Tässä käsiteltävän puhetilanteen näyttämö oli laitoksen seminaarihuone eräänä kevättalven päivänä helmikuussa 1990. Huoneessa oli kaksi pöytää sijoitettuina peräkkäin yhdeksi pitkäksi pöydäksi ja pöydän ympärillä istui noin tusinan verran alan graduate-opiskelijoita. Puoliksi leikkimielellä, puoliksi vakavissani, olin itse istuutunut pöydän toiseen, ikkunanpuoleiseen päähän ikäänkuin statusta luodakseni ja julkituodakseni: olin suomalaisen FK-tutkinnon suorittaneena perehtynyt folkloristiikkaan mielestäni paremmin kuin amerikkalaiset opiskelijatoverini keskimäärin, olin tämän ryhmän ainoa ulkomaalainen ja sitä paitsi kotoisin "folkloristiikan kotimaasta". Olin myös yksi tämän opiskelijajoukon kolmesta miehestä - ja heistä vanhin - ja kuten harvalukuiset miehet suuressa naisjoukossa yleensä, pyrin tekemään mieskategoriaan kuulumisesta yhden keskeisistä sosiaalista erottelua luovista ja oikeuttavista identiteettielementeistä.
Suoraan minua vastapäätä, pöydän toisessa päässä, lähellä ovea ja sen takana avautuvia laitoksen käytäviä, istui professori Goldstein. Tämä pöydänpää oli aina opettajille tai vieraileville luennoitsijoille varattu, eikä kukaan opiskelija yrittänytkään istuutua siinä olevalle tuolille. Kurssin osanottajat istuivat pöydän ympärillä varsin tiiviisti vierekkäin ja kasvotusten. Seinän vieressä pöydän molemmin puolin pituussuunnassa oli tuolirivit, mutta tällä kurssilla kukaan ei istunut näillä tuoleilla.
Pöytä oli toiminnan dynaaminen keskus: se sekä erotti että yhdisti pöydän ympärillä istujat ja muodosti kaiken huoneessa tapahtuvan kommunikaation kosketuspinnan, sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Suurin osa toiminnasta oli puhetta, mutta puheen lisäksi huoneessa kuului naurua reaktiona jollekin sanotulle tai muuten viestitetylle asialle. Opiskelijat eivät juurikaan liikkuneet – lukuunottamatta yhtä tai kahta henkilöä, jotka kävivät käytävällä olevassa WC:ssä seminaari-istunnon aikana. Istuminen pöydän ääressä sekä ilmensi että uusinsi tilaan liittyviä kulttuurisia ja kognitiivisia kategorioita samoin kuin sosiaalisia hierarkioita. Opiskelijat varsin harvoin ylittivät heille tarkoitettujen tilakategorioiden rajoja. (WC:ssä käymistä seminaarin aikana ei pidetty näiden rajojen ylittämisenä.)
Koska päivän teema oli kenttätyöteknologia, monet opiskelijat olivat tuoneet oman nauhurinsa mukanaan. Useimmat näistä oli pantu pöydälle ikäänkuin näytille, mutta vain minun nauhurini, Sony Walkman Professional, oli äänityskäytössä. Siinä oli siis nauhoitus päällä ja äänitin huoneessa kuultavaa puhetta noin kahdenkymmenen minuutin verran. Nauhuri tallensi myös avoimena olleen oven ulkopuolelta, käytävältä, kuulunutta sananvaihtoa. Aluksi vain välittömässä läheisyydessäni istuneet opiskelijat olivat tietoisia siitä, että nauhurini äänitti käytyä keskustelua, mutta myöhemmin tämä tuli kaikkien läsnäolevien tietoon.
Vaikka läsnäolijat noudattivatkin sosiaaliseen asemaansa ja opiskelijarooliinsa perustuvia tilakategorioiden rajoja, puhetapahtuman ilmapiiri oli monessa mielessä välitön ja vapautunut. Sekä käyttäytymisellään että epäautoritaarisella puhetyylillään professori Goldstein viestitti asennetta, jonka mukaan hierarkiaeroja professorin ja opiskelijan välillä ei tule korostaa. Opiskelijat kykenivät tunnistamaan tämän asenteen johdonmukaiseksi sen kanssa, mitä he jo ennestään tiesivät professori Goldsteinista ja miten he tunsivat hänet. Hänen tuttavallisuutensa oli siis odotettua. Kuten yleisestikin tapahtui, häntä puhuteltiin tuttavallisella kutsumanimellä Kenny.
Välittömäksi koettua ilmapiiriä sävytti myös professori Goldsteinin mieltymys humoristiseen kielenkäyttöön ja vitsien kerrontaan. Hänen mieltymyksensä erityisesti seksuaalisuutta käsitteleviin tai seksiin viittaaviin vitseihin oli yleisesti tunnettu asia. Seksuaalivitsien kertomista tietyssä mielessä rohkaisi puhetilanteeseen osallistujien sukupuoli- ja ikärakenne: Kenny Goldstein oli eläkeikää lähestyvä valkohapsinen miesprofessori, kun taas melkein kaikki muut läsnäolijat olivat nuoria, parhaimmassa reproduktioiässä olevia naisia.
Eräässä vaiheessa kenttätyöteknologian esittelyä professori Goldstein kertoi opiskelijoille, mikä on sopiva etäisyys mikrofonin ja haastateltavan välillä. Hän mainitsi ja demonstroi erilaisia paikkoja, jonne mikrofonin voi sijoittaa, ja kun hän kiersi mikrofoninjohdon kaulansa ympäri, kuulin joidenkin opiskelijoiden alkavan tirskua hiljaa. Tirskunta jatkui lähes tauotta seuraavassa lainattavan, äänitallenteeltani litteroidun puhejakson aikana. (Puheen korostukset on merkitty kapiteelikirjaimin.)
Professori Goldstein: "What would be, according to the needs, what would be the most effective area? You plug in the microphone, put in a cassette, and do the following. You TEST it by where the position of the microphone is by TELLING the microphone what position it's in. For example, you say, DIRECTLY IN FRONT, three inches... [vähän hiljempaa ] well, maybe some little more than three inches..."
(Mikä olisi, tilannekohtaisten vaatimusten mukaisesti, paras paikka mikrofonille? Kytket mikrofonin nauhuriin, panet kasetin paikalleen ja toimit seuraavalla tavalla. TESTAAT mikrofonin sijainnin KERTOMALLA mikrofoniin mikä sen sijainti on. Sanot esimerkiksi, SUORAAN EDESSÄ, kolme tuumaa... [vähän hiljempaa], no ehkä vähän enemmän kuin kolme tuumaa...)
Tässä kohtaa puhetapahtumaa tapahtui ratkaiseva muutos. Vaikka puhuja pysyi samana, puhetoiminto ja performanssin laji pienen tauon jälkeen vaihtuivat. Oli selvästi havaittavissa, että juuri lausutut sanat toivat professorin mieleen jotakin, jossa kolmen tuuman mitta - tai paremminkin kolmen tuuman suhde johonkin hieman pitempään - on keskeinen elementti. Hän alkoi nauraa, ja näytti siltä, että suurin osa opiskelijoista teki saman assosiaation, sillä tirskunta voimistui ja pian monet opiskelijat purskahtivat nauruun. Professori kysyi tietääkö kaikki sen vitsin mikä hänellä on mielessään.
"You know that joke... parallel parking?"
(Tiedättekö sen vitsin....rinnakkain parkkeeraamisesta?)
"We know that joke." (Me tiedetään se vitsi.) Yksi opiskelija vastasi välittömästi – ystävällisesti mutta samalla ikäänkuin viestien, että hän ei juuri välitä kuulla sitä. Hänen vastauksensa professorin eksplisiittiseen kysymykseen oli siten samalla vastaus tämän tekemään implisiittiseen kysymykseen siitä haluavatko läsnäolevat kuulla sen vitsin. Käyttämällä monikon ensimmäistä persoonaa opiskelija halusi edustaa koko ryhmää ja puhua kaikkien puolesta.
Professorin kysymys edustaa yhtä käytetyintä keinoa rekontekstualisoida, aktuaalistaa, sovittaa ja performoida, enemmän tai vähemmän kollektiivisessa tietoisuudessa olevaa vitsiainesta. Tällainen aines voidaan kirjata ylös erilaisina eri ihmisten kertomina tai samojen ihmisten eri aikoina ja eri tilanteissa kertomina toisintoina ja niitä voidaan verrata keskenään ja analysoida erilaisista lähtökohdista toisintokorpuksien kontekstissa. Performanssianalyyttisessä lähestymistavassa voidaan tarkastella kommunikaatioprosessia, jossa toisinto syntyy ja jossa yksi performoitavan aineksen keskeisiä kontekstuaalisia elementtejä on viittaussuhde sen ja sitä koskevan kulttuurisen tietämyksen – esimerkiksi sen muiden toisintojen – välillä. Professorin kysymyksessä tiedustellaan yleisöltä – tai paremminkin potentiaalilta vitsinkerronnan yleisöltä – juuri tätä kulttuurisen tietämyksen määrää ja laatua, koska sillä on olennainen merkitys sille, kerrotaanko mieleen juolahtanut vitsi vai ei. Opiskelijan antama vastaus myös osoitti, että vitsi jonka tuttuutta professori tiedusteli, välittömästi vertautuu saman tai samantapaisen vitsin aiempiin toisintoihin ja performansseihin, mikäli niitä on kuulijan kokemuksessa tai muistissa, ja asennoituminen tarjottuun kommunikaatioon, eli vitsin kertomiseen, määräytyy näistä kokemuksista käsin.
Tässä tapauksessa yleisön joukosta ilmaistu asenne esti professori Goldsteinia kertomasta mieleensä tullutta vitsiä. Hän sanoi "alright" (selvä) sellaisella äänensävyllä, että päättelin hänen halunneen kertoa vitsin mutta pettyneensä kun ei voinut. Tilaisuus vitsinkerrontaan meni hukkaan, koska läsnäolijat tunsivat jo vitsin, jonka hän halusi kertoa. Hänellä olisi ollut professorin arvovallan turvin mahdollisuus kertoa vitsi joka tapauksessa, mutta hän katsoi opiskelijalta saamansa vastauksen velvoittavan häntä. Toisaalta kysymys oli myös siitä, että opiskelijat - tai ainakaan ryhmän puolesta puhunut - eivät halunneet kuulla tätä määrättyä vitsiä, koska he joko tiesivät tai arvasivat sen olevan määrätyllä tavalla seksuaaliviritteinen ja todennäköisesti sellainen, jota pidettäisiin naisia halventava. Vitsinkertomisen torjumiseen yleisön naisenemmistön toimesta oli siis professorin alistuttava.
Mutta tässä vaiheessa minä kuiskasin: "I don't." (Minä en.)
En tiennyt mikä vitsi professori Goldsteinilla oli mielessä ja halusin kuulla sen toisaalta siitä syystä, että olen yleensäkin halukas kuulemaan vitsejä ja toisaalta sen vuoksi, että halusin tietää mikä on se vitsi, mitä opiskelijatoverini eivät halunneet kerrottavan. Syy siihen, miksi kuiskasin enkä sanonut asiaani kovalla äänellä, oli se, että olin epävarma siitä halusinko tai uskalsinko vaikuttaa näin selvästi puhetapahtuman kulkuun.
Epävarma kuiskaukseni kuitenkin kuului pitkän pöydän toiseen päähän varsin hyvin. Professori Goldsteinin välittömästä innostuksesta päätellen ilmoitukseni täytti hänen toiveensa ja odotuksensa parhaimmalla tavalla ja ääntään voimakkaasti korottaen hän kysyi:
"YOU DON'T KNOW THIS ONE, PERTTI, YOU DON'T KNOW THE JOKE?"
(ETKÖ TOSIAANKAAN TUNNE TÄTÄ VITSIÄ, PERTTI?)
Professori Goldstein ikäänkuin tarrautui tilaisuuteen kiinni, sillä jos läsnä oli yksikin joka ei tuntenut vitsiä entuudestaan, hän saattoi sen kertoa. Aiemmat vastustukset opiskelijaryhmän naisenemmistön taholta häipyivät kuin savuna ilmaan ja minun kulttuurinen tietämättömyyteni otettiin välittömästi haltuun kerronnan legitimaationa. Professorin asema oikeutti hänet siirtymään istunnon tieteellis-teknillisestä sisällöstä vitsinkerrontaan. Hän halusi kuitenkin aiheenvaihdolle oikeutuksen, joka perustuisi akateemisten sääntöjen sijaan kulttuuriseen tietämykseen vitsien kertomisen sosiaalisista säännöistä. Kovalla äänellä puhuminen osoitti selkeästi kuinka innostunut hän oli siitä, että oli syntynyt edellytykset kerrontatilanteelle.
"The joke is as follows. Why can't women park parallel?"
(Vitsi on seuraavanlainen. Miksi naiset eivät osaa parkkeerata autoja rinnakkain?)
Vitsin aloitus, "the joke is as follows", on erityisen määrätietoinen ja sillä vangittiin kaikkien läsnäolevien huomio. Toki puhujan rooli ja asema puhetapahtumassa jo muutenkin takasi huomion saamisen, mutta tällainen aloitus yhdistää statuksen ja retoriikan. Se myös ilmoittaa eksplisiittisesti tulevan puhetoiminnon genren ja alkamiskohdan ja siten se muodostaa - tai ainakin pyrkii muodostamaan - tulevalle puhunnalle muoto-, rakenne- ja tulkintakehyksen. Keskeistä tässä on puhunnan genre muodon ja merkityksen välisenä suhteena ja kategoriana. Tämän puhuja ilmoittaa vitsiksi.
Yhtäältä tässä on kysymys siitä, että puhujan antama genremääritys viittaa intertekstuaalisesti aiempiin puhuntoihin: sekä hetkeen jolloin nyt kerrottava vitsi palautui hänen mieleensä että niihin kulttuurisesti määrittyviin viestintätilanteisiin jotka läsnäolevien kokemuksissa ovat merkittyneet joko saman vitsin tai jonkin toisen vitsin kertomis- ja kuulemistilanteiksi. Toisaalta kysymys on siitä, että puhunnan genreä ei tarjota yleisölle neuvoteltavaksi vaan puhuja on jo sen päättänyt. Tämä asettaa - tai ainakin pyrkii asettamaan - kuulijan määrätynlaiseen suhteeseen tulevan puhunnan kanssa: se synnyttää odotuksen humoristisesta asennoitumisesta vitsissä käsiteltäviin asioihin vitsissä viestittävien arvojen mukaisesti. Se synnyttää odotuksen sellaisesta reseptiosta, jossa yleisö ei kyseenalaista vitsin sisältöä eikä riko sen muotoa.
Aloitusta ilmaisevan lauseen jatkuminen kysymyksellä sisältää juuri puhetoiminnon muodon kannalta olennaista informaatiota: esitettävä vitsi perustuu kysymyksen ja vastauksen dialogiin, jossa vitsin kertoja esittää monologissa dialogin molemmat repliikit. Muodoltaan puhunta siis viittaa kulttuurisesti tunnistettavaan kysymys-vastaus -kaavaan, jolloin vitsi kommunikaation ja suullisen perinteen lajina sisältää odotuksen konfirmatiivisesta vastaanotosta: tulossa oleva vitsi tiedetään esteettiseltä rakenneltaan viimeistellyksi esitykseksi ja vitsin kertojan on annettava esittää vitsin muodostava dialogi kokonaisuudessaan. Vitsin vastaanottoa ohjaa siis kollektiivisesti tunnustettu - tai ainakin kollektiivisesti tunnettu - sääntö, jolloin kerronnan muoto tietyssä mielessä ikäänkuin syrjäyttää kerronnan sisällön: vitsi toteutuu vitsinä vasta kun sen odotuksenmukainen muoto on täyttynyt.
Vitsissä esitetty kysymys sisältää kuitenkin väitteen, jota vitsinkertoja ei mitenkään pyri todistamaan oikeaksi vaan pitää sitä annettuna - tai pitää sitä omien näkemystensä mukaisena. Tämä herättääkin varsinkin puhetilanteeseen osallistuvien naisten keskuudessa vastalauseen ja halun kiistää sekä kysymyksen sisältämä väite että väitteen esittämistä legitimoiva suullisen perinteen muoto. Vitsin muotorakenne rikkoontuu, kun yksi opiskelija - sama joka edellä yritti estellä professoria kertomasta vitsiä - keskeyttää vitsinkerronnan kommentoimalla vitsin perustana olevaa väitettä:
"That's not true."
(Se ei ole totta.)
Tässä käy kilpailemaan kaksi diskurssia: toista johtaa professori Goldstein ja toista naispuolisten opiskelijoiden aktiivisin edustaja. Edellinen rakentuu naisten ja miesten ominaisuuksien ja heidän välisten suhteiden arvioimiselle suullisen vitsinkerronnan muodollisin ja sisällöllisin perustein ja keinoin, kun taas jälkimmäinen perustuu tällaisen vitsinkerronnan metadiskurssien kritisoimiseen ja kyseenalaistamiseen. Tässä kilpailutilanteessa professori Goldstein ottaa aseekseen "ammatillisen" näkökulman - professorin oikeutuksella ja arvovallalla - ja muistuttaa kerronnan keskeyttänyttä opiskelijaa ystävällisesti mutta isällisesti, korotetulla äänellä, että vitsinkerrontaa ei saa keskeyttää ja folkloristina opiskelijan pitää tämä sääntö tietää. Tässä taas kerronnan muoto ikäänkuin syrjäyttää sisällön, koska vitsinkertoja haluaa pitää kiinni muodosta sisällöstä keskustelemisen sijaan. Hän vetoaa oikeuteensa jatkaa kerrontaa käyttämällä argumenttinaan toisaalta sosiaalista asemaansa ja toisaalta itsensä ja kuulijan välistä ammatillista yhteisyyttä ja siihen kuuluvaa odotusta vitsinkerronnan sosiaalisten sääntöjen tuntemisesta ja hyväksymisestä.
Tosiasiassa muoto ei kuitenkaan syrjäytä sisältöä, vaan muoto - ja muotoon vetoaminen - on vitsinkertojalle retorinen keino ajaa läpi määrätynlainen sisällön ja muodon kongruenssi ja siten myös kertojan oma tulkinta kerrontansa sisällöstä. Näin hän myös torjuu vaihtoehtoiset ja kiistävät tulkinnat.
Keskeytyksen jälkeen professori Goldstein jatkaa kysymällä dialogiin kuuluvan kysymyksen uudelleen: "Now, why can't women park parallel?" (No, miksi naiset eivät osaa parkkeerata autoja rinnakkain?) Hän ikäänkuin aloittaa alusta, mutta esittää kysymyksen selvästi nopeammin kuin aiemmin. Näin hän mitä ilmeisimmin yrittää saada tilanteen takaisin hallintaansa. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin hidastaa puhettaan ja siten luo siihen autoritaarista sävyä vitsin huipennusta eli dialogiin kuuluvaa vastausta varten. Hän varmistaa ettei häntä enää keskeytetä ja että jokainen kuulee vitsin loppurepliikin (punchline).
"Because they've been told all their lives that THIS is nine inches."
(Koska heille on kerrottu koko elämänsä ajan, että TÄMÄ on yhdeksän tuumaa.)
Tämän sanoessaan professori Goldstein näyttää käsillään noin kolmen tuuman etäisyyttä. Kaikki kuulijat näyttävät ymmärtävän inkongruiteetin suullisesti esitetyn ja käsillä näytetyn mitan välillä. Kaikki myös näyttävät ymmärtävän, että kysymys ei ole vain kuvan ja sanan inkongruenssista sinänsä vaan tällä inkongruenssilla viitataan johonkin "perustavaa laatua olevaan", johonkin julkilausumattomaan peruskategoriaan – eli sukupuoliasioihin. Professori Goldstein kysyy vielä "Alright?" (Menikö perille?) sellaisella sävyllä, että arvaan hänen haluavan varmistua siitä, että hänen yleisönsä tietää mihin hän viittaa ilman että hänen tarvitsee sanoa sitä suoraan. Arvatenkin molemmat mitat viittaavat miehen sukupuolielimen pituuteen sekä inkongruenssiin todellisen ja kerrotun pituuden välillä.
Professorin kertoma vitsi vastaanotetaan runsaalla naurulla, josta osa on äänekästä, mutta varsin suuri osa kuitenkin pidäkkeistä. Vitsi on ainakin periaatteessa hyväksytty vitsinä, sekä muodollisesti että sisällöllisesti, koska sille nauretaan. Vastaanotto ei ole kuitenkaan yksimielinen tai yksiselitteinen, sillä edellä esiintynyt "opiskelija-aktivisti" toteaa kuuluvasti: "Oh great." (Tosi mahtavaa.) Tällä hän tulkintani mukaan viestii, että hän on kuullut kyllästymiseen asti seksivitsejä.
Vitsi ei ole kuitenkaan aivan kokonaan ohi, sillä se jatkuu vielä professori Goldsteinin loppulausahdukseen: "That's the reason why." (Tämä on se syy miksi.) Tämä on sekä poeettinen että retorinen keino, jolla kertoja palauttaa korostetusti kuulijan mieleen dialogin ensimmäisen osan eli kysymyksen siitä, miksi naiset eivät osaa pysäköidä autoa toisen auton viereen. Vaikka se on toisaalta ylimääräinen lause, koska se esitetään loppurepliikin jälkeen, se on olennainen osa vitsinkerrontaa puhetapahtumana, puhujan ja kuulijan suhteen määrittelyä sekä vitsin sisällön ja argumentaation tulkintaa. Viittaamalla vitsin alkuun se sulkee vitsin muodon ja näin osoittaa vitsinkerronnan poeettisesti finalisoitua rakennetta - tapahtuneesta keskeytyksestä huolimatta ja itse asiassa keskeytyksen mitätöiden. Samalla se myös retorisesti vahvistaa dialogiin kuuluneeseen kysymykseen sisällytettyä väitettä naisten vajavaisista kyvyistä auton käsittelyssä: naiset todella ovat sellaisia kuin vitsi implikoi eikä kuulijoiden tule kyseenalaistaa tätä väitettä. Kertoja pyrkii täten manipuloimaan kuulijansa määrätynlaisen tulkinnan taakse, mikä tarkoittaa myös sitä, että vitsinkertojan tarkoituksena on käyttää vitsinkerronnan finalisoitua muotoa argumentoidakseen humoristisessa sävyssä määrätynlaista käsitystä naisista, sukupuolien suhteesta ja ihmisen kulttuurista yleensä.
Samalla vitsinkertoja pyrkii myös uudelleen torjumaan kilpailevat tulkinnat vitsin sisällöstä ja auktorisoimaan omansa. Yksi keskeisiä tällaisia vaihtoehtoisia tulkintoja, joihin kertoja saattaa varautua jo vitsiä kertoessaan, on se, että vitsissä nauretaan miehille ja heidän turhamaiseksi sanotulle taipumukselleen liioitella peniksensä kokoa. "That's the reason why" viittaa kuitenkin naisen toimintaan, ei miehen. Mies on vitsin mukaan antanut naiselle yleiskäyttöisen mittakepin peniksensä mukaan - syystä tai toisesta harhaanjohtavasti - mutta vitsissä kuitenkin nauretaan naiselle, joka toimii tämän mittakepin avulla ja soveltaa sitä epäonnistuneella tavalla auton parkkeeraamiseen. Samalla autokin merkittyy miehen maailmaan kuuluvaksi – tai paremminkin vahvistaa merkitystään miehen maailmaan kuuluvana.
Miehen maailmassa toimiessaan naisella on siis perustavaa laatua olevia vajavaisuuksia, joille vitsissä nauretaan. Aristoteelisen huumorinteorian mukaan yksi komiikan keinoja onkin juuri se, että hierarkia-asemassa ylempänä olevat nauravat alempana olevien vajavaisuuksille. Tuotuna diskurssiin naisten ja miesten ominaisuuksista naisten ajotaidoille naurava vitsi sisältää presupposition, jonka mukaan miesten ja naisten välillä on tällainen hierarkiaero, ja juuri tästä käsin ja tätä uusintaakseen mies vitsin kertoo. Tämän vuoksi naisen toimintaa selittäessään vitsi toimii - todennäköisesti ainakin kertojalleen - myös aitiologisesti eli se antaa kulttuuriseen malliin perustuvan mytologisoidun selityksen uskomukselle, jonka mukaan naiset eivät osaa pysäköidä - eivätkä koskaan opikaan pysäköimaan - autoaan toisen auton rinnalle.
Professori Goldsteinin kertoma vitsi on siis eräänlainen freudilainen myytti (tai mahdollisesti kvasimyytti), jonka perusidea on se, että miehet ovat sanoneet kolmen tuuman pituista penistään yhdeksän tuuman mittaiseksi ja naiset ovat tästä oppineet arvioimaan etäisyyksiä - erityisesti auton pysäköimistä varten - miehensä väärin ilmoittaman peniksen pituuden avulla. Autoa pysäköidessään naiset käyttävät toisin sanoen mittajärjestelmää, joka perustuu heidän tietämykseensä ja uskomukseensa miehensä peniksen koosta. Koska peniksen implikoidaan olevan naisille mittaamisen ja välimatkan arvioimisen väline ja perusta, naisen toiminnan rationaalisuuden katsotaan näin ollen perustuvan miehisiin sukupuolielimiin kulttuurisena peruskategoriana. Itse asiassa kuitenkin vitsin kertoja tuntuu itse mieltävän miehiset sukupuolielimet kulttuuriseksi peruskategoriaksi, mutta projisoi tällaisen merkityksenannon naisiin.
Kertojan esittämä retorinen väite "they've been told all their lives" (heille on kerrottu koko elämänsä ajan) vitsin loppurepliikissä antaa ymmärtää, että naisen tietotaito perustuu siihen, mitä miehet ovat heille kertoneet. Naiset siis implikoidaan ihmisiksi, jotka elävät toiseudessa, jonka kulttuurinen tieto on suullisesti välitettyä ja rationaalisuus analogiapohjaisesti miehestä ja hänen anatomiastaan johdettua. Naisen kulttuuri on mieheen palautuvaa suullista perinnettä.
Mitä vitsin reseptioon tulee, oli ilmeistä, että naurureaktiosta huolimatta vitsinkertoja ei onnistunut vakuuttamaan ainakaan kaikkia kuulijoitaan siitä tulkinnasta, joka hänellä itsellään oli vitsinsä sisällöstä. Luultavasti juuri kertojan ja yleisön välinen hierarkiaero esti naispuolisia opiskelijoita asettumasta voimakkaammin professorin esittämiä vihjauksia vastaan. Toisaalta näytti kuitenkin siltä, että halukkuutta professorin esittämien asenteiden kiistämiseen ei sittenkään ollut kovin paljon. Sen sijaan, että vitsi olisi synnyttänyt keskustelua miehistä hegemoniaa manifestoivasta suullisesta perinteestä, naisenemmistöistä opiskelijaryhmää näytti sittenkin sekä kiinnostavan että huvittavan juuri kysymys miehen sukupuolielimen koosta. Täten professori Goldsteinin kertoma vitsi osaltaan lisäsi seminaari-istunnon seksuaalista viritystä. Seksuaaliset teemat olivatkin tämän jälkeen entistä selvemmin esillä ja monia teknisiä kysymyksiä tulkittiin seksuaalisen viitekehyksen kautta. Tästä on esimerkkinä keskustelu, joka syntyi tulkinnallisesta havainnosta jonka mukaan monet pöydällä olevat mikrofonit olivat falloksen muotoisia. Tämä herätti kysymyksen siitä, oliko näiden mikrofonien suunnittelija mies vai nainen. Tämän seurauksena syntyi puolestaan ehdotuksia siitä, miltä mikrofonit näyttävät jos niiden suunnittelija on nainen; olisiko niillä sellainen muoto, joka jollakin tavalla symboloisi naisen sukupuolielintä, loisi siihen viittaavia mielikuvia tai synnyttäisi siihen assosiaatioita. Keskustelu oli luonteeltaan leikkimielistä ja humoristista eikä aihetta käsitelty kovin yksityiskohtaisesti.
Pertti Anttonen, Ph.D.
Apulaisprofessori
Folkloristiikan laitos
Helsingin yliopisto