Lönnrot kertoo: "Tullessani Arhipalle muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään. Niin hyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeiden nauttimista jo turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, Jumalanko taudiksi vai poiken luomaksi (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi). Sanoin luulevani sitä edelliseksi ja siihen luuloon he itsekin näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti viritti lapsen heitettyä henkensä." (Lönnrot 1980, 193).
Lönnrot kertoo matkakertomuksissaan useasti tapauksista, jolloin häneltä pyydettiin neuvoa tai apua erilaisissa sairastapauksissa - Lönnrothan oli lääkäri vaikkei hän aina lääkäriksi näillä runonkeruumatkoillaan esittäytynytkään. Arhipan talon väki halusi siis Lönnrotilta varmistuksen sille, että lapsen tauti oli jumalan lähettämä ja etteivät mitkään lääkkeet siten siihen auttaisi. Lönnrot ei sano, mikä lasta vaivasi, mutta ilmeisesti hän kuten muutkin läsnäolijat osasi joistakin merkeistä päätellä, ettei kuolema ollut kaukana. Niinpä väki paneutui nukkumaan ja vain äiti jäi valvomaan lapsensa ääreen. Äidin itku herätti sitten muun talonväen tapahtuneeseen ja kokoonnuttiin suremaan ja valmistamaan pientä vainajaa matkalleen tuonpuoleiseen.
Vanhassa Karjalassa niinkuin muuallakin ennen lääketieteellisten kuolemanmääritysten kehittymistä ihmisten tieto siitä, milloin tauti oli kuolemaksi tai milloin kuolema oli lähellä perustui kokemukseen ja uskomuksiin. Myöskin lääkäreiden käsitykset kuolemisesta ja kuolemasta kehittyivät vähitellen saman tiedon pohjalta, mutta tarkentuivat sitä mukaa kun tieto ihmisen fysiologiasta tarkentui. Lääketieteen ja parannusmenetelmien kehitys mitätöi aikaisempia käsityksiä kuoleman välttämättömyydestä, kun aiemmin kuolettaviksi tiedetyt taudintilat pystyttiin parantamaan. Toisaalta tarkentuva tieto ihmisen fysiologiasta pani epäilemään itse kuolemanhetken määrittelemistä. Jotakin tästä epäilystä heijastuu 1700-luvulla sanomalehdissäkin suosittuissa tarinoissa valekuolemasta. Niissä on usein kyse sairaista, jotka lääkäri on julistanut kuolleiksi, mutta jotka heräävät eloon ruumishuoneella, matkalla hautaan tai jopa haudassa. Valekuolema tarina-aiheena on tietysti 1700-lukua vanhempi, mutta ehkä tarinoiden liittäminen tuolloin lääkäreihin heijasti kansan epäluottamusta lääkäreiden osaamisen paremmuuteen perinteisen tiedon rinnalla.
Eurooppalaisia kuolemankäsityksiä tutkinut ranskalainen historioitsija Philippe Ariès on sitä mieltä, että uudella ajalla näyttää aiemmin vallinnut kuoleman tietoisuus hämärtyneen. Hänen mukaansa vanhemmissa lähteissä kerrrotaan usein, miten kuoleva itse tiedostaa lähestyvän kuolemansa ja ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin, kokoaa läheisensä jäähyväisiä ottamaan, sanelee testamenttinsa ja järjestää hengelliset asiansa kuntoon. Sen sijaan uudella ajalla ja sairauksien hoidon kehittyessä kuoleman ajatusta aletaan lykätä yhä kauemmas ja sekä lääkäri, omaiset että kuolija itse pyrkivät viimeiseen asti kieltämään kuoleman mahdollisuuden. Ariès pitää tätä osoituksena siitä, että yksilöiden kuolemaa ei enää lievitä ajatus yhteisön säilymisestä tai liittymisestä vainajien yhteisöön. Kysymys on toisin sanoen individualistisen ajattelun lisääntymisestä. "Kukin kuolee itsekseen" kuten Hans Falladan romaanin nimessä asia ilmaistaan - ja myös itsenään ja itselleen.
Koska ennen kuolemaksi olleet taudit ja tilat lääketieteen kehittyessä pystytään parantamaan, ihmisten elämänodotukset voittavat kuoleman tietoisuuden ja tästä seuraa myös vähitellen, että ajatus omasta tai toisten kuolemasta muuttuu kaukaiseksi. Kuolema on jotakin joka tulee joskus, mutta siihen on vielä aikaa eikä siihen tarvitse erikseen varautua. Ja lääkärit ja sairaanhoitajathan sen kumminkin sitten hoitavat. Kuolema siirtyy pois elämän keskeltä, kotoa, läheisten luota ja itse kuoleman väistämättömyys menettää merkityksensä kulttuurin muovaajana. Tähän viittaa mainittu Arièskin väittäessään, että länsimaissa on kehittynyt kuoleman kieltävä ja torjuva kulttuuri.
Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Vaikka suhtautumistamme leimaa oman kuoleman ajatuksen torjunta ja haluttomuus valmistautua siihen millään lailla, on kuolema erittäin näkyvä osa arkipäiväämme. Mutta se on toisten, muiden kuolema: niiden, jotka kuolevat liikenteessä, väkivallan uutisoituina uhreina, sodissa ja kahakoissa muualla, nälänhädän uhreina. Uutisten todelliset kuolleet sekoittuvat viihteen fiktiivisiin kuolleisiin. Omankin kuoleman ajatus on läsnä lähinnä kollektiivisena uhkakuvana, jonka aiheuttavat parantumattomien sairauksien, ekokatastrofin, ydinsodan tai -onnettomuuden pelko.
Kuolemantietoisuuden muuttuminen kuolemanpeloksi ja torjunnaksi ei silti ole vain uudenajan ja modernin kulttuurin ilmiö. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että kuvitelmat elämästä kuoleman jälkeen, kuolemaan liittyvät tavat ja käytänteet ja kuolemansyntymyytit ovat kaikki todistuksena siitä, että ihmiset yrittävät, niinkuin eräs tutkija kirjoittaa "säälittävästi", kieltää kuoleman lopullisuuden. Mutta kuoleman lopullisuuden kieltäminen on silti vielä eri asia kuin sen kieltäminen ylipäätään.
Kuoleman tietoisuuden hämärtyminen, joka joissakin tapauksissa on johtanut suoranaiseen kuolemanajatuksen torjumiseen, on siis ainakin länsimaissa nykyään esiintyvä ilmiö. Tilanne oli vielä viime vuosisadalla ja tämän vuosisadankin alussa toisenlainen. Kansatieteilijä Louise Hagbergin ruotsalaista kansanelämää kuvaavassa kirjassa "När döden gästar" kerrotaan, miten kuolemaan valmistauduttiin jo nuorena: "Jokaisella kunnon ihmisellä oli hautavaatteet itseään ja miestään varten vaatearkussaan. Niihin kuului kuolinmekko hänelle itselleen ja kuolinpaita miehelle sekä katevaate ja silmiliina. Vuonna 1879 näki kertoja pienen koulutytön, joka istui ompelemassa vielä nuoren äitinsä kuolinmekkoa (käsityötunnilla!)." (Hagberg 1936, 180). Samoin kerrotaan Suomesta ja Karjalasta; kuolinvaatteet saattoivat kuulua jo morsiamen myötäjäisiin. Tämä on hyvin konkreettinen todistus kuoleman tietoisuuden olemassaolosta.
Tätä tietoisuutta piti yllä se, että kuolema vieraili kodeissa usein: lapset kuolivat ripuliin ja lastentauteihin, nuoret keuhkotautiin, naiset raskaus- ja synnytyskomplikaatioihin, kuka tahansa kulkutauteihin tai tapaturmien tai loukkaantumisten seurauksena syntyviin tulehduksiin, joita ei osattu hoitaa puutteellisen hygienian oloissa. Tällainen oli myös se vienankarjalainen elämänpiiri, josta Lönnrotin kertomus lapsen kuolemasta oli peräisin.
Mutta mistä tiedettiin, oliko jokin sairaus kuolemaksi tai oliko kuolema lähellä? Kun ei elintoiminnoista ja niiden merkityksestä ollut selvää käsitystä, turvauduttiin uskomuksiin. Seurattiin sairaan käyttäytymistä ja yritettiin löytää merkkejä kuoleman läheisyydestä. Samuli Paulaharju keräsi tietoa vienankarjalaisista kuolemaan liittyvistä uskomuksista ja tavoista tämän vuosisadan alussa. "Useasti on jo sairaalla itsellä 'tojistus' sydämessään, että tauti on jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava tietäjiin, joita on joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko tauti peästämätön jumalan tauti, vai peässettävä panentatauti." Tieto taudin laadusta määräsi hoidon, kuten lainaus Lönnrotin matkakertomuksesta todisti. Jos tauti oli "peästämätön", ei apua haettu sen kauempaa. "Tojistus" sydämessään - mistä se tuli? Ehkä oli vain muisto siitä, että jollakin toisella oli samanlainen tauti, ehkä sairas oli alistunut siihen, että elämä on ohi?
Kun kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hengenlähtö oli lähellä, kokoontuivat sukulaiset ja naapurit odottamaan - ainakin silloin kun kyseessä oli aikuinen kuolija. Kokoontumiseen sisältyi ajatus siitä, että kunkin oli selvitettävä kuolijan kanssa välinsa, pyydettävä anteeksi, otettava jäähyväiset. Anni Lehtosen kertomuksen mukaan "sairas nostetaan kuolentarikoille lattialle --olkia pannaan alustaksi, olille joku huonohko lakana ja päänalaiseksi heinäsäkki. -- Kun kuolija alkaa katsella 'päähänsä päin', silloin ovat hänen noutajansa jo saapuneet. Toiset kuolijat näkevätkin noutajansa ja mainitsevat niitä nimeltä, jotta 'tuoss on toatto, tuossa setä'." Kuolemaa myös pyrittiin helpottamaan: "Jos kuolija on kauan aikaa kitunut huonona, ja luullaan, että henki on karkautunut, josta syystä ei pääse kuolemaan, pannaan lattialle olkien alle pari hyvin kulunutta viikatetta tai sirppiä ristiin. Sitten mennään ulos ja heitetään kirves pirtin otsapuolesta yli koko rakennuksen sekä sen jälkeen sivuttain yli pirtin, niin että heitot muodostavat ristin. Vielä otetaan pitkä seiväs, jolla lomahutellaan pirtin kattolautoja. -- Toisinaan taas kiivetään katolle ja taotaan kirveellä kattolautoja. Nämä temput vaikuttavat sen, että kituja kuolee nopeammin." (Lainaukset Paulaharju 1924, 69-72.)
Viikate ja sirppi ja kirves haettiin kai esiin sen vuoksi, että kuolijan elämänlanka nopeammin katkeaisi; kattolautojen kolistelulla ehkä yritettiin säikäyttää henkeä paremmin irtoamaan ruumiista. Tavoitteena oli joka tapauksessa helpottaa kuolemista, päästää "kituja" vaivoistaan, kun ei häntä kerran muuten voitu enää auttaa. Tähän helpottamiseen liittyi myös erilaisia kieltoja: kuolijan vaatteissa ei saanut olla solmuja, läsnäolijat eivät saaneet itkeä.
Kuoleman hyväksyminen ja sairaan määritteleminen kuolijaksi saattaa kuulostaa julmaltakin. Itä-Suomesta on seuraava kuvaus synnytykseen kuolemisesta: "Jos edellä esitetyt keinot ja taikuus (synnytyksen edistämiseksi) eivät mitään hyödyttäneet, oli sairaus kuolemaksi. Vanhoina aikoina ei haettu sen enempää kätilöä kuin lääkäriäkään apuun, jos niitä nyt oli olemassakaan, sillä synnytystä pidettiin niin häpeällisenä ja likaisena, ettei siitä saanut kertoa vieraille eikä pyytää vieraan apua. Synnyttäjä asetettiin ns. kuolinvuoteelle ja jätettiin kohtalonsa huomaan. Kuolintila tehtiin aina huoneen oviseinälle. Lattialle pantiin irrallisia, puhtaita olkia ja niiden päälle synnyttävän likaiset rääsyt. Sellaisella tilalla annettiin sairaan sitten odottaa kuolemaansa ja kenet oli kuolintilalle siirretty, siihen ei enää saanut kukaan koskea." (Pelkonen 1931, 192-193.)
Kuolemanajatuksen hyväksymisestä ja kuoleman tietoisuudesta on vielä matkaa siihen, että sairasta tai muutoin heikkoa konkreettisesti autettaisiin kuolemaan. Maailman eri puolilta on tietoja myös siitä, että vaikeissa luonnonolosuhteissa eläneissä ihmisyhteisöissä olisi varhemmin ollut tavallista joko surmata tai jättää vaille huolenpitoa pahasti sairaat, vanhat tai muutoin elinkelvottomat yksilöt. Tiedot näistä tapauksista ovat kuitenkin osittain ristiriitaisia ja usein paljastuu, että kyseessä on ainakin muistitiedon ulottuvissa olevana aikana ollut enemmänkin poikkeuksellisen tilanteen sanelema teko kuin vakiintunut tapa ja että varsinkin vanhojen ihmisten kohdalla on ollut kyse heidän omasta halustaan kuolla.
Tällaisesta tapauksesta kertoo Sakari Pälsi kuvatessaan "Pohjankävijän päiväkirjassaan" (s. 114-118) siperialaisen tšuktšitaiteilijan äidin kuolemaa tämän vuosisadan alussa. Tapaus tuli esille, kun Pälsi pyysi taiteilijaa piirtämään tšuktšin kuoleman ja hautaamisen. Taiteilija kieltäytyi ja syyksi paljastui, että hänen vanha äitinsä oli omasta pyynnöstään surmattu edellisenä talvena.
Pälsi kuvaa tapausta seuraavasti: "Äiti oli jo vanha eukko. Hän oli ehkä kahdeksankymmenen, vaikkei hän itse enemmän kuin muutkaan tšuktšit tiennyt ikäänsä. Eukko oli ruumiillisesti raihnas, kivulloinen ja työhön kykenemätön. Hän oli kyllästynyt elämään, sillä se oli tarjonnut hänelle kovin paljon vastoinkäymisiä. -- Äiti oli monta kertaa pyytänyt, että poikansa surmaisi hänet. Tšuktšien tavan mukaan tehtävä kuului vanhimmalle pojalle. Pojalla ei kuitenkaan ollut sydäntä tappaa äitiään, hän oli pehmeäluontoinen mies, uneksija ja taiteilija. Myöskin oli hän äitinsä ainoa poika ja rakasti äitiään. --Kun eukko yhä pyyteli, että hänet vapautettiin vaivoistaan, alkoivat poika ja miniä etsiä surmamiestä tuttavien joukosta. Eräs perheen parhaista ystävistä lupautui täyttämään pojalle kuuluvan velvollisuuden. Kuolinpäivä määrättiin. Siitä ei puhuttu mitään vanhukselle eikä hänelle myöskään ilmoitettu surmaajan nimeä."
Kuvaus jatkuu kertomuksella siitä, miten poika järjesti juhlat, hankki syötävää ja juotavaa ja kutsui mainitun ystävän kylään. Vanhuskin söi ja joi itseensä kylläiseksi ja ilmeisesti aavisti mistä oli kysymys. Pälsi kirjoittaa: "Sitten vanhusta rupesi raukaisemaan. Syönti rasitti raihnaan ruumiin ja puhelu väsytti heikon hengen. Eukko torkahteli, nuokahteli ja siirtyi makuulle. Pian hän nukkui. Hetki oli käsissä. Ystävä lähestyi nukkuvaa. Hän tarttui äkisti tämän kurkkuun ja puristi lujasti. Vanha ruumis vavahteli ja kädet kohottautuivat ylös. Elonmerkit sammuivat pian, ja hetken kuluttua ystävä hellitti otteensa sekä siirtyi sivulle. Njutsäengän oli saanut pyytämänsä rauhan."
Pälsin tiedon mukaan vanhusten surmaamista pidettiin noissa pohjoisen oloissa luvallisena, koska se oli välttämätöntä. Surmaaminen tapahtui aina vanhuksen omasta pyynnöstä ja siten se oli Pälsinkin mukaan "toisen käden kautta tehty itsemurha". Silti sitä tapahtui vain silloin, kun vanhuksen perhe ei jostakin syystä pystynyt pitämään huolta hänestä. Pälsin näkemys oli, että itsemurha autettunakin - myös nuoremmat saattoivat surmata itsensä nälänhädän aikana - merkitsi jonkinlaista ihmisyyden voittoa luonnosta. "Vihainen luonto ei perästäkään saa voittoa ihmisestä, sillä tämä ei alistu sen näännytettäväksi, vaan iskee kuollessaankin. Tšuktšin itsemurha on luontoa vastaan taistelevan ihmisyyden korkein saavutus", Pälsi kirjoittaa. Ehkä Pälsi tekee tässä tšuktšeista sankareita, joiksi he itseään eivät kokeneet. Voisihan ajatella niinkin, että itsemurha kuvatunlaisessa tilanteessa on juuri alistumista luonnon välttämättömyyteen ja oman kaikkivoipuuden ajatuksen hylkäämistä.
Vanhusten ja sairaiden kuolemisapu on meilläkin keskustelun alaisena. Mutta meillä keskustelun ja avun tarve ei liity siihen, että vastassa olisi voittamaton luonto. Vastassa on enemmänkin ylikehittynyt teknologia, jonka avulla voidaan kuolemisen prosessia pitkittää luonnottomasti ja sietorajan ylitse. Kun kuoleman tietoisuus on hämärtynyt ja kuoleman väistämättömyys kielletty, elämälle on annettu merkityksiä ja ulottuvuuksia, jotka joissakin tilanteissa tekevät siitä kuolemaa pahemman ja pelättävämmän. Kuolemisapuakin annetaan niille, jotka eivät sitä halua: liikenteessä kenelle tahansa, sodissa nuorille miehille ja esimerkiksi katolisissa maissa synnytysiässä oleville naisille, jotka saavat kuolemisapunsa laittomissa aborteissa, joilla he yrittävät turvata jo olemassa olevaa elämää. Kuolemisapua ei anneta niille, jotka olisivat valmiit, vanhoina, väsyneinä ja sairauden kiusaamina, kuten kertomuksen tšuktšivaimo, tunnustamaan väistämättömän ja antautumaan luonnolle.
(Radioesitelmä v. 1991)
Louise Hagberg 1936: När döden gästar. Svenska folkseder och svensk folktro i samband med död och begravning. Wahlström & Widstrand, Stockholm.
Elias Lönnrot 1980: Matkat 1828-1844. Weilin & Göös, Helsinki.
John McManners 1981: Death and the Enlightenment. Changing Attitudes to Death among Christians and Unbelievers in Eighteenth-Century France. Oxford University Press, New York.
Samuli Paulaharju 1924: Syntymä, lapsuus ja kuolema. Kalevalaseura, Helsinki.
E. Pelkonen 1931: Über die volkstümliche Geburtshilfe in Finnland. Helsinki.
Sakari Pälsi 1982: Pohjankävijän päiväkirjasta. Toinen, kuvitukseltaan uudistettu painos. Helsinki.
Joachim Whaley (ed.) 1981: Mirrors of Mortality. Studies in the Social History of Death. New York.
Aili Nenola, FT
Professori
Kristiina-instituutti
Helsingin yliopisto