Kaltimon puuhiomo, myöhemmin Kaltimon pahvitehdas perustettiin Enoon Kaltimon koskien äärelle sata vuotta sitten. Monien vaiheitten jälkeen tehdas lopetettiin kannattamattomana vuonna 1953. Tehdas muodosti toimintaaikanaan seudun keskustan ja tehdasyhteisö elää vanhojen työntekijöitten muistissa merkittävänä kiinnekohtana vaikka paikkakunnan nuorempi sukupolvi näyttää olevan varsin tietämätön tehtaasta ja sen vaiheista.
Lähes 30 vuotta tehtaan lakkauttamisen jälkeen entiset tehtaalaiset perustivat vuonna 1982 Enon kansalaisopiston suojiin perinnepiirin, jossa muisteltiin yhteistä menneisyyttä. Sittemmin myös Joensuun yliopiston tutkijat kiinnostuivat tästä tallennustyöstä. Perinnepiirin työtä leimasi vahvasti pyrkimys luoda Kaltimon tehtaalaisten yhteistä ja oman yhteisyyden leimaamaa historiaa.
Elina Makkosen lähti mukaan tehtaanperinteen tallennustyöhön syksyllä 1991. Äskettäin ilmestyneessä kirjassaan "Tehtaalaislapsuus Kaltimossa" Makkonen valottaa tehdasyhteisön elämää lapsen perspektiivistä. Työssään hän hyödynsi perinnepiirin aineistoa mutta keräsi myös omaa materiaalia.
Makkonen seurasi haastattelutyössään teemalistaa jonka avulla valotettiin tehtaanlapsen elämän eri puolia: koti ja perhe, kodin ulkopuolinen ympäristö, arjen rutiinit ja työt, koulunkäynti, vapaa-aika harrastuksineen ja leikkeineen, juhlaperinne ja lopuksi poikkeusajat, sota- ja pula-ajat.
Haastattelujen ohella informantit piirsivät myös ns. muistikarttoja, jotka muodostavat kinnostavan osan Makkosen kenttämateriaalia. Muistikartat esittelevät sen sosiofyysisen miljöön jossa elettiin, muistikartat eivät toimineet ainoastaan tekstin elävöittäjinä vaan hahmottivat kerrontaa. Laajimpiin karttoihin on piirretty koko tehdasympäristön elämänkaari. Niissä kuvataan sekä nykyisyyttä että menneisyyttä, kartoissa yhdistyvät aikuisen ja lapsen näkökulmat.
Elina Makkosen kirja antaa monipuolisen ja elävän kuvan tehtaalaislapsuudesta. Tänään korostetaan perinnetieteilijöiden parissa usein sitä seikkaa, että olisi "annettava jotakin takaisin" niille informanteille, jotka yhdessä tutkijan kanssa ovat luoneet lähdemateriaalin. Kirjassa esitellään haastattelututkimuksen anti suurelle yleisölle. Kertojat pääsevät hyvin esille - laajoille haastatteluotteille annetaan tekstissä tilaa. Kirjan kuvamateriaali kertoo oman tarinansa.
Kirjan päättää oivallinen luku, jossa mm. käsitellään muistitiedon ja perinnemateriaalin eroa sekä muistitiedon lähdearvoa. Populaarijulkaisussa teoreettinen pohdiskelu saa tietenkin jäädä vähemmälle mutta on hyvä, että Makkonen myös tässä yhteydessä valottaa perinnetieteen metodeja ja esimerkiksi historioitsijoiden ja perinnetieteilijöiden eroavaa suhtautumista muistitietoon lähteenä. Loppuluvussa käsitellään myös kenttätyömetodiikkaa ja pohdiskellaan eri haastattelumetodeja. Miten ryhmä- ja yksittäishaastatteluissa saadut materiaalit erovat toisistaan?
Makkonen kirjoittaa olevansa erityisen kiinnostunut siitä miten asioita käsitellään ryhmässä. Hänen mielestään ryhmässä totuudellisuus lisääntyy ryhmäkontrollin myötä. Ryhmähaastattelussa haastattelijan ohjaava rooli minimoidaan. Ryhmä luo muisteluissaan oman historiansa. Pahimmassa tapauksessa ryhmä kuitenkin ohjaa ja jopa sensuroi yksittäisen informantin puheita.
Elina Makkonen korostaa sitä seikkaa että nykyisyys on selkeästi läsnä lapsuuden muistitiedossa. Näkökulma on aikuisen ja kaikki suodattuu lapsuuden jälkeisen elämänkokemuksen kautta. Nostalginen kulta-aika tai kurjuus voivat korostua muistoissa, mutta toisaalta syysuhteet voivat kirkastua ja näkemykset syventyä.
Monet kenttätyötä koskevat kommentit herättävät kiinnostusta. Makkonen toteaa mm. lyhyesti, että miehet ja naiset kertoivat eri tavalla asioistaan, naiset omien kokemuksiensa kautta, miehet yleistäen.
Kirjallisuusluettelosta ilmenee että Elina Makkonen on muissa yhteyksissä käsitellyt materiaaliaan, mm. muistikarttoja lähemmin. Perinnetieteilijälle kirjan tarkat, tekstiä usein syventävät lähdeviitteet avaavat laajempia näkymiä teoreettisiin ja metodisiin seikkoihin joita Makkonen tässä yhteydessä ei ole voinut käsitellä laajemmin.
Vankka kenttämateriaali on jo käsitelty pro gradussa ja jäämme kiinnostuksella odottamaan jännittävää laajempaa tutkimustyötä.
Carola Ekrem, FD
Folkkultursarkivet
Helsingfors