Folkloristiikan alalla perhehistoria on viime vuosina noussut vahvaksi kiinnostuksen kohteeksi, eikä syyttä: perhehistoriallisen aineiston analyysi ulottuu kulttuurin osa-alueille varsin laajasti. Suomalaisten perhehistorian tarkasteleminen on ajankohtaista myös siksi, että maamme sukututkimusharrastusta voidaan pitää maailmanlaajuisesti ainutlaatuisena kulttuurisena ilmiönä. 1970 -luvulta lähtien sukuyhdistysten määrä on moninkertaistunut, aktiivisesti toimivia sukuja on lähes tuhat. Lisäksi Suomi on ainoana maana tallentanut Internetiin kirkonkirjoja.(1)
Sukututkimus kuuluu perhehistoriaan, mutta se ei riitä perhehistoriaksi. Sukututkimuksen kautta esiin tulleiden vuosilukujen ja nimien ympärille halutaan kertomusten kautta rakentaa perhe-elämä ja jokapäiväinen arki. Suullisesti kerrottu muistitieto ja sukututkimuksen kautta saatu informaatio täydentävät toisiaan; se, mitä suullisesti "unohdetaan" kertoa, löytyy usein rekistereistä. Muun muassa suvun keskinen käräjöinti, rikokset tai aviottomat lapset näkyvät usein dokumenteista. Suomalaisten perhehistoriaa valottavat kirjoitukset osoittavat, että suvusta löytyneet valtionpäämiehet, taiteilijat ja muut kuuluisuudet lisäävät suvun arvoa. Joillekin se on suorastaan innoite tehdä sukututkimusta. Tutustuttaessa dokumentteihin huomataan, että kyseistä sukulaisuussuhdetta on haettava varsin kaukaa.
Mutta mitä perhehistorialla folkloristiikassa oikeastaan tarkoitetaan? Yksinkertaistettuna voidaan sanoa sen olevan perheen ja suvun piirissä suullisesti tai muilla tavoin välittyvää kerrontaa ja tietoa sukulaisten ja muiden perheeseen kuuluneiden henkilöiden arjesta ja toimintamalleista sekä yksilötasolla koetuista historian tapahtumista(2). Määritelmä tuo esiin tarkentavia kysymyksiä: kenen historiasta ja mistä näkökulmasta kerrotaan? Kuinka nuorempi sukupolvi muodostaa käsityksensä menneisyydestä vanhempien sukupolvien antaman 'perinteen' perusteella? Entä kuinka kauas perhehistoria ulottuu ja miten se eroaa kirjoitetun historian antamasta tiedosta? Folkloristisesti kiinnostavaa on myös kysyä, kuinka kirjallisessa muodossa olevaa perhehistoriaa voidaan tarkastella 'tekstinä' ja millaisia menneisyyden ja ajallisuuden hahmottamisen malleja siitä on luettavissa?
Keskityn tässä artikkelissa Suomessa vuonna 1997 kerätyn perhehistoriallisen aineiston (Suvun suuri kertomus) tarkasteluun kolmesta näkökulmasta: ensinäkin hahmottelen perhehistoriallisen aineiston folkloristisia tutkimusmahdollisuuksia, toiseksi pohdin hieman sen suhdetta viralliseen historiaan 1900-luvun osalta, kolmanneksi tarkastelen perhehistoriaa gender-näkökulmasta.
Viime vuosikymmeninä folkloristinen tutkimusaineisto on Suomessa saatu usein kirjallisessa muodossa arkistojen toimeenpanemien kilpakeruiden kautta. Satu Apo (1995:176) on kuvannut aineiston syntytapaa termillä "kirjoittamalla kertominen".(3) Se tuottaa tutkimusaineistoa myös 'perinteisestä marginaalista': henkilökohtaisesta elämästä ja tunteista, naisten kokemuksista sekä arkaluontoisista teemoista. Keruuteemat ja -esitteet syntyvät usein tutkimusintresseistä käsin, arkistojen ja yliopiston yhteistyössä.
Apo (1995:179) on tuonut keskusteluun kirjallisen kertomisen konstituoitumisen: sitä tutkittaessa olisi kysyttävä muun muassa seuraavia kysymyksiä: millainen teemakyselyn vastaus on tekstinä, miten se on rakennettu, millaisia kerrontastrategioita ja argumentointitapoja se noudattelee ja mistä positioista se on kirjoitettu? Apo ehdottaa lisäksi, että folkloristit voisivat vertailla informanttien suullista kerrontaa ja kirjallista esitystä (1993:15).(4)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 1997 toteuttama perhehistoriallinen kilpakeruu, Suvun suuri kertomus, tuotti yli 700 perheen ja suvun elämää ja historian tajua hahmottavaa vastausta. Saatu aineisto on erittäin monipuolinen, haastava ja kiinnostava. Se on kerätty oikealla hetkellä: itsenäisyyden juhlavuosi sai etenkin sota-ajat eläneet suomalaiset pohtimaan, kuinka tämän vuosisadan muutosprosessit on perheiden ja sukujen piirissä koettu. Aineisto on ajankohtainen myös siksi, että kotimaahan ja kotiseutuun kuulumisen tulkintoja ovat Suomessa vauhdittaneet EU:n jäsenyys ja lääninjako. Vastauksista saadaankin tietoa paitsi itsenäisyyden ajan tapahtumista myös jopa 1700-1800-lukujen arjesta.
Tarkastelemassani aineistossa on suorasanaisten vastausten lisäksi (oma)elämäkertoja, runoja ja muistelmia, joista osa on kirjoitettu jo ennen keruuta. Suvun historiaa tarkasteltiin myös kirjeiden, päiväkirjojen ja muiden säilyneiden dokumenttien kautta.(5) Jyrki Pöysä (1993:17) huomauttaa, että vastaavasti kun omaelämäkerran kirjoittajaa ohjaa niin sanottu omaelämäkertasopimus (kts. Lejeune 1989), voidaan kilpakeruukyselyiden vastaajien osalta puhua "kilpakeruusopimuksesta". Tämä sisältää referentiaalisen 'puhetavan'; vastaaja kirjoittaa pyydetyistä asioista valehtelematta, eikä tuota tekstiään ensisijaisesti kaunokirjallisten tavoitteiden vaan totuudellisuuden mukaisesti. (Pöysä 1993:17)
Perhehistorian kirjalliselle tuottamiselle voidaan nimetä sitä ohjaavia malleja, vaikkakin kyse on varsin monimuotoisesta ilmiöstä. Tälläisinä malleina toimivat esimerkiksi muistelmat ja elämäkerrat, joiksi perhehistoria usein muokataan; lisäksi kertomuksista kudotaan ns. "sukuelämäkertoja". Suomessa suositut omakustanneteokset kotiseudusta ja perheen historiasta kertovat tarpeesta tehdä henkilökohtainen elämä julkiseksi, tuoda virallisen historian rinnalle pienimuotoisempi perhehistoria. Esitystavan ja perhehistoriallisten käsitysten taustatekijöinä ovat lisäksi paitsi kirjoittajien elämänhistoria ja ikä myös käsitys omasta roolista perinteen välittäjänä. Kirjoittajilla on ilmeisesti mielessään virallisen ja epävirallisen historian välinen jaottelu. Esimerkiksi tarkastelemassani kilpakeruuaineistossa sota-aiheinen kerronta suorastaan vältti perinteiseen (miehiseen) sotahistoriaan kuuluvia kuvauksia: taistelujen tai rintamalinjojen etenemisen kuvauksia tai tarkkoja päivämääriä. Kertojat ikään kuin lokeroivat mainitut teemat virallisen historian käsikirjoitukseen ja keskittyivät perhehistoriassa elämänläheisemmän ja emotionaalisemman sotahistorian tuottamiseen.
On selvää, että historia ja suvun 'juuret' kiinnostavat perhehistorian kirjoittajaa. Monet kirjoittajat mainitsevat, että he haluavat tuntea sukuyhteyttä esimerkiksi tekemällä menneiden sukupolvien arjen tutuksi, mikäli lähisukulaiset ovat etääntyneet toisistaan. Kuinka menneisyyden tuottamiseen vaikuttaa se, että monet ovat kirjoittaneet "suvun suuren kertomuksen" nimenomaan esimerkiksi lapsenlapsilleen annettavaksi? Omaisille kirjoitetuissa perhehistoriikeissa on tarkoituksena välittää tietoa menneestä ja tuoda tutuksi ne ihmiset, jotka ovat vastaanottajan kanssa 'samaa verta'. Arkistolle kirjoitetussa 'suvun suuressa kertomuksessa' lähtökohdat ovat toiset. Kirjoittaja pikemminkin selvittää itselleen, miten hänen sukunsa on elänyt ja pohtii omaa paikkaansa sukupolvien ja historian tapahtumien jatkumossa sekä tuottaa arkistoinnin kannalta mielekkääksi katsomaansa materiaalia suomalaisesta kulttuurista. Kirjoitushetkellä kirjoittaja miettii myös tekstinsä mahdollista julkisuutta; sisältöön vaikuttaa luonnollisesti se, ketkä sen tulevat lukemaan. Arkaluontoista tekstiä on varmastikin helpompi kirjoittaa arkistolle käyttörajoituksineen, kuin esimerkiksi sukujuhliin kaikkien sukulaisten luettavaksi.
Suullisessa muistiedossa yhdistyy todellinen ja muistettu menneisyys usein myyttisenä ja nostalgisisena. Kuten edellä on käynyt ilmi, on muistitiedon siirtämisessä kyse paitsi tiedostamattomasta unohtamisesta myös vallasta ja vaikuttamisesta. Kertomukset ovat aina valikoituneita ja sisältävät kertojansa arvoja, asenteita ja käsityksiä historian tapahtumista; esimerkiksi vuoden 1918 kansalaissodan aikana suomalaisten muistitieto kyseenalaisti virallisen muistin ja toimi useina vaiettuina vuosikymmeninä hävinneiden tuntemusten ja kokemusten peilaajina (Peltonen 1996:242). Kirjoitettu perhehistoria koostuu muistoista ja muistitiedosta, joita prosessoidaan suhteessa omaan aikakauteen ja elämänkulkuun.
Perhehistoriallisen kirjallisen kerronnan eetos muodostuu siten fiktiivis-realistisista muistoista ja käsityksistä, joita Seppo Knuuttilan määritelmän mukaisesti voidaan kutsua 'kerrottuna muuttuvaksi menneisyydeksi' ja 'tuotetuksi todellisuudeksi' (1994:23).
Tarkastelen seuraavassa Suvun suuri kertomus -aineiston kuvauksia Suomen historiasta 1900-luvulta. Kuinka kertomukset 1900 -luvusta peilaavat yleisiä historiakäsityksiä ja onko perhehistoria siitä poikkeavaa? Onko Suvun suuri kertomus -aineistosta löydettävissä 'yhtenäinen' menneisyyden kertomus, vaiko erilaisia kulttuurissamme vallitsevia menneisyyden hahmottamis- ja periodisointimalleja? Kerrottua 1900 -lukua jäsentävät sodat(6), Amerikan siirtolaisuus, maalta kaupunkiin muutto sekä yleiset elämäntapojen muutokset.
Sotia edeltävinä vuosikymmeninä sekä sodan aikaan (vuosina 1870-1944) on kirjattu peräti 400 000 kaukosiirtolaisiksi lähtenyttä suomalaista. Yli puolet heistä lähti matkaan Pohjanmaalta, jossa oli 1800 -luvun lopulla alueellisesti korkea syntyvyys. Tapana oli, että vanhin poika perii talon, joten nuoremmat sisarukset joutuivat etsimään tulevaisuudelleen muita vaihtoehtoja. (Korkiasaari-Söderling 1994:250-251) Siirtolaisuus nähtiin varsin eri tavalla yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta. Kansallisen ideologian mukaan maasta lähteminen merkitsi moraalista ja taloudellista tappiota, lähtöä suunnittelevat nuoret puolestaan yhdistivät Amerikkaan muutoksen ja avoimen tulevaisuuden (Haapala 1992:29). Suomalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen liittyy varsin usein poliittista aktiivisuutta kasvattava aspekti: suomalaiset sijoittuivat teollisuuden alalle, mikä edesauttoi aatteellista järjestäytymistä. Suomeen palanneet teollisuustyöntekijät toivat usein kotiseuduille kansalaisoikeuksia perääviä toimintamalleja. (Korkiasaari-Söderling 1994:251.)
Lähinnä Pohjois-Amerikkaan suuntautuneen siirtolaisuuden taustalla on mitä erilaisimpia syitä. Virallinen historia kertoo lähdön pääasiallisiksi syiksi seuraavat tekijät: Yhdysvaltojen taloudellinen nousukausi, 1900-luvun alun venäläistämistoimenpiteet sekä suomalaisten värvääminen kaivostyövoimaksi. (Korkiasaari-Söderling 1994:251) Tutkimus on paljastanut myös yksityisempiä syitä lähtöön. Tarkastelemassani aineistossa siirtolaiseksi päädyttiin usein ihmissuhteisiin liittyvistä syistä: pojat pakenivat Amerikkaan ankaraa isäänsä, sydänsurut saivat vaihtamaan maisemaa tai perheen isä lähti tienaamaan lisätuloja, eikä palannutkaan enää kotimaahansa. Kirsi Pohjola-Vilkunan (1995:63) mukaan yksi Amerikkaan lähtemisen yleinen syy olikin eroaminen puolisosta, koska virallinen avioero myönnettiin vain aviollisen uskottomuuden tai puolison hylkäämisen perusteella. Lisäksi paettiin Venäjän armeijaan joutumista, lähdettiin tienaamaan talon tai tilan hankkimiseen rahoja jne. Epäsovinnaisempiakin kertomuksia perhehistoriasta löytyy:
...(äidin / kirj.huom.) velipuoli lähti 18-vuotiaana Amerikkaan ja menestyi siellä lammasfarmarina, sekä sai ympärilleen suurperheen. Ilmeisesti äidilläni ja hänen velipuolellaan oli hiukan muhinoita koska ymmärsin äidin puheista, että tämä oli pyytänyt häntä kanssaan Amerikkaan.(7)
Sodat perheen näkökulmasta
Vuoden 1918 kansalaissota jatkaa siirtolaisuusteeman jälkeen '1900-luvun kertomuksessa' suomalaisen historian kuvausta. Kansalaissodan keskeisimpiä teemoja perhehistoriassa on pelastautuminen varmalta kuolemalta perheenjäsenten neuvokkuuden ansiosta. Etenkin suvun naiset esiintyvät rohkeina sankareina, jotka kiinniottajien tunteisiin vedoten puhuvat vangitut vapaiksi. Mainintoja on vapautumisesta muun muassa siksi, että nainen on kiiruhtanut paikalle ilmoittamaan vangitun vaimon synnytyspolttojen juuri alkaneen. Eräs konkreettinen taustatekijä naisten rohkeudelle oli se, että he tunsivat monesti vangitsijat, ja luottivat siihen, etteivät naapurin pojat ryhdy tappamaan naista, jonka ovat lapsesta asti tunteneet. Sukupolvien kertomusten mukaan naiset eivät jääneet toimettomiksi kohdatessaan sodan silmästä silmään:
Äitini oli tekemässä leipää, kun 'punikki' tuli sisälle ja löi kiväärin perää lattiaan ja sanoi:'Tässä on kansanvalta. Kansanvallan nimissä otan nuo leivät, kun ne on paistettu.' Sitten hän osoitti kiväärin piipun äitiä kohti. Äiti oli hymähtänyt ja sanonut: 'pienii se kansavalta on sit hyvent, jos se mahtuu siu pyssypiipuheis'. Mies oli häkeltynyt äidin sanoista ja mutissut: Miun on käsketty sanomaa silviisii, muute ei kukkaa tottele'(8)
Edellisessä esimerkissä sotilaan käyttäytyminen vaikuttaa epävarmalta ja opetellulta. Kansalaissodan uhreiksi nostetaan siis myös siihen osallistuneet nuoret sotilaat. Perheiden näkökulmasta kuvailtuna kansalaissota tuli sisä-Suomen metsäkyliin nopeasti ja melko järjestäytymättömänä, eivätkä toimintaan mukaan tempautuneet työläisnuoret ymmärtäneet siinä määrin valintojensa seurauksia kuin esimerkiksi poliitisesti aktiiviset työläiset. Perhehistorian mukaan työläismiehissä oli paitsi poliittisesti aktiivisia ja kapinaa avoimesti kannattavia, myös miehiä, jotka eivät kuuluneet järjestöihin ja jotka olisivat halunneet olla osallistumatta alkavaan sotaan. Kertomusten mukaan työläistausta velvoitti, eikä poisjäämiselle ollut muuta vaihtoehtoa kuin 'metsäkaartiin' liittyminen. Pakoilukaan ei ollut turvallista, mutta se varmasti houkutteli monia, sillä tieto mielivaltaisista teloituksista lienee levinnyt nopeasti. Niistä kerrotaan myös perhehistoriassa:
Äidin äiti kertoi kuinka heidän kuuliaisissaan (kihlajaisissaan? kirj.huom.) vaihtui yllättäen soittaja. Jälkeenpäin selvisi, että torpan poika, joka ensin soitti vietiin ulos ja tapettiin. Vaatteen riekaleita löytyi kesällä pellon aidan takaa. Kapina oli siitä tapahtumasta alkanut seudulla.(9)
Sota-aiheinen kerronta keskittyy enemmän kotioloihin kuin rintamalle, jonka vuoksi itse kuolemaa yleisempänä kerronnan teemana on kuoleman uhka arjessa. Kaatuneista sukulaisista lähinnä luetellaan heidän nimensä ja ikänsä, kaatumispaikka sekä heidän rintamalla olonsa aika. Vainajat tosin tuotiin pihapiiriin tunnistettaviksi ja hyvästeltäviksi, mistä kerrotaan lähinnä lapsen hämmästelevin silmin. Naisten kertomuksissa sota konkretisoituu vähäisinä viljavarastoina ja ruoan säännöstelynä. Maataloissa perheet joutuivat paikoitellen ottamaan venäläisiä sotavankeja talon töitä tekemään, koska kylän miehen olivat rintamalla. Tilanne näyttäytyy absurdina: talon emäntä ja sotavanki tekevät maatilalla yhdessä töitä emännän puolison puolustaessa maata sotavangin maanmiehiä vastaan. Kotona olevien perheenjäsenten kannalta katsottuna asia ei kuitenkaan ollut yksiselitteisesti negatiivinen, sillä apu oli välttämätöntä. Hyväksi muistoksi on mainittu myös se, että nuoriso oppi samalla hieman venäjän kieltä. Seuraavassa esimerkissä mainitaan molempien vanhempien suhtautumisesta tapahtumaan, vastaaja ei kuitenkaan kerro, oliko isä kotona koko ajan vai tuliko hyväksyntä esiin esim. lomilla tai kirjeitse.
Vanhempani olivat oikeudenmukaisia, venäläisiin ja inkeriläisiin suhtauduttiin myötämielisesti, aivan varmasti heillä oli mukavammat olot kuin meidän pojillamme linjassa. Kun sotavankeja täytyi viedä takaisin leiriin, vaihtaa, oli murheellista nähdä itkuiset lähdöt. He olivat kiintyneet perheiseen, eniten kuitenkin tulevaisuuden tuntemattomuus aiheutti ahdistusta ja pelkoa.(10)
Lukijan ja monen kirjoittajan kannalta sotakerronnasta tutuimpia ovat karjalaisten eri puolille Suomea sijoittuneet evakkomatkat. Perhehistoria kertoo evakkoudesta sekä sitä seuranneesta kulttuurien kohtaamisesta kahdesta näkökulmasta: sekä kotiseutunsa menettäneiden että heitä koteihinsa sijoittaneiden ja muiden kyläläisten näkökulmasta. Lisäksi aineisto tuo esiin sodan niiden suomalaisten perheiden näkökulmasta, joita evakkous ei henkilökohtaisesti koskettanut.
Lapsuuden muistot sodasta, kuullut kertomukset ja koetut menetykset sekä puheet sankarivainajista tuovat henkilökohtaiset tunteet esiin aivan toisella tavalla kuin virallisessa historiassa. Muistitiedossa pohditaan sen sijaan esimerkiksi sotaa paenneiden miesten kertomusten kautta taistelumoraalia sekä henkisiä paineita, joita omaisen piilottaminen synnytti perheenjäsenissä:
Marian kerrotaan ruokkineen häntä ulkorakennuksen lattian alle maankoloon milloin milläkin tekosyyllä paikalle poiketessaan. Karkulaista tietenkin myös etsittiin virkavallan toimesta, muta ei löydetty eikä saatu koskaan sotaoikeuteen, vaikka läheltä oli muutaman kerran liipannut.(11)
1900-luvun ensimmäinen puoli vuosisataa jäsentyy selkeästi jokaista koskettavien suurten yhteiskunnallisten vaiheiden kautta. Sen sijaan 1950-luvulta eteenpäin kerronnan aikaa ja perhehistoriaa jaksottavat uutuustavarat ja esinekulttuuri. Sodan jälkeinen jälleenrakennuskausi on perheiden arjessa uudelleen orientoitumista: hyvinvointia rakennettiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Radion hankinta on ollut muutamien vastaajien elämässä todiste perheen hyvinvoinnista: pari mainintaa on siitä, kuinka vastaajien kotiin hankittu, kylän ensimmäinen radio kokosi naapurit uutisia kuuntelemaan. Radiota seurasivat televisiot, pakastimet ja autot. Ankaria elämänvaiheita kuvaavan kerronnan jälkeen maininta 1980-luvun alussa valmistuneesta omakotitalosta ja järven rantaan rakennetusta kesämökistä on suomalaisille lukijoille yhtä kuin toteutunut unelma.
Suvun suuri kertomus -aineistossa ei ole juuri lainkaan Ruotsiin siirtyneiden sotalasten kertomuksia, vaikka sinne lähti 1940-luvulla rekisterien mukaan lähes 70 000 sotalasta (Korkiasaari-Söderling 1994:248). Alueellisesti sotalasten enemmistö tuli kaupungeista, etenkin pääkaupungista Helsingistä. Iältään he olivat tavallisimmin 5-8 -vuotiaita työväenluokkaan kuuluvia lapsia, tosin myös alle neljä vuotiaita ja isompia koululaisia siirrettiin Ruotsiin tuhansittain. (Edvardsen 1977:172-174.)(12)
Miksi Ruotsiin liittyvistä kokemuksista on tässä keruussa sitten vaiettu? Keruun vastaajistahan valtaosa oli syntynyt 1930-1940 -luvuilla, joten he olisivat olleet sopivassa iässä myös sotalapsiksi. Syitä voi nähdä ainakin seuraavissa tekijöissä: valtaosa vastaajista on maaseudulta, monet lapsista jäivät Ruotsiin, koska heidät adoptoitiin kasvatusperheiden toimesta, osa lapsista puolestaan oli vakavasti sairaita jo Suomesta lähtiessään ja he menehtyivät Ruotsissa. Takaisin Suomeen palanneista lapsista nuorimpiin ikäluokkiin kuuluneet eivät ehkä muista selkeästi Ruotsissa viettämäänsä aikaa ja osalle sotalapsista kokemus on ollut henkisesti niin raskas, etteivät he halua muistella sitä. On sanottu myös, että vaikeinta ei ollut olla sotalapsena, vaan palata köyhään Suomeen. Sijoituskodit Ruotsissa olivat usein varakkaita, ja lapset saivat nauttia aineellisesta hyvinvoinnista ja huomiosta (Edvardsen 1977:90). Tietenkin ongelmia ovat voineet aiheuttaa niin uudet ihmissuhteet kuin uusi kielikin. Lisäksi kilpakeruun nimen "Suvun suuri kertomus" on ymmärretty tarkoittavan kertomuksia onnistumisesta, eikä sotalapsuutta perheestä vieraassa maassa ilmeisestikään lasketa onnistumiseksi. Toisaalta Suomessa voidaan nähdä omaelämäkerrallisen kerronnan kulttuurisena mallina "kurja ja köyhä lapsuus"(josta selvitään). Tämän huomioiden olisi oletettavaa, että asiasta kerrottaisiin. Sotalapsena Ruotsissa -teeman poisjääntiä ei myöskään selitä aiheen vieraus: viime vuosina se on ollut esillä valokuvanäyttelyjen muodossa. Näyttelyt ovat varmasti aktivoineet muistoja ja jopa tarjonneet riittävän kanavan niiden työstämiseen. Verrattuna Amerikan siirtolaisuuteen Ruotsiin sotalapseksi -kerronnan epäsuosiota lisää se, että Ruotsiin jouduttiin (lapsena), Amerikkaan lähdettiin (nuorena ja aikuisena).
Alueellisesti Suomen 1900-luvun sodista jää täysin pois Lapin sota. Vaikuttaa siltä, että julkisen keskustelun sekä tutkijoiden puheenvuorojen seurauksena toiset sodat ovat muita suositumpia kerronnan kohteita. Kansalaissota ja Karjalasta lähteminen tunnetaan jo eri näkökulmista hyvin, mutta Lapin sodasta pohjoissuomalaisten muistelukerronnan osalta ei liiemmin ole puhuttu. Suvun suuri kertomus -aineisto ei ilmeisesti ole tavoittanut laajasta tiedotuksesta huolimatta Pohjois-Suomea yhtä tehokkaasti kuin Etelä-Suomea. Kilpakeruiden esitteet muodostavat usein rungon, jonka mukaan kirjoitus etenee. Kyseisessä keruussa sotaa ei mitenkään painotettu, sillä esitteen ainoa kysymys sodasta oli:"mitä sota- ja pula-ajoista puhutaan?"
Tänä päivänä kerätty perhehistoria kertoo melko vähän 1800-luvusta ja sitä varhaisemmista ajoista. 1800-luvun huomattavin aikakausi koko kansakunnan kannalta oli 1860-luvun rajut nälkävuodet. Alueellisesti nälkä kosketti eniten Pohjois-Suomea, josta nälkää näkevät vaelsivat kohti vauraampaa Etelä-Suomea. Perhehistoriallisesti tapahtumista on muistitietoa, joskin se on jäänyt vähäiseksi tarkastelemassani, 1900-lukua painottavassa keruussa. Nälkävuosina kuolleisuus oli suhteellisesti paljon korkeampi kuin toisen maailmansodan tai kansalaissodan aikana. (Juva 1992:424) Kerronnallisesti houkuttelevia aineksia on siis riittämiin; nälkävuosia onkin nimitetty Suomen lähihistorian katastrofaalisimmaksi tapahtumaksi. Kun kerronnan aihe siirtyy ajallisesti kauemmaksi ja kertomuksen kokija on tämän hetkisen kertojan isän isoäiti, saa perhehistoria merkityksensä tulkinnassa ja tapahtumien vertailussa muihin vastaaviin vaikeisiin aikoihin:
Isäni kertoi Eeva-mummunsa kertoneen 1870-luvun nälkävuosista samanlaisia muistoja kuin historiakirjoissakin kerrotaan. Petäjänkuorimisesta pettuleipää varten, jäkälien keruusta, karjan hävittämisestä, kun ei ollut niille ruokaa, rakennusten olkikatotkin syötettiin eläimille...hän oli kertonut rutosta ja muista taudeista, hankeen uupuneista kerjäläisistä. Isäni sanoi, että kyllä se aika oli varmaan paljon kamalampi kuin esim. 1930-luvun lamavuodet tai toisen maailmansodan aika.(13)
Suomen historiassa 1800-luvulle sijoittuu myös Suomen sota (1808-1809), josta ei tässä keruussa juurikaan ole kertomuksia. Mentäessä historiassa vielä taaksepäin, 1700-luvulle, kerronnan kohteena on mm. isovihan aika (1700-1721), jolloin tsaari Pietarin venäläiset joukot hyökkäsivät Suomeen. Jatkossa tehtävä yksityiskohtainen aineiston analyysi ja vastaajien haastattelut selvittävät, missä määrin perhehistoriassa on kerrottu ajoista ennen 1900-lukua.
"Naiset ovat sukupolvissamme olleet miesten passaajia nurkumatta."(14)
Perhehistorian omaksumis-, tuottamis-, ja merkityksenantoprosessissa sukupuolten erilaiset roolit ja näkökulmat ovat ilmeisiä. Perhehistoriaa onkin naistutkimuksessa kritisoitu siitä, että sen tendenssinä on yhä katsoa perhettä yhtenäisenä yksikkönä, jota kohtaan naisilla ja miehillä olisi samankaltaiset tunnesiteet tai alueena, jossa naiset ja miehet jakavat yhteiset intressit (Rapp et al 1979:185). Gender-näkökulmaa käyttävä historiantutkimus on kuitenkin havainnut, että perhe merkitsee varsin eri asioita miehille kuin naisille. Dorothee Wierling peräänkuuluttaa perhehistoriallista arjen tutkimusta, joka huomioisi naisten ja miesten todellisen kohtaamisen perheessä; on huomioitava valta- ja voimasuhteet, niiden kokeminen, ilmeneminen ja muuttuminen. (Wierling 1995:160).
Genderpainotteinen historian tutkimus on kumonnut väitteen, ettei naisilla olisi historiaa tai merkittävää paikkaa menneisyydessä. Lisäksi persoonallisen, subjektiivisen kokemuksen on korostettu merkitsevän yhtä paljon kuin julkinen ja polittinen kokemus. (Scott 1998:20) Feministisen historiatutkimuksen tarkoituksena ei ole pelkästään tuoda naisia näkyväksi vaan myös tarkastella, kuinka subjektiiviset ja kollektiiviset identiteettikategoriat ja genderhierarkiat naisesta ja miehestä rakentuvat (Scott 1988:6) . Samoin on tärkeää huomioida se, miten edellämainittuja kategorioita ja hierarkioita legitimioidaan ja säilytetään (Scott 1988:3).
Eve Rosenhaft (1997:24) kyseenalaistaa koko historiankirjoituksen väittämällä, ettei kahdella sukupuolella voi olla yhtä historiaa. "Historyn" rinnalle syntyi "Her-story" sosiaalihistorioitsijoiden hahmottaessa perhesuhteet ja seksuaalisuuden historiallisiksi ilmiöiksi. (Scott 1988:21). Feministisesti suuntautuneet historiantutkijat ovat siis tietoisesti pyrkineet kirjoittamaan historiaa uudelleen (rewriting history), oikaisten vääristynyttä, naisten historian sivuuttavaa miespainotteista historiaa (Scott 1988:17). Historian uudelleen kirjoittaminen naisnäkökulmasta on tärkeää, koska historian representaatiot menneestä vaikuttavat gender-käsitysten rakentumiseen tänäkin päivänä (Scott 1988:2). Historian voidaan sanoa toimivan kulttuurisena instituutiona, joka tuottaa ja vahvistaa sukupuolikäytänteitä (Scott 1988:9-10).
Folkloristiset tutkimusaineistot avaavat avaran näkymän edellämainittuihin lähtökohtiin. Perheen ja suvun elämää kartoittavassa aineistossa päästään kerronnan kautta kätevästi tutkimaan paitsi suomalaisen 1800 ja 1900-luvuille sijoittuvan sukupuolijärjestelmän tulkintoja, arkea ja naisten sekä miesten elämänkaarta sääteleviä käytänteitä, myös kulttuurisista malleista kumpuavia tapoja esittää asioita naisena tai miehenä.
Tarkasteltaessa perhehistorian kirjallista tuottamista ja menneisyyden suullisten kertomusten siirtymistä sukupolvelta toiselle voidaan sukupuolten erilaista historiaa pohtia myös naisten ja miesten muistin ja 'muistelukulttuurin' näkökulmista. On ehkä kärjistettyä puhua feminiinisestä ja maskuliinisesta muistista, sen sijaan muisti strukturoituu sosiaalisten roolien ja esimerkiksi iän kautta. Esimerkiksi naimattomien, yksin elävien naisten elämäkertojen on nähty kohdistuvan laaja-alaisemmin yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja kodin ulkopuolisiin asioihin ja lähenevän täten sitä, mitä perinteisesti on ehkä pidetty 'maskuliinisena muistina'. Perheellisillä naisilla kerronnan kohteiksi ovat nousseet lähiomaiset. (Ks. Vandecastelee-Schweitzer & Voldman 1992:44.) Nopeasti ajateltuna asia tuntuu itsestäänselvältä: jos ei ole omaa perhettä, kerrotaan muusta. Tarkastelemassani perhehistoriallisessa aineistossa perheettömien elämänkerronta kuitenkin selventää erittäin kiinnostavan puolen sukulaisuudesta: kuinka vanhemmat tai perheelliset sisarukset sekä muu suku suhtautuvat perheettömään naiseen? Millaisia odotuksia ja asenteita häneen kohdistetaan? Etenkin agraarikulttuurissa naimaton nainen on kerronnan mukaan alistettu toisten tarpeiden palvelijaksi, jonka tulee aikuisenakin selittää valintojaan uteliaalle sukulaisjoukolle.
'Gender' merkitsee monissa yhteyksissä nimenomaan naisiin liittyvää, vaikkakin se terminä pitää sisällään molempien sukupuolten erilaisen sosiaalisen rakentumisen (Scott 1988:2, 31). Kriittisen naishistorian mukaan myös mieheys on historiallinen konstruktio, joten on yhtä lailla mielekästä tarkastella sen kuten naiseudenkin kulttuurista rakentumista (Rosenhaft 1997:19). Suvun suuri kertomus -aineistosta voidaan esimerkiksi katsoa gender & historia -käsiteparia tuottamisprosessissa: kuinka miehet kuvailevat naisten elämää ja kulttuurisesti määrittynyttä 'naiseutta'? Entä kuinka miehet puolestaan puhuvat oman sukupuolensa sosiaalisuudesta? Entä millaiset ovat naisten vastaavat ilmaisut ? Perhehistorian kautta on myös luettavissa naiseksi ja mieheksi kasvattamiseen liittyviä arvoja.
Vastakkaisiin polariteetteihin naisten ja miesten historiaa ei ole syytä asettaa, sillä kategoria 'naiset' ei suinkaan ole homogeeninen. On selvää, että naisten, samoin kuin miestenkin elämästä tulee huomioida muun muassa sosiaalinen tausta, koulutus, kansallisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja perhesuhteet. Kuitenkaan sukupuolten erilaisia sosiaalis-kulttuurisia kokemuksia menneisyydestä ja tämän vuoksi erojen näkymistä myös kerronnallisella tasolla ei voida sivuuttaa (vaikkakin kokemuksista muodostuu laaja kirjo erilaisia naisten ja miesten kokemuksia).(15) Olisikin yksipuolista ajatella, että miehet eivät kokisi ristiriitaisuutta todellisen minän ja mieheyden kulttuuristen mallien keskellä. Perhehistoriallisesta aineistosta nousevat esiin myös miesten tulkinnat perheen ilmapiiristä. Pohjois-suomalainen 45-vuotias mies kuvailee miehen identiteetin murroksen näkymistä sodan jälkeisessä perhe-elämässä:
Isäni jäi minulle lapsuudessani etäiseksi, sulkeutuneeksi omien ongelmiensa kanssa kamppailevaksi mieheksi, joka ei enää tiennyt millaiseen yhteiskuntaan minut olisi pitänyt kasvattaa. Imin itselleni mallin, jonka mukaan mies on etäinen työnarkomaani, joka saa hetken vapautuksen elämisen tuskastaan ainoastaan olleessaan humalassa muiden miesten seurassa yhteisellä valheellisella matkalla, jolla kukaan ei kuuntele minuuttaan saatikka sitten muita...Identiteetiksi muodostui pyrkimys orientoitua miehekkäällä tavalla sosiaaliseen todellisuuteen, jolloin miestä määritti viinanjuonti ja siihen liittyvä vastuuttomuus perheestä, jos perhettä oli sekä toisaalta vapauden kaipuu, riippumattomuus.(16)
Suomalaisen miehen paikkaa tai paikattomuutta sosiaalisessa todellisuudessa sekä tuossa paikassa tapahtuneita muutoksia tulee arvioida suhteessa perhe-elämää laajempaan kulttuuriseen sukupuolijärjestelmän koodistoon. Perheen voidaan katsoa kuitenkin olevan kulminaatiopiste erilaisten miehisten odotusten ja mallien kentällä. Arvioitaessa naisten ja miesten kokemuksia perheestä, on muistettava että kiteytyneet mieheyden (ja isyyden) mallit ovat perhehistoriallisessa aineistossa kulttuurisesti näkyville asettuvia ja asetettavia rakenteita, joiden sisällä yksilölliset tuntemukset ja kokemukset vaihtelevat.
Valtaosalla Suvun suuri kertomus -kilpakeruuseen vastanneista suomalaisista on kokemuksia ydinperhettä laajemmista perherakenteista, aamusta iltaan tehdyistä maataloustöistä, syrjäisyydestä sekä yhteisöllisyydestä. 'Kerrotuissa suvuissa ja perheissä' kodit ovat kollektiivisen huolenpidon tyyssijoja, sillä omien lasten ja isovanhempien lisäksi perheeseen kuului usein naimattomia veljiä, sisaria tai muita sukulaisia ja orvoksi jääneitä lapsia. Usein kodeissa majoittuivat myös kiertävät työläiset ja kauppiaat.
Myöskin oli paikkakunnalla yksinäiseksi jääneitä kodittomia, etupäässä miehiä, mutta ei alkoholisteja, jotka kiersivät talosta taloon.--- Heillä oli omat makuuksensa, joiden päällä he nukkuivat yönsä, yleensä lähtivät taas eikä siinä puhuttu vuokrasta mitään. Harvoin talonväki tuota menettelyä paheksui. Tapana oli, että kulkija sai yöpyä talossa yösijaa kyselemättä. Monesti he tekivät talon töitäkin, kuten suutari neuloi kenkiä tai autettiin heinätöissä.(17)
Yksityisyyttä ei siis entisajan kodeissa ole siinä mielessä ollut kuin mitä nykyisissä perheissä on. Kuinka naiset puhuvat perheen arjesta ja naisten asemasta? Millaisin painotuksin suvun sisäinen elämä esitetään? Löytyykö kerrotuista perheistä kuvauksia onnellisuudesta ja hyvistä ihmissuhteista? Kerrotaanko avioparin keskeisistä tunteista?
Perhehistoriallisen aineiston seurustelu- ja avioitumiskertomukset hahmottavat perheen perustamisen malleja vuosisadan alkupuoliskolta. Tiivistettynä voisi sanoa, ettei aviopuolisoa haettu kaukaa, eikä pariskunta seurustellut kyllästymiseen asti vaan osti kihlat enemmän tai vähemmän vakituisen tapailemisen jälkeen. Ensimmäinen lapsi saatiin viimeistään avioliittoa seuranneina vuosina, tavallisimmin raskauden ilmitulo vauhditti pariskunnan avioitumista. Nuoripari asui joko miehen kotona naisen saadessa miniän työntäyteisen roolin tai kodiksi muodostui pariskunnan oma torppa.
Millaista perheissä on ollut elää eri ikäisenä, eri rooleissa? Naisten kertomuksissa lapsuuden muistot ovat myönteisiä, vaikkakin työntäyteisiä. Karjanhoito ja kotityöt ovat antaneet vastuuta, ja lapsuuden toiminta on muutenkin ollut tulevaan rooliin harjoittelemista. Agraarinaisten elämän käsikirjoitus on ollut nuoruuden osalta ennakoitavissa; sen on sanellut lapsuuden perheen tarpeet: oman kodin ulkopuolelta oli mahdollisuuksien mukaan haettava töitä jo varsin nuorena, että kasvava sisarusparvi kyettiin ruokkimaan. Myöhemmin esimerkiksi koulutuskysymyksiin ja aviopuolison valintaan vaikutti eniten isän sana.
Aineisto antaa melko synkän kuvan perhe-elämästä. Henkisen läheisyyden ilmauksia joutuu etsimään, niistä ei suoraan puhuta, eikä niitä runsaslukuisesti ole. Hyväsydämisenä ja hellänä läheisenä näyttäytyy toinen kirjoittajan vanhemmista tai isovanhemmista. Usein se on äiti tai isoäiti. Avioliitto sen sijaan jätetään vähemmälle huomiolle, usein tyydytään luettelemaan lasten lukumäärä. Näin on etenkin miesten kertomuksissa. Naisten kertomusten mukaan mies on usein kurjistanut perheen elämää alkoholiongelmallaan, väkivaltaisella käyttäytymisellä tai henkisellä epävakaisuudellaan. Miehet eivät sen sijaan kerro vaimojensa vastaavista ongelmista. Tosin esimerkiksi välien rikkoutumisesta löytyy muutamia mainintoja. Harvinaista suvaitsevaisuutta uskottomuuteen kuvastaa seuraava esimerkki:
Saamelaisessa elämänmuodossa mustasukkaisuuden käsite on ollut lähes tuntematon. Ei siitä ole meteliä nostettu, jos lapsi on sattunut olemaan naapurin isännän näköinen.(18)
Agraarinaisten elämää tarkastellessa huomio kiinnittyy väistämättömästi perheiden suuriin lapsilukuihin ja naisten paikkaan kotipiirissä. Sukupuolten seksuaaliset käytänteet ja naiseksi kasvattaminen tulevat esiin arvostuksina ja normeina etenkin tyttöjen kasvatuksessa.
Minun lapsuudessani oli koulun käynti harvinaista. Hyvä kun sai sen kansakoulun käytyä. Sen jälkeen oli tytöillä piiaksi lähtö. Paitsi isojen talojen tyttäret saivat olla kotona miestä odottamassa.(19)
Piiaksi lähtö tiesi monelle tytölle myös sopeutumista uuden talon tapoihin. Talollisten poikien ja miesten keskuudessa on ollut eroottinen rehvastelukulttuuri, johon kuului seksuaalisilla valloituksilla rehvastelu ja talon palvelusnaisten 'testaaminen' eli seksuaalinen 'käyttöoikeus' (Pohjola-Vilkuna 1995:104-105). Omakohtaisista sukupuolisuhteista talojen isäntiin on mainintoja, mutta useammin asia on mainittu sukulaisen kokemusten kautta: esimerkiksi isoäidin kerrotaan saaneen talosta potkut ja etsiytyneen uuteen palveluspaikkaan vauvan kanssa. Vuonna 1928 syntynyt maanviljelijäperheen tytär kuvailee naisiin kohdistuneita odotuksia seuraavasti :
Minun suvussani on miespuolisia jäseniä pidetty yleisesti arvokkaampina kuin naisia. Naisten on tavallaan kuulunut elää miesten kautta ja ikään kuin uhrata oma elämänsä miesten ja suvun hyväksi. Koulutusta ei yllensä pidetty naisille tarpeellisena. Piti vain olla valmis käymään käsiksi ihan kaikkeen ruumiilliseen työhön nirsoilematta ja ilman palkkaa.--- naimattomien tytärten tuli vanhempiensa vaatimuksesta pysyä kotona ilmaisena piikana.(20)
Vastaavia esimerkkejä löytyy aineistosta runsaasti, eikä kokemuksia ole kaunisteltu:
Tyttöjä ei pidetty perheissä kuin "roskina". Heitä ei arvostettu niin kuin poikia. Jos tyttö sattui menemään naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa hänen arvonsa nousi. Harva mies piti vaimoaan ihmisenä.(21)
Edellä esitellyt kodin ja yksityisyyden ilmaukset tuovat arjen analyysin kohteeksi. Nimenomaan triviaalit ja banaalit seikat, niin sanottu harmaa arki, jää usein tutkijoilta syrjään heidän etsiessään poikkeuksellisia ja voimakkaita kuvauksia. Arki tulisi kuitenkin ottaa entistä tarkemman tarkastelun kohteeksi, koska se on yleensä vähiten tunnettuja (Ks. Lehtonen 1996:13). Laura Aro (1996:65) mainitsee antropologisissa ja folkloristisissa tutkimuksissa usein sivuutetuiksi triviaalikerronnan muodoiksi mm. raportinomaisen kerronnan, kliseenomaiset tai jopa persoonalliset mielipiteet ja perustelut sekä kansatietelliset kuvaukset, jotka hylkäämällä suuri osa kerronnasta jää analyysin ulkopuolelle.
Juuri arjen ilmauksia ja 'kerrottuja koteja' lukemalla tulee näkyviin se valtava kulttuurin muutos, joka yhteiskunnassamme on tapahtunut tällä vuosisadalla. Arjen kuvailu tuo esiin myös nykyisiä mielikuvia menneestä ajasta ja elämänmalleista. Suomalaisen agraarieetoksen vallitsevina stereotypioina on pidetty maantieteellisen syrjäisyyden ja omavaraisuuden idylliä, asetelmaa, jossa pieni, köyhä torppa suurine lapsilukuineen ja ahtauksineen symboloi vaikeuksien voittamista yhteistyön ja ahkeruuden kautta. Perhehistoria, jonka kirjoittajat ovat itse eläneet agraariarkea, toisaalta jatkaa nostalgisilla ilmauksilla edellisen kaltaisia stereotypioita, toisaalta perhehistoriasta taas ilmenee kolikon toinenkin puoli. Etenkin 1950-luvulla nuorina aikuisina eläneet muistelevat, mitä kaupunkilaisuuteen ja maaseutuun kuuluminen merkitsi arjen ja sosiaalisten suhteiden tasolla. Kirjoittajat hahmottavat vastauksissaan muun muassa maaseudulla asuvien mielikuvia 'aidoista' kaupunkilaisista. Ilmauksissa on näkyvissä selvä kateuden ja ihailun värittämä kategorisointi "meihin" ja "muihin". Samoin asenteet kotiseutunsa jättäneitä kohtaan tuovat esiin maaseutuun ja kaupunkiin liittyvien mentaliteettien eroja. Maaseudun jättäneitä kutsuttiin pakenijoiksi ja työtä vieroksuviksi hienostelijoiksi. Toisaalta kaupunkilaisuuteen on liittynyt mahdollisuus koulutukseen ja työelämässä etenemiseen, mikä puolestaan mahdollistaa kuluttamisen ja omistamisen. Sukulaisen koulutus ja menestys koettiin kollektiivisena kunniana, vaikka se olisikin korostanut omaa kouluttamattomuutta.
Minulle alettiin sanoa hyvää päivää vasta opistokoulutukseni jälkeen ja poikani saadessa valkolakin ensimmäisenä vuosikymmeniin suvussa, tuntui se olevan sekä ihailun että vähättelevän kateuden kohde.(22)
Perhehistoriallinen aineisto kuvailee paitsi oman maan sisäisiä me ja muut -kategorioita, myös suhtautumista naapurivaltioon Venäjään (Neuvostoliittoon). Suomalaisten perhehistoriassa toistuvasti esiin tulevina aiheina ovat suomalaisten ja venäläisten väliset suhteet. Maantieteellisen sijaintinsa vuoksi Suomi ei ole voinut välttyä Venäjällä tapahtuneiden muutosten seurauksilta myöskään itsenäistymisestä seuranneina vuosikymmeninä. Venäjä on ollut jatkuvasti läsnä myös henkisesti; vanhat sananlaskut "ryssä on ryssä vaikka voissa paistettais" tai "venäläistä viekottele, pidä veitsi vierelläsi" (Kuusi 1954: 54), kertovat suomalaisten keskuudessa vallinneista epäluulosta ja pelosta venäläistä kohtaan.
Nykyisen yksilöllisyyttä korostavan ajan perhe- ja kotikäsitykset sekä käytännön arkielämä näyttäytyvät vastakohtana käsittelemäni aineiston perhekuvauksille. Ydinperheissä asuu enää harvoin isovanhempia, muista sukulaisista puhumattakaan. Sosiaalinen etäisyys kahden sukupolven välillä on kasvanut maantieteellisen etäisyyden myötä. Perhe on yksityisasia ja perhemuotoja on mitä moninaisimpia. Usein perhe perustetaan vasta työpaikan varmistuttua.
Aineistosta onkin kiinnostavaa etsiä niitä ilmauksia, jotka osoittaisivat, kuinka kulttuurin muutokseen on sopeuduttu. Onko maalta muuttaneiden elämässä vierauden tunnetta ja kuinka siirtymiä ja muutosten seurauksia yksilötasolla tulkitaan? Selvimmin siirtymä tulee esiin alueellisten identiteetti-ilmausten kautta. Monille kotiseutu on kaipauksen kohde; vuosikymmenet kaupungissa eivät himmennä kokemusta savolaisuudesta tai karjalaisuudesta. Kotiseudulle palaamiseen liittyviä tunteita kuvaillaan muun muassa siten, että paikallisen murteen kuuleminen on merkkinä 'omille maille tulemisesta'. Vastauksista käy ilmi myös se, etteivät maalta nuorena työn ja koulutuksen vuoksi kaupunkeihin muuttaneet voi välttyä 'ajan hengen' vertailusta: syntyy mielikuva siitä, että maalta muuttanut liikkuu kahden maailman välillä, jossa menneet ajat vaikuttavat mutkattomilta ja selviltä: perheessä oli selkeät ja toimivat sukupuoliroolit, elämä ei ollut jatkuvaa valintojen tekoa ja pirstaloitumista työn, perheen ja vapaa-ajan kentällä kuten nykyisin. Toisaalta nimenomaan perheeseen ja työhön liittyneiden muutosten kautta katsotaan nykyinen elämä edellisiä sukupolvia helpommaksi.
Perheen rakenteelliset muutokset ovat siis vielä sukujen kokemusmaailmassa tuoreessa muistissa. Kuinka suvun ja sukuun kuulumisen merkitys on muutosten myötä muuttunut? Agraarikulttuurissahan suku muodostui arvon ja aseman mittariksi: etenkin suvun mainetta piti jokaisen suvun jäsenen vaalia. Konkreettisesti suvun maineen merkitys näkyy mm. avioitumiseen liittyvissä käsityksissä: morsiamen tuli olla työteliäästä ja kunniallisesta suvusta, sulhasen arvoa nosti suvun taloudellinen tasapaino ja huomattava sukutila.
Aineistoa tarkastellessa huomaa suvun maineen olleen kyläyhteisössä julkista tietoa. Kaikki tunsivat toisensa ja sukuja verrattiin toisiinsa niin tilojen kokojen kuin hyvien naimakauppojenkin osalta. Puhuttiin siitä, kuka pääsee tiettyyn taloon miniäksi, kuka taas joutui avioitumaan viinaanmenevän tai väkivaltaisen miehen kanssa. Tilanteen mukaan avioliittoja pidettiin näkyvillä tai niistä vaiettiin. Ei-toivottuja puolisokandidaatteja ja talonpojalle lasta odottavia piikoja on pääasiassa rahan avulla houkuteltu kieltämään rakkautensa ja raskautensa.
Kuinka sukulaisuutta nykyisin jäsennetään? Kerronnan sisäistä maailmaa tarkasteltaessa voi havaita, että käytössä on lineaarinen malli: päähenkilöiksi nousevat usein kirjoittaja itse, toinen kirjoittajan vanhemmista tai isovanhemmista. Itse kirjoitettu perhehistoria - etenkään naisten kirjoittama - ei syrji naisia samalla lailla kuin perinteinen sukutukimus, jossa naislinjojen tutkimusta rajoitetaan huonosti perustelluilla säännöillä. Käytännössä naisten osuus on typistetty maininnoiksi miestensä yhteydessä.(23) Tarkastelemassani aineistossa etenkin miesten käsityksissä tyttöjen perilliset eivät välttämättä jatka sukua. Perhehistorialliset tutkimukset Virossa ovat myös nostaneet esiin mieskeskeisen kerronnan: sukulaismiesten historiasta tiedetään enemmän ja ajallisesti kauemmas kuin naisten historiasta. (Jaago & Jaago 1996:129)
Ajatuksen mieslinjan mukaan jatkuvasta suvusta voi ymmärtää, sillä tyttärien synnyttämät lapset todennäköisesti kantavat isänsä sukunimeä, eikä suku jatku tyttärien jälkeläisissä sukunimen kautta. Mielestäni on kuitenkin hämmästyttävää, että sukunimeen ja mieslinjaan sidoksissa oleva sukulaisuus koetaan määrääväksi. Eikö suvun koeta jatkuvan tyttärien kohdalla kuitenkin geenien, ominaisuuksien ja fyysisten piirteiden kautta?
Miesten tuottamassa perhehistoriassa tyypillisiä piirteitä ovat suvun maantieteellisen alkuperän etsintä, heimoerojen selvittäminen, maatilojen omistussuhteiden ja perintöosuuksien vaiheet sekä suvun kantahenkilöiden esitteleminen. Kantahenkilö, joka tavallisesti on arvovaltaa omaava mies, pyritään etsimään mahdollisimman kaukaa. Suvun kantaisäksi on sukututkimuksen kautta valittu esimerkiksi 1500-luvulla nuijasodan aikana (1596-1599) pappina toiminut sukulainen, joka on pyrkinyt puolustamaan talonpoikia. Naisten kerronnassa kantahenkilöä tärkemmäksi nousevat arjen sankarit, vaatimattomat emännät ja isännät, jotka tavalla tai toisella elättävät suuren perheensä ja selviytyvät vaikeuksista. Lisäksi naisten kerronta keskittyy suvun sisäisten suhteiden kuvauksiin sekä omien vanhempien elämänvaiheiden rekonstruktioon.
Sukunimen alkuperään liittyviä merkityksiä ei tarkastelemassani aineistossa muuten ole juurikaan otettu esille. Poikkeuksena sukunimen alkuperästä tehty yllättävänkin myyttinen tulkinta:
...on olemassa kertomuksia, että kaikki Pulkkiset eivät olisikaan sukulaisia keskenään, vaan että he olisivat olleet alkujaan yhteisö, heimo tai jokin vastaava kansanosa. Nimi olisi tullut porkkaa, pulkkia tai jonkunlaista sauvaa ilmaisevasta esineestä. Tuo sauva olisi ollut aikoinaan myös heimon tunnuksena.(24)
1990-luvulla puhutusta juurettomuudesta tai paikkaan kuulumattomuudesta löytyy aineistosta joitakin ilmauksia. Esimerkiksi toisen polven siirtokarjalainen kertoo olevansa 'paikaton maailmankansalainen', johon kuullut kertomukset Karjalasta ovat vaikuttaneet vahvasti ja vaikka hän ei ole koskaan Karjalassa käynytkään, huomaa hän kaipaavansa sinne vanhempiensa tavoin. Hänen mukaansa 'juurten' muodostumisen yksi piirre on se, että vanhempi sukupolvi näyttää nuoremmalle sukupolvelle konkreettisesti perhehistoriaa: taloja, maatiloja tai muita paikkoja, jotka sitovat kuullut kertomukset tilanteisiin. Juurettomuutta tuntevat toki muutkin kuin karjalaisten jälkeläiset. Monille perhehistoriaa ei ole kerrottu lainkaan; nuoria ei ole kiinnostanut sitä kuunnella ja myöhemmin, kun asiat alkavat kiinnostaa, kertojat ovat jo kuolleet.
Suvun merkitys ja läheisyys on tänä päivänä hyvin yksilöllistä, vaikkakin selvänä piirteenä voidaan sanoa suvun merkityksen lisääntyvän henkilöiden vanhetessa. Nuorempien ikäluokkien elämässä suku on korvautunut pitkälti ystävillä ja muilla pienryhmillä sekä erilaisilla tiiviillä yhteisöillä. Toisaalta omaa perhettä ja sen rituaaleja vahvistetaan. Mielenkiintoinen ilmiö ovat Internetin perhealbumit, jossa multimedian keinoin esitellään yksityisyyttä; kodin huoneet näkyvät kuvina katsojan edessä, perheenjäsenten kuvia kehystävät kertomukset heidän harrastuksistaan, lasten laulu on tallennettu ääninauhalle(25). Yksittäiset, yllättävänkin voimakkaat ilmaukset kertovat paitsi suvun yhteyden merkityksestä, myös yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kokemuksista naisena. "En ole koskaan tuntenut olevani yksilö, vaan kuuluvani sukuun, olevani suvun jäsen."(26)
Perhehistoriaa tutkimalla voidaan hahmottaa kuva kulttuurimme rakentumisesta ja suomalaisuuden sosiaalisesta muotoutumisesta tähän asti varjoon jääneen perheen ja suvun historian osalta. Vuonna 1997 Suomessa toimeenpantu "Suvun suuri kertomus" -kilpakeruu osoitti, että perheen, suvun ja yksilötason menneisyys halutaan tuoda virallisen historian rinnalle. Lisääntynyt teemakirjoittamalla tuotetun arkistoaineiston käyttö tutkimuksessa vaatii entistä tarkempaa lähdekriittistä huomiota. Kirjoittajien erilaiset positiot ja kirjoitushetken konteksti muodostavat varsin heterogeenisen aineiston, jonka vuoksi tutkimusmateriaalia tulee tarkastella tiedostaen ja huomioiden erilaiset kirjoitusta ohjanneet mallit. Perhehistoriallisesta aineistosta folkloristi pääsee etsimään paitsi menneiden vuosikymmenien ja -satojen arjen ja sukupuolijärjestelmän käytänteitä, myös vastaajien tapaa jäsentää historiaa, aikaa ja menneisyyttä. Suomen historiaa 1900-luvun osalta jäsennetään lähinnä vuosisadan vaihteeseen sijoittuvan siirtolaisuuden, vuoden 1918 kansalaissodan, 1939-1945 sotien sekä sodanjälkeisen hyvinvoinnin rakentamisen kautta.
Virallisen historian kertaaminen muistojen, muistitiedon ja dokumenttien sekä niihin liittyvien tunteiden kautta on osaksi oman elämän jäsentämistä ja suvun alkuperän selvittämistä. Aineisto tuo esiin alueellisuuteen ja sukulaisuussuhteisiin tällä vuosisadalla liittyviä muutoksia sekä konkretisoi suomalaisuuden tulkintoja lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta.
1. Ks. esim. Spoof (1994:7-9), sekä uutiset: Siukonen (HS 3.8.1998) "Naisia syrjitään sukututkimuksessa", Malinen (Sukutieto 1/1998:20) "Yli 1 000 000 hakua HisKissä". Tarkempaa tietoa sukututkimuksesta saa osoitteesta: http://www.genealogia.org/index.htm.
2. Jonka kautta voidaan tarkastella myös perheen historiaa. Aiheesta muun muassa Tamara K.Hareven (1994): Recent Research on the History of the Family. Teoksessa Time, Family and Community. Perspectives on Family and Community History. Edited by Michael Drake. The Open University.
3. Valtakunnallinen Suvun suuri kertomus -kilpakeruu pidettiin 1.3. - 31.8.1997. Kilpakeruun järjestäjinä olivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkisto yhdessä Suomi 80 vuotta -toimikunnan, Suomen Kotiseutuliiton ja Kalevalaisten Naisten Liiton kanssa. Media tiedotti keruusta laajasti. Kilpakeruun aihepiirejä (mm. suvun historia ja sen merkitys, sukupolvien kertomukset, suvun tapaperinne, sankarit ja ratkaisevat kokemukset, suvun maantiede) oli ideoimassa mm. Helsingin yliopiston folkloristiikan professori Anna-Leena Siikala. Virossa, Tartossa on vuonna 1994 tehty 'Pere ja Kodu' -niminen perinnekeruu, jonka teemat ovat rinnakkaisia Suvun suuri kertomus -kilpakeruun teemojen kanssa.
4. Vertailu olisi kiinnostava, sillä kirjallisen ja suullisen aineiston muodostumista ja keskinäistä suhdetta on folkloristiikassa pohdittu eri näkökulmista. Ns. orality versus literacy -keskustelua on käyty 1980-luvulta lähtien (ks. esim. Finnegan, Ruth (1988): Literacy and Orality. Blackwell.; Goody, Jack (1987): The interface between the written and oral. Cambridge University Press).
5. Suvun suuri kertomus -kilpakeruun aineistoa kertyi liitteineen ja omakustanneteoksineen yli 35 000 sivua. Vastaajat olivat 18-91 vuotiaita Suomessa tai ulkomailla asuvia suomalaisia. Naisia vastanneista oli 495, miehiä 225. Valtaosa vastaajista oli syntynyt 1920-1940 -luvuilla. Aineisto säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa, missä se on tutkijoiden käytettävissä.
6. Kansalaissota 1918, talvi- ja jatkosota 1939-1945.
7. SKS.SUKU 512, mies 57 v.
8. SKS.SUKU 22180, nainen 70 v.
9. SKS.SUKU 6514, nainen 54 v.
10. SKS.SUKU 1938, nainen 67 v.
11. SKS.SUKU 2119, mies 52 v.
12. Varakkaiden perheiden lähettämät lapset eivät näy tilastoissa, koska heidät vietiin tavallisesti yksityisesti sukulaisten luokse.
13. SKS.SUKU 235, nainen 65v.
14. SKS.SUKU 3305, nainen 71 v.
15. Suomalaisessa elämäkertatutkimuksessa on 1990-luvulla käsitelty muun muassa miesten häpeä- ja auktoriteettikäsityksiä (Roos & Peltonen 1994) sekä naissukupolvien välisiä suhteita itseyden muodostumisen näkökulmasta (Piela 1993).
16. SKS.SUKU 27466, mies 45 v.
17. SKS.SUKU 11537, mies 67 v.
18. SKS.SUKU 11538, mies 67 v.
19. SKS.SUKU 8740, nainen 72 v.
20. SKS.SUKU 9835, nainen 69 v.
21. SKS.SUKU 4698, nainen 71 v.
22. SKS.SUKU 3424, mies 64 v.
23. Siukonen, Timo (1998): Naisia syrjitään sukututkimuksessa (Helsingin Sanomat 3.8.1998). Artikkelissa on viitattu kansatieteilijä Sanna-Kaisa Spoofin esitelmään.
24. SKS.SUKU 22988, mies 73 v.
25. Ks. esimerkiksi hakusanoilla family albums, family history ja seuraavista osoitteista:
(1) http://www.syspac.com/~robh/
(2) http://www.flash.net/~jcraig38/album.htm
(3) http://views.vcu.edu/~chubbard/family.htm
Apo, Satu (1993): Kirjoittavat kertojat. Teemakirjoittaminen - folkloristiikan "näkymätön" aineistonhankintamenetelmä. - Elias 4.
Apo, Satu (1995): Teemakirjoittaminen. Perinteentutkimuksen 'näkymätön' aineistonkeruumenetelmä. Teoksessa Naisen väki:tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta (tom. S.Apo) Hanki ja jää. Helsinki.
Aro, Laura (1996): Minä kylässä. Identiteettikertomus haastattelututkimuksen folklorena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Bock, Gisela (1989): Womens's History and Gender History: Aspects of an International Depate. - Gender and History. Vol 1. No 1. Spring.
Edvarsen, Annu (1977): Sotalapset. Gummerus. Jyväskylä. Suom. Anja Haglund. Alkuperäisteos:
Det får inte hända igen. (1977) Finska krigsbarn 1939-1945. Askild & Kärnekull Förlag AB.
Haapala, Pertti (1992): Suomalainen yhteiskunta.- Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. 3. Katse tulevaisuuteen. VAPK-kustannus. Helsinki. Valtionarkisto.
Hareven, Tamara (1994): Recent Research on the History of the Family. -Time, Family and Community. Ed. Michael Drake. The Open University in association with Blackwell. Oxford UK & Cambridge USA.
Jaago, Tiiu & Jaago, Kalev (1996): See olevad olnud...Rahvaluulekeskne uurimus esivanematega lugusest. Tartu.
Juva, Einar W. & Juva, Mikko (1992): Suomen kansan historia III. Ruotsin ajan loppukausi. Otava. Helsinki.
Knuuttila Seppo (1994): Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. Tietolipas 129. SKS. Helsinki.
Knuuttila, Seppo (1998): Menneisyys identiteetin paikkana. -Missä on tässä. Toim. Sakari Hänninen. SOPhi. Yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja filosofian laitoksen julkaisuja 18. Jyväskylän yliopisto.
Korkiasaari, Jouni & Söderling, Ismo (1994): Muuttoliike. -Suomen Väestö. Toim. Seppo Koskinen, Tuija Martelin, Irma-Leena Notkola, Veijo Notkola, Kati Pitkänen. Gaudeamus. Hämeenlinna.
Kuusi, Matti (1954): Sananlaskut ja puheenparret. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Lehtonen, Mikko (1996): Merkitysten maailma: kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Vastapaino.Tampere.
Lejeune, Philippe (1989): The Autobiographical Pact. -On Autobiography.University of Minnesota Press. Minneapolis.
Malinen, Jouni (1998): Yli 1 000 000 hakua HisKissä. Sukutieto 1/1998.
Peltonen, Ulla-Maija (1996): Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 657. Helsinki.
Piela, Ulla (1993) toim.: Aikanaisia. Kirjoituksia naisten omaelämäkerroista. Tietolipas 127. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pohjola-Vilkuna, Kirsi (1995): Eros kylässä. Maaseudun luvaton seksuaalisuus vuosisadan vaihteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Pöysä, Jyrki (1993): Ei palkinnon toivossa. - Elias 4.
Rapp, Rayna - Ross, Ellen - Bridenthal, Renate (1979): Examining Family History. -Feminist Studies 5.
Roos, J.P. & Peltonen, Eeva (1994): Miehen elämää. Kirjoituksia miesten omaelämäkerroista. Tietolipas 136. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Rosenhaft, Eva (1997): Kaksi sukupuolta, yksi historia? Naishistoria, mieshistoria, sukupuolten historia ja niiden merkitys historiakäsityksellemme. - Naistutkimus 2 /1997. Teoksesta Was sind Frauen? Was sind Männer? Geschlechterkonstruktionen im historischen Wandel. Edition Suhrkamp, Frankfurt a.M. Christiane Eifert, Angelika Epple, Martina Kessel, Marlies Michaelis, Claudia Nowak, Katharina Schicke, Dorothea Weltecke (Hg.) 1996. Käännös Tiina Kinnunen.
Scott, Joan Wallach (1988): Gender and the Politics of History. Columbia University Press. New York.
Siukonen, Timo (1998): Naisia syrjitään sukututkimuksessa. Helsingin Sanomat (HS) 3.8.1998.
Spoof, Sanna Kaisa (1994): Sukuseurojen perustamisen aaltoliikettä. Sukuviesti 6/1994.
Spoof, Sanna Kaisa (1996): Suvun käsite vanhimmissa sukuseuroissamme. Sukuviesti 2 /1996.
Vandecastelee-Scweitzer, Sylvie & Voldman, Daniele (1984): The Oral Sources for Women's History. -Writing Womens's History. Eds. Michelle Perrot. Blackwell. Translated Felicia Pheasant. Julkaistu englanniksi vuonna 1992.
Vilkko, Anni (1997): Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisten elämän kerronta ja luenta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 663. Helsinki.
Wierling, Dorothee (1995): The history of everyday life and gender relations on historical and histographical relationships. -The history of everyday life. Reconstructing historiacal experiences and ways of life. Ed. Alf Lüdtke. Pronceton, New Jersey, Princeton.
Pauliina Latvala, FM
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto