Suomessa ja muun muassa Ruotsissa (Johansson 1993, 17) kuusivuotiaat leikkivät "pusuhippaa", joka on tyttöjen ja poikien yhteisleikki. Leikissä nimenomaan tytöt ovat aktiivisia ja ajavat takaa poikia. Edes koulussa "pusuhippa" ei aiheuta kurinpitotoimia - joutuminen samanikäisen tytön kanssa julkisesti fyysiseen kontaktiin lienee kulttuurissamme jo sinänsä riittävän häpeällistä alakouluikäiselle pojalle. Häirikköpojathan on kautta aikojen istutettu kilttien tyttöjen viereen (Virtanen 1972, 49). Harva opettaja on kysellyt, miltä kiltistä tytöstä tuntuu olla rangaistus.
Kuusivuotiaan tuomitseminen sukupuolisesta häirinnästä tuntuu yhdeltä osoitukselta amerikkalaisen kulttuurin ylilyönneistä. Suomalaisissa kouluissa on poikien antamat lumipesut, kamppaamiset ja muut lievät pahoinpitelyt suvaittu ja selitetty mielenkiinnon ilmauksina. Poikia on nolattu tykkäämissyytöksillä ja tyttöjä sosiaalistettu sietämään törkeyksiä ja tuskallistakin kohtelua suomalaisen miehen rakkaudenosoituksina. Jos suomalaiskouluissa puetaan pahoinpitelyt rakkaudenosoituksiksi, niin pullonpohjasilmälaseja käyttävän Jonathanin pientä pusua tuskin pidettäisiin häirintänä. Korkeintaan se tulkittaisiin huvittavaksi tai hyväksi kiusoittelun aiheeksi.
Lasten rakkaudentunteita ei länsimaissa ole otettu vakavasti. Muutoin läpikotaisin kolutussa lapsuudessa ovat rakastumiset ja ihastumiset vain vähän tutkittu osa-alue. Kuitenkin erityisesti tyttökulttuuri on täynnä voimakkaita ja laidasta laitaan ailahtelevia tunteita. Poikien, poptähtien ja jääkiekkoilijoiden lisäksi tyttöjen ylitsevuotavasta ihanuuspaatoksesta saavat nykyisin osansa myös kaikenkarvaiset eläimet hamstereista hevosiin. Noin kymmenvuotiaat espoolaistytöt kuvailivat keväällä 1996 tulevaisuuden haavepuolisoaankin eläimellisillä piirteillä: "Se olis niinku kultainennoutaja, ei mikään rupisammakko tai kilpikonna. Tai olis kilpikonna ihan kiva, mutta ei mikään sammakko."
Elämykset ovat 7 - 12-vuotiaille varhaisnuorille tärkeitä. Lapset hakevat keskenään jännitys- ja kauhuelämyksiä: pelkääminen on ihanaa! Vastakohtaiset tunteet vaikuttavat yhtäaikaa. Tytöt harrastavat innokkaasti kollektiivisia rakkausennustuksia, koska: "On kiva pilailla ja tietää tulevista asioista jotka yleensä ovat inhottavia" (Tyttö, 6. lk, Säynätsalo). Erityisen jännittävä ennustuspeli on spiritismi, jota myös nuoret harrastavat.
Lasten rakkausmaailman ilmaisumuotoja käytetään hyvin dikotomisesti: ulkopuolisen mielestä täysin samankaltainen ilmaus voi tarkoittaa lasten kesken sekä vastenmielisyyttä että kiintymystä. Kun lapsijoukko kiljuu ilmoille, kuka kenestäkin tykkää ja kuka kenenkin kanssa on, se voi asianomaisista itsestään tuntua äärimmäisen halpamaiselta pilkalta tai itsetuntoa kohottavalta suhteen julkistamiselta. Lastenkeskinen tykkäämiskiusoittelu - lapsuuden sukupuolinen häirintä - onkin hyvin monitahoista. Tutkijalle lasten hienovarainen ja intiimi rakkauselämä tarjoaa vaikeita, mutta kiehtovia tulkintakysymyksiä.
Tulkintaan liittyy aina sukupolvijärjestelmästä johtuvia ongelmia: tutkija ei voi koskaan samaistua tutkimuskohteeseensa. Lapsuus muuttuu niin paljon ajallisesti ja paikallisesti. Osa lasten perinteestä jää aina saavuttamattomaksi (Mechling 1990, 93). Sukupolvieron lisäksi myös sukupuolierot vaikeuttavat tutkimusta. Naistutkijan korviin noin kymmenvuotiaiden poikien esittämät kiihkeät, mutta kovin kimeä-ääniset "pukillepääsy-, liisteröinti-, tapetointi-, liimailu- ja limailuhalut" kuulostavat tragikoomisilta. Tutkijan ja kohteen käsitteenmuodostus eroavat konkreettisesti toisistaan.
Kaikilla ryhmillä on vain ryhmän sisäisiä traditioita, ja lastenperinteelle on ominaista nimenomaan aikuisilta salailu (Mechling 1990, 102). Myös kehityspsykologian mukaan nimenomaan 7 - 12-vuotiaat tytöt ympäröivät itsensä usein salaisuuksilla ja "kuiskuttelulla" (Rödstam 1992, 92). Varhaisnuorisoikäryhmän autonominen ja monipuolinen kulttuuri voi jäädä tutkijoilta täysin piiloon.
Lastenkulttuuriin kuuluu olennaisena osana myös aikuisten kieltämää ja paheksumaa perinneainesta. Lapset tietävät hyvin, mitä heidän vanhempansa pitävät sopimattomana, ja vaikenevat siksi tästä aihepiiristä näiden läsnäollessa (Virtanen 1970, 15). Niin sanotut lääkärileikit ja ulkohuoneen alta kurkistelut ovat tapahtuneet aikuisilta salassa. Lapsuuden- ja nuoruuden seksuaalikokemuksiin liittyy paljon jännittäviä ja mieluisia muistoja, mikäli ne on onnistuttu pitämään aikuiskontrollin ulottumattomissa. Aikuisten sekaantuminen lasten puuhiin on aiheuttanut syyllisyydentunteita, jotka voivat siirtyä omaan aikuisuuteen (Kontula & Haavio-Mannila 1995, 116).
Aikuiset määrittävät lapsen sukupuolisuutta ja projisoivat lasten kanssakäymiseen joskus ylimääräisiä seksuaalisia korostuksia. Tyttöjen ja poikien välistä ystävyyttä nimitetään seurusteluksi ja erityisesti perheen poikien tyttökaverit nähdään ja selitetään helposti tulevina miniöinä. Lasten elämä ladataan aikuisten arvoilla ja käsitteillä, lastenkulttuurin erillisyyttä ei oteta huomioon.
Aikuisten tarve hallita lapsia korostuu juuri suhtautumisessa sukupuoliseen kanssakäymiseen. Suhtautuminen on hyvin paradoksaalista: toisaalta aikuiset kohtelevat lapsia sukupuolina syntymästä asti ja erottelevat lapsiryhmät sukupuolen mukaan, mutta toisaalta lasten ei anneta käyttäytyä sukupuolisesti. Lasten avoin seksuaalisuus olisi uhka vallitsevalle järjestykselle.
Koulumaailmassa ihastumiset ja rakastumiset ovat olleet ehtymättömiä kiusoittelun lähteitä. Kiusoittelulla tyttöjen ja poikien välille on luotu etäisyyttä (Virtanen 1970, 127). Oman sukupuolen seuran korostumista on selitetty kehityspsykologisesti. Se on liitetty ikäkaudelle välttämättömään minän vahvistumiseen ja seksuaalisuuden latenssivaiheeseen. Latenssivaihetta pidetään seksuaalisuuden lepokautena; latenssilasten tunne-elämä on uinuvaa. Mielenkiinto suuntautuu oman sukupuolen vertaisryhmään ja oman minän vahvistamiseen ennen puberteetin mullistuksia. (Esim. Aalberg 1991, 233.)
Mutta etäisyyden luominen on myös aikuiskulttuurin vaikutusta. Kulttuurin suhtautuminen sukupuolirajat ylittäviin kontakteihin voi olla toinenkin. Esimerkiksi Kalaharin aavikkoalueen !kung-heimon aikuiset eivät puutu lasten intiimeihinkään sukupuolileikkeihin. Tytöt ja pojat saavat leikkiä yhdessä, omissa oloissaan miten tahtovat eikä leikeissä ole eroja sukupuolen mukaan, toisin kuin länsimaissa. (Shostak 1983, 94-95.)
Helsingin yliopiston lastenpsykologian professori Fredrik Almqvistin mielestä "[insestiä] enemmän miettimistä on lasten seurustelukulttuurissa, joka Yhdysvalloista on levinnyt Suomeenkin. Kymmenvuotiaiden discot eivät välttämättä ole lasten leikkiä --. Lapsen seksuaalisuutta ei ole viisasta stimuloida kehitysvaiheessa, johon kuuluvat vielä oleellisesti aivan muut asiat. Vasta murrosiässä ihmissuhteisiin kuuluu eroottinen jännite, jota sitten kanssakäymisessä kypsytellään monen vuoden ajan kohti kypsää aikuisuutta, jossa tyydytys parisuhteessa saadaan paljon seksuaalisuutta laajemmasta välittämisestä ja vastuunottamisesta." (Parkkonen 1995, 35.)
Almqvistilla on melkoinen aikuisen miehen näkökulma varhaisnuorten diskokäyttäytymiseen. Rakkaus ja kyky suvunjatkamiseen liitetään erottamattomasti yhteen. Vaikka romanttinen seurustelukulttuuri vaikuttaakin noin 7 - 12-vuotiaiden nykyperinteeseen ja muuhunkin kanssakäymiseen, löytyy diskojen eroottisin jännite poikien puheen tasolta. Keväällä 1996 haastattelimme ja havainnoimme folkloristiikan opiskelijoiden kanssa alle 13-vuotiaita helsinkiläisessä "Hellyysdiskossa". Ulkopuolisesta tuntuvat todellisuustasot olevan lasten diskossa päälaellaan.
Illan aikana sekä tyttöjen että poikien puheet ovat täynnä kiihkeitä ilmaisuja ja toiveita toisen sukupuolen läheisyydestä. Pojat puhuvat seksistä ja tytöt seurustelusta. Mutta parin minuutin pituiset kulminaatiokohtaukset, itse hitaat tanssikappaleet, ovat totisia ja pidättyneitä hetkiä. Ennen tanssia kummatkin seisoskelevat omissa ryhmissään, tanssiin pyydetään vakavasti: "Tuutsä tanssiin?" Kappaleen aikana ei puhuta ja sen päätyttyä pari singahtaa oman sukupuolensa seuraan sanaakaan sanomatta tai toisiinsa edes vilkaisematta.
Aikuismaisen seksuaalisuuden stimulaatiota ei löydy. Nykyiset varhaisnuorten diskot tarjoavat uudenlaisen ympäristön tunteille, jotka ovat tuttuja lastenperinteessä jo ikiaikaisista liikunnallisista kosketteluleikeistä, kuten hipasta. Nykyisin toisistaan pitävien tyttöjen ja poikien ei tarvitse puolivahingossa joutua piilosleikissä samaan hämärään piiloon. Kiintymyksen voi osoittaa julkisesti, lähekkäin tanssimalla. Diskot ovat yksi nykykulttuurin muoto, ja lapset käyttäytyvät julkisissa diskoissa kulttuurin edellyttämällä tavalla: kaikki kiima on kätketty.
Varhaisnuorten seurustelun todellisuus elää paljolti sopimuksen ja puheen tasolla. Eräs 12-vuotias espoolaistyttö määritteli nykyistä varhaisnuorten seurustelua: "Meil on ollu sellanen systeemi, et pyydetään toista kimppaan, tai joku pyytää. Sitte jos se suostuu, ni sitte se on sit siinä." Sopimus kerrotaan ympäristölle, mutta pariskunnan ei välttämättä tarvitse olla faktisesti samassa paikassa samaan aikaan. Myöskään amerikkalaisten varhaisnuorten "goin' with" -suhteet eivät edellytä "deittailua" (Thorne 1993, 153).
Folkloren avulla luodaan ja säilytetään sukupuolieroja. Lapsi muodostaa oman sukupuoli-identiteettinsä perheestä, sosiaalisista instituutioista, viihteestä ja taiteesta saatujen mallien lisäksi myös perinteen avulla (ks. Apo 1995, 231). Sukupuolisidonnaiset toiminnat muuttuvat aikojen kuluessa, mutta lasten tendenssi liittää tietty verbaali ja nonverbaali toiminta määrättyyn sukupuoleen säilyy vakiona. Tyttöjen perinteessä on paljon tarinoita, vitsejä, lauluja, pelejä ja rituaaleja, jotka auttavat konstruoimaan ja vahvistamaan naisellista kulttuuria laajemmassa, yleisesti ottaen patriarkaalisessa yhteiskuntarakenteessa. (Mechling 1990; 106, 109.)
Tytöt ovat kehitelleet lukuisia keinoja lievittääkseen poikiin liittyvää ahdistusta ja ambivalenssia. Ennustusleikit auttavat hädän hetkellä, kuten ennustaminen kansanuskossa muutenkin. Esimerkiksi pariskunnan todellisen rakkauden määrän voivat varhaisnuoret helposti laskea niin sanotuista "loves"- eli rakkausprosenteista. Hyvät prosentit kannustavat konkreettisiin lähestymisiin (tyttö, lukion 1. lk, Helsinki). Huonoihin prosentteihin ei uskota lainkaan, muutenkin ennustuksiin suhtaudutaan leikillisesti: "Ei niihin oikeastaan uskottu, mutta toivottiin että ne olisi tuottanut onnea tai jotain vastaavaa. Rakkausprosentit sai innostumaan lisää jos ne oli korkeat." (Tyttö, 7. lk, Helsinki.)
Tyttökulttuurista on löytynyt positiivisia aineksia. Nykyajan ja tulevaisuuden tytöt ovat tutkimusten mukaan menestyviä, oman elämänsä hallitsevia ja kulttuurin eri osa-alueilla, miehisyyden ja naiseuden polariteettien välillä, taitavasti sukkuloivia yksilöitä. Tyttösosialisaatiossa saadut kokemukset ja kompetenssit valmentavat tyttöjä aikuisuuteen, joka tulevaisuuden yhteiskunnassa saattaa olla tytöille huomattavasti helpompi ja sisältää monipuolisempia mahdollisuuksia kuin poikien tuleva aikuisuus. Useimmissa tyttösosialisaatiota koskevissa tutkimuksissa välittyy korostetun positiivinen kuva tyttöjen arjesta ja elämästä. (Ks. Näre & Lähteenmaa 1992.)
Tyttökulttuuri on olennaisesti tunnekulttuuria. Siinä sovitellaan tunteiden, toiveiden ja tahtojen ilmauksia toisiinsa usein mielikuvatyöskentelyn kautta, mikä kasvattaa tulkitsemaan erilaisia tunnekoodeja. Tyttöjen pyrkimys tunnesuhteisiin voi kasvattaa pääomaa myös aikuisuuden suhteissa. Tunnepääoma onkin merkittävä moderni kompetenssi: kyky käsitellä omia tunteitaan ja empatiakyky ovat tärkeitä edellytyksiä yhteiskunnassa, jossa roolit eivät enää riitä suojaamaan identiteettiä. (Näre 1995, 116.)
Tyttökulttuurin ikäviä puolia ei juurikaan ole tuotu julki. Tyttöjen sosiaalisen elämän julmat ja häikäilemättömät piirteet paljastuvat, kun tarkastelun kohteeksi otetaan epäsuora sosiaalinen aggressio. Epäsuora aggressio, esimerkiksi juoruilu tai mustasukkaiseksi tekeminen, ovat ominaisia tyttöjen sosiaalisille yhteisöille. Aggressiivisuuteen ei tyttöjä tutkittaessa ole kiinnitetty huomiota, koska vihamielisyyden ilmaiseminen ei ole niin fyysistä ja näkyvää kuin pojilla ja miehillä. (Lagerspetz 1990, 116-123.)
Myös ennustusleikkien avulla voi osoittaa vihamielisyyttä. Joskus tytöt laskevat "loves"-prosentteja ärsytystarkoituksessa ja julkistavat tuloksen aggressiivisesti: "kaikist meijän luokan ällöttävist pojista, valitaan kaikkii ällöttävii, ällöttävii. -- Kyl me aina sit sanotaa jos tulee esimerkiks vaikka jonku tyhmän pojan kanssa joku tyhmä tyttö, ni sit me huudetaan se täysillä." (Tyttö, 5. lk, Helsinki.) Tällaisissa tilanteissa ennustusten funktiona ei ole parisuhteeseen eläytyminen tai lähestymisyritysten varmistaminen. Tarkoituksena on pikemminkin luoda etäisyyttä kuin kontakteja.
Varhaisnuorten seurustelu ei ole ystävyyttä. Poikaystävät ja miehet ovat kautta aikojen tuoneet vanhemmillekin tytöille ja naisille prestiisiä ja statusta (Holland & Eisenhart 1990, 106). Varhaisnuorillakin seurustelu kohentaa statusta ja itsevarmuutta. Pojilla on välinearvoa, he ovat palkintoja, joista tyttöjoukko kilpailee aktiivisesti (vrt. Thorne 1993, 153). Seurustelu ei ole kahdenkeskinen juttu, vaan sosiaalinen, kollektiivinen tapahtumasarja (vrt. Thorne 1993, 152).
Poikien elämää pidetään toimintasuuntautuneena eli prosessiorientoituneen, tyttöjen maailmaa pidetään yksilökeskeisenä. Pojille uudet tilanteet ovat mahdollisuuksia minän rakennusaineeksi, tytöille taas suhteet ja uudet kontaktit luovat kuvaa itsestä. Tyttöjen yksilökeskeinen maailma on tunteille ja toisten mielipiteille herkempi. Yksilökeskeisessä maailmassa minäkuva syntyy siitä palautteesta, jota tytön oma mielikuva itsestään saa ympäröivistä ihmissuhteista. (Dahlgren 1979, 68-69).
Viime vuosina tyttöjen ja poikien maailmojen erot ovat supistuneet. Parisuhteeseen pyrkivät pojat ovat mukana romanttisessa tunnekulttuurissa ja tyttöjen tunnekulttuuri voi olla jopa hyökkäävän toiminnallista. Seurustelun ympärille on tytöillä kietoutunut valtavasti toimintaa. Nykytytöt ovat tunnetoimijoita, heidän kulttuuriaan leimaa emotionaalinen aktivismi. Toisaalta monet pojat esittävät tunteensakin toimintana. Keväällä 1996 varhaisnuorilta kysyttiin, miltä suhteen loppuminen tuntuu. Poikien teot ilmaisevat tunteita: "Sit vaan nauraa vähän" tai "voi vähän itkee". Heidänkin kulttuurissaan on tunnetekoja. "Pukille pääsystä" puhuminen voi olla suuren rakkauden ilmaus.
Vaikka jo varhaisnuoret nykyisin seurustelevat julkisesti, he kuitenkin itse tähdensivät sitä, että he ovat vielä pieniä. Aikuiset saattavat olla huolissaan lapsuuden liian aikaisesta loppumisesta, mutta lapsia se huoli ei paina. Aikuisista voi olla vaikeaa erottaa lasten touhuja aikuisten jutuista ja olla sekaantumatta niihin. Lapsia voi häiritä se, että vanhemmat tuntevat mielenkiintoa heidän puuhiaan kohtaan. Lapsille itselleen lasten ja aikuisten erot ovat täysin selviä (Virtanen 1970, 32). Keväällä 1996 haastateltujen varhaisnuorten mielestä yläasteella ja aikuisena on kiintymyksen osoittamiselle erilaisia tapoja kuin nyt: "Nää on vielä tämmösiä lasten juttuja. -- Tuskin kukaa nyt menis naimisii sellasen kanssa jonka kanssa on kuudennella kimpassa."
Haastatteluissa tuli hyvin esiin, että lapset kyllä tietävät, millaista rakkaus ja ihastuminen ovat ja miten ne osoitetaan. Haastateltavien mukaan sen kyllä huomaa, jos jotkut "ovat kimpassa" tai rakastuneita, sillä tunteitaan ei tarvitse avoimessa yhteisössä salata (tyttö, 4. lk, Helsinki). Näin yhteisön nuorimmatkin jo tietävät selkeästi, miten tykkääminen ilmaistaan. Enää vain täysin kokemattomat sekä oman perheen jäsenet kiusoittelevat tykkäämisasioilla. Siis serurustelukulttuurin ulkopuoliset.
Tyttöjen kulttuuri on varsinaista romanttisen rakkauden kuivaharjoittelua ja painostusta heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Romanttinen rakkauskäsitys ja sen käytännöt ovat siirtyneet yhä nuorempiin ikäryhmiin. Ne ilmaisevat kulttuurissa vallitsevaa vakituisen parisuhteen merkitystä. Elämää ilman miestä pidetään edelleenkin poikkeuksellisena, ja naiset joutuvat selittelemään sitä ympäristölleen (vrt. Gordon 1994, 132-133). Jo agraariyhteiskunnassa tärkeänä perusyksikkönä pidettiin miehen ja naisen muodostamaa paria, ei yksilöä (Apo 1995, 20). Nykyisin korostetaan parisuhteen merkitystä yksilön hyvinvoinnille sekä suhteen tarjoamia elämyksiä.
Kaiken parisuhdepaatoksen keskellä tytöt voivat haaveilla tulevaisuudesta ilman miestä. Helsinkiläinen neljäsluokkalainen tyttö kirjoittaa: "Haluaisin isona olla Lentäjä. Tahtoisin asua kauniissa puutarhassa. En ikinä mene naimisiin. Se on tyhmää. Asuisin yksin." Myös säynätsalolainen kuudesluokkalainen tyttö haaveilee "omasta tallista jossa ei ole poikia". Nykytytöt tuntevat ja hyväksyvät myös kulttuurisen vaihtoehdon elää vapaana ja sitoutumattomana.
Anttila, Anna 1996: 99 prosenttia rakkautta. Tyttöjen ennustusleikit opettavat seurustelun sääntöjä. - Eeva-Liisa Kinnunen, Kaarina Koski, Riikka Penttilä, Minttu Pietilä (toim.): Vitsistä videoon. Uusia kirjoituksia nykyperinteestä. Tietolipas 146. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää, Helsinki.
Dahlgren, Anita 1979: Två världar. Om ungdomar och könsroller. Ett kunskapssociologiskt perspektiv. Ronzo Boktryckeri AB, Stockholm.
Gordon, Tuula 1994: Single Women: On the Margins? Macmillan, Basingstoke-Hong Kong.
Holland, Dorothy C. & Eisenhart, Margaret A. 1990: Educated in Romance. Women, Achievement, and College Culture. The University of Chicago Press, Chicago.
Johansson, Barbro 1993: Får jag chans på dej? Om barns förälskelser. Göteborgs universitet. Etnologiska institutionen.
Karvonen, Kyösti 1996: Amerikkalaiset koulut yrittävät vetää rajoja sukupuolihäirinnälle. Kuusivuotiaan saama rangaistus pususta herätti keskustelun sääntöjen järkevyydestä. - Helsingin Sanomat, Ulkomaat 22.10.96.
Kontula, Osmo & Haavio-Mannila, Elina 1995: Matkalla intohimoon. Nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo-Helsinki-Juva.
Lagerspetz, Kirsti 1990: Psykologia - järjen ja tunteen tiede. Tammi, Helsinki-Jyväskylä.
Mechling, Jay 1990: Children's Folklore. - Elliott Oring (ed.): Folk Groups and Folklore Genres. An Introduction. Fifth Printing. Utah State University Press, Utah.
Näre, Sari 1995: Etnopsykoanalyyttisia näkökulmia sukupuolikulttuuriin. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimusraportteja 229. Yliopistopaino, Helsinki.
Näre, Sari & Lähteenmaa, Jaana (toim.) 1992: Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Tietolipas 124. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki-Tampere.
Parkkonen, Lea 1995: Insestikeskustelun ylilyönnit. - Yliopisto 4/95.
Rödstam, Monica 1992: Lapsen kehitys 7 - 12 vuotta. Suomentaja Hillevi Huovinen. Otava, Helsinki-Keuruu.
Shostak, Marjorie 1983: Nisa. Kung-naisen tarina. Otava, Helsinki-Keuruu.
Thorne, Barrie 1993: Gender Play. Girls and Boys in School. Rutgers University Press, Buckingham.
Virtanen, Leea 1970: Antti, pantti, pakana. Kouluikäisten nykyperinne. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki-Porvoo.
Virtanen, Leea 1972: Tytöt, pojat ja tykkääminen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki-Porvoo.
Anna Anttila, FM
Tutkija
Folkloristiikan laitos
Helsingin yliopisto