Muuan kuolema oli tuonut Terhin ja minut Aunukseen 1996, tuttuun kyläämme, taas kerran.(1) Oli huikaisevan kirkas maaliskuun lopun, iltapäivän pitkien, sinisten varjojen aika, lunta ja hiljaisuutta, vain koirat haukkuivat ja taviokuurnat helisivät puissa. Vanhan Nastja-tädin elämän viimeinen rituaali oli nyt määrä viedä läpi. Hänen kuolemastaan oli kulunut vuosi, ja yksivuotismuistajaisten jälkeen ei Darja enää aikonut "seremonioita" järjestää. Halusimme olla läsnä ja dokumentoida muistajaiset, koska Nastja-täti oli vaikuttanut kylän naisten elämään niin paljon. "Ihmisen elaigu on kui kaste heinän piäs", hän oli aikoinaan sanonut, nyt kastepisara oli pudonnut maahan.
Mutta kuolema oli vieraillut kylässä toisessakin talossa, ja äskettäin. Masha oli menettänyt pari kuukautta sitten sairaan ja väsyneen miehensä Mikin, siperiat kokeneen. Mikki oli harvinainen karjalainen mies: hän selvisi Siperiasta takaisin Karjalaan. Lähdimme siis tervehtimään Mashaa. Mashasta ja Mikistä kirjoitankin nyt.
Mashan tilanne vaikutti toisenlaiselta. Hän eli täydesti ja kiihkeästi tuoreen surun tilassa, joka poltti ja repi; mustat silmät välkähtelivät, puhe oli vuolasta, liikkeet äkkinäisiä, tempovia. Sanalla sanoen hänen surunsa ammotti vielä avoimena haavana, ja se vaikutti kiihkolta, suorastaan raivolta. Rituaali ei ollutkaan täyttänyt sille asetettua tyynnyttävää tehtävää, ja kärsimys jatkui. Etsimättä tuli mieleen Renato Rosaldon kertomus siitä, kuinka hän vasta vaimonsa äkillisesti kuoltua ymmärsi kipeään menetykseen kuuluvan epätoivon ja raivon - ja persoonallisen kokemuksensa kautta oppi ymmärtämään tutkimiensa Filippiineillä elävien ilongotien pääkallonmetsästyksen merkityksiä.(2) Mutta mikä oli Mashan epätoivon lopputulos, sitä emme tiedä; lisäsikö se maailman ymmärtämistä?
Sillä hetkellä Mashalla oli lähinnä mielessä oma kuolema ja halu seurata Mikkiä. Kerrottuaan tarkoin Mikin kuoleman, ruumiinpesemiset, hautajaiset ja kuusnedäliset hän esitteli meille valtavalla vauhdilla omat kuolinvaatteensa, liinat ja käteen liitettävän "passin" - sekä antennin. Hetken verran päässä löi tyhjää - mikä antenni? Otetaanko tässä vielä antennilla yhteyttä jonnekin ulkoavaruuteen? Ei, antenni on käytännöllinen laite: jos sattuu kuolemaan vaikka keskikesällä, kun on kuumaa, voi sitoa vainajaan antennin eli pätkän kuparilankaa, jonka toinen pää johdetaan maahan tai sisällä pirtissä pieneen multakekoon, ja näin vainaja säilyy hyvänä ja tuoreen näköisenä pitkään, selitti Masha.
Poistuimme Mashan luota hiljaisina, mietteissä. Hänen tummassa hahmossaan, välähtelevissä silmissään ja kiihkeydessään sai muodon ehjänä ja paljaana kuoleman pohjaton sietämättömyys, kohtuuttomuus: poissa on poissa. "Sitä ei joskus kestä/miksi ihmiset poistuvat/eivätkä enää ole/sitä ei voi kukaan kestää/julmuudella pitäisi/olla rajansa", kirjoitti Kirsti Simonsuuri runossa Oliivipuu.(3) Emmekä olisi voineet ehkä Mashan rannatonta surua käsittää, ellemme olisi kuulleet aiemmin heidän tarinaansa: sekin oli kiihkeä, poikkeuksellinen rakkaustarina, joka erottui muiden kylän naisten tasaisemmista kertomuksista. Palataan siis ajassa taaksepäin, Mikkiin ja Mashaan yli kolme vuotta aikaisemmin.
Istuimme, Nina Lavonen ja minä, nauhureinemme Mashan ja Mikin avarassa pirtissä, ja keskustelussa oli käsitelty pyhää Oleksei Boosein stiihua ja muita pokoiniekkojen virsiä, mutta myös karulaisten, pahojen kummitusten ja pirujen toimia. Keskustelu johti Manjan kertomaan siitä, kuinka hänen miehensä oli praasniekassa heti kohta häiden jälkeen silmätty, "suudeltu", ja tuli aivan sairaana kotiin. Mashan äiti neuvoi, kuinka Mashan on toimittava: on pestävä miehen silmät ja luettava sanat, jotta mies paranisi sairaudesta; niin kävikin. "Suuteluksen" vaara olikin Mikillä suuri, koska hän oli "moine uroi, kun yhteh mendih, roza ain oli ruskei" (iho aina oli verevä).
"Moine uroi"? Höristämme korviamme. Masha jatkaa painokkaasti miehen istuessa myhäilevänä vieressä: "Yheksän kerdoa häi nai, mie olin yheksäs akku hänel, kai tiiän". Alamme Mashan johdolla käydä systemaattisesti läpi Mikin "akkoja". Toiset sivuutetaan vain maininnalla, toisista riittää enemmän sanottavaa. Ensimmäisen kerran Mikki nai 14-vuotiaana, myös vaimo oli neljäntoista. Tyttö tuli Mikin kotitaloon "hypyl", tuli vain, ei juhlallisesti kosittu, ei vanhemmilta lupaa kysytty, mutta isä ja äiti järjestivät nuorille kuitenkin häät. Mikki ilmoitti vanhemmille: "Toin tuatal da muamal neveskän". Ei tarvittu pappia, ei rekisteröity. "Kois elettih", kunnes tuli ensimmäinen riita. Mikki tahtoo lähteä bessodaan, tyttö myös, Mikki sanoo: "Tulit miehel, istu kois, mie lähten". Tyttö teljetään lukkojen taakse, mutta hän karkaa eikä takaisin tule, ja menee lopulta Suomeen, sinne jää. Ei Mikkikään kauan odottele, vaan nai; kohta tämäkin tyttö karkaa Suomeen. Vielä kolmas akka tulee, hänet ohitetaan nopeasti; sen akan jälkeen Mikki joutuu vankilaan ja päätyy Siperiaan. Siperiassa Mikki nai kahdesti ja saa pojan jälkimmäisen naisen kanssa. Kun poika on vuoden vanha, Mikki päättää palata Karjalaan. Hän ottaa pojan mukaansa ja matkaa Siperian halki, matka on vaivalloinen ja kestää monta viikkoa, lapsi nälässä, joskus ei ole yksivuotiaalle muuta annettavaa kuin kaljaa. (Nyt Mikin ääni pettää, kyyneleet valuvat pitkin poskia.) Mikki tulee kotikylään ja takaapäin joku peittää hänen silmänsä: "Nyt kaikki on hukassa, nyt tapetaan", Mikki ajattelee, kunnes tajuaa: naisen kädet...Kotikylässä on naisia, miehet viety, tapettu. Mikillä on kolme eri naista (emme pysty enää pitämään lukua kaikista), ja kolmas on Oksenja - eli kahdeksas akka. Oksenjakin oli kärsinyt, mies viety. Hän ottaa Mikin pojan hoitaakseen, mutta lapsi on heikko ja menehtyy pian.
Sitten tulee Masha, yhdeksäs, "hänet hylgäi, minut otti". Mikki kertoo itse kuinka meni Mashan kanssa kaukaiselle niitylle keskikesällä heinää tekemään, kahden. Locus amoenus! Näimme valokuvan, Mashalla on kaksi pitkää, mustaa palmikkoa, tummat silmät, kaunis nuori nainen, aivan ihana... "Mun käteni ihanast eksyi/kiharains mustaan yöhön".(4) Ja Masha sanoo: "Moine uroi -mie händy en varainnu". Tätä Masha painottaa: en pelännyt häntä, vanhempaa miestä, jolla oli jo nainen, naisia. Oli Mashallakin jo ollut mies, mutta vangittu ja viety, tyttären jätti. Masha päätti lakata odottamasta. Masha ja Mikki menivät yhteen, jättivät kotikylän, muuttivat Suojoenkylään.
Mutta ei Oksenjaa niin vain jätetty, vanhempaa, kokenutta naista. Masha kertoo: "Oksenja alkoi käydä täällä, ja kävi joka kesä yhdeksäntoista vuoden ajan, nyt on jo ollut kuolleena kymmenen vuotta. Kaikki kesät oli meillä, ja toi äitinsäkin joskus. Hän teki työtä meidän kanssamme, me elimme kaikki kolme yhdessä, nukuimme yhdessä, Mikki keskellä. Itsekin sain vähän välillä rauhaa... Ei mies ole saippuaa, ei se käytössä kulu." (Tämän Masha sanoa suhauttaa venäjäksi, Nina Lavonen kääntää nopeasti). "Mollei kaglas ripuimme". Yhdessä kävimme saunassa, yhdessä kävimme kinossa, kaikkialla yhdessä. Emme välittäneet, mitä kylä puhui, olimme kuin sisaret. Koskaan emme pahaa sanaa sanoneet, koskaan emme riidelleet. Kun jouduin sairaalaan heinäaikaan, Oksenja tuli auttamaan ja teki heinät Mikin kanssa. Hän tuli kuin omaan kotiin, hän lähti kuin omasta kodista."
Mikki on kuunnellut Mashan kertomusta vierestä, välillä hymyillen, hyväksyvästi ja pikku lisäyksiä tehden.
Kaikkien kolmen henkilön näkökulmasta tässä poikkeuksellisessa järjestelyssä toteutui monia hyviä ja elämää kannattavia asioita. Masha sai itselleen ystävän ja "sisaren", vanhemman, elämää kokeneen naisen seuraa. Käsitys naisten yhteisyydestä tutkimissamme aunukselaiskylissä, kenttätutkimuksemme keskeisiä teemoja, vahvistui Mashan kertomuksen kautta. "Sisar" tuli auttamaan, kun Masha oli sairaana eikä voinut tehdä työtä. Eräänlainen uudissuurperhe! Miten hienosti kahden rivakan naisen ja ahkeran miehen työyhteisö voi toimia. Masha sai myös, kuten hän itse huomautti, lepoa seksuaalisesti aktiivisesta miehestä kesällä, kun toinen nainen oli jakamassa miehen huomiota; silti fyysinen läheisyys ei rikkoutunut, koska kaikki nukkuivat vierekkäin. Tärkeää on huomata Mashan tähdennys, että hän oli miehen yhdeksäs vaimo; Mikin valloitukset päättyivät häneen, mutta olisivat ehkä jatkuneet, ellei mies olisi voinut elää Mashan hyväksymällä tavalla.
Epäilemättä myös Mikki oli tilanteeseen tyytyväinen: talon työpanos vahvistui kesällä kiireisimpään aikaan, ja koska kaikki kolme viihtyivät yhdessä, elämä oli hauskaa ja rikasta. Kolmannen osapuolen näkemystä emme voi tavoittaa, mutta on vaikeaa kuvitella, että hän olisi käynyt talossa yhdeksäntoista vuoden ajan, jos olisi ollut tilanteesta katkera.
Koska suomalais-karjalaisen kulttuurin dokumentoijat eivät vanhastaan ole välttämättä kiinnittäneet huomiota poikkeaviin perhejärjestelyihin, vaan enemmänkin perinteenlajeihin, on varmaankin myönnettävä, ettemme todella tiedä, missä määrin Mashan ja Mikin tapaisia onnellisen tuntuisia poikkeuksia on kulttuurissamme ilmennyt maailman sivu. Onnettomia yrityksiä lienee riittämiin. Selvää on, että kyse on poikkeuksesta, mutta kuinka harvinaisesta tai tavattomasta, on toinen juttu.
Sitäkin voi pohtia, kuinka toisen maailmansodan jälkeinen tilanne vaikutti karjalaisiin perheisiin ja ihmisyksilöiden kohtaloihin. Aunuksenkarjalainen yhteiskuntahan oli joutunut kollektivisoinnin alettua voimakkaaseen myllerrykseen jo 1920-luvulla ja alkoi tuhoutua 1930-luvulla Stalinin vainojen käynnistyttyä. Toisen maailmansodan jälkeen suvut ja perheet olivat hajallaan, ja kylissä asui vanhojen ukkojen ja mummojen lisäksi puoliorpoine lapsineen runsaasti naisleskiä, joiden miehet oli tapettu Stalinin vainoissa tai viimeistään sodassa. Mikin tapainen mies oli kylässään todella suuri poikkeus: työikäinen mies, joka tuli kotiin Siperiasta. Tätä taustaa vasten näiden kolmen ihmisyksilön yritys elää rohkeasti kaikkien kannalta hyvää elämää on mielestäni kunnioituksen arvoinen.
Miksi halusin nähdä Mashan, Mikin ja Oksenjan kertomuksen onnellisena kolmiodraamana? Enhän tiedä mitään siitä, mitä Oksenja ajatteli. Enkö kallista korvaani niille supinoille, joita kyläläiset meille myöhemmin esittivät? Masha ja Mikki kuulemma riitelevät välillä niin kovasti, että mäiskivät toisiaan fyysisesti, molemmat. Nyt kun Mikki on tullut vanhaksi ja heikoksi Masha on niskan päällä ja pitää kovan komennon, selittivät kylän naiset. Totta, Masha on kiivas nainen kaikissa toimissaan - mutta eikö tämä sovi yhteen myös sen kanssa, että hänen ruumiillisuutensa, kiihkonsa, toteutuu paitsi eroottisesti myös aggressiona? Silti, kun ajattelen heitä pöydän ääressä kertomassa, heidän välillään oli jatkuva yhteys, tiivis katsekontakti, näkymätön lanka. Heidän suhteensa oli täysin elävä ja siksi kaunis.
Entä oma tulkintani, pyrkimys nähdä onnea Mashan ja Mikin tarinassa? Johtuuko se ehkä siitä, että haen itse mieluummin harmoniaa kuin ristiriitaa, rauhaa mieluummin kuin taistelua, kilpailua, hierarkiaa, erottelua, leimaamista ja niin edelleen? Ympärillämme tapahtuu hajoamista kaiken aikaa. Sillä hetkellä kun pääsemme ulos äidin kohdusta alkaa jo hajoamisen prosessi, ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee ympärillään tätä yhtä ja samaa. Elämää edistävät ja kannattavat voimat tuntuvat useimmiten jäävän tappiolle entropian ja hajoamisen kourissa, ja se surettaa. Tästä näkökulmasta voisi sanoa, että tulkintani on minussa kiinni, se on osa itseäni halusin tai en. Ja samoin on epäilynikin.
2. Rosaldo, Renato 1993: Culture and Truth. The Remaking of Social Analysis. Routledge, London. - Viittaan lukuun "Grief and a Headhunter´s Rage".
3. Simonsuuri, Kirsti 1987: Meri, ei mikään maa. Jyväskylä, s. 44.
4. Aleksis Kiven runosta Sunnuntai. Kootut teokset, IV osa: Runot ja kirjeet. Julk. E.A. Saarimaa ja V. Tarkiainen. SKS. Helsinki, Turku 1951, s. 88-89.
5. Herakleitos: Yksi ja sama. Aforismeja. Suomentanut Pentti Saarikoski. Keuruu 1971, s. 23.
Irma-Riitta Järvinen, FL
Tutkija
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Helsinki