Perhekertomukset ovat osa ns. jokapäiväistä kerrontaa. Ne ovat hyvin lähellä esim. henkilökohtaisia kertomuksia/kokemuskerrontaa (kumpaakin termiä käytetty), koska perhekertomusten lähteenä on usein juuri jonkun perheenjäsenen kertomus hänelle sattuneesta tapahtumasta tai toiselle perheenjäsenelle tapahtuneesta asiasta, jota hän on ollut todistamassa. Näitä kertomuksia saattavat sitten muutkin perheenjäsenet ryhtyä toistamaan.
Perhekertomukset on vasta hiljattain erotettu omaksi kertomusperinteen osa-alueekseen, ja niiden - samoin kuin kokemuskertomusten - perinteellisyydestä ollaan edelleen montaa mieltä. Mody C. Boatright käytti vuonna 1958 genrestä nimeä "family saga", ja kuvailee luokkaa näin: "I use the term mainly to denote a lore that tends to cluster around families --, which is preserved and modified by oral transmission, and which is believed to be true. --I am, then, not conserned with a type of tale, but with clusters of types, not with a motif, but with many motifs. These clusters never form a connected history." (Boatright 1958: 1). Koska kertomukset eivät siis yleensä muodosta yhtenäistä perheen historiaa, Sandra Stahl ehdottaa "family sagan" sijasta käytettäväksi termiä "family stories" (Stahl 1977a: 33), joka onkin yleisimmin käytetty termi (1). Suomessa en ole kuullut käytettävän muita termejä kuin perhekertomus (esim. Hyry 1995:5).
Stahlin mukaan kokemuskerrontaa ja perhekertomuksia yhdistää niiden suhteellisen ei-perinteellinen sisältö. Kertomukset kuitenkin "folklorisoituvat" toiston myötä ja traditio saattaa vaikuttaa jo siihen, mistä tapahtumista yleensä kerrotaan. (Stahl 1977a: 32-34.) Linda Déghin mielestä on itse asiassa vaikea osoittaa, ettei jonkun kertomuksen sisällössä olisi lainkaan perinteisiä aineksia. Ensisijaisesti hän kuitenkin perustelee kokemuskertomusten perinteellisyyttä kerronnan funktiolla sosiaalisessa kontekstissa, ja samaa voi mielestäni soveltaa perhekertomuksiin. Kerronnalla on omat sääntönsä ja strategiansa; kertojan on tunnettava yhteiskunta ja sen tavat. (Dégh 1985: 103-104.)
Perhekertomukset ovat ehkä kauimmin ja suurimmassa määrin kiinnostaneet amerikkalaisia tutkijoita. Boatrightin klassinen artikkeli "The Family Saga as a Form of Folklore" on jo vuodelta 1958. USA:laisen Family Folklore -ohjelman perustajat Steven Zeitlin, Amy Kotkin ja Holly Cutting Baker esittelevät kirjassaan "A Celebration of American Family Folklore" (1982) Amerikassa kerättyjä perhekertomuksia teemoittain. Perhekertomukset, samoin kuin kirjalliset muistiinpanot ja valokuvat, ovat heidän mukaansa apuna menneisyytemme hahmottamisessa; ne ovat osa tapaa, jolla muistamme. Kirjoittajat kiinnittävät huomiota myös itsekkyyteemme sen suhteen, mitä haluamme välittää eteenpäin. Stanley H. Brandes on keskittynyt artikkelissaan (1975) aiempien sukulaisten epäonnesta kertoviin perhekertomuksiin. Kertojat pyrkivät Brandesin mukaan luomaan kertomuksillaan tiettyä kuvaa itsestään valitsemalla vain tietyt asiat kerrottaviksi. William A. Wilson (1991) taas on lähestynyt perhekertomuksia äitinsä kerronnan kautta. Myös tanskalainen Bengt Holbek (1990) lähtee liikkeelle oman perheensä kertomuksista; ne ovat hänen mukaansa paitsi helpoiten saatavilla, myös varmimmin tulkittavissa. Holbek on pohtinut erityisesti perhekertomusten luonnetta ja suhdetta folkloreen.
Useat kokemuskerrontaa käsittelevät artikkelit ovat antoisia myös perhekertomuksia tarkasteltaessa. Sandra Stahl on kirjoittanut henkilökohtaisesta kerronnasta useaan otteeseen (1977a, 1977b ja 1989) ja pohtinut paljon sen asemaa folklorena. Eräässä artikkelissaan hän on käsitellyt perhekertomustakin suhteessa muuhun henkilökohtaiseen kerrontaan (Stahl 1977a). Linda Dégh (1985) on etupäässä miettinyt kokemuskerronnan määrittelyyn liittyviä ongelmia, ja Ilona Dobos on artikkelissaan "True stories" (1978) pyrkinyt luokittelemaan todellisuuspohjaista kerrontaa, huomioiden myös perhekertomukset. Barbra Allen (1990) keskittyy kerrontatilanteiden analysointiin. Hänen mukaansa kokemuskertomukset ovat muuta perinnettä voimakkaammin riippuvaisia sosiaalisesta kontekstistaan; niillä voidaan keskustelun lomassa esim. ottaa kantaa puheena olevaan aiheeseen. Kerrontatilanteet ovat keskeisiä myös Susan Kalcikin (1975) artikkelissa, joka pohjautuu naisten keskusteluryhmissä esiin tulleiden kertomusten analysointiin.
Leea Virtanen (1982) on kirjoittanut suomeksi henkilökohtaisen kerronnan eri lajeista. Suurena innoittajana minulla on ollut myös Merete Mazzarellan suomeksi käännetty pohtiva muistelmateos "Täti ja krokotiili" (1995), jossa hän käsittelee paljon muistiin, kotiin ja perheeseen liittyviä asioita ajatuksia herättävällä tavalla.
Kyselyyni (2) vastasi 27 naista ja 7 miestä. Iältään vastaajat olivat 11 - 75-vuotiaita, suurin osa (65% ikänsä ilmoittaneista) sijoittui kuitenkin ikäryhmään 19 - 24-vuotiaat. Kertomuksissa korostuvat siis tälle nuorten ikäryhmälle ajankohtaiset kertomukset. Suurella osalla ei esim. vielä ole omia lapsia, eikä näin ollen heihin liittyviä kertomuksia.
Kaksi tekemistäni haastatteluista (H3 ja H4) oli ryhmähaastatteluja, joissa toisessa oli läsnä koko perhe, ja toisessa kolme perheen jäsentä. Pyrin näillä haastatteluilla pääsemään lähemmäksi todellista kerrontatilannetta. Lisäksi haastattelin äitiäni (H1). Läsnä oli myös toinen nuoremmista siskoistani, ja toinen siskoni on vastannut kirjalliseen kyselyyni. Näin olen pystynyt hieman tarkastelemaan perheen eri jäsenten muistamien kertomusten eroavaisuuksia. (3)
Tässä artikkelissa keskityn tarkastelemaan perhekertomusten kerrontaa, kertojia ja kertomusten merkitystä perheelle ja sen jäsenille. Pyrin myös vertailemaan miesten ja naisten kerronnan eroja ja pohdin perhekertomusten määritelmää ja niiden suhdetta traditioon sekä muihin läheisiin kerronnan lajeihin. Tarkastelen myös perhekertomusten merkitysten muuttumista ihmisten eri elämänvaiheiden aikana, sekä kertomusten totuudellisuuteen liittyvää muistin merkillisyyttä. Haluamme kertomalla muistaa asiat tietyllä tavalla, tuottaa omaa historiaamme. Objektiivista muistamista ja kerrontaa ei todellisuudessa ole olemassakaan.
Proseminaaritutkielmassani (Vuorinen 1997) olen myös luokitellut kertomuksia niiden aihepiirin mukaan. Déghin mukaan kokemuskertomuksia yleensä ei voi luokitella temaattisesti; mikä tahansa elämänhistorian tapaus voi tarjota materiaalin kertomukselle (Dégh 1985: 104). Dobosin mielestä todellisuuspohjaisten kertomusten luokittelu on kuitenkin mahdollista, koska ihmiselämän rajallisista mahdollisuuksista voi seurata vain tietty määrä motiiveja (Dobos 1978: 173). Ja monista mahdollisuuksistakin valitsemme vain tietyt asiat kerrottaviksi. Mazzarella on tutkinut suomenruotsalaisten muistelmaperinnettä ja todennut, että "samat aiheet sukeltavat esiin kerta toisensa jälkeen". Hänen mukaansa muistamme sen minkä olemme oppineet muistamaan yhteiskunnan ja kulttuurin antamien kategorioiden kautta. (Mazzarella 1995: 29.) Vaikka perhekertomukset muotoutuvat perheen todellisten kokemusten pohjalta, ja ovat tavallaan kunkin perheen "omia" (Zeitlin, Kotkin & Baker 1982: 12), niitä on mahdollista tyypitellä temaattisesti jonkinlaisen yleiskuvan saamiseksi.
Omassa aineistossani tuli esille erilaisten elämänkokemusten kirjo. Suosituimpia ovat kuitenkin lapsuuteen ja lapsien tempauksiin liittyvät kertomukset, joita on lähes puolet kertomuksista (osuudet olen laskenut kyselyvastausten pohjalta). Kertomuksissa muistellaan lasten tekosia ja lapsuuden aikaa, omaa sekä toisten. Palataan aikaan, jolloin perhe on vielä ollut yhdessä. Useimmat kertomuksista ovat hauskoja; lasten suusta kuultavat totuudet ja sanaväännökset naurattavat, samoin lasten uskomattomat tempaukset ja kepposet. Joissakin kertomuksissa hauskuus on arkipäiväisempää ja hellyyttävämpää, jotkut ovat jopa surumielisiä.
Myös Dobos (1978: 174) sanoo lapsuudesta kertovien kertomusten muodostavan suurimman ryhmän kokemuksiin pohjautuvasta kerronnasta. Dobos, kuten myös Holbek, uskoo tämän johtuvan siitä, että muistot lapsuuden ja nuoruuden ajalta ovat muistoistamme kaikista voimakkaimpia ja yksityiskohtaisimpia (Dobos 1978: 174; Holbek 1990: 104). Vaikuttaisi siltä, että painamme tarkasti mieleemme myös vanhempien meidän lapsuudestamme kertomat asiat. Omalla kohdallani paljastui, että muistan sellaisiakin äitini lapsuudestani kertomia asioita, jotka hän itse on jo ajan mittaan unohtanut.
Loput aineistoni kertomuksista olen jakanut pienempiin ryhmiin; hauskoihin ja tapahtumarikkaisiin kertomuksiin, perheen ja suvun historiaan sekä kertomuksiin negatiivisista ja surullisista asioista. Myös sota-ajasta, entisajoista yleensä sekä suvun ulkopuolisista henkilöistä on joitakin kertomuksia. Zeitlinin ym. (1982) aineisto ja luokittelu tuntuvat painottuvan enemmän vanhoista, jopa sukupolvia sitten tapahtuneista asioista kertoviin kertomuksiin. Tämä voi osittain johtua erilaisesta keräystyylistä, mutta amerikkalaiset saattavat toki kertoa enemmän esivanhemmistaan. Kyselyyni vastanneiden kertomukset keskittyvät iästä riippumatta vastaajan lähipiiriin; omiin, vanhempien ja isovanhempien kokemuksiin sekä lapsien tempauksiin ja perheen lemmikkieläimiin. Vastaajan iästä riippuen voidaan kuvata 1920- tai 1980- luvulla sattuneita asioita.
Perheen aktiivisimmaksi kertojaksi vastaajat mainitsevat naispuolisen sukulaisen puolet useammin kuin miespuolisen. Erään vastaajan mukaan juuri naiset kertovat perheestään myös sen ulkopuolella. Joissakin perheissä isä on kuitenkin "ylivoimaisesti" aktiivisin kertoja. Kyse tuntuisi siis olevan paljolti myös persoonallisista eroista. Toiset perheenjäsenet ovat suulaampia ja innokkaampia kertojia kuin toiset.
Vaikka kokemuksiin pohjautuvat kertomukset ovat jokapäiväisiä ja kokemuskertomukset ehkäpä yksi yleisimmistä kerronnan muodoista, niiden kertominen vaatii traditionaalisemman perinteen tavoin kertojalta taitoa ja halua kertoa. Stahlin (1977b: 18) mukaan kyse on improvisatorisesta kerronnan lajista, jossa kertojan on itse muotoiltava kokemus kertomukseksi ilman valmista mallia. Toiset ovat tässä muita taitavampia.
Kertomusten kuulijakunta ja kerrontatilanteet vaihtelevat ja niiden mukaan valitaan esitettävät kertomukset. "- -Tietyt kertomukset eivät sovi kaikkien suvun jäsenten korville. Jotkut ovat vain ihan perhepiirissä kerrottuja" (N7) (4). Erityisesti hauskoja kertomuksia kerrotaan myös suvun ulkopuolisille, mutta jotkut kertomuksista on tarkoitettu vain omalle väelle. Erään vastaajan mukaan kyse on nimenomaan sisäpiirin jutuista, joista häviää huumori ulkopuolisille kerrottaessa. Perheenkin piirissä kertomusten luonne vaihtelee sen mukaan millaisissa tilanteissa niitä kerrotaan. Kahden kesken kerrotaan enemmän negatiivisia, surullisia ja opettavaisia kertomuksia. Muutaman vastaajan mukaan intiimit kahdenkeskiset juttutuokiot saattavat päättyä jopa kyyneliin.
Vastauksissa tuli esiin monenlaisia kerrontatilanteita. Useimmiten kertomukset putkahtavat esiin kun keskustelu sivuaa samantyyppistä aihetta, toinen on kokenut saman asian, tai kun on sama ajankohta (esim. joulun aikaan muistellaan edellisiä jouluja). Kertomusten avulla voidaan myös kommentoida kun joku tilanne tuntuu toistavan itseään. Kertomuksia - erityisesti positiivisia sellaisia - muistellaan paljon kun useita perheenjäseniä on koolla. Otollisia kerrontatilanteita ovat juhlat ja merkkipäivät sekä pienimuotoisemmin ruoka/kahvi/teepöytä, jonka ääreen ihmiset ovat kokoontuneet. Muutaman vastaajan mukaan eniten kertomuksia kerrotaan äidin ja lasten viettäessä aikaa yhdessä, joskus myös kavereiden ollessa läsnä.
Kertomuksia voidaan kertoa myös mm. sukukokouksissa, vanhoja kaitafilmejä katsellessa, autolla ajaessa ja haudoilla käydessä. Monet kertomukset assosioidaan valokuvista, mutta myös esineet, paikat ja jopa television perhedraamat saattavat antaa kertomuksille lähtösykäyksen. Kerrotaan siis "milloin mieleen juolahtaa". Perheen asuessa vielä yhdessä ja sukulaisvierailujenkin aikana kerrotaan myös arkiaskareiden lomassa; keittiössä puuhaillessa, kasvimaata kitkiessä, iltalenkillä, saunassa tai iltasella sängyn laidalla istuskellessa. Silloin on ehkä juuri sellainen rauhallinen tilanne, jota kerronta joidenkin vastaajien mukaan edellyttää. Muutama vastaaja sanoo vanhempien kertoneen perhekertomuksia hänelle lapsuusaikaan iltasaduiksi; "- - halusin mieluumin pienempänä kuulla kertomuksia vanhempieni lapsuudesta, kuin satuja iltasaduiksi." (N4). "Kerronta oli aktiivisempaa kun minä ja sisareni olimme pieniä: kertomukset olivat eräänlaisia satuja, mutta niistä teki paljon jännittävämpiä se, että tiesi niiden olevan totta" (N16).
Lapsilla on myös keskinäisiä kertomuksia etupäässä yhteisistä lapsuusmuistoista. Aikuiset saattavat olla pitkään jopa täysin tietämättömiä näiden kertomusten olemassaolosta, ja niissä voi tulla voimakkaastikin esille lasten omat kokemukset ja tuntemukset vastakohtana aikuisten maailmalle. Erään vastaajan mukaan näiden kertomusten "Tarkoitus kenties on kehua meidän lasten väläytyksillä vastakohtanaan aikuisten tylsä maailma - - en muista muuta yhteyttä kuin että 'me lapset vedettiin yhtäköyttä aikuisten hämäämiseksi' -kertomustyypin eli siis nimittäisin tätä lasten omaksi historiaksi" (N17). Lasten kertomukset voivat kertoa vaikkapa yhteisistä tempauksista:
- - Suurin projekti oli sahata salakäytävä Kallen huoneen komerosta minun huoneen vaatehuoneeseen, "hätätilanteita varten", kuten ilmaisimme. Sahaus tapahtui vähitellen maanantaisin, jolloin vanhempamme olivat tanhuharjoituksissa. Pikkusiskon toimitimme aina naapuriin leikkimään Aapon (Tanjaa vuotta nuorempi lapsuusleikkikaveri naapurissa) kanssa. Ensimmäinen tehtävä oli porata sahalle reikä käsikairalla. Reikä syntyi, mutta se ei pettymykseksemme ollut komerosta toiseen. Sukkapuikolla mittailimme ja koputtelimme ja saimme selville, että komeroiden välissä on n. 10 cm onttoa. Vielä silloin emme miettineet, miksi, vaan aloimme sahata. Pienellä sahalla nirhasimme seinää vuorotellen ahtaassa komerossa. Kun reilun tunnin salainen työskentelyaikamme läheni loppua, lakaisimme purut pois ja kasasimme kengät ym. komeron tavarat käytävän alkumme peitoksi. Näin jatkui kolme viikkoa ja luukusta oli yli puolet sahattu. Silloin sen huomasimme. Nimittäin putket ja johdot, jotka kulkivat komeroiden välissä. Ymmärsimme rakennuksemme vaarallisuuden ja päätimme kitata jo sahatun umpeen. Kittaus ja sen naamiointi vesiväreillä vei pari viikkoa "salaista aikaamme". Vuosiin emme uskaltaneet kertoa käytävähankkeesta vanhemmille. Äiti huomasi sen kerran kevätsiivouksen yhteydessä ja kerroimme tarinan. Myös Tanja pääsi aikanaan osalliseksi salaisuudesta. Isän kuulleen emme ole muistelleet salakäytävää vieläkään. Kaikkein voimakkaimmin salakäytävän tarina on elänyt Kallen ja minun keskinäisissä puheissamme. Milloin nostalginen mieli yllättää, alamme yhdessä muistella lapsuuden tapahtumia ja kerromme ne toisillemme. Tai joskus vain yksi sana saa arvoituksellisen "kallemaisen" hymyn veljeni kasvoille ja tiedän, että tarina elää meissä. - - (N21: 7)
Aineistossani tuli esiin, että jotkut kertomukset ovat tietyn henkilön "omistamia", eli kukaan muu kuin hän itse ei kerro niitä (ainakaan kyseisen henkilön läsnäollessa). Osa näistä kertomuksista oli surullisia tai negatiivisia, ja ehkä juuri siksi kokijan omaisuutta. Useimmiten kertomuksilla on kuitenkin useampi kertoja ja niitä voi kertoa se kuka ensimmäisenä ehtii. "Kertomukset lähtevät aina liikkeelle jostakin ärsykkeestä. Jokin assosioi, yleensä kaikille yhtä aikaa, mieleen jonkun kertomuksen. Eli selvemmin: jos vaikka puhutaan uudesta vuodesta, syntymäpäivistä - - tai kiinalaisesta horoskoopista, joka meistä ensin ehtii avaisemaan suunsa, kertoo tarinan tai toteaa jotakin tarinaan liittyvää - - " (N10). "Monta kertaa, kun joku aloittaa kertomaan jotain, muut yltyvät myös muistelemaan. Usein siitä kehittyy aivan kilpailuntapainen, kuka muistaa hauskimman jutun" (N11).
Vastaajien mukaan kertomuksia voidaan kertoa yhdessä ja tämä tuli selvästi esille myös haastatteluissa. Usein joku viittasi kertomukseen tai aloitti sen ja toinen jatkoi sitä. Joskus kertoja vaihtui useampaankin otteeseen:
ÄITI: Sen mä muistan aina kun me sit päätettiin sillon, Anna, et tehään Anna meille
PIHLA: Mm
ÄITI: Ja tota sit mä otin teiät, siitä ei ollu vielä lapsille kerrottu mitää ja sitte me, isä oli matkoilla ja
me istuttiin olohuoneessa sohvalla ja kateltii jotai, ehkä kateltiin telkkaria tai sitte oli luettu kirjaa mut et te
olitte kumpaki toinen toises kainalos ja toinen toises kainalos ja
PIHLA: Mm
ÄITI: Sitte mä rupesin siinä kertomaan että, että me nyt ollaan päätetty isän kanssa et, et jos meille tehtäs
teille pikkusis, pik, pik, pikkusisko tai veli
ANNA: Nii ja Paula sano että miten te voitte sitä tehä ku ei isä oo ees kotona
(naurua)
ÄITI: Niin, niin Paula sano et ei sitä voi nyt tehdä ku isä ei oo kotona
ANNA: Ja sitte Pihla kävi aina sen jälkeen tarkistamassa aina teiän huoneessa että nytkö ne tekee sitä
pikkusiskoa
ÄITI: Ja sitte kun minä olin neljännellä kuulla ja odotan Annaa niin sitten oltiin saunassa ja - -
(kertoo toisen aiheeseen liittyvän jutun) (H1: 15)
Vastaajien mukaan kertomukset lähtevät usein liikkeelle "muistatko kun/entäs silloin kun" -tyylillä. Joistakin kertomuksista on myös jäänyt elämään sanonta, jota kertomuksella voidaan selittää. "- - Yleensä juttu kerrotaan niin, että joku sanoo 'lentävän lauseen', ja jos joku ei ole siihen liittyvää tarinaa kuullut, se kerrotaan. - - [sanonnat] ovat käytössä ilman juttukontekstiakin - -" (N14). Perhepiirissä kertomuksia ei välttämättä kerrotakaan aina kokonaisuudessaan, niihin viittaaminenkin riittää kertomuksen tunteville. Myös haastatteluissa tämä tuli selvästi esille.
(puhuttu lasten keskisestä muistelusta, toisen mielestä muistellaan usein ja toisen mielestä ei)
ARTTU: Nii, totta
LAURA: Ku ei me, no eihän me kauheen usein ees nähä
ARTTU: No se on kyllä totta
LAURA: Mut sit aina ku nähhään ni, ainahan me ollaan yleensä menossa jonneki tai
ARTTU: Mm
LAURA: Tai sit mie käyn teillä ja
ÄITI: Nii aika vähän te näätte kuitenki vaikka asutte aika lähekkäin
ARTTU: No kerran viikkoon
LAURA: Miusta tuntuu et me aina vaa puhutaan lapsuudesta, tai jostakin [paikkakunnan nimi] jutuista, et
mitä se ja se teki
ARTTU: Tai sun, tai sun miesystävästä, entisestä
(naurua)
LAURA: Sielt vois tulla hyviä kertomuksia (naurua)
ARTTU: Nii, siitähän me jutellaan aina ko Lauran entinen miesystävä on tota mun kaveri
(naurahtelua edelleen)
ARTTU: Nin sit me tota jutellaan aina siitä Lauran entisestä miesystävästä
LAURA: Ei siksi että minä häntä kaipaisin, mut ku se on niin huvittava tapaus
(hurjaa naurua)
ÄITI: Voi veljet
LAURA: Sen äiti
(vielä hurjempaa naurua, äännähtelyä)
LAURA: No nii ei tarvii ku sanookkaa et äiti, kaikki rupee ihan hysteeriseks
(naurua edelleen)
ÄITI: Et siinä ku sä sanot näin että entinen miesystävä että, tai sen äiti, heti kaikilla välähtää päähän se
asia
ARTTU: Nii
ÄITI: Heti tulee asia
LAURA: - - kuva päähän
ÄITI: Ja joku asia sitte siitä asiast
LAURA: Nii
ÄITI: Ja kaikki rupeaa nauramaan että ai. Ja mä luulen että kaikil on se joku sama asia aina
sitte
(vielä naurahtelua)
LAURA: Oi että
(siirrytään pohtimaan onko Artun tyttöystävistä kertomuksia; kukaan ei varsinaisesti kertonut kertomuksia
Lauran entiseen miesystävään liittyen) (H3: 41)
Myös Kalcik huomasi naisten keskusteluryhmiä tutkiessaan, että kaikkea ei tarvitse sanoa eksplisiittisesti, viittaus riittää kun muut jakavat saman kokemuksen. Kalcik esittelee käsitteen ydinkertomus (kernel story), millä hän tarkoittaa "lyhyttä viitettä aiheeseen, keskeistä toimintaa tai tärkeätä dialogin osaa pidemmästä kertomuksesta" (oma suomennos). Tämän ytimen ympärille voidaan hänen mukaansa koota pidempi kertomus aina tarpeen ja tilanteen mukaan. Kertomus voi kuitenkin jäädä ytimen tasolle, jos "yleisö jo tuntee kertomuksen ja viittaus siihen katsotaan riittäväksi, tai jos kertomus kerrotaan tukevana kommenttina edelliseenn kertomukseen tarkoituksena osoittaa, että kertojalla on samanlaisia kokemuksia". (Kalcik 1975: 6-7.) Samantapainen periaate pätee myös perhekertomuksiin.
Elämään jääneitä lentäviä lauseita tuli vastauksissa esiin kertomusten yhteydessä, mutta kysyin myös erikseen, onko perheessä vakiosanontoja. Noin puolet vastaajista muisti sellaisia omasta perhepiiristään. Toisilla sanonnoilla ja lentävillä lauseilla on taustansa, jota voidaan kerrata kertomuksen muodossa aina tarpeen tullen, mutta toisten tausta on jo ajanmittaan unohtunut tai niiden epäillään olevan tuulesta temmattuja, kuten erään perheenisän sanonta "Näin on marjat sanoi jänis pakkasella"(N10, N23). Toiset sanonnat saattavat sisältää elämänviisauksia tai ohjeita, ja voivat muistuttaa sananlaskuja tai wellerismejä (kuten edellinen); "Kun nuor' mies nukkuu, se on kun pistäs rahhaa pankkiin" (N19), "Sukuunsahan ne suvenpojat tulee"(N21) ja "Takapenkki hiljaa kun etupenkki ajaa"(N18, sanottu autossa lapsille).
Zeitlinin ym. mukaan perheen omat sanonnat ja sanat ovat kuin salasanoja, jotka vahvistavat perheen jäsenten jakamaa kokemusta; ne tuovat perheelle mieleen niiden mahdollisesti humoristisen historian. (Zeitlin ym. 1982: 146-151). Mazzarella viittaa teoksessaan omiin kokemuksiinsa sanonnoista: "Yhtäkkiä me tajusimme, että vakiosanonnat pitivät isän meille edelleenkin elossa, että ne takasivat sen että me olimme ja olemme perhe. - - Muistin avulla loimme itsellemme valtavan yhteenkuuluvuuden, johon voimme ryömiä saamaan lohtua." (Mazzarella 1995: 22-23). Perheen omat sanat ja sanonnat eivät useinkaan avaudu ulkopuolisille, ellei heitä vihitä niiden salaisuuksiin. Harva arvaisi, että eräässä perheessä "kulttuurimaito" tarkoittaa piimää, koskapa perhe oli kerran kesälomamatkallaan Norjassa ostanut "kulturmjölkiä" (=piimää) kevytmaitona (N21).
Toisinaan kertomuksia ei siis kerrota kokonaisina, vaan niihin vain viitataan lyhyemmin. Allenin (1990: 241-242) mukaan kokemuskertomuksia ei kuulu kertoa useaan otteeseen samalle yleisölle. Tätä "sääntöä" kuitenkin rikotaan jatkuvasti, ja perhekertomusten kohdalla on mielestäni mahdollista kyseenalaistaa koko säännön olemassaolo. Perhekertomuksia kerrotaan silloin tällöin perheen vieraille, tutuille, lasten kavereille ja uusille perheenjäsenille. Perheen jäsenet itse saavat näiden tilanteiden kautta kuulla useita toistoja heille jo hyvinkin tutuista kertomuksista. Kertomusten toisto ei kuitenkaan rajoitu vain näihin tilanteisiin; joitakin kertomuksista ei edes kerrota laisinkaan perheen ulkopuolella. Sattumuksia ja tapahtumia kerrataan perheen piirissä usein, "- - kun joku pyytää että niitä kerrottaisiin , tai pyydetään 'toistoa' hauskoista tapahtumista"(N4). Eräs vastaaja kertoo lapsuudestaan: "- - Tarinat olivat meistä aina äärettömän hauskoja: pyysimme isääni kertomaan samoja tarinoita useaan otteeseen uudelleen ja uudelleen, ja joka kerta nauroimme niille yhtä makeasti. - -" (N16). Kenenkään ei välttämättä tarvitse edes pyytää kertomuksia, vaan niiden pariin ajaudutaan kuin itsestään. "Jos koko perhe on koolla, päädymme yleensä aina jossain vaiheessa menneitten muisteluun - -"(N18). Kertomusten toiston kautta muiden kokemuksiinkin perustuva tapaus saattaa tuntua kuin omalta muistolta, kuten Zeitlinin ym. (1982: 17) eräs haastateltava sanoo: "- - Some of [the stories] I've heard so many times, it's just as if I was there."
Kertomusten "jatkuva" toisto voi olla jonkun mielestä myös kiusallista ja ärsyttävää. Yleisimmin kiusallisiksi koetaan esim. vanhempien usein toistamat kertomukset lasten lapsuudenaikaisista törppöilyistä, erityisesti jos niistä kerrotaan vaikkapa hiljattain tavatulle tyttö- tai poikakaverille. Myös entisten heilojen muistelu huvittavassa mielessä kuuluu monen asianosaisen mielestä vain perhepiiriin.
Juuri nolaavista kertomuksista kiistellään eniten. Sekä nolaaminen että kiistely on yleensä leikkimielistä; kerronnan kohde kiistää toimineensa typerästi tai näyttäneensä huvittavalta ja saattaa "kostaa" kertomalla huvittavan kertomuksen edellisestä kertojasta. Useimmiten tarkoitus ei ole saattaa ketään naurunalaiseksi vakavassa mielessä, mutta eräs kertoja huomauttaa, että "nolausperinteeseen" tottumattomien lasten kohdalla tämä on joskus ongelmallista. Myös esim. murrosikäiset nuoret saattavat tuntea vanhempien vain pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan. Nämä tapaukset tuntuvat kuitenkin aineistossani olevan poikkeuksia.
Kertomuksia kerrottaessa kuulijat voivat tuoda esille oman näkemyksensä tapauksen kulusta tai lisätä kertomukseen joitain tärkeinä pitämiään asioita. Vastaajien mukaan saatetaan keskustella esim. tapahtumien paikoista ja liioittelevan kerronnan osuudesta. Perheen jäsenet saattavat kuitenkin muistaa asioita eri tavoin, ja kahden saman perheen jäsenen kertomukset samasta asiasta saattavat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Erilaiset näkökulmat tulivat hyvin esille niiden kertomusten kohdalla, joita useampi kuin yksi saman perheen jäsen oli kertonut vastauksissaan. Seuraavassa esimerkissä äiti kertoo tapauksesta hyvinkin referoivasti, kun taas tytär kuvaa itselleen (aikoinaan) noloa tapahtumaa hyvinkin tarkasti:
Tulimme mummolaan lasten kanssa ja tarkoituksena oli jatkaa kohta - - risteilylle. Lapset menivät kiipeilemään vanhoihin omenapuihin. Kohta kuului kauhea kiljaisu ja vanhempi (n. 7-vuotias) roikkui oksasta shortsien varassa pää alaspäin. Näky oli niin hullunkurinen, että sitä ei voinut nauramatta katsoa. Kyseessä oli kuitenkin ihan vakava asia, jossa olisi voinut käydä huonostikin. Nyt selvittiin vain housujen hajoamisella. Ne käytiin kotona vaihtamassa ja lähdettiin [risteilylle]. (N23: 2)
Toinen vanha tarina on se, kun pienenä tyttönä päätin näyttää vielä pienemmälle pikkuveljelleni kuinka puusta hypätään. Puu oli mummolan vanha ja oksainen omenapuu, joka ikäväkseni yhä vielä seisoo tontillamme muistuttamassa minua tästä nolosta tapahtumasta. Vanhempani poimivat viinimarjoja läheisessä puskassa, mutta liian kaukana näkemään mitä tapahtui. Kysyin veljeltäni, haluaako hän nähdä, kuinka sisko hyppää, aikani uhottuani hyppäsin... ja yhtäkkiä maanpinta roikkui silmieni edessä. Tarkemmin sanottuna roikuin puusta ylösalaisin, enkä aivan yltänyt maahan. Lievähkö paniikki iski minuun, ja huusin apua kuin pieni eläin. Kaikista parhaiten muistan sen hetken kun vanhempani syöksyivät marjapuskien välistä, näkivät minut ja - rupesivat nauramaan. Vihdoin joku sai naurultaan autettua minut pois puun oksasta roikkumasta. Syynä maan vetovoiman uhmaamiseen oli punaisten shortsieni kanttinauha, joka ei takertuessaan oksaan ollut revennyt. (N10: 2)
Joidenkin kertomusten kohdalla ei olla päästy yksimielisyyteen edes siitä, tapahtuiko asioita todellakaan missään muodossa. Silti kertomuksia toistetaan yhä uudelleen, niiden merkitys ei ole riippuvainen kiistellystä totuudenmukaisuudesta.
Minuun ja lapsuuden parhaaseen ystävääni Leenaan liittyy tarina, jota Tero toistuvasti kertoo. Minä olen vakaasti sitä mieltä, että juttu ei ole totta. Leenakaan ei muista tapahtunutta. Silti sitä yhä vieläkin muistellaan. Teron mukaan minä ja Leena keräsimme pihalta tupakan tumppeja, joita sitten tyynesti polttelimme keskellä kirkasta päivää. Tämän johdosta saimme lempinimet Kessu ja Tumppi. Tero kutsuu minua vieläkin joskus Kessuksi. Juttuun liittyy vielä se seikka, että minä ja Leena emme tuolloin tienneet, mitä Kessu tarkoittaa. Sana kuulosti meistä hienolta ja niinpä ristimme telttamme luontoleirillä "kahden kelmin kessumajaksi" (N18: 3)
Kerronnan sävyä ja pituutta voi kukin kertoja muutella tilanteen ja yleisön mukaan, vaikkei kertomuksen ytimeen ja "totuudenmukaisuuteen" sinänsä puututtaisi. Dobosin mukaan omasta kokemuksesta kumpuavillekin kertomuksille vakiintuu tietynlainen kerrontatapa jopa siinä määrin, että kertomus saattaa toistua osittain sanasta sanaan (Dobos 1978: 199). Variaation määrää ja laatua on oman aineistoni valossa vaikea luonnehtia, koska en ole haastatellut samoja henkilöitä useampaan kertaan. Vastaajien mukaan tilannekohtaista muuntelua kuitenkin on, kerronnan tyyli ja merkitys voi vaihdella tilanteittan.
Kertomukset voivat ajan myötä muuntua myös niin, että kertojat alkavat itsekin uskoa muunnoksiin. Eräs vastaaja kertoo mummon kertomuksesta lapsenlapsestaan, jossa tämän ikä vaihtelee; "- - taisi olla aluksi noin vuosi, viime aikoina enää muutama kuukausi - -" (M7: 1) Pysyvillä muutoksilla saatetaan tehostaa kertomuksen erityislaatuisuutta. Toisaalta kuulijat kontrolloivat kertomusten pysyvyyttä tietyssä määrin, kuten aiemmin kiistelyn yhteydessä tuli esille. Erään vastaajan sanoin "Variointia esiintyy mutta jokainen tuntuu sen hyväksyvän jos se ei ole kovin rankka muutos. Muutoksentekijältä voi mennä maine tarinankertojana." (N5)
Myös omassa aineistossani tulee esille eroja miesten ja naisten kerronnassa, joskin hieman eri tavoin. Yli puolet vastaajista sanoi naisten ja miesten kertovan erilaisista asioista, muistavan ja panevan merkille eri asioita. Vastaajien mukaan naiset kertovat enemmän lapsistaan, muista sukulaisistaan, sairauksista, unista ja ihastuksistaan; yleensä ottaen enemmän tunnetason asioista kuin miehet, jotka pitäytyvät helpommin tapahtumien kuvauksessa. Miesten mainittiin kertovan rohkeudesta, taidokkuudesta, töistä ja harrastuksista, armeijasta, uroteoista ja hauskoista asioista. Kuvaukset antavat melko karrikoidun kuvan naisten ja miesten kerronnasta, ja monet korostivat, että kertojissa löytyy myös poikkeuksia. Osa vastaajista taas oli sitä mieltä, että erot löytyvät kokonaan yksilötasolta, kunkin persoonallisuuden piirteistä.
Tarkastelin vastaajien kertomuksia silmällä pitäen kertojan (henkilön, jonka vastaaja mainitsee kertomusta yleisesti kertovan) ja kerronnan kohteen sukupuolta sekä kertomuksen luonnetta käyttäen määreitä hauska+tapahtumarikas, muisteleva (sekä näiden välimuoto), surullinen, negatiivinen, historiallinen, hellyttävä ja pikkutuhma. Toiset kertomukset kertovat useasta henkilöstä ja osalla on useita kertojia; ne olen jättänyt laskuista pois. Kertomusten luokittelu ei ollut mitenkään yksiselitteistä ja se toimii tässä alustavan tarkastelun apuna. Kokonaisuutena uskon seuraavaksi esittämieni osuuksien antavan kuitenkin oikeansuuntaisen kuvan eroista.
Miehet vaikuttaisivat kertovan naisia enemmän selkeästi hauskoista ja tapahtumarikkaista episodeista (5)
sekä historiallisista, entisaikoihin liittyvistä tapahtumista. Naiset taas kertovat huomattavasti miehiä
enemmän negatiivisia ja surumielisiä sekä hellyttäviä kertomuksia (6).
Kun tarkastellaan miehiä ja naisia kerronnan kohteena, ovat erot pienempiä. Miehistä (lähinnä lapsina)
voidaan kertoa hellyttäviä kertomuksia yhtä lailla kuin naisista, mutta heistä kuitenkin kerrotaan hieman
enemmän hauskoja kertomuksia ja naisista taas enemmän surullisia ja negatiivisia kertomuksia.
Myös vastaajien mielestä erot tytöistä ja pojista kerrottavissa kertomuksissa ovat pienempiä kuin erot naisten ja miesten välillä kertojina. Monet korostavat, että kertomusten eroissa on kyse pikemminkin henkilöiden persoonallisuuksista ja luonteista sekä todellisten tapahtumien erilaisuudesta. Kerronnan eroja on toisaalta myös vaikea arvioida sellaisessa perheessä, jossa lapset ovat ainoastaan joko tyttöjä tai poikia, kuten kolmasosalla vastaajista oli.
Noin kolmasosa vastaajista on kuitenkin sitä mieltä, että tytöistä ja pojista kerrotaan erilaisia kertomuksia: tytöistä kerrotaan enemmän suloisia kertomuksia, ei "ainakaan mitään kovin härskejä tai rumia juttuja" (N25) ja pojista kerrotaan heidän kommelluksistaan ja kuinka he ovat osoittaneet "miehuuttaan". Aineistoni kertomuksissa pojista kerrotaan suhteellisesti enemmän heidän kommelluksistaan, kepposistaan ja onnettomuuksistaan kuin mitä tehdään tyttöjen kohdalla.
Kyselyvastauksissa tulee myös esille, että miespuoliset vastaajat ovat kirjoittaneet ylös selvästi enemmän miesten kuin naisten kertomia kertomuksia ja naiset puolestaan naisten kertomuksia (7). Miesvastaajien kertomuksissa mies oli myös pääosassa huomattavan usein, yli 75%:ssa kertomuksista, naisvastaajien kertomuksissa nainen oli pääosassa n. 38%:ssa kertomuksista. Naisvastaajat ovat näin ollen kirjoittaneet ylös kertomuksia miehistä useammin kuin miehet naisista (8). Toisaalta tarkasteltaessa kaikkia aineistoni kertomuksia kokonaisuutena ja verratessa vastaajien nimeämien kertojien sukupuolta ja kertomusten päähenkilöä, ero ei tule yhtä selkeästi esille (9). Näin tarkasteltuna on kuitenkin taas helppo huomata, että naiset kertovat eniten naisista (n. 45% naisten kaikista kertomuksista) ja miehet eniten miehistä (n. 55% miesten kaikista kertomuksista).
Jollakin tavalla omaan sukupuoleen liittyvät kertomukset tuntuvat ihmisistä siis läheisemmiltä ja mieleisemmiltä toistaa. Osittain tähän saattaa vaikuttaa kertomusten keskittyminen omaan itseen liittyviin kertomuksiin (vrt. luku minäkeskeisyys ja muistin merkillisyys). Tämä ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi sitä, miksi miehet kertovat enemmän miehistä ja naiset naisista. Vastaajien heistä itsestään kertovat kertomukset ovat usein alunperin jonkun muun kertomia.
Jotkut kyselyyni vastanneista olivat pohtineet perhekertomusten kerronnan vaikutuksia ja merkityksiä todella perinpohjaisesti. Tilannesidonnaisiksi kerronnan syiksi mainittiin esim. halu viihdyttää ja hauskuuttaa, kerronta ajankuluksi sekä joskus myös opetustarkoitus, jolloin saatetaan kertoa vaikkapa varoittava esimerkki jostain tapauksesta. Jotkut mainitsivat halun muistella vanhoja aikoja ja välittää tietoa menneestä erääksi kerronnan syyksi. Toisaalta kertomuksilla halutaan myös luoda perheen ja sen jäsenten historiaa sekä toisinaan myös korostaa jonkun perheenjäsenen tiettyjä luonteenpiirteitä tai kertoa henkilöiden tai tapahtumien taustoja. Saatetaan myös pohtia miksi on käynyt niin kuin kävi. Tällaisillakin kertomuksilla voidaan (myös vastaajien mukaan) pyrkiä vaikuttamaan, antamaan tietty kuva ihmisistä tai kääntää heidän päänsä haluttuun suuntaan, mikä on monesti myös opettavaisten kertomusten tarkoitus.
Useimmin mainittu vaikutus oli kuitenkin perheen tunnesiteiden lujittaminen ja yhteenkuuluvuuden lisääminen. Zeitlinin ym. (1982: 16) mukaan kertomukset eivät ole vain raportointia kokemuksista vaan olennainen osa niitä; ne ovat erityinen kertomisen muoto, joka pitää perhettä koossa liiman tavoin. Yhteenkuuluvuudessa on kyse melko abstraktista asiasta, joka voi olla monenlaisten kertomusten ja tilanteiden taustalla. Liittyen hauskojen kertomusten ja "naurujuttujen" suureen osuuteen kertomuksissa, on mielenkiintoista, että Kalcik on naisten keskusteluryhmien tutkimuksen yhteydessä todennut huumorin - pääasiassa itseen kohdistetun - yhdistävän ryhmää ja korostavan yhteenkuuluvuuden tunnetta (Kalcik 1975: 5). Toisaalta usea vastaaja on maininnut, että perheen kanssa voidaan jakaa kipeätkin asiat. "Perhekertomukset vahvistavat meidän kuuluvuutta johonkin ryhmään, sukuun. Olipa ne hauskoja tai ikäviä, ne yhdistävät meidät suureen jatkumoon." (N27). Jotkut ikävistä ja noloista tapahtumista myös muuntuvat ajan mittaan huvittaviksi kertomuksiksi. Eräät vastaajat ovat todenneet kertomusten saavan heidät hyvälle tuulelle ja tuovan lämpimän ja turvallisen olon.
Yhteenkuuluvuutta tuntevan ryhmän suuruus vaihtelee perheittäin ja tilanteittainkin. Joissakin perheissä kyse on nimenomaan ydinperheen kertomuksista, toisissa isovanhemmilla on kertojina tärkeä rooli. Toisaalta jotkut kertomuksista voivat siis olla lasten omia ja vahvistaa heidän keskinäistä solidaarisuuden tunnettaan. Perheeseen liityyvät kertomukset muodostavat myös hyvän - ja mahdollisesti ainoan? - puheenaiheen sukukokouksissa ja suvun juhlissa. Jotkut vastaajat mainitsevat lapsuuden muistojen olevan yksi harvoista heitä ja heidän sisaruksiaan vanhemmiten yhdistävistä tekijöistä.
Perhekertomusten vaikutukset ovat vahvasti tilannesidonnaisia. Niiden avulla voidaan esittää kommentti meneillään olevaan keskusteluun, myötäelää, jakaa kokemuksia muiden kanssa tai "epäsuorasti" juoruilla, kertoa mielipide jostain henkilöstä. Allenin mukaan kertomuksilla voidaan keskustelussa ottaa kantaa ja paljastaa oma asenne sanomatta sitä suoraan. Tämä tapahtuu esim. valitsemalla kertomus, jonka henkilöiden suhde on samankaltainen kun keskustelun kohteena olevien henkilöiden. (Allen 1990: 240.) Eräs vastaaja on kiinnittänyt huomiota siihen, että kertomusten avulla voidaan helpommin ilmaista myös negatiivisia asioita. Toisinaan niillä voidaan myös puolustautua ulkopuolisia vastaan ja nauraakin heidän kustannuksellaan.
Kertomukset voivat myös olla terapeuttisia kertojalle itselleeen; hän käy tapahtumia läpi kertomalla niistä yhä uudestaan ja uudestaan. Muutama vastaaja mainitsi mummonsa toistuvasti kertovan rankoista ja vaikeista kokemuksistaan. Toisissa perheissä negatiivisista asioista ei taas kerrota ollenkaan. Myös tämä on eräänlaista todellisuuden muokkausta - toivotaan sellaisten asioiden unohtuvan joista ei puhuta.
Kerrottaessa kertomuksia perheen ulkopuolella voi tarkoituksena olla paitsi huvittaminen myös sosiaalisen arvonannon ja hyväksynnän hakeminen. Toisinaan vaikea tilanne voidaan pyrkiä laukaisemaan kertomalla omista samankaltaisista vaikeuksista ja ongelmista (näin myöskin oman perheen piirissä). Erityisesti naiset vaihtavat paljon kokemuksiaan lapsiin liittyen.
Monet vastaajista ovat muuttaneet kotoa pois ja opiskelevat toisella paikkakunnalla. Usean mukaan kerronta onkin lisääntynyt lasten vartuttua ja lähdettyä maailmalle. Aina sitten kun mennään pitkästä aikaa kotiin, on mukava muistella yhteisiä juttuja. Ruth Finneganin mukaan perheen hajotessa muistoja voidaan unohduksen sijaan vaalia entistä tarkemmin ja jopa liioitella. Yhteiset traditiot voivat säilyä ja vaikuttaa kauan senkin jälkeen kun ihmiset jo luulevat irrottautuneensa perhesiteistään. (Finnegan 1994: 119.)
Joissakin perheissä kertomuksia vanhempien lapsuudesta on kerrottu "satuina", ja niiden toisto on vähentynyt lasten kasvaessa. Erään vastaajan mukaan "lapset nauttivat [kertomuksista] pieninä ja sitten taas aikuisiksi vartuttuaan" (M7), mikä on mielestäni osuva huomio. Murrosiässä, kun lapset yrittävät irrottautua vanhemmistaan ja mahdollisesti kapinoivat heitä vastaan, vanhempien "lässytykset" ja useaan kertaan kuullut jutut monesti vain ärsyttävät, mutta alkavat taas myöhemmin kiinnostaa.
Muutaman vastaajan mukaan kerronta on intensiivisintä silloin, kun jotain erikoista on tapahtunut; kun vanhemmat ovat eroamassa tai eronneet (negatiivisia kertomuksia ja vanhojen muistelua; toisaalta eräs vastaaja mainitsee, että hänen vanhempiensa eron jälkeen ei menneisyydestä ole muisteltu kuin hänen lapsuutensa kommelluksia), kun joku perheen jäsen on kuollut tai kun joku muu elämän taitekohta kirvoittaa muistot mieleen. Muutosten ei tarvitse olla edes kovin radikaaleja. Vaikkapa lapsen ensimmäinen hammas tai koulun päättäminen saattavat herättää vanhemmat huomaamaan, kuinka iso heidän "vauvastaan" on tullut ja muistelemaan millainen tämä oli pienenä.
Monien tutkimusten mukaan kokemuksiin pohjautuvia, elämänhistoriallisia kertomuksia syntyy ja niiden kerronta elää nousukautta juuri muutos- ja kriisitilanteissa (Finnegan 1994: 118; Virtanen 1982: 176). Kerronnalla pyritään Katja Hyryn mukaan luomaan jatkuvuutta ja järjestystä kaaostilaan. Erityisesti vanhat ihmiset pyrkivät kerronnalla antamaan merkitystä eletyn elämän tapahtumille ja liittämään tapahtumia merkitykselliseksi kokonaisuudeksi nykyhetken kanssa (Hyry 1995: 2). Kerronnan mahdollista korostumista vanhuusiässä on aineistoni pohjalta mahdoton arvioida vastaajien nuoren iän vuoksi. Vastaajista vanhimmalla, 75-vuotiaalla naisella, olivat vanhempiin, sisaruksiin ja lapsuuteen liittyvät kertomukset kyllä kovasti mielessä, vaikka hänellä ei ollut enää kuin yksi sisaruksista hengissä. Oman menneisyyden hahmottaminen ja sen liittäminen nykyhetkeen ei kuitenkaan ole mielestäni ikääntyvien ihmisten yksinoikeus vaan tärkeä osa kaikkia ihmisen elämänvaiheita.
Kerronta ja kertomukset muuttuvat ajan mittaan ja kantavat erilaisia merkityksiä eri perheenjäsenille eri aikoina. Lapsuuden kodissa kertomukset ovat osa arkielämää ja -askareita. Lasten muutettua pois kerrontatilanteet vähentyvät, mutta muistelu on usein tavattaessa entistä intensiivisempää. Eräs vastaaja on huomioinut myös sen, että iän myötä kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin ja tuttuihin kertomuksiin saattaa suhtautua uudella tavalla. Wilson korostaakin sitä, että kertomuksilla ei ole tiettyjä pysyviä merkityksiä edes niiden kertojalle. Kertoja rakentaa omaa elämäänsä kertomusten kautta ja esittää sen muille. Kuulijalle kertomusten merkitys saattaa olla aivan toinen, mutta myös hänelle ne voivat toimia oman elämän jäsentelyn apuna. (Wilson 1991: 145.)
Ajan myötä tulee myös uusia kertomuksia kerrottavaksi. Joistakin tilanteista tietää heti, että niistä tullaan vielä puhumaan, toisista sattumuksista taas muotoutuu kertomuksia vasta kun samantapainen tilanne toistuu ja tuo tapauksen mieleen. Omat lapset tuovat uuden ryppään kertomuksia entisten rinnalle, ja jotkut vanhoista kertomuksista voivat ajan myötä unohtua.
"Kerro minusta!" komenteli - - P. C. Jersild kolmevuotiaana yhdeksän vuotta vanhempaa sisartaan. - -
[Jersild] kertoo yhä uudestaan ja uudestaan kärttäneensä tarinaa siitä, kun hänet oli pantu koriin
tytönvaaleanpunaisissa eikä pojanvaaleansinisissä, koska äiti oli ollut varma että lapsi olisi tyttö, ja siitä,
kuinka sisar oli joka päivä vienyt hänet ulos vaunuissa, ja ensimmäisistä sanoistaan ja miltä ne olivat hänen
suussaan kuulostaneet. "Haluan kuulla tarinan siitä millainen olin ennen kuin muistan itseni", hän toteaa.
"On paljon mitä haluan tietää, jotta voin nauttia siitä mitä en muista." Häntä ei ollenkaan huolestuta se, etteivät sisaren kertomukset aina ole samanlaisia. "Päinvastoin - minusta
on mukavaa että ne maustetaan uusilla lisukkeilla ja seikkailuilla. Joskus ehdotan itse muutoksia. Jos hän
on hyvällä tuulella ja valmis tulemaan minua vastaan, hän hyväksyy lisäykset ja parantelut. Jos hän on
ärtyisä, hän ei anna periksi tuumaakaan; silloin kaikkia yrityksiäni pidetään häpeämättöminä yrityksinä
muuttaa totuutta.
Niinpä ensimmäiset muistoni sulautuvat yhteen näiden enemmän tai vähemmän muunneltujen
todistajanlausuntojen kanssa. Näen itseni samalla kertaa sekä ulkoapäin, tietyn välimatkan päästä, kuin
jonkun muun ihmisen kertomuksen sankarina, että sisältäpäin, ja silloin useinkin muiden ihmisten
kataluuden uhrina." (Mazzarella 1995: 24-25; Jersild 1989: 7-8.)
Tärkeää on huomata, kuten Mazzarella toteaa, että rakennamme identiteettimme sekä ympäristön että omien kertomustemme kautta: "Identiteetin luovat sanat. Sanat eivät kuvaa olemassaolevaa minää - ne valmistavat minän." (Mazzarella 1995: 25.) Liioiteltua on tietysti väittää, ettei kertomuksilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Niiden rakennusaineena ovat todelliset tapahtumat, joista valitsemme joitain episodeja kerrottavaksi. Yleensä kertomusten muuntelu ei ole yhtä tahdonalaista kuin Jersildin kertomuksessa; kertomukset vain muuttuvat ikään kuin huomaamatta tilanteeseen ja elämänvaiheeseen sopiviksi, heijastaen kuvaa itsestämme tai käsityksiämme toisista ihmisistä.
Vastaajien kertomuksista 35% kertoi heistä itsestään. Osa kertomuksista oli heidän omia muistojaan ja loput alunperin muiden perheenjäsenten heistä kertomia. Kertomukset omasta itsestämme painuvat helpoiten mieleemme ja muistamme ne kaikkein yksityiskohtaisimmin. Kaukaisista sukulaisista on vaikea muistaa kertomuksia, koska niissä on vähemmän kiinnekohtia omaan todellisuuteemme. Kertomalla itsestämme pääsemme myös hetkeksi huomion keskipisteeksi ja "sankareiksi" (Dégh 1985: 105).
Muistin moninaisuus tuli selkeästi esille vertaillessani omia ja siskoni vastauksia ja haastatellessani äitiäni. Pyysin lisäksi kumpaakin siskoani ja äitiäni lukemaan omat ja siskoni vastaukset, ja kertomaan mitkä kertomuksista he muistavat kuulleensa. Huomasin kirjoittaessani muistavani lapsuudesta parhaiten kertomukset, joissa itse olin pääosassa. Muistakin kertomuksista minulla oli mielikuvia, mutta paljon epäselvempiä. Joitakin ylös laittamiani kertomuksia lapsuudentouhuistani siskoni eivät kuitenkaan muista edes kuullensa ja siskoni kirjoittamat kertomukset lapsuuden ajastamme kertoivat vain hänestä itsestään. Vaikka paljon voi laittaa valikoivan muistimme tiliin, eräs vastaaja on varmaan oikeassa epäillessään kuulleensa siskonsa kanssa hieman erilaista kertomusvalikoimaa; joitakin kertomuksia kerrotaan eniten kerronnan kohteelle tai tämän ollessa läsnä. Meidän perheemme kohdalla tuli esiin joitakin kertomuksia, joita nuorin siskomme ei ollut kuullut laisinkaan. Kenties siksi, että ne liittyivät aikaan, jolloin hän ei ollut vielä syntynyt. Jotkut kertomuksista taas ovat sisarten keskeisiä.
Muistin pettävyyteen liittyy useita esimerkkejä äitini kommenteista kirjoittamiini kertomuksiin. Monet kertomuksista olin kuullut alunperin juuri häneltä ja usein hänellä olikin esitettävänään vähintään tarkentava kommentti. Äitini ei yllättäen muistanut ollenkaan muutamaa kertomusta, joista olen hyvinkin varma, että hän on ne minulle kertonut. Erään kertomuksen taas luulin kertovan itsestäni, vaikka se äidin ja siskoni mukaan kertoo siskostani. Siskoni piikkiin taas olin laittanut pari kertomusta, jotka kertovatkin minusta. Erääseen kertomukseen äidin kokemuksista olen lisännyt oman sanontani, jonka äiti koki itselleen täysin vieraaksi. Yksi kertomukseni taas oli yhdistelmä kahdesta äidin kertomasta kertomuksesta. Meidän ikiämme ja tapausten ajankohtia oli minusta erityisen vaikea muistaa.
Näitä eroja eri ihmisten muistissa on muidenkin perheenjäsenten kohdalla. Ei ole olemassa yhtä absoluuttisen totuudellista versiota tapahtumista. Isäni ja äitini kertomana samassa kertomuksessa saattaa olla eri lapsi pääosassa, ja äiti ei tunnusta nuorena repineensä Beatlesin kuvia seinältä saadessaan ruotsista nelosen, kuten äidin äiti väittää. Vaikea sanoa, onko mummoni lisännyt kertomukseen hieman liioittelevan elementin, vai onko äitini aktiivisesti unohtanut osan tapahtumista.
Mielenkiintoista on myös se, millaisia tapauksia muistamme. Virtanen on huomannut, että vaikka kertomuksilla etsitään kokemukselle mielekkyyttä ja suoritetaan valintaa muistamisen ja unohtamisen välillä, tämä ei välttämättä merkitse että ihmisen mieleen jäisivät koko elämälle suuntaa antavat, merkittävimmät tapaukset, vaikka näinkin voi käydä. "Ihminen näyttää usein unohtavan tavattoman tärkeitä asioita ja muistavan varsin merkillisiä yksityiskohtia." (Virtanen 1982: 177.) Myös perhekertomusten aineksiksi päätyy merkityksettömiltä vaikuttavia tapahtumia. Finneganin mukaan tapaukset saavuttavat kuitenkin kerronnan myötä symbolista syvyyttä (Finnegan 1994: 117) ja tulevat näin uudella tavalla kertojille ja kuulijoille merkityksellisiksi.
"Puhtaiden" kertomusperinteen lajien erottaminen on mielestäni yleensäkin mahdotonta, ja kuten Stahl sanoo, lähilajien erottaminen on joskus myös turhaa (Stahl 1989: 13). Perhekertomukset ovat lähellä muistelua ja kokemuskerrontaa, ja elämänhistoriallisissa haastatteluissa esille tuleva aineisto koostuu yleensä erilasista persoonallisista kertomuksista (katso Hyry 1995: 6).Tutkimuksellisesti on kuitenkin lähdettävä liikkeelle jonkinlaisesta rajauksesta. Perhekertomuksilla on oma erityislaatunsa. Niissä yksilönkin kokemukset muotoutuvat perheen yhteisiksi muistoiksi, ja niitä kerrotaan eniten juuri perheen piirissä. Perhe yhdessä muokkaa myös yksilöjen identiteettejä.
Erityisesti haastatteluissa kertomukset ja muistelu niveltyvät tiukasti toisiinsa ja niitä ympäröivään yleisempään keskusteluun. Vakiintuneemmat kertomukset sekä tilanteiden ja entisaikojen yleisempi muistelu vuorottelevat perheenjäsenten keskustelussa. Ulkopuolisen on joskus vaikea sanoa, mitkä kertomuksista ovat usein toistettuja ja perheen jäsenten mieliin jollakin tasolla koodiutuneita. Usein toistetuissa kertomuksissakin on aste-eroja sen mukaan, miten usein niitä toistetaan ja miten hyvin ne syöpyvät ihmisten mieliin. Kertomuksia, joilla on vakiintunut kertoja, voi olla muiden vaikea toistaa, vaikka ne olisivat heille hyvinkin tuttuja. Vakiintuneemman kerronnan ja muistelun erottamisen tekee vaikeaksi myös se, että muistoillakin on tapana ajan myötä kaavoittua (Brandes 1975: 15).
Omiin kokemuksiin pohjautuva kerronta on hyvin yleistä. Perinteisemmänkin kertomusperinteen kerääjät ovat huomanneet ihmisten mieltymyksen puhua omista kokemuksistaan sekä kertoa muihinkin teemoihin liittyvistä asioista oman elämänsä kautta (Bennet 1985: 87; Dobos 1978: 170-172; Hyry 1995: 1). Kyse on yleensä yksiepisodisista, lyhyehköistä kertomuksista. Pitkiä elämänkertoja/kertomuksia ei juuri koskaan kerrota kokonaisuudessaan (Dobos 1978: 191); ne vaatisivat hyvin rauhoitetun tilanteen ja kiinnostuneen ja kärsivällisen kuuntelijan. Perhekertomukset ovat väljästi organisoituja, eivätkä ne muodosta yhtenäistä perheen historiaa (Boatright 1958: 1; Stahl 1977a: 33). Useimmille kertojille kertomusten aikajärjestys ei ole tärkeää (esim. Wilson 1991: 141 äidistään). Nämä piirteet tulivat melko selkeästi esiin aineistossani, ja joku oli jäänyt pohtimaankin kertomusten linkittymistä toisiinsa: "Mummon tarinat [miehestään] ja heidän yhteisistä kokemuksistaan on laaja ja pitkä kokonaisuus. Episodi seuraa toistaan, mutta järjestys ei ollut looginen. Päinvastoin, episodien yhdistäminen on niiden tuttuudesta huolimatta vaikeaa. Mummin kerronnassa tarina pomppelehti suvereenisti mummin omien assosiaatioiden ja impulssien johdattamana eteenpäin. Joskus tuli yksi episodi, useammin kaksi tai enemmän." (N21)
Vaikka kertomukset kertovat yksittäisistä tapahtumista, ne liittyvät Wilsonin mukaan aina toisiinsa ja perheen taustaan, ja voidaan ymmärtää vain suhteessa niihin. Jotta kertomuksen voisi todella ymmärtää, täytyisi siis tuntea kaikki perheen kertomukset. (Wilson 1991: 137). Mielestäni muiden kertomusten tunteminen ei ole ehdoton edellytys kertomuksen ymmärtämiselle, ja on jopa mahdotonta väittää, että perheellä olisi olemassa jokin kiinteä määrä kertomuksia. Kerrottaessa kertomuksia esim. uudelle perheen jäsenelle henkilöiden taustoja selvitetään tarvittaessa laajemmin kuin yleensä. Henkilön kuullessa lisää kertomuksia ja lisää toistoja jo kuulemistaan, ne pikkuhiljaa avautuvat uudella tavalla. Muiden kertomusten, perhehistorian, tunteminen auttaa siis kuulijaa ymmärtämään kertomuksen paremmin ja huomaamaan sen pienemmätkin vivahteet. Ja ehkäpä juuri kertomukset yhdessä tekevät niistä perheen jäsenille merkityksellisiä.
Stahlin mukaan kokemuskertomukset ovat monilta osiltaan selvästi osa suullista kerrontatraditiota. Kertomusten sisällön ytimenä ovat aina jossain määrin traditionaaliset asenteet, joita kertomukset ilmaisevat samalla tavalla kuin memoraatit ilmentävät uskomuksia. Myös kerronnan muodosta, tyylittelystä ja funktiosta löytyy paljon perinteistä. (Stahl 1977b: 19-22.) Déghin (1985: 104) mukaan "Kokemuskertomusten kerronta on sosiaalinen tapahtuma, kuten mikä tahansa muukin kerronta. Sillä on omat sääntönsä ja strategiansa. - - kerrontatavan täytyy pysyä paikallisen etiketin ja tradition muovaaman viitteellisen kehyksen rajoissa" (oma suomennos). Myöskin perhekertomukset ovat samalla tavalla sidoksissa ympäröivään kulttuuriin.
Perhekertomusten kerronnan tarkoitukset - huvittaminen, neuvominen, kannanotto - ovat samankaltaisia kuin folkloren yleensä (Stahl 1977a: 34). Perhekertomuksetkaan eivät vain heijasta ryhmän tapoja, motivaatioita ja toiveita vaan yhdistävät ryhmää (perhettä) sementin tavoin sekä ajallisessa että paikallisessa mielessä (Brandes 1975: 16, lainannut Garrettia vuodelta 1961).
Toisaalta tarkasteltaessa kertomusten sisältöä ja niissä käytettyjä tyylikeinoja, voidaan havaita, että myös perhekertomuksissa asiat on esitetty hieman todellisuutta yksinkertaistaen, "mustavalkoisesti". Zeitlin ym. sanovat perhekertomusten olevan meidän tapamme muistaa; niiden kautta yksinkertaistamme esim. perheenjäsenten monimuotoisia luonteenpiirteitä helposti muistettavaksi ja kerrottavaksi kertomukseksi (Zeitlin ym. 1982: 14). Holbek on artikkelissaan tarkastellut perhekertomuksia Olrikin eeppisten lakien valossa, ja huomannut joidenkin lakien kuvaavan osuvasti myös perhekertomuksia; myös niissä tapahtuu yksinkertaistamista ja muuntelua kertojan haluamaan suuntaan, kerronnan kohteita kuvataan tilanteen vaatimien rajojen puitteissa, tilanteesta kerrotaan pääasiassa merkityksellisiä asioita, kertomukset synnyttävät kuulijan mieleen elävän kuvan tapauksista ja päähenkilöt saattavat myös edustaa toisilleen vastakkaisia piirteitä. (Holbek 1990: 108-109.) Vaikka ei haluaisikaan luokitella perhekertomuksia folkloreksi, on ainakin todettava että niillä on myös sisällöllisesti paljon yhteistä muun kertomusperinteen kanssa.
Perhekertomuksia voidaan pitää perhettä yksikkönä edustavana kokemuskerrontana (Stahl 1977a: 34). Ne ovat näin osa mielestäni lisääntynyttä henkilökohtaista, omiin kokemuksiin kiinnittynyttä kerrontaa. Vaikka elämme yksilöä ja yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa, perhesiteet ovat edelleen tärkeä osa meitä, identiteettiämme ja kuulumistamme johonkin jatkumoon. Kertomukset ja kerronta muuttuvat ajan ja tilanteiden myötä, mitä ehkä heijastaa joissakin perheissä havaittu kerronnan ydinperhekeskeisyys. Perhekertomukset kuuluvat kuitenkin lähes jokaisen perheen repertoaariin, kantaen perheenjäsenille sekä arkipäiväisempää viihdytys- ja muistelumerkitystä sekä usein huomaamatonta syvemmälle ulottuvaa vaikutusta.
| KERTOJAT | Miesten vastaukset/% | Naisten vastaukset/% |
| Nainen kertojana | 15 | 43 |
| Mies kertojana | 50 | 14 |
| kertojia useita tai kertoja epäselvä | 35 | 43 |
8. Naisten ja miesten prosentuaaliset osuudet kerronnan kohteista miespuolisten (sarake 1) ja naispuolisten (sarake 2) vastaajien kirjoittamissa kertomuksissa.
| KERRONNAN KOHDE | Miesten vastaukset/% | Naisten vastaukset/% |
| mies pääosassa | 77 | 22,5 |
| nainen pääosassa | 8 | 37,5 |
| useita eri henkilöitä | 15 | 40 |
9. Naisten ja miesten kertomien kertomusten kohteet. Lähtökohtana vastaajien ilmoittamat kirjoittamiensa kertomusten (pääasiallisimmat) kertojat, päähenkilön olen päätellyt itse. Naisten kertomia kertomuksia on 39% kaikista kertomuksista, miesten kertomia 19% ja 42%:n kohdalla on mainittu useampi kertoja tai kertoja ei ole selvinnyt. Taulukossa eritelty vain naisten ja miesten kertomusten päähenkilöiden sukupuoli.
| KERRONNAN KOHDE | Naisten kertomukset/% | Miesten kertomukset/% |
| nainen pääosassa | 43,5 | 12 |
| mies pääosassa | 19 | 53 |
| useita eri henkilöitä | 37,5 | 35 |
Bennet 1985: Gillian Bennet, Heavenly Protection and Family Unity: The Concept of the Revenant among Elderly Urban Women. - Folklore Vol. 96:i, s. 87-97.
Boatright 1958: Mody C. Boatright, The Family Saga as a Form of Folklore. - Mody C. Boatright, Robert B. Downs and John. T. Flanagan, The Family Saga and Other Phases of American Folklore. Urbana: University of Illinois Press.
Brandes 1975: Stanley H. Brandes, Family Misfortune Stories in American Folklore. - Journal of the Folklore Institute Vol. 12, s. 5-17.
Dégh 1985: Linda Dégh, "When I Was Six We Moved West...;" The Theory of Personal Experience Narrative. - New York Folklore Vol. XI, Nos. 1-4, s. 99-108.
Dobos 1978: Ilona Dobos, True stories. - Linda Dégh (ed.), Studies in East European Folk Narrative. Publications of the American Folklore Society, Bibliographical and Special Series Vol. 30, s. 169-205. Philadelphia: American Folklore Society.
Finnegan 1994: Ruth Finnegan, Family Resources and Experiences. - Ruth Finnegan & Michael Drake, From Family Tree to Family History. Studying Family and Community History of 19th and 20th Centuries, Volume 1, s. 104-127. Cambridge: The Cambridge University Press and The Open University.
Garrett 1961: Kim S. Garrett, Family Stories and Sayings. Publications of Texas Folklore Society 30.
Holbek 1990: Bengt Holbek, The Family Anecdote: Event and Narrative. - Lutz Röhrich & Sabine Wienker-Piepho (eds.), Storytelling in Contemporary Societies. Tübingen: Gunter Narr Verlag.
Hyry 1995: Katja Hyry, Elämänhistoriallinen kerronta tutkimuskohteena. - Elektroloristi 1/1995 ISSN 1237-8593 (http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_95/hyr.195.html)
Jersild 1989: P. C. Jersild, Fem hjärtan i en tandsticksask. Stockholm: Bonniers Grafiska Industrier AB.
Kalcik 1975: Susan Kalcik, "...like Ann's gynecologist or the time I was almost raped". Personal Narratives in Women's Rap Groups. - Journal of American Folklore Vol. 88, No. 347, s. 3-11.
Mazzarella 1995: Merete Mazzarella, Täti ja krokotiili. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.
Stahl 1977a: Sandra K. D. Stahl, The Oral Personal Narrative in Its Generic Context. - Fabula 18, s. 18-39.
Stahl 1977b: Sandra K. D. Stahl, The Personal Narrative as Folklore. - Journal of the Folklore Institute Vol. XIV, No. 1-2, s. 9-30.
Stahl 1989: Sandra Dolby Stahl, Literary Folkloristics and the Personal Narrative. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.
Virtanen 1982: Leea Virtanen, Henkilökohtainen kerronta. - Irma-Riitta Järvinen ja Seppo Knuuttila (toim.), Kertomusperinne. Tietolipas 90, s. 171-205. Helsinki: SKS.
Vuorinen 1997: Pihla Vuorinen, Perhekertomukset merkityksen (k)antajina perheelle ja sen jäsenille. Julkaisematon perinteentutkimuksen proseminaaritutkielma. Joensuun yliopisto.
Wilson 1991: William A. Wilson, Personal Narratives: The Family Novel. - Western Folklore Vol. 50, No. 2, s. 127-149.
Zeitlin, Kotkin & Baker 1982: Steven J. Zeitlin, Amy J. Kotkin & Holly Cutting Baker, A Celebration of American Family Folklore. Tales and Traditions from the Smithsonian Collection. New York: Pantheon Books.
Pihla Vuorinen, fil. yo
Joensuun yliopisto
pvuorine@cc.joensuu.fi