Varpu Lindström on käsitellyt avioliiton ja seurustelun muotoja kanadansuomalaisten siirtolaisten keskuudessa tutkimuksessaan "Uhmattaret". Lindströmin (1991: 20-24) mukaan kanadansuomalainen siirtolaisuus 1800-luvun lopulla eteni tyypillisimmin siten, että ensiksi tulivat suomalaiset miehet, jotka työskentelivät kaivoksissa, rautateillä ja metsätöissä. Miehet toivat myös mukanaan vaimonsa tai yrittivät houkutella morsiamen uuteen maahan. Ensimmäiset siirtolaisnaiset loivat ryhmäidentiteetin ja perinteitä myöhempien aikojen siirtolaisnaisille: he pitivät "poorttitaloja" ja "ruuminkihausseja" miehille, työskentelivät tiskareina ja metsäkämppien emäntinä. (Mts. 34).
1900-luvun alussa suomalaissiirtolaisuus kasvoi huomattavasti ja Suomesta Kanadaan muutti noin 1000 henkeä vuodessa. Uuden siirtolaispolven keskuudessa tuli akuutiksi ongelmaksi suomalaisten naisten vähäinen määrä miehiin verrattuna. Suurin osa siirtolaisista oli naimattomia miehiä, fingliskalla "pätsäreitä". 1910-luvulla suomalaisten naisten suhteellinen osuus kuitenkin nousi (mts. 41-43). 1920-luku oli suomalaisten massamuuton aikaa. Silloin lähes 40 000 suomalaista muutti Kanadaan, ennen kuin maahanpääsy evättiin talouspulan iskettyä vuonna 1930. Suurin osa suomalaisnaisista asettui Ontarioon ja monet heistä työskentelivät kotiapulaisina suurkaupungeissa (mts. 48-53).
Olen tutustunut siirtolaiserotiikkaan ennen kaikkea käsinkirjoitetun "Ruoskija"-lehden välityksellä, jota toimitti Timminsin suomalainen sosialistijärjestö vuosina 1912-1917. Timminsin ja South Porcupinen kaivosyhteisö syntyi nopeasti "korven keskelle" Pohjois-Ontarioon vuoden 1910 vaiheilla pian sen jälkeen kun alueella oli tehty suuria kultalöydöksiä. Suomalaisia siirtolaismiehiä tuli heti alkuvaiheessa sekä Timminsiin että Pottsvilleen Porcupinen alueelle työskentelemään kaivoksissa ukrainalaisten, italialaisten, saksalaisten ja quebeciläisten rinnalla. Molemmissa yhteisöissä perustettiin suomalaisen järjestön osasto ja ryhdyttiin toimittamaan omaa lehteä, joka Pottsvillessä oli nimeltään "Piiskuri". (Barnes 1975; Lindström 1991, 43-45.)
"Ruoskija" -lehteä kirjoitettiin foliokokoisiin kirjoihin ja luettiin ääneen ohjelma- ja huvi-iltamissa. Esikuvat lehdelle olivat peräisin Suomesta, sillä seuralehdet olivat suosittuja Pohjanmaan nuorisoseuroissa (Numminen 1961: 459-472). Kanadansuomalaiset järjestöt ovat myös toimittaneet omia nyrkkilehtiään jo 1880-luvulla (Lindström-Best 1982). Esimerkiksi Toronton suomalaisen räätäliyhteisön toimittama "Toivo"-lehti (1903-1904) oli kirjallisesti kunnianhimoinen, ja siinä julkaistiin kaunokirjallisia tekstejä sekä poliittisia kommentteja. "Ruoskija" sen sijaan on kirjallisesti kömpelöä mutta perinteentutkijalle kiinnostavaa aineistoa, sillä kirjoittajat kertovat suorasukaisesti siirtolaisyhteisön tapahtumista ja ihmissuhteista.(1)
Tässä artikkelissa käyn läpi tiettyjen siirtolaiserotiikkaan liittyvien kysymysten käsittelyä "Ruoskija"-lehdessä. Samalla pohdin myös käsinkirjoitettujen lehtien erilaisia merkityksiä siirtolaisyhteisössä. Tässä tarkastelussa on hyödyllinen hiljaisuuden käsite, jota on käytetty feministisessä ja marxilaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Hiljaisuus tarkoittaa tekstin aukkoja ja poissaoloja, sitä että tekstiltä on ideologisesti kielletty tiettyjen asioiden sanominen (Macherey 1978/1966:85-89;Moi 1990:111-112). Tutkijan tehtävä on saada hiljaisuudet puhumaan: etsiä merkitysten ristiriitoja ja näyttää miten nämä ristiriidat on tuotettu (Eagleton 1976: 34-35).
Suullisen perinteen, lehdistön ja kaunokirjallisuuden lajityypit ovat antaneet käsinkirjoitettujen lehtien kirjoittajille erilaisia mahdollisuuksia arkaluontoisten tunnekysymysten etäännyttämiseen ja pohtimiseen, hiljaisuuksilla leikkimiseen ja niiden rikkomiseen.
Pätsäreiden elämästä kertoo laulu tai runo, joka on muotoiltu "Ruoskijan" toiseen numeroon vuonna 1913. Tässä runossa tulee esille amerikansuomen luovuus (vrt. Martin 1981: 121-122; Virtaranta 1992): "bachelor"-sanasta on muodostettu paitsi substantiivi "pätsäri", myös luontevalta kuullostava verbi "pätsäillä", joka tarkoittaa poikamiehenä elämistä:
Laulu Pätsäreiltä
Timmeksessä straikin
aikana pikku kämpässä
pätsäilen vain minä kurja
jätkä mitäs huolinkaan
jos päivässä kolme
jänistä mä saan
Tiedänpähän mikä
kurjuus on vaikken
otta sitä huomijoon
elän täällä niin kuin
pappismies jos soppa
rasvasempi olis
On meitä kolme
komppanijassa vaan
yksi on mennyt akka
metsään sillä
päivät tuli hälle pitkiksi
siis pätti viedä mukana
tiskarin
sulhas miessä oli kiltti
rijamaan ja muisti
käytä Goldpidin
upsteessa(3) ja kissan antaa
pikku linnulle
se jo riittä nyt sulhas
miehestä ja toivon
hälle hyvää onnija
ja pientä poikaa
polvelle
Runossa tuodaan esille monia siirtolaismiesten elämän keskeisiä tekijöitä: elämän karut puitteet, turvattomuus, unelmat perhe-elämästä sekä miesten välinen toveruus, kilpakosinta ja mustasukkaisuus. Luokkaristiriidat kaivoksen omistajien ja työläisten välillä olivat selkeät ja kärjistyneet. Kaivosmiesten etujen puolustaminen vaati tiukkaa luokkasolidaarisuutta, jota eroottinen kilpailu vakavasti uhkasi. Työväenliikkeen ihanteista ei tämän ristiriidan ratkaisemisessa ollut juuri apua. "Ruoskijassa" pohditaan ja rakennetaan kuitenkin kilpakosinnan moraalinormistoa. Nimimerkki "Joku pätsäreistä" kirjoittaa toukokuussa 1913:
Ronikka
Satuin jotain uutta täälä Timeksessä toukokuun kahdenkymmenen ensimmäisen päivän illalla, joka olikin hyvin huvittavaa sivusta katsojalle. Tänne oli saapunut naapuri kaupunkista yksi impi, joka teki suuren vaikutuksen tämän kylän poika miehiin, niin ne olivat kaikki kuin toiselle kymmenellä, olipa siinä kulkueessa pari seilariakin, jotka seilasivat pitkin striittia edes takaisin ikän kuin jotain hakien, vaan olen minä pidän vähän pahana, kun meidän pätsärikänkin joukostakin oli pari nuodukaista siihen joukkoon erehtynyt. Paha kyllä on nimeä mainita, vaan minun täytyy se tehdä. Minä sanon sinulla Kaapon Göysti, että älä sinä tuki itseäsi milloinkaa puun ja kuoren väliin, ja sinulle Wäinö Aho samanlainen varoitus, ottakaat nyt siis vaari tästä varoituksesta, jos aijotte pätsäri känkissä jatkaa oloanne -- .
"Pätsärikänkin" moraalinormistoon liittyi siis avoimista kilpakosintatilanteista pidättäytyminen. Samaten kilpakosinnan käyttäytymissääntöihin kuului se, että sulhaselta oli pyydettävä lupa, jos halusi tanssittaa morsianta.(4) Todellisuudessa kilpakosinnan voittajina selviytyivät kuitenkin ne miehet, jotka häikäilemättä rikkoivat näitä moraalinormeja. "Ruoskijan" numerossa 6.3.1914 kuvailee nimimerkki "Möykky" Timminsin "pätsärikänkin" uusia vaiheita:
Naisia oli alkutalvesta osastossamme hyvin vähän --. Waan kun talvi tuli niin se toi mukanaan myöskin naisia ja sitten niitä on tullut lisää aina kaksin ja kaksin. Sen tähten on herännyt pojissa, niin nuorissa kuin vanhoissakin pojissa jonkunlainen tunne, joka pakoittaa heidät pitämään jonkinlaista yleissilmäystä liikkeen perään niin kuin he itse
Niinpä ovatkin poijat kilvan koittaneet, kuka heistä puolensa pitää ja silloin on käynyt niin kuin se tavallisesti käypi että heikompain täytyy väistyä väkevämpäinsä tieltä pois. Näin ollen ovat useat nuoret kuin myöskin vanhat pojat kohdanneet rakastajattarensa ja nyt he näyttää olevan hyvin onnelliset ja iloiset. Vaan onkos ihme kuin ihminen tulee niin kuin uudesta syntyneeksi lapseksi ja löytää leikkikumppaninsa, jonka kanssa saa sitten leikkijä niin kuin terveitten ja hyvinvoipijen lasten tapa on.
-- Vaan sen sijaan toiset toverit ovat olleet hiukan mustankipeitä kuin ovat nähneet hellunsa menevän toisen rattahille. Sitten jälellä olevista tovereista on osa ette eivät ole oikein kyllin kypsyneet eikä ole oikein hyvillä puhelahjoilla varustettu, että voisivat oikein makeilla näille Eevan lapsille, että voisivat voittaa niitten suosijon. Näin ollen on heitän rakkautensa aivan yksipuoleista, kuin eivät omaa minkäänlaista vastarakkautta, syystä siitä etteivät ole saaneet sitä osakseen ja se on johtanut heität epätoivon valtaan ja vieläpä mustasukkaisuuteen.
Sutkauspalstat olivat ristiriidassa työväenliikkeen ihanteiden kanssa, sillä ne olivat suurelta osin pikkutuhmaa juoruilua. "Väkäleuan Kevätlehden" 1915 toimittaja totesi palstan yhteydessä: "Luunappeja tuli runsaasti, mutta painoimme niistä osan siihen vissiin paikkaan. Kirjoittajen sopisi edes vähän miettiä, mikä sopii, mikä ei sovi lehteen".
Myös "Ruoskija"-lehden numeron 6.6.1915 toimittaja kertoo heittäneensä lehteen lähetetyt sutkaukset paperikoriin, perustellen tätä seuraavasti: "Ne eivät sellaiset sutkaukset eli sanan parret kuinka niitä sanoisin ole ollenkaan minun käsitys kantani mukaan opettavia eikä jalostavia".
"Luuknapei"-palstalla käydään intensiivistä erotiikkakeskustelua, jonka keskeistä terminologiaa ovat "kiinniotto", "koppasu", "hengaaminen", "helluttaminen" ja "hellun pommaaminen". Näiden sanojen tarkkoja merkityksiä on vaikea määritellä. Sekä miehet että naiset voivat "koppasta", "kiinniotto"(6) ja "hellun pommaaminen" taas liittyy nimenomaan miesten väliseen kilpakosintaan.
"Koppasu" on ilmeisesti tarkoittanut yhteisiä kävelyretkiä järven rannalla tai istumista limonadilla makeiskaupassa, "kändistoorissa". Mahdollisesti "koppasu" on siirtolaiskielen ilmaisu amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvalle "dating"-tapakulttuurille, jonka siirtolaiset omaksuivat mutta jolle Suomessa on kehitelty vastineita vasta viime vuosikymmeninä ("sokkotreffit"). Eroottisen akkulturaation ongelmiin viitataan myös Santeri Mäkelän vuonna 1904 ilmestyneessä pienoisromaanissa "Elämän ikuisessa yössä" (s. 40-41), jossa Pekka, suomalainen kaivosmies kuvaa onnettomasti päättyvää rakkaussuhdettaan amerikkalaiseen naiseen:
Taluttelin sitä muutamina iltoina ja saatoin aina kunnialla kotiaan. Syötin makeisia ja juotin lemonaatia niinkuin muutkin pojat näkyivät lintusilleen tekevän. -- Eräänä iltana kun taas 'koppastiin' alkoi kiusata kauppapuotiin ja ostatti tyyriin ketunnahan kaulaansa. Silloin jo aloin epäillä, sanoin että rahallako sitä vaan tässä maassa rakastaa saa, vanhassa maassa ei se mitään maksa, suuta joskus suihkataan, siinä kaikki.(7)
"Koppasulla" voi myös olla myös vähemmän viattomia sivumerkityksiä päätellen seuraavista viidestä sanomuksesta "Ruoskijassa" maaliskuussa 1914:
Pyydetään me Linta Jortsi Matsonija setselin(8) kantajaksi, sanoi Hulta Rautiainen kuin huvireisusta puhuttiin.
En minä muita enää pelkää kuin Jortsi Matsonija sanoi Kalle Iivanainen kuin puhuttiin hellun pommauksesta.
Minä olen liijan komija piruksi, sanoi Jortsi Matsoni kuin näki koiraa(9) pelattavan.
Isot poijat ne koppasee ja pienet pojat puskasta luuraa, sanoi Jortsi Matson Kalle Iivanaisellen kuin koppasusta puhuivat.
Mitäs tuosta Jortsista, minä se oon joka tyttöin viereen maata men, sanoi Kalle Iivanainen.
Tämä on lähes kaikki mitä "Ruoskijassa" kerrotaan Jortsi Matsonista, mutta nämä "Luuknapit" rakentavat hänestä eloisan muotokuvan itsevarmana naistenmiehenä. Ilmeisesti Kalle Iivanainen kuitenkin voitti tämän kilpakosinnan, sillä Jortsi katosi pian sekä "Ruoskijasta" että todennäköisesti myös Timminsistä.
"Luuknapeissa" viitataan myös joihinkin siirtolaiserotiikan erityispiirteisiin: rakkaussuhteisiin siirtolaisryhmien välillä ja postimyyntivaimoihin. Prostituutiosta "Ruoskija" sen sijaan vaikenee tai puhuu sellaisilla termeillä, joita en ole kyennyt tulkitsemaan.
Kanadansuomalaisista siirtolaisnaisista lähes viidesosa valitsi puolison muiden kansallisuuksien joukosta. Miehet kokivat muunmaalaiset miehet uhkana ja keksivät näille erilaisia pilkkanimiä: italialaiset olivat "talimanneja", kanadanranskalaiset "pettäjiä". (Lindström 1991: 91-92.) "Ruoskijan" palstoilla etnisten ryhmien välinen rajankäynti liittyy lähinnä tutuimpaan kansallisuuteen, "ryssiin" eli ukrainalaisiin:
Ennen minä otan kymmenen vuotta Kinstonia ennenko tuollasen kans menen minnekään, sanoi Mäki Matti kun ryssän akan näki.(10) (Heinäkuu 1913.)
Tanssin minäkin kahden Ryssän kanssa mutta ne haisi niin pahalle, sanoi Greeta Kilpeläinen, kun mallassaunasta tuli. (18.1.1915.)
Postimyyntivaimo tarkoitti naista, joka tuli Suomesta morsiameksi siirtolaismiehelle kirjeenvaihdon tai lehti-ilmoituksen perusteella (Lindström 1991: 87-88). "Ruoskijassa" käytetään postimyyntivaimosta nimitystä "molla":
Kyllä ei Kyrön tytöt muita rakasta kuin kyröläisiä sanoi Jack Taktor kun vanhasta maasta mollan lupasi tilata. (Heinäkuu 1913.)
Tämä sanomus kertoo paljon siirtolaiskulttuurin ristiriidoista: Jack Taktorin nimi on Kanadassa ehtinyt muokkautua perin epäsuomalaiseksi, mutta silti hän pitää itseään "Kyrön poikana" ja uskoo vakaasti pohjalaiseen eroottiseen etnosentrismiin.
"Luuknapit" jatkoivat vanhaa länsisuomalaista sanomusperinnettä (vrt. Järviö-Nieminen 1959) ja niiden avulla voitiin luoda Pohjanmaan tiiviiden ryhmäkylien henkeä nuoriin siirtolaisyhteisöihin. Nimien mainitseminen on olennainen osa näiden sanomuspalstojen viehätystä, sillä niiden avulla uudet tulokkaat, heidän avunsa ja heikkoutensa esiteltiin yhteisölle. "Luuknapien" perusteella Timminsin suomalaisyhteisö vaikuttaa hyvin kiinteältä, vaikka todellisuudessa ihmiset tulivat ja menivät jatkuvasti.
Vaikka "Luuknapien" muoto oli peräisin kotimaasta, niissä käytettiin paljon amerikansuomea ja käsiteltiin paljon siirtolaiselämään liittyviä uusia ilmiöitä ja käsitteitä. Uudessa maailmassa Jaakoista tuli pian Jackeja, Maijoista Maryja, mutta kotikylässä opittuja normeja ei voitu vaihtaa yhtä helposti kuin nimiä.
Syyt avoliittojen yleisyyteen eivät kuitenkaan olleet yksinomaan ideologisia. Taustaa tilanteelle antaa kirjoitus "Kirje Timminsistä" (Ruoskija elo-syyskuu 1917), joka on perusteellinen demografis-ekonominen yhteenveto yhteisöstä:
Olen pitemmän aikaa katsellut tätä Timminsin kannikko lakeutta ja samalla tarkastellu meekäläisten elin keinoja Melkeen poikkeuksetta elävät tämän paikkakunnan suomalist Komppaijain orjina kaivaen kultaa maan uumenista miljuneerien kassa holveihin Ei yhtään voimakkaampaa liikettä omista meekäläiset Ainoot vähimmän komppanioista riippuvat ovat Yksi makeis kauppa Yksi Parturi Kaksi s[a]unaliikettä muutama nikkeri joitakin kaupungin työmiehiä Kaksi räätäri Liuta(?) kämpläriä muutamia kuusikko varmaria ja yksi tai[tei]lia sekä yksi stoori (???) Sevu ammateista tunnetuin on sala kapakoiminen jota harjoittaa noin 26 eri henkilöä Yksi auton ajuri joitakin perheitä jotka myyvät muutampia varttia maitoa ja jonkun tusinan munia. Yksi ajuri
Kiinteää omaisuutta on Suomalaisilla vain $36,750 arvosta Lukuun ottamatta Osaston taloa joka lienee $4000 arvoinen Yhteinen omistus on siis $40,750 arvosta Rakennuksia asuntoa varten 50. Pa[n]kki tilillä rahaa noin 8-10 tuhanteen Kaupungin maata omistaa suomalaiset 176,650 neljä jalkaa
Perheitä on 56 Lapsia ala ikäisiä 65
Poikamiehiä noin 50
Elävien leski naisia puoli tusinaa
Miehiä määräämätön summa
"Elävän leski" oli siirtolaisten keskuudessa käytetty nimitys sellaisille miehille ja naisille, joiden puoliso oli jäänyt Suomeen tai kadonnut jäljettömiin uudella mantereella. Usein puoliso ja lapset tahtoivat unohtua monen vuoden poissaolon aikana ja kirjeenvaihto katkesi, ja siirtolaiseksi lähteminen saattoi olla jopa epävirallinen avioeron muoto. Virallista eroa edellisestä puolisosta ei voitu ottaa, joten myöskään virallista uutta avioliittoa ei ollut mahdollisuutta solmia. Tilanne aiheutti monille siirtolaisille ahdistusta ja syyllisyydentunteita, jopa elinikäisen painajaisen. (Lindström 1991:103-105.)
Näitä kysymyksiä käsiteltiin "Ruoskijassa" harvoin. Seuraava teksti kahden naisen, Hanna Tynjälän ja Katri Wainion toimittamassa "Ruoskijassa" kesäkuussa 1917 kuitenkin rikkoo hiljaisuuden:
kuulutus merten takaa oi kaikki valtias miksi loit miehelleni monta kylki luuta minä olen yksi sinun kylki luusi täälä merten takana en huomannu sinua tarkastaa ennen kuin lährit leivän hakuun että jos sinulla on vielä liikoja kylki luita että olisin estäny lähtösi kun sitte tuli vieras hai kala joka riisti viimeisen kylki luun ja niin jäin lasteni kanssa suuren surun valtaan ja vihan ja koston henki tuota hai kalaa kohtaan joka mursi mieheni ruumiin hai kala on vaarallinen se nielee elävänä jos sattuu mies nukkumaan kun hai kala ui sen luo niin on vaara tarjona sillä miehellä hai kala on hyvä haistoinen se heti huomaa jos mies on ennenki uinu niin silloon hai alka uira tuon miehen kans silloin nii molemmat syvyyteen
Tässä kertomuksessa tai "kuulutuksessa" valtameri on seksuaalinen metafora ja haikala edustaa toista naista, jonka kertojan, hylätyn suomalaisen vaimon mies on tavannut Amerikassa tai jo matkalla sinne. Pateettisen "kuulutuksen" näkökulma on hylätyn vaimon, mutta julkistamistilanne on antanut sille ironisia sivumerkityksiä. Tekstin kirjoittajat ovat siirtolaisnaisia, siis itse mahdollisia "haikaloja", ja lehden lukijoiden ja kuulijoiden joukossa on todennäköisesti ollut monia petollisia aviomiehiä. Tekstin raamatulliset kielikuvat (kaikkivaltias, nainen miehen kylkiluuna) viittaavat kertojan konservatiivisuuteen ja traditionaalisuuteen vastakohtana kirjoittajan edustamalle sosialistiselle, ateistiselle ja emansipoidulle siirtolaisnaiselle. Tässä kertomuksessa siirtolaisnaiset käsittelevät naisten välisen eroottisen kilpailun ja solidaarisuuden kipeitä ongelmia. Heidän vapautensa merkitsi tragediaa monille Suomeen jääneille naisille.
Vaietut syyllisyydentunnot selittävät ehkä siirtolaisperinteessä toistuvia sadomasokistisia metaforia, jotka tulevat esille "Ruoskija"- ja "Piiskuri"-lehtien sekä "Luuknapei"-palstojen nimissä. "Ruoskijan" ensimmäisessä numerossa syksyllä 1912 lehti selittää omaa nimeään minä-muodossa:
Tarkoitus pyhittää sitä mikä on oikeus ja ruoskia
sitä mikä on paha ja mätä -- siis nimeni on ruoskia
joka on sitä varten jos et kynää heiluta niin minä
läimäytän -- (12)
Vastaavanlaisia minä-muotoisia "ohjelmanjulistuksia" esitetään monien myöhempienkin numeroiden alussa, seuraava on numerosta 11.4.1915:
Ollakseen kunnollinen ruoskia, ei saa puuttua kylmäverisyys, ei saa omata mitään säälin tunnetta, vaan hutkia silloin kuin ruoska on kätessä. Näin yksinkertainen on ruoskian ohjelma.
Lehtien nimet viittaavat siihen, että kirjoittajat kokivat sekä työväenliikkeen ihanteiden että lapsuudessa opitun kristillisen moraalin toteuttamisen mahdottomiksi omassa elämäntilanteessaan. Kirjoittaminen ja julkaiseminen esitetään sadomasokistisena toimintana, jonka avulla "pahaa ja mätää" voidaan paljastaa ja rangaista.
"Kanada oli miesten helvetti ja naisten taivas" on usein toistettu metaforinen lause suomalaisten siirtolaisten keskuudessa.(13) Sitä käytti myös vanha kaivosmies "Markus", jota haastattelin South Porcupinessa vuonna 1993. "Markus" oli tutustunut ensimmäiseen vaimoonsa Manitobassa jo 30-luvulla, mutta he menivät naimisiin vasta 12 vuotta myöhemmin South Porcupinessa:
"Markus": Minä olin nuorena miehenä vaan neljäänkymmeneen seittemään, joo, minä pelekäsin vaan mennä avioliittoon, se oli siihen aikaan että kuka saa muijansa pittää, että (nauraa). Joo, joo, se oli niin tämä maailma kamalaa että...
KSN: Ai oliko se pelko siitä, että...
"Markus": Jos joku toinen vie.
KSN: Sattukos sitä semmosta täällä usein?
"Markus": Voi voi voi voi. Tätähän sanottiin naisten taivas ja miesten helvetti. Naisilla oli täällä niin hyvät etuoikeuvet, oli miehiä paljon ja vähä naisia.(14)
Oliko Kanada sitten todella naisten taivas? Varpu Lindström (1991:125-126) vastaa tähän kysymykseen toteamalla, että suomalaiset naiset olivat monessa suhteessa erikoisasemassa muihin siirtolaisnaisiin nähden: he olivat koulutetumpia, itsenäisempiä ja valistuneempia. Siirtolaisuus antoi mahdollisuuksia seikkailuihin ja kotimaan normeista irtautumiseen. Kanadassa vallitseva naispula vahvisti suomalaisten naisten itsetuntoa ja antoi heille emotionaalisen yliotteen suhteessa miehiin (mts. 88-90). Kuitenkin suurin osa suomalaisista naisista päätyi lopulta vakituiseen parisuhteeseen suomalaisen miehen kanssa. Monet naimattomat suomalaisnaiset työskentelivät koko elämänsä kotiapulaisina, jolloin he olivat riippuvaisia isäntäperheestä (mts. 150-152).
Suomalaisten miesten heikot puolet, suullisen ilmaisun vaikeus ja taipumus masennukseen nousivat siirtolaisyhteisöissä elämän ja kuoleman kysymyksiksi. "Ruoskijan" kirjoituksista voi päätellä, että perinteistä suomalaista miestyyppiä edustavat hiljaiset miehet jäivät helposti yksinäisiksi. 1930-luvun pula-aikana yksinäisten miesten kohtalo oli kova, sillä ilman perhettä he jäivät kokonaan turvaverkostojen ulkopuolelle. Monien naimattomien suomalaismiesten kohtaloina olivat alkoholismi, tapaturmainen kuolema tai itsemurha.(15)
Suomalaissiirtolaisten erityispiirre oli vahva suullis-kirjallinen kulttuuri. Kotimaassa omaksutut suullisen ja kirjallisen ilmaisun muodot kuten sanomukset ja käsinkirjoitetut lehdet saivat uudessa maassa uudenlaisia merkityksiä ja niitä yhdisteltiin luovasti. "Ruoskijan" toimittajien kirjalliset taidot olivat alussa varsin heiveröiset, mutta se ei estänyt heitä hakemasta ilmaisukeinoja omille kokemuksilleen.
"Ruoskija"-lehti on osuva esimerkki kollektiivisen kirjoittamisen monitahoisista merkityksistä paikallisyhteisössä. Käsinkirjoitetut lehdet ovat erityisesti siirtolaisyhteisöissä olleet painettujen lehtien korvikkeita. "Nyrkkilehtien" ilmoituksilla on ollut myös käytännöllisiä merkityksiä, kun taas suomalaisissa käsinkirjoitetuissa lehdissä ne ovat olleet yleensä parodisia.
Kansanliikkeissä käsinkirjoitetut lehdet ovat olleet kirjallisen itsekasvatuksen väline, jonka avulla on otettu haltuun kaunokirjallisuuden ja lehdistön kieliä. "Ruoskijassa" suhde kirjallisiin esikuviin on kuitenkin usein ironinen tai parodinen, sillä kirjoittajat ovat olleet tietoisia kirjallisten kykyjensä rajoittuneisuudesta sekä oman elämänsä ja työväenliikkeen ihanteiden ristiriitaisuuksista.
"Ruoskijan" ja erityisesti "Luuknapei"-palstan suosion tärkeimpiä syitä on kuitenkin se, että ne ovat tarjonneet mahdollisuuksia suullis-kirjalliseen piilosleikkiin erotiikkaan ja seksuaalisuuteen liittyvillä kulttuurisilla hiljaisuuksilla. Kirjoittajien ja sutkauspalstan avustajien näennäisen anonymiteetin suojissa on voitu pohtia arkojakin kysymyksiä. "Ruoskijan" monissa kirjoituksissa myös rikotaan tietoisesti kulttuurisia hiljaisuuksia sekä etsitään kirjallisia keinoja siirtolaiselämän kipupisteiden käsittelemiseksi.
2. Amerikansuomen mukaelma ilmauksesta "bachelor gang".
3. "Goldpidin upsteessa" = kultakaivoksen yläkerrassa. Ilmaisu on todennäköisesti viitannut kaivoksen johtajien mielistelyyn.
4. "Wanhan Pojan Onnen Toivotus", Ruoskijan ensimmäinen numero 1913.
5. "Väkäleuka" ilmestyi Port Arthurissa Työkansa-kustannusyhtiön kustantamana 1908-1915 ja "Lapatossu" Hancockissa (Michigan, USA) Työmies-kustannusyhtiön kustantamana vuodesta 1911 (Pilli 1981, 23). Paikkakunnan ihmisten sanomuksia on julkaistu myös toisessa vertailuaineistossani, Högforsin (nyk. Karkkilan) sd. nuoriso-osaston toimittamassa käsinkirjoitetussa "Valistaja"-lehdessä 1914-1925, mutta huomattavasti vähemmän kuin "Ruoskijassa" (esim. Salmi-Niklander 1993:39, 150).
6. "Kiinniotto" esiintyy myös "Valistaja"-lehdessä tarkoittaen ilmeisesti lähentelyä tai iskemistä (Salmi-Niklander 1993: 82, 115). Vastaavanlaista eroottista terminologiaa on edustanut myös parantolaperinteessä käytetty "lumpustaminen" (Nenola 1986, 78-87).
7. Romaani "Elämän ikuisessa yössä" perustuu Santeri Mäkelän omiin kokemuksiin kaivostyöläisenä Michiganissa.
8. Setseli on pieni matkalaukku.
9. "Koira" oli suomalaisten kaivosmiesten suosituin korttipeli.
10. Kingstonissa, Etelä-Ontariossa sijaitsi suuri vankila.
11. Viktor Kosken muistelmat on talletettu sekä Ontarion arkistoon että Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmiin. Hän tuli itse Timminsiin 1920-luvulla, mutta on kirjoittanut yhteisön varhaisvaiheista muistitiedon perusteella.
12. Johdantoluvun yli on vedetty jälkeenpäin viivat, mutta teksti on luettavissa.
13. Varpu Lindström (1991: 86) on käyttänyt tätä lausetta erään "Uhmattaret"-tutkimuksen luvun alaotsikkona.
14. Käytän "Markuksesta" (s. 1902 Hämeessä) peitenimeä. Haastattelu on talletettu SKS:n äänitearkistoon.
15. Tämä arvio perustuu Timminsissä ja South Porcupinessa 1993 tekemiini haastatteluihin.
Eagleton, Terry 1976: Marxism and Literary Criticism. Methuen, London.
Järviö-Nieminen, Iris 1959: Suomalaiset sanomukset. SKS, Helsinki.
Lindström-Best, Varpu 1982: Kanadansuomalaiset nyrkkisanomat. Teoksessa Ulkosuomalaisia (toim. P. Laaksonen ja P. Virtaranta). Kalevalaseuran vuosikirja 62. SKS, Helsinki.
Lindström, Varpu 1991: Uhmattaret. Suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890-1930. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva.
Macherey, Pierre 1978/1966: A Theory of Literary Production. Routledge & Kegan Paul, London, Henley and Boston.
Martin, Marja-Liisa 1981: Finnish as a means of communication in Thunder Bay. Teoksessa Finnish Diaspora I (ed. M.G. Karni). Multicultural History Society of Ontario, Toronto.
Moi, Toril 1990/1985: Sukupuoli/Teksti/Valta. Vastapaino, Tampere.
Mäkelä, Santeri 1904: Elämän ikuisessa yössä. Ilmoittaja Sanomalehden kirjapaino, Ironwood, Michigan.
Nenola, Aili 1986: Parantolaelämää. Keuhkovammaliitto, Helsinki.
Numminen, Jaakko 1961: Suomen nuorisoseuraliikkeen historia I. Vuodet 1881-1905. Otava, Helsinki.
Pilli, Arja 1981: Finnish-Canadian Radicalism and the Government of Canada from the First World War to the Depression. Teoksessa Finnish Diaspora I (ed. M.G. Karni). Toronto.
Salmi-Niklander, Kirsti 1993: Tehtaan kukka. Kirjoituksia Högforsin sd. nuoriso-osaston Valistaja-lehdestä vuosilta 1914-1925. Kultuuriyhdistys Lyyti, Karkkila.
Virtaranta, Pertti 1992: Amerikansuomen sanakirja. A Dictionary of American Finnish. Institute of Migration, Turku.
Kirsti Salmi-Niklander, FL
Assistentti
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto