Vaikka suomalainen kansanmusiikki tuntui uinuvan 1960-luvulla, maaseudulla alan harrastajatoiminta oli virkeää. Lähestyttäessä vuosikymmenen vaihdetta toiminta periferian puolesta (keskustaa vastaan) voimistui myös Pohjois-Pirkanmaalla ja Virroilla. Tämä näkyi erityisesti paikallisen kansalaisopiston toimintatavoissa. Opiston silloinen rehtori nosti esiin kysymyksen maaseutuelämän ja perinteen tilasta. Samalla hän pyrki seisahduttamaan hetkellisesti maaseudun valtasuonia huuhdelleen modernisaatioaallon tarjoamalla vastarinnan resursseja kamppailuun eri kulttuurimuotojen puolesta. Maaseudun arvokkuutta tahditettiin alkuperäisyyden aksentilla ja kulttuurivirtojen suunta pyrittiin kääntämään uusille urille. Pelimannimusiikin harrastajalle ja kuulijalle maaltamuuton uhkakuvat välittyivät Virroilla mm. paikallisten pelimannien, Virtain pelimannien Muistoja Perikylästä -valssin myötä. Näissä äänimaisemissa identiteettien tuottamista tulkitsee ja konstruoi myös etnomusikologi Helmi Järviluoma.
Helmi Järviluoma muotoilee etnometodologian hengessä väitöskirjansa tutkimusongelmaa seuraavasti: Kuinka Virtain pelimannit rakentaa ja pitää yllä itseään sosiaalisissa käytännöissä? Millaista kategoriatyötä se tekee, kuinka se käy rajaa sekä ryhmänsä sisällä että ulkopuolisiin tahoihin? Miten ryhmä eri yhteyksissä esittää määrittelyjä itsestään ja muista ryhmistä, joiden kanssa se on vuorovaikutuksessa? Miten, milloin ja miksi ryhmän identiteetin eri dimensiot aktualisoituvat? Toisin sanoen Jäviluomaa kiinnostaa paikallisessa musiikkiryhmässä tapahtuva todellisuuden tuottaminen. Läpi työn Järviluoma juoksuttaa metodisena perusajatuksena Harvey Sacksin kehittämää jäsenkategorista analyysia rinnan gender-näkökulman, semiotiikan ja musiikki- ja kulttuurianalyysin kanssa. Oman jännitteensä tutkimukselle antaa paikan, musiikin ja identiteettisuhteiden pohdinta.
Tutkimuskohteekseen Järviluoma on valinnut pohjoispirkanmaalaisessa Virtain kaupungissa toimivan amatöörimuusikkoryhmän, Virtain pelimannit. Tutkimuskohteen valintaan johtaneet tekijät eivät lukijalle selkeästi välity, vaikka tutkija tuokin esiin henkilökohtaisen musiikkiharrastajuuden vaikutuksen. Sitä vastoin työn prosessoinnin kuvauksissa Järviluoma pyrkii ja onnistuukin välittämään lukijalle johdonmukaisen kuvan tutkimusprosessin syklisestä etenemisestä. Ensimmäisten kenttätutkimusvaiheiden pyrkimys todellisuuden haltuunottamiseseen ja tätä seuraava tutkijaposition viattomuuden menetys artikuloivat merkityksiä, joita tutkija menneisyydelle osoittaa. Vaikka Järviluoma ei etenekään näissä pohdinnoissa niin pitkälle kuin odottaisi, hän tavoittelee ilmiöiden palauttamista niiden suhteiden sisäpuolelle, joissa nämä ovat järjestäytyneet. Tässä hän nähdäkseni onnistuu.
Tutkimuksessa identiteetit kuten kategorisoinnitkin järjestäytyvät sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Vaikka ne ovat fragmentoituvia ja hajaannuttavia, ne säilyttävät erityisluonteensa. Järviluoman tutkimus sijoittuu arkielämän konteksteihin ja syrjäyttää essentialistiset näkökulmat sekä absoluuttisten totuuksien oletukset: "Pelimannit pystyvät myös artikuloitumaan eri diskursseihin eivätkä he pelkästään käperry marginaaliinsa" (s. 52). Vaikka ryhmän miehinen identiteetti konstruoi naiset Toisiksi, toivottiin puheissa naisia ryhmään lisää. Mm. tämänkaltaiset rajanylitykset osoittavat, ettei tulkintojen tarkoitus ole saavuttaa ykseyttä.
Pelimanniryhmään on kuulunut vuosina 1988-89 24 jäsentä, joista neljä on naista. Loput ovat keski-ikäisiä tai jo tämän iän ylittäneitä miehiä. Se, että Virtain pelimannit ovat pääasiassa miehiä ei merkitse sitä, etteivätkö hekin tietyllä tavalla sijoittuisi marginaaliin. Järviluoman mukaan näet sekä ryhmän miehet että naiset pyrkivät torjumaan ulkoa tarjotun identiteetin. Kaiken aikaa käynnissä olevat maskuliinisen ja femiinisen identiteetin konstruoinnin, ylläpitämisen ja kiistämisen prosessit ovat saavuttaneet Järviluoman mukaan vankemman kasvualustan amatööri- kuin ammattilaismuusikoiden parissa.
Ryhmän äänimaisema on harmonikkavoittoinen, sillä joukossa on vain viisi viulistia ja muutama mandoliinin sekä banjomandoliinin soittaja. Ryhmän ohjelmisto koostuu pääasiallisesti 1) tanssimusiikista (valssi, tango, sottiisi, polkka ja 1930-50 -luvun iskelmät) 2) ns. kansanmusiikista ja 3) ryhmäläisten omista sävellyksistä. Järviluoman tulkinnan mukaan soittajat pitävät itseään musiikinharrastajina. Koska ryhmän jokainen jäsen tuottaa näin oman positionsa suhteessa ammattilaisuuteen, tulee väistämättä pohtineeksi sen merkitystä. Eikö musiikkikoulutuksen puute osoita pelimannien kohdalla myönteistä erilaisuuden oivaltamista, jossa lahjakkuus tuotetaan "oppineisuuden" vastarannalla?
Tutkimuksen perusaineisto on koottu vuosina 1988-1989, jolloin Järviluoma osallistui aktiivisesti pelimannien harjoituksiin ja esiintymisiin, osin myös muusikkona. Tosin tutkimuksesta ei tarkasti käy ilmi, kuinka tiiviitä nämä yhteistyöperiodit kulloinkin olivat ja missä yhteyksissä ne tapahtuivat. Toissijainen aineisto rakentuu Virtain kansanmusiikin uuteen tulemiseen vaikuttaneiden henkilöiden ja pelimannien haastatteluista. Nauhoitukset on tehty vuosina 1988-1995. Sekundaarilähteiksi ovat luonnehdittavissa kansalaisopiston dokumentit ja muu pelimanneja koskeva asiakirja-aineisto, valokuvat, videot ja nuotit. Nauhoitusten kokonaismäärä on noin 25 tuntia; tutkimusteemoihin liittyvät litteraatiot Järviluoma on tehnyt keskusteluanalyysin edellyttämällä tarkkuudella.
Nykyajan etnomusikologian hengessä Järviluoman työssä korkeakulttuurin tarkastelu toteutetaan paikallisella tasolla. Makrokehykset eivät jää kuitenkaan Järviluoman tulkinnan ulkopuolelle, vaan tutkija erittelee havannoivasti työssään paikallisten, kansallisten ja kansainvälisten elementtien artikulaatiosuhteita. Esimerkiksi instrumenttien suhteen tutkija osoittaa erityisesti harmonikan osaksi suomalaisuutta, vaikkakin "pirun keuhkot" puhkuivat vielä 1920-luvulla paikoin epäkansallisia aatevirtauksia. Edelleen myönteistä ja monikerroksista tulkintaa tutkimukseen tuo paikallisuuden tuottaminen ja esiintyminen niin pelimanien ohjelmiston valinnassa, ohjelmistosta puhuttaessa kuin kappaleiden nimissäkin. Sen apparaatin yksityiskohtaisempi esiinlukeminen, joissa nämä kategorisaatiot tuotetaan (esim. kuvauksia konstituoivat tilanteet), olisi avartanut arkisten kuvausten summaa.
Semioottiselle kentälle Järviluoma kulkee edelleen etnometodologian saattelemana. Kuinka pelimanniutta tehdään pukeutumisella? Barthesilaista käsitekoneistoa (le costume - yhteisöllinen asu ja l`habillement - yksilölliset vaatteet) apuna käyttäen Järviluoma toteaa puvun (le costume) soveltuvan suoraan pelimannien yhteisöllisyyttä konstruoivaan merkitysjärjestelmään. Sitä vastoin nykykansanmusiikissa yksilöllisyys, l`habillement, ilmenee paitsi soololevyjen yleistymisessä myös pukeutumisessa. Tästä näkökulmasta Järviluoma toteaa pukeutumisen olevan toimintaa, jossa "he (pelimannit) rakentavat siltaa ympäröivään todellisuuteen, joka on raadollinen ja monimuotoinen" (s. 243). Venäläisen etnografin Petr G. Bogatyrevin tavoin Järviluoma tulkitsee Virtain pelimannien pukeutumista osana sosiaalista järjestelmää; he rakentavat pukeutumisella yhteisöllisyyttä, jossa sisäinen eriytyminen työnnetään syrjään ja marginalisoidaan. Pelimannien pukeutumisen kohdalla Järviluoma havainnollistaa kertomaansa myös valokuvilla. Nyt kun tutkimuskohde tuodaan kentälle ensikertaa myös visuaalisesti, jään lukijana pakostakin ihmettelemään etnometodologisen tulkinnan niukkuutta. Kun tiedetään, että tarinat elävät myös visuaalisessa perinteessä, kysymys näiden valokuvien toimivuudesta tutkittavien näkökulmasta sivuutetaan.
Järviluoman mukaan Virtain pelimannit tavoittelevat arvostusta tahoilta, jota he itse arvostavat. Yksi näistä ulkoryhmistä, joilta arvostusta haetaan, on kaupunki. Ammattilaiskategoriaan kuuluvat (muusikot) ja musiikkiopistolaiset saavat kategoriapiirteekseen viralliset esiintymiset ja vakavan musiikin esittämisen. Rivipelimannin asema näissä tilaisuuksissa jää tapahtumien marginaaliin. Tässä suhteessa pelimannit rakentuvat kuvauksissaan sekä uhreiksi että sankareiksi. Tähän arvostuksen puutteeseen ja toisaalta jaksamisen kuvauksiin tämäkin työ symbolisesti palautuu. Kansanmusiikki on viime vuosina oikeutetusti haastanut perinteiset akateemiset taidekäsitykset ja kansankulttuuri on pyritty tuomaan sellaisenaan mm. musiikinhistorian sisäpuolelle.
Nähdäkseni työn monessakin mielessä ongelmallisinta antia edustaa empiirisen aineiston ja siitä tehtyjen tulkintojen niukkuus. Tosin analyysin laatu korvaa monin paikoin määrän, mutta ruohonjuuritason musiikkimaailmaan porautuminen edellyttää terän hiomista muutoinkin kuin teoriassa. Vaikka eri vuorovaikutustilanteiden kuvauksista välittyy vahva metodisen tiedon ja taidon haltuunotto, päätelmät liikkuvat toisinaan vain yleisellä tasolla. Toisaalta tutkimuksen vahva teoreettinen perusta kaventaa väistämättä tulkintojen kirjoa. Järviluoman teos edustaa jokatapauksessa uudenlaista musiikkietnografiaa ja samalla se lähestyy myönteisellä tavalla kohdettaan uhmaamalla tieteiden välisiä raja-aitoja.
Kai Åberg, FM
Joensuun yliopisto