteen. Kuvaavaa näennäiseen kaoottisuuteen kätkeytyvälle elämänhallinnalle on, että kaikki tämä tapahtuu sopivaan aikaan, vasta suurtyön valmistuttua. Vaikka Kurittomassa sukupolvessa osoitetaan suorastaan palvovaa asennetta tiedettä kohtaan, asettaa elokuva kuitenkin rakkauden työn edelle. Rakastumisen "herättämä" professori katuu työlle uhrattuja vuosia ja kaipaa takaisin nuoruuttaan:
- Et tiedä miten pitkä taival on takana. Nyt vasta kun pääni on harmaa, olen saavuttanut ensimmäisen portaan. Ja mikä on palkkani? Perheeni on vieraantunut minusta niin että minun on suorastaan vaikea katsoa ihmisiä silmiin. Ja kuitenkin olen koko ajan rakentanut maailmaa ajatuksissani.
- En osannut kuvitella, että tuntisit tuon kaiken noin syvästi.
- Kaiken riidan ja kinastelun keskellä minä tuijotin toiseen, ikuisempaan maailmaan. Ehkä kaulukseni oli vinossa ja housuni rypistyneet, mutta mitä se merkitsee tähtisumujen edessä. Ja nyt, nyt kun minä olen huomannut mitä minusta on tullut, nyt Marja, minä pyydän takaisin nuoruutta ja unelmaa.
Hyvin konkreettisesti elämänsä tieteelle uhrannutta tutkijaa kuvaavat monet kauhuelokuvat. Klassikkojen joukosta on mainittava Victor Flemingin ohjaama Dr. Jekyll ja Mr. Hyde (1941), jonka traagisia päärooleja esittävät ikimuistettavasti Spencer Tracy ja Ingrid Bergman. Uudemmista elämänsä tieteelle menettäneitä kuvaavista elokuvista voi mainita vaikkapa David Cronenbergin uudelleenfilmatisoimat Kärpänen (Fly, 1986) ja Kärpänen II (Fly II, 1988), joista ensimmäisessä esiintyy myös suomalaisten uusi "Hollywood-miniä" Geena Davis. Vaarallista tiedemiestä kuvaavien kauhelokuvien teema on keskeisesti faustinen: luonnon järjestykseen puuttuva ihminen saa rangaistuksen. Huojentavana seikkana lienee pantava merkille se, että yhdessäkään suomalaisessa elokuvassa ei tietääkseni ole akateemisuuden edustajaa kuvattu tällaisessa roolissa. Ehkei sosiaalinen tai fyysinen etäisyys "tavallisten ihmisten" ja tiedettä edustavien välillä ole ollut riittävän suuri. Meillä suosituin tiedemies-hahmo lienee ollut edelläkuvattu hajamielinen professori.
Vaarallista hullua modernimpi elokuvan tiedemies- ja tiedenaishahmo on seikkailija, pelastaja tai sankarin asiantuntija-avustaja. Pelastajaa edustaa esimerkiksi Tobe Hooperin Poltergeistissa (1982) supranormaaleihin ilmiöihin perehtynyt naistutkija ryhmineen. Pahaa vastaan astuva tiede monimutkaisine teknisine laitteistoineen näyttää uudemmissa kauhuelokuvissa saaneen osapuilleen saman aseman, joka aiemmissa kauhukuvissa kuului papille sekä erityisesti ristille ja ristinmerkille. Kaivauksillaan huonosti viihtyvä arkeologi Indiana Jones kiitää yli skorpioni- ja käärmemerien pitääkseen hengissä itsensä ja parhaat ystävänsä(5). Vauhtia riittää myös Steven Spielbergin Jurassic Parkin (Jurassic Park, 1993) paleontologipariskunnalla, joka yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on geeniteknologian vastuuttomien kaupallisten soveltajien jäljiltä. Kuvauksena modernista tiedemiestyypistä voi pitää myös elokuvaa Ghostbusters-Haamujengi (Ghostbusters, 1984), jonka kolme aaveisiin uskovaa professoria ovat havainneet voivansa hyötyä osaamisestaan myös taloudellisesti ryhtymällä itsenäisiksi yrittäjiksi, haamujen karkoittajiksi - mikä ilmeisesti on myös työnä jännittävämpää.
Sankarillisten tiedenaisten esiintulo elokuvassa painottuu 1980- ja 90-luvulle, esimerkkinä vaikkapa Rakkauden yhtälön (I.Q., 1995) matemaattisesti huippulahjakas Einsteinin veljentytär (Meg Ryan) tai Copycat-Kopiomurhaajan (Copycat, 1996) tohtoritason rikospsykologi (Sigourney Weaver). Merkillepantavaa näissä sankari-tiedenaisen hahmoissa on se, että he eivät ole mitään Professori Hajamieli -tyyppejä, vaan huippuälykkäitä, kauniita nuoria naisia. Kenties epäkäytännöllisyys arjen asioissa onkin naisten myötä pikkuhiljaa häviämässä elokuvan tutkija-kuvasta. Samalla kuitenkin naiselle annettu rooli näyttäytyy edelleen kapeana.
Kauhun ja pelastuksen välimaastoon sijoittuu suuri määrä erilaisia parodisia kuvauksia yliopistomaailmasta, luennoitsijoista, innostuneista opiskelijoista ja kyllästyneistä tutkijoista. Elokuvan suuri teema, rakkaus(6), tulee niissä esiin välineelle ominaisena visuaalisena lumona, (yleensä) miehiselle katseelle positioituna nuoren naisen kauneutena, joka tempaa päähenkilön (siis miehen) irti akateemisista kuvioistaan, elämään elämää, joka sijaitsee toisaalla, yliopiston ulkopuolella. Kovin harva elokuva kuitenkaan pyrkii kliseisen yliopistokuvan taakse, kuvaamaan elämää yliopiston sisällä. Pitkäjänteistä keskittymistä ja puurtamista vaativaa tutkimustyötä onkin vaikea dramatisoida elokuvan vaatimusten mukaiseksi.
Toinen akateemiseen elämään liittyvistä metaforista on hauta ja sille läheisenä eristäytymistä kuvaava (munkin) kammio. Vaikka professori Varavaaralla onkin kotonaan oma huone, on elokuvan todellinen kammio pannuhuoneen hiilikellari, jonne professori on tottunut pakenemaan perheen hälinää. Näihin haudan ja kammion kuviin liittyy läheisesti myös käsite muumio, jolla elokuvan alussa luonnehditaan perheenpäätä uudelle vieraalle.
Kolmas kuluneista akateemisuuden metaforista on pöly. Yleensä pöly mielletään kirjojen tai pitkään koskemattomina maanneiden museoesineiden ylle laskeutuneeksi pölyksi. Kurittomassa sukupolvessa pölystä löytyy kuitenkin elämän symboli, toinen viinipullo, jonka professori on unohtanut hiilikellariin ja josta hän saa vihdoin tarjota Marjalle "nuoruutensa viiniä".
2. Tauno Palo esitti 1950-luvulla muitakin elokuvaprofessorin rooleja. Vuodelta 1950 on peräisin samoin Matti Kassilan ohjaus Professori Masa, jossa sosiaalipolitiikan professori Matias Kaarivaara päätyy iltakävelyllään sattumalta satamaan ahtaajaksi. Elokuvan perussanoma on lähellä Kuritonta sukupolvea: tiedemiehen on säilytettävä yhteys elämään. (SKF osa 4, 226).
3. Toisaalta kysymys voi olla myös tarinan kerronnassa käytetyn lajityypin vaihtumisesta: Waltarin näytelmä ja Ilmarin elokuva (Kansallisfilmografian juonikuvauksen perusteella arvioituna) ovat mielestäni lähempänä tragediaa kun taas Kassilan versiossa kerronnan pintatasoa hallitsevana elementtinä on voimakkaammin komediallisuus. Genren vaihtuminen ei ole välttämättä satunnaista. Kenties tarinaa ei sotien jälkeen voinut kertoa muuten kuin vähentämällä naiivin pateettisuuden osuutta ja korostamalla komediallisia piirteitä. Tänä päivänä tarina olisi kerrottava uudelleen tragediaa korostaen, professorin perhe-elämän korjaajaksi ajautuneen Marjan näkökulmasta. Tragedian ja komedian välisen rajanvedon hankaluudesta kertoo se, että Waltarin näytelmätekstin (1937) alaotsikkona on "vakava komedia", mutta painetun näytelmän takakannessa väitetään otsikon "Suurenmoisesti menestyneitä uusia huvinäytelmiä" alla, että kyseessä on "erinomaisen hauska näytelmä". Pidän Waltarin omaa luonnehdintaa oikeampaan osuneena.
4. Hajamielisen professorin hahmoon saattaa oleellisesti kuulua se, että miehen takana on perhe (kuten Kurittomassa sukupolvessa) tai jokin muu tiimi (kuten Tintissä), joka pitää huolta tästä. Tieteen sosiaalihistorian kannalta tutkijan läheissuhteiden merkitys olisi kiinnostava tutkimuskohde, vaikka suhteiden vaikutukset ovatkin monesti hankalasti arvioitavia (vrt. kuitenkin esim. Sinikara 1989). Vasta naistutkimuksen piirissä on uskallettu julkisesti käsitellä tutkijan henkilökohtaista elämää merkityksellinä osana tämän työnkuvaa..
5. Elokuvat Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981), Indiana jones ja tuomion temmpeli (Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade, 1989).
6. Elokuvatutkija Veijo Hietala (1996, 13) arvioi, että "likipitäen yhdeksän kaupallista elokuvaa kymmenestä on elokuvan historian kuluessa ollut jollain tavoin eroottisia eli jonkinlainen rakkaustarina on lähes aina - jollei keskustarinana niin - ainakin sivujuonteena."
7. Vanheneminen työn parissa, ohi kiitävän elämän katseleminen pölyisen ikkunalasin takaa, voisi hyvin kuvastaa myös kirjailijan - Mika Waltarin - kokemusta työn tuottamasta suhteesta maailmaan.
8. Viittaan yliopistolla keväällä 1996 järjestettyyn kaskukilpailuun, jonka julkistetut tulokset olivat lievästi sanoen kummallisia (ks. Yliopistolainen 2/1996, 5/1996). Saija Uski on Yliopisto-lehdessä haastatellut Heikki Luostarista, joka yliopiston julkisuuskuvaa käsiteltyään kertoo saaneensa moitteita "oman pesän likaamisesta". Yliopistokuvaa kiinnostavasti käsittelevä kirjoitus on otsikoitu varoittavasti "Kansa nauraa tieteelle". Naurun kohteeksi joutuminen voi kuitenkin olla uhka vain vakavuuteensa kangistuneelle tieteelle. Hajamielisen professorin hahmossa meillä olisikin tarjolla muistutus siitä, miten tärkeitä organisaation sisäisen hengen kannalta ovat tilaisuudet hyväntahtoiseen nauruun.
Helsingin...1997: Helsingin yliopiston tavoitekuvan rakentaminen. Helsingin yliopiston toimikuntien mietintöjä ja selvityksiä 69. Yliopistopaino, Helsinki.
Helsingin Sanomat 16.1.1997 ("Helsingin yliopiston imago tutkittiin. Professorit piileksivät, kansalle opinahjo on etäinen").
Hietala, Veijo 1996: The End - Esseitä elävän kuvan elämästä ja kuolemasta. BTJ Kirjastopalvelu, Jyväskylä.
Ikonen, Pentti - Eero Reckhardt 1994: Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykoterapia-säätiö, Helsinki.
Jauhiainen, Marjatta 1977: M6-anekdooteista. - Senni Timonen (toim.), Kultaneito on rautaa. Professori emerito Matti Kuusi a discipulis. Suomen kansantietouden tutkijan seura, Helsinki.
Kuriton sukupolvi 1937 (elokuva, 3000 m/110 min), ohjaus Wilho Ilmari, käsikirjoitus Mika Waltari, kuvaus Eino Kari, äänitys Alvar Hamberg, leikkaus Eino Kari, musiikki Martti Similä, näyttelijät Uuno Laakso (professori Reinhold Varavaara), Tyyne Haarla (Elli Varavaara), Ansa Ikonen (Marja), Oke Tuuri (Galileo Varavaara, "Kali"), Laila Rihte (Jaana Varavaara, "Japi"), Unto Salminen (Pentti Varavaara, "Pelle"), Siiri Angerkoski (Liina), Aku Korhonen (johtaja A.B. Huitu), Hannes Hako (2. poliisi), Artturi Laakso (poliisikomissaario), Kunto Karapää (Hubert, "Husu"), Nora Mäkinen (Löpö), Wilho Ilmari (radioselostajan ääni), Eero Eloranta (Masa), Kyllikki Väre (Veera), Jalmari Rinne (toimitussihteeri), Kaarlo Angerkoski (1. toimittaja), Kyösti Käyhkö (valokuvaaja), Paavo Hukkinen (sähkäsanomien kantaja), Eino Salmi (mies ravintolassa), Urho Westman (tarjoilija), Kaisu Leppänen (kaunis nainen), Matti Aulos (krupiääri), Eino Kari (uhkapelaaja), Tauno Majuri (uhkapelaaja/mies poikamiesasunnossa), Yrjö Tuominen (1. professori), Uuno Montonen (Gabriel, 2. professori), Ossi Korhonen (3. professori), Mirjami Kuosmanen (nainen poikamiesasunnossa), Jorma Nortimo (elostelija flyygelin ääressä). Oy Suomen Filmiteollisuus.
Kuriton sukupolvi 1957 (elokuva, 2570 m/94 min), ohjaus Matti Kassila, käsikirjoitus Mika Waltarin näytelmän pohjalta Juha Nevalainen, dialogi Ritva Arvelo, kuvaus Esko Nevalainen, äänitys Gösta Salminen - Tuomo Kattilakoski, leikkaus Nils Holm, musiikki Toivo Kärki, näyttelijät Tauno Palo (professori Reinhold Varavaara), Irma Seikkula (rouva Varavaara), Maikki Länsiö (Löpö), Kaija Siikala (Marja), Jussi Jurkka (Galileo "Kali" Varavaara), Maija Karhi (Jaana "Japi" Varavaara), Matti Ranin (Pentti "Pelle" Varavaara, Leo Jokela (Hubert, "Husu"), Toivo Mäkelä (toimittaja Arvo Kääri), Pentti Irjala (johtaja Huitu), Mauri Jaakkola (valokuvaaja Lopponen), Pertti Weckström (portieeri), Urho Kekkonen (Urho Kekkonen), Veli Saarinen (Veli Saarinen), Matti Kassila (ohjaaja), Esko Nevalainen (kuvaaja), Pekka Tiilikainen (radioselostaja). Fennada-Filmi Oy.
Mamet, David 1997 (1991): Oleanna (näytelmä ja näytelmän käsiohjelma), ennakkoesitys 16.1.1997 Joensuun teatterissa, ohjaus Andrei Andrejev, suomennos Michael Baran, näyttelijät Pauli Rinne (John, professori), Carol (Minna Maaria Kosonen). Suomen ensi-ilta Kansallisteatterissa 1994.
NS 1978: Nykysuomen sanakirja. Lyhentämätön kansanpainos. Osat I-VI. WSOY, Helsinki.
Paasio, Marja 1977: Professori Hajamieli. - Senni Timonen (toim.), Kultaneito on rautaa. Professori emerito Matti Kuusi a discipulis. Suomen kansantietouden tutkijan seura, Helsinki.
Romano, Bello (toim.) 1995: Video-opas 95. WSOY, Juva.
Sinikara, Kaisa 1989: Miehensä uskollinen apulainen. Jenny Paulaharju tutkimusmatkailijana. - Naistutkimus-Kvinnoforskning 1/1989.
SKF: Suomen Kansallisfilmografia, osa 2 (1932-1941) 1995 ja 4 (1948-1952) 1992. Valtion painatuskeskus - Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Varsa, Hannele 1993: Sukupuolinen häirintä ja ahdistelu työelämässä. Sarja A. Tutkimuksia 1/1993.
Waltari, Mika 1937: Kuriton sukupolvi. Vakava komedia. 3 näytöstä (7 kuvaelmaa). WSOY, Porvoo.
Yliopisto 5/1996 ("Kansa nauraa tieteelle").
Yliopistolainen 2/1996 ("Yliopistolla nauretaan"), 5/1996 ("Vitsikisan voittaja:").
Jyrki Pöysä, FL
Assistentti
Folkloristiikan laitos
Helsingin yliopisto