Saarelaisepiikkaa (1) esitettiin laajalti Vienan ja Laatokan Karjalan runoalueilla. Se kuuluu kalevalamittaiseen kertomarunouteen ja muodostaa sisällöllisesti (ja esteettisestikin) eheän kokonaisuuden. Suomalaisessa folkloristiikassa vakiintuneen käsityksen mukaan, Kalevala-aiheisista runoista saarelaisepiikka edustaa temaattisesti puhtainta sankarirunoutta. Ahti Saarelaisen meriretkelle lähdöstä kertovassa runossa viikinkiajan maailmankuva ilmenee kaikkein selvimmin ja on saanut muodoltaankin eheän runoasun. Silti siitä on säilynyt ja saatu talteen hajanaisia katkelmia sekä vain pari kokonaista toisintoa, kaksi niistä tosin Uhtuan runoalueelta (E.Lönnrot kirjoitti toisen muistiin v.1834 mainitsematta esittäjää ja A.Borenius-Lähteenkorva sai toisen v.1872 runonlaulaja Lari Teppiseltä (3.). M.Kuusi ihasteli Ahti Saarelaisen runon ihmissuhteiden kuvausta ja rinnasti Kyllikin hahmon muinaisislantilaisten Eddaepiikan Brunhildiin (3.). Vienankarjalaisessa toisinnossa kiinnittävät huomiota sankarinlaivan kuvauksen soutujaksoon kuuluvat formulaiset säkeet, jotka ovat essiivillä ilmaistuja lintumetaforia:
"Airom pyyrit pyinä vinkui,
Tellot tetrinä kukerti,
Nenä joiku joutsenena,
Perä kroatshku koarnehena".
Viikinkiaikaista maailmankuvaa kuvastaa ryöstöretkiä kaipaavan "satahankavenosen" itkupätkä, joka Vienan Karjalan kertomarunostossa esiintyy tosin muissakin kerronnallisissa yhteyksissä:
"Ilkeimmät linnut ilman
Puuni on parras paskantavat,
Matalimmat maan matoset
Alla koareni asuvat,
Mie venyn vessoillani,
Lahon lastumuksillani".
Sen sijaan Päivölän pitojen runon toisintoja on tallennettu runsaasti keruun kultakaudella: sekä 1800-luvulla että vuosisadan vaihteessa. I.K.Inha on maininnut Päivölän pitojen runon suuren frekvenssin: "se on yleisimpiä ja pisimpiä runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja tunnettu koko Karjalassa", siis ei ainoastaan kyseessä olevilla Vienan Karjalan runoalueilla vaan myös Laatokan Karjalassa ja muuallakin. Vienan Karjalassa se oli "kaikista yleisin, paljon yleisimmin laulettu kuin suuri Sampojaksokaan" (4.). Päivölän pitojen runon frekvenssin Vienan Karjalan kalevalamittaisessa runostossa osoittaa myös toisintojen lukumäärä SKVR:n julkaisussa.
Käsittelemääni tekstikorpukseen kuuluu SUOMEN KANSOJEN VANHOJEN RUNOJEN I.2.-niteessä julkaistuja Päivölän Pitojen runon toisintoja, jotka on saatu talteen Vienan Karjalan kuudelta runoalueelta. SKVR:n toimitustyössä samanaiheisten tekstien jaottelu runoalueiden sekä toissijaisesti runonlaulajien mukaan onkin ollut peruslähtökohta, joka on selittävissä silloisessa Suomen folkloristiikassa vallinneen maantieteellis-historiallisen menetelmän puitteissa, mutta nämä jaottelukriteerit eivät ole menettäneet soveltuvuutta nykyäänkään. Nimetyissä alueellisissa rajoissa Päivölän pitojen runosta on saatu talteen 73 toisintoa 61 eri runonlaulajilta.
Runo kertoo Lemminkäisestä / Kaukomoisesta, joka lähtee kutsumattomana Päivölän pitoihin. Juonikaavan kannalta on eroteltavissa kaksi eri versiota (5.). Toisen version mukaan Lemminkäinen saa surmansa tietäjäin kilpalaulannassa ja äiti yrittää herättää hänet henkiin. Anna-Leena Siikala toteaa, että tätä juoniversiota vastaava Lemminkäisen runo palautuu Pohjois-Euraasian hedelmällisyyskulttiin (6.). Toisen version mukaan sankari haastaa isännän tai toisen vieraan kaksintaisteluun ja surmaa vihollisen iskien "luissa lohkielleella, pääkaluissa katkielleella" miekalla pään "niinkuin naa'in nagrehelta"; pakenee kotiin ja saatuaan äidiltä neuvon piileksiä surmatun suvun kostolta, ajaa purrella "selvällä meren selällä" sijaitsevalle neitojen saarelle. Luodessaan Kalevalan EliasLönnrot yhdisti temaattisesti läheisiä sankarirunoja Lemminkäisen attraktiohenkilöön (7.). Lönnrot näyttää eläytyneen muinaiseen sankarimaailmaan, ainakin hän selvästi korosti saarelaisrunojen sankarillisuutta. Vienan Karjalasta talteen saatu Päivölän pitojen runo esiintyy Kalevalan 26-27 runoissa.
Venäjän folkloristiikassa suomalaista sankariepiikkaa ei ole erityisemmin tutkittu. V.M.Zhirmunskin tieteelliseen perintöön nojautuen Je.M.Meletinski on käsitellyt vastaavia Kalevalan runoja vertaillen niitä typologisesti Kaukasian, Siperian ja Venäjän Pohjolan kansojen suulliseen epiikkaan ja muinais-islantilaiseen Vanhaan Eddaan hahmottaakseen epiikan synty- ja kehitysvaiheiden typologiaa. Je.M.Meletinski on olettanut Lemminkäisen / Kaukomoisen runojen palautuvan "laulettavaan sankarisatuun" ja säilyttäneen sen genresisällön (8.). V.Ja.Jevsejev analysoi 1950 -- 1960-luvun vaihteessa sankarirunoja "talonpoikaisjoukkojen" rauhallisen työn ihannoinnin oletuksesta käsin ja toi esiin tulkinnanvaraisia käsityksiä: "Sotaretkiä kaipaavan laivan hahmo metaforisesti kuvastaa ulkomaisten vihollisten ryöstönhalua" (9.). Mutta toimittaessaan kaksikielisen toisintokokoelman "Karjalais-suomalaista kansanepiikkaa" (1994) hän tunnusti saarelaisrunojen muodostuneiden ns. sotademokratian (eli päällikkölaitoksen) kaudella, hänen mielestään Ahdin ja Kyllikin runossa on kuvattu "ushkuinik"-merirosvon hahmo, joka on "ylpeä omasta sotaisesta uljuudestaan" (10.). Eino Kiuru on käyttänyt venäläisiä bylinoita ja balladeja vertailukohteena kosinta-aiheisen kalevalamittaisen kertomarunouden selittämiseksi (11.), mutta hänen suorittamansa vertaileva analyysi ei koskenut saarelaisepiikkaa. Kiurun mukaan Karjalan heimon muinaiset naimatavat muodostivat myös Lemminkäisestä kertovien runojen (vienankarjalaisen kosinta-aiheisen runoston rinnalla) historiallis-etnografisen perustan. Toimintojen ja tapahtumien piilosemanttinen pohja, joka palautuu eksogamiaan, paljastuu neitojen saaressa käynnistä kertovassa loppujaksossa. Kiuru on tulkinnut "neitojen saaren" eksogaamisen suvun metaforaksi. Hän tähdentää, että "vastatullut muukalainen" ei ole pelkästään tervetullut vieras vaan kaikkien sulhanen: hänen saavuttuaan "kaikki naimaikäiset neidot ihastuvat häneen" (12.).
Maantieteellis-historiallisen menetelmän perustaja Kaarle Krohn julisti v.1918 "suomalaisen viikinkikauden" saarelaisepiikan historialliseksi taustaksi (13.). Krohn oletti venäläisten bylinoiden ja suomalaisten "viikinkirunojen" saaneen yhteisen alkunsa varjageista kertovista ylistyslauluista, jotka muovautuivat joko venäjän tai suomen kielellä (14.). Hän selitti keskeisen bylinasankarin nimen etymologiaa tulkinnanvaraisesti: "Kuulusin venäläisten bylinain sankareista Ilja Muromets ... on alkuansa ollut muurmanilainen, s.o. nordmannilainen eli norjalainen". Häntä ennen jo Julius Krohn korosti bylinoiden ja Lemminkäisrunon vastaavuutta ja "nuoren uljaan Dobrynjushkan" ja Lemminkäisen hahmojen samankaltaisuutta (15.).
Martti Haavio vertaili nimenomaan Lemminkäisen virttä bylinaan Vavilosta ja skomoroheista, nojautuen suomalaisen runon surmajuoneen. Migrationistisista lähtokohdista käsin Haavio rinnasti äärimmäisen kaukaisista perinteistä lähtöisin olevia aiheita ja motiiveja suomalaisiin vastineisiin ja oletti niiden välillä vallinneen lainasuhteen horjuvin perustein. Hän oletti Lemminkäisen virren lähteeksi papyruskirjoituksessa säilyneen muinaisegyptiläisen kertomuksen etiopialaisen Horus-velhon seikkailuista Egyptin kuninkaan hovissa. Tutkija painotti siinä kalevalaisen runon samankaltaisia tapahtumia: neekeritär-äiti varoittaa Horusta harjoittamasta taikuutta egyptiläisiä taikureita vastaan; sankari nimittää oman surmansa merkit (juoma kotiin jäävän edessä muuttuu vereksi, kotoiset ruoat verisen lihan väriseksi); paikallinen ja muukalainen velho esiintyvät kilpaloitsinnassa. Lemminkäisen surmarunon ja papyrusnovellin samankaltaisen tapahtumakulun perusteella hän oletti empimättä niitä geneettisiksi sukulaisiksi (16.). Seuratessaan aiheen vaellusreittiä Haavio löysi "avaimen" venäläisestä Vavilo-bylinasta. Tulkinta perustui yhteen ainoaan, M.D.Krivopolenovan (Pinegan alue) laulamaan toisintoon. Sinänsä bylina Vavilosta ja skomoroheista on ollut melko harvinainen. Haavio kiinnitti huomion bylinan kukko-ihmeeseen (skomorohit saivat paistetun kukon laulamaan kehottaessaan Nenila-leskeä laskemaan poikansa Vavilon mukaan) ja rinnasti sen ns. härkä-ihmeeseen ("Nousi härkä ammumaan, ... jok' oli syöty mennä vuonna..."), joka esiintyi Arhippa Perttusen toisinnossa (17.) Haavio piti bylinassa Sobaka-tsaarin pihan ympäri rakennettua seiväsaitaa Lemminkäisen virren seiväsmäen vastineena. Haavio tähdensi taikurien taistelu -kohtausten vastaavuutta: Lemminkäisen virren kilpalaulanta päättyy ison härän motiiviin, samoin kuin Vavilo-bylinassa Vavilo loi härkälauman juomaan tsaari Sobakan nostaman veden (18.). Sen lisäksi Haavion mielestä "Vavilo-bylina ja Lemminkäisen virsi on valettu suunnilleen samaan kaavaan. Molemmat viljelevät keskiosassaan kertaustyylikeinoa: Vavilo-bylina kolmen vastaantulijan, Lemminkäisen virsi kolmen vastuksen tyylikeinoa" (19.) Mielestäni Haavion esiin tuoma rakenteellinen samankaltaisuus vaikuttaa pinnalliselta, eikä runoista ole löydettävissä ns. tarkkoja vastineita. Kolmen kertauksen keinoa on käytetty laajalti sekä venäläisessä bylina- ja balladirunoudessa että kalevalamittaisissa kertomarunoissa yleensäkin, puhumattakaan venäläisen kansanrunouden muista lajeista, mm. ihmesadusta, jonka monille juonityypeille kolmen auttajan kohtaaminen matkalla on tunnusomaista. Haavio toi esiin kielillisiä todisteita, mm. johti "piilopoika" - pysyväismääreen alun muinaisvenäjän (?!) sanasta "shpilman", joka hänen mielestään tarkoitti juuri skomorohia. Hän "sijoitti" Lemminkäisen virren "skomoroh-perinteen vaikutuspiiriin" (20.). Otaksumansa "kulttuuritien" todistamiseksi Haavio oletti bylinan tsaarin Sobaka-nimen ('koira') palautuvan egyptiläisen Shabako-faraon nimeen (21.). Kuitenkin "sobaka" -herjausmääre liittyy bylinoissa "vihattujen tsaarien" nimiin säännöllisesti (esim. bylinassa Ilja Muromets ja Kalin-tsaari). Suomalainen mytologia -teoksessa M.Haavio käsitteli Lemminkäisen virttä Jumalan kuolema ja ylösnousemus - kappaleena (22.).
Felix Oinas noudatti Haavion tulkintaa tarkasti englanninkielisessä kirjoituksessaan (1985). Amerikkalainen tutkija tähdensi Lemminkäisen virren ja Vavilo-bylinan kerronnallisten kaavojen säännöllistä vastineisuutta, jota hän piti geneettisen sukulaisuuden "kiistattomana" todisteena (23.). Samalla hän yhtyi Roman Jakobsonin luonnehdintaan: Vavilo-bylina edustaa skomorohien omaperäistä apologiaa. F.Oinas luonnehti suomalaista runoepiikkaa "olemukseltaan myyttiseksi ja shamanistiseksi", minkä kannalta se "eroaa täysin venäläisestä" (24.). Hän rinnasti suomalaisten ja venäläisten eeppisten runojen "vallitsevia kerrontakaavoja" koska molemmissa useimmiten käytetään aloituksena sankarin lähtöä kotiseudultaan (25.). Hänen havaintonsa mukaan pääosin formuloiden kautta ilmaistun "eeppisen seremonialismin" osuus on suurempaa venäläisissä bylinoissa kuin suomalaisissa sankarirunoissa (26.).
Matti Kuusi ajatteli, että Kaukomoisen runo oli "kasvanut samasta maaperästä kuin eräät Novgorodin seudun bylinat" ja korosti tämän runon sekä Dobrynjan ja Hoten Bludovichin bylinoiden pitojen kohtauksen ja äidin kyselyjen motiivien samankaltaisuutta (27.).
Aikaisempiin tutkimuksiin nähden on myös huomionarvoista, että Lemminkäisen / Kaukomoisen virsi oli osoittautunut hyvin antoisaksi diakronisen, useimmitten nationalismin ilmapiirissä harjoitetun tutkimuksen kohteena.
Missä määrin pitää paikkansa oletus saarelaisepiikan "sankariajan" alkuperästä? Onko mahdollista tulkita Lemminkäisen / Kaukomoisen virttä esivaltiollisen soturilaitosajan suullis-historialliseksi todisteeksi? Epäilemättä kyseessä on esteettisten lakien mukaan rakentuva eeppinen maailma, johon heijastuu maailmankuva, eikä "laulettu kronikka".
Käsitys kertomarunoudelle ominaisesta perinteen jatkuvuudesta, traditionaalisuudesta todellakin mahdollistanee saarelaisepiikan diakronisen analyysin. Reprodusoidessaan (eli esitystilanteessa tuottaessaan) Päivölän pitojen runon tekstikokonaisuutena runonlaulajat nojautuivat suhteellisen kiinteään kerronnalliseen rankaan sekä käyttivät hyväkseen rajoitettua formulavarantoa, jota perinne oli "hionut" vuosisatojen kuluessa. V.P.Anikin on todennut folkloretradition edellyttäneen konkreettisten kuvien, juonen ja tyylin jatkuvuutta, joka on saatu aikaan bylinatekstin välittömän omaksumisen kautta ja tähdentänyt perinteen erikoisluonteista jatkuvuutta folkloren tuottamisen ytimenä. Bylinoille ominainen lajityylinen järjestelmä säätelee sisältöä ja runokuosia määrittelevän poetiikan reprodusointia, niin ettei bylinoiden esittämisprosessi tule "hallitsemattoman vuolaaksi" (28.). Anikinin mielestä perinteen jatkuvuuden nojalla on bylinoista nostettavissa esiin keskiaikaisen menneisyyden maailmankuva eri historiallisine kerroksineen. Myös V.M.Gacakin mukaan tekstuurin pysyväiselementit sekä kuvien ja niiden yksityiskohtien varanto eli ns. "eeppinen tieto" (29.) ovat säilyttäneet, vaikka perinteen kehityksessä muunneltuinakin, mitä kaukaisimpaan menneisyyteen palautuvia etnisiä maailmankäsityksiä ja käyttäytymismalleja.
Toisaalta esivaltiollinen, M.Kuusen sanoja käyttäen "viikinkiaikainen" sankarillisuus on ajoitettavissa itämerensuomalaisten heimojen soturiyhteisön kaudelle, josta on runsaasti arkeologisia todisteita sekä kirjallisten lähteiden mainintoja. Ensimmäinen maininta Karjalasta sisältyy Novgorodin ensimmäiseen kronikkaan ja kertoo karjalaisten v.1143 suorittamasta epäonnistuneestä meriretkestä: "Lähti Korela sotaan Hämettä vastaan ja pakeni menetettyään kaksi laivaa" (30.). Muinaisvenäläisten kronikkojen 29 mainintaa käsittävät karjalaisten aseelliset selkkaukset muukalaisten, ensisijaisesti ruotsalaisten kanssa. Karjalaiset ja Novgorodin soturit suorittivat v.1192 onnistuneen sotaretken Hämeen maahan, kuten Novgorodin ensimmäisen kronikan molemmat redaktiot kertovat (31.). Karjalaiset osallistuivat myös puolustuksellisiin sotatoimiin. Vuonna 1228 hämäläiset tekivät kahdentuhannen miehen laivahyökkäyksen Laatokan järvelle, minkä onnistuneessa torjumisessa karjalaisten osuus oli ratkaiseva (32.). Aleksandr Nevskin johdolla karjalaiset ja inkeroiset novgorodilaisten soturien avustamina valloittivat Kaprion linnan takaisin ruotsalaisilta ja hävittivät linnoituksen (33.). Vuonna 1253 karjalaiset ja Novgorodin sotajoukko saavuttivat voiton Pihkovaan hyökkäneistä saksalaisista ritareista (34.).
Svetlana Kochkurkina on suorittanut 1970-luvulta alkaen laajoja kenttäkaivauksia Laatokan kaakkoisosissa sekä Laatokan luoteis-osissa ja Kaakkois-Suomessa (Mikkelin alueella). Aineellisten todisteiden perusteella hän on tehnyt päätelmiä Karjalan etnisen historian varhaisista vaiheista. Hänen mukaansa sotureista koostuva päällikkölaitos ("vojennaja znat'") muodostui Laatokan luoteisosien väestöllä 10. ja 11. vuosisadan vaihteessa (35.). Soturilaitoksen kehittyminen oli samanaikainen kuin muinaiskarjalaisen etnoksen konsolidoituminen. Laatokan luoteisosista saadut löydöt, jotka palautuvat 1000-luvulle, ovat rikkaampia kuin varhaisemmat. Niihin kuuluu mm. lukuisia raha-aarteita, mikä Kochkurkinan mielestä osoittaa yhteiskunnallista jakautumista (36.). Luonnehtiessaan muinaiskarjalaisten aineellista kulttuuria Kochkurkina korostaa aseiden laajaa leviämistä: "Karjalan hautausmenojen erikoispiirteenä on erityyppisten aseiden: miekkojen, keihäiden ja nuolenkärkien, tapparoiden (ja kirveiden) esiintyminen miltei kaikissa miesten haudoissa" (37.). Hän luettelee aseiden ja soturin varusteiden laajoja löytöjä, joita sisältävät kalmistot ajoitetaan osaksi ensimmäiseen ja toiseen vaihteeseen, osaksi 1100 -- 1400- luvulle (38.). Kekomäen --5 haudasta löydetty miekka on metrin pituinen, sen kahva ja ponsi on koristettu kasviornamentilla, joka on tunnusomainen karjalaisille. Suotniemen--1 haudasta löydetty miekka oli 107 cm pitkä, sen kahva ja ponsi on päällystetty hopealla, joka on koristettu kasvi- ja spiraalimuotoisin ornamentein (39.). Se on ajoitettu 1200-luvulle. Nuolenkärkiä on löydetty sekä haudoista (joissa ne oli pantu vainajan polvelle) että linnoituksista: Tiverskistä (51 kappaletta), Paasosta ja Kurkijoelta (40.). Haudoista ja linnoituksista on saatu kuuteen tyyppiin kuuluvia lukuisia tapparoita ja kirveitä, joita oli käytetty taloudessakin mutta ensisijaisesti aseena (41.). Karjalaisiin sotavarusteihin olivat kuuluneet myös ratsujen varusteet (42.). Mielestäni aseiden lukuisat hautalöydöt ovat aineellinen todiste muinais-karjalaisten soturilaitoksen ajan "sankarillisesta" maailmankuvasta.
Kuvatessaan Novgorodin sodankäyntiä ruotsalaisia vastaan I. P. Shaskolski on korostanut karjalaisten osuutta useissa sotatoimissa (43.). Kalevalaisten sankarirunojen lajisisällön hypoteettiseen historialliseen taustaan voidaan liittää Shaskolskin käsitykset karjalaisten merivoimista ja niiden asemasta Itämeren sotapoliittisessa tilanteessa 1000 -- 1100-luvulla (44.). Hänen mielestään karjalaiset kykenivät tuolloin niinkin mittaviin sotatoimiin kuin Sigtunan retki. Shaskolski on vertaamalla toisiinsa eri lähteiden antamia tietoja todistellut karjalaisten ratkaisevaa osallistumista merihyökkäykseen Sigtunaa vastaan v.1187 (45.). Eerikin riimikronikka, joka on kirjoitettu 1320-luvulla, kertoo suullisiin tietoihin nojautuen nimenomaan karjalaisten hyökänneen Sigtunaan. Soturi-ihanne lienee kuulunut 1000--1300-luvulla karjalaisten etniseen maailmankuvaan.
On kuitenkin kyseenalaista, onko sankarillisuudella ratkaiseva osuus Päivölän pitojen runon semantiikassa. Päinvastoin seikkailukeskeisestä juoniratkaisusta huolimatta Päivölän pitojen runoon, sellaisena kokonaisuutena kuin Vienan Karjalan runolaulajat sitä esittivät keruukaudella, liittyvät erottomattomasti shamanistiset mielikuvat ja suorastaan tietäjäperinteeseen kuuluvat kerrontaelementtit. Vertailu puhtaan "sankarilliseen" epiikkaan voi valaista siinä mielessä karjalais-suomalaisen sankariepiikan omaperäisyyttä. Juonirakenteen ja henkilöjärjestelmän tasolla tämä omaperäisyys tulee näkyviin kaikkein selvimmin ja on selitettävissä rakenteellis-semanttisella tasolla myös historiallisesti.
Vertailen saarelaisepiikkaa venäläisiin sankaribylinoihin typologiselta kannalta sillä tavalla kuin vertailevassa typologisessa menetelmässä on tehty Venäjän folkloristiikassa, etenkin B.N.Putilovin tutkimuksissa, jotka koskevat venäläistä ja eteläslaavilaista sankariepiikkaa (1971). Venäjän folkloristit ovat typologiselta kannalta analysoineet myös esteettisten keinojen kehittelyä Venäjän eri kansojen eeppisissä perinteissä (Tipologija narodnogo eposa, 1975).
Vertailen tässä Päivölän pitojen runon (Lemminkäisen virren) toisintokorpuksessa reaalistuvan runokokonaisuuden kaikkia tasoja bylinarunouteen. Ymmärtääkseemme oikein Päivölän pitojen runoa on otettava huomioon, että ainakin keruukaudella Vienan Karjalan runokulttuurissa sitä laulettiin suhteellisen pysyvänä paikallisena versiona, jonka kiinteys ilmenee sekä episodeista koostuvassa kerronnallisessa rangassa että formuloista koostuvan tekstikudonnan tasolla ja lisäksi runokuvien ja rakennemallien valikoimassa. Siihen kytkeytyy eeppisen runon historiallisen kehityksen ja synkronisen muuntelun ongelma. Sekä Venäjän että länsimaiden folkloristien tutkimukset ovat jo 30 vuotta kohdistuneet kertomarunojen reproduktioprosessiin ja variaatiota säätelevien rakenteiden hierarkkiseen järjestelmään. Lauri Harvilahden Kertovan runon keinot: inkeriläisen runoepiikan tuottamisesta -tutkielma (1992) osoittaa oraalis-formulaisen paradigman soveltuvan kalevalamittaisen kertomarunouden tutkimukseen, joten sitä voi käyttää Vienan Karjalankin runokulttuurista talennetuja runoja analysoitaessa. Kuitenkin Vienan Karjalan runokulttuurissa sankariepiikkaa samoin kuin myyttisiä aiheita laulaessaan runonlaulajat pyrkivät esittämään runotoisintonsa noudattaen perimätietoa eli ylläpitäen tapahtumien ja temaattisen kuvauksen suhteellista pysyvyyttä, mikä erottaa sen inkeriläisestä lyyris-eeppisestä naisten laulamasta runoudesta, jonka genresisältöä sääteilee syvästi eläytyvä minä-muotoisuus (46.). Käsittääkseni Vienan Karjalan runokulttuurissa kalevalamitalle ominainen alkusointu ja kerron avulla rakentuvat formulat sitoivat kalevalaisen epiikan yhä kiinteämmäksi kokonaisuudeksi. Formulaisia (47.) vakioelementtejä edustavat juuri säeparallelismin sitomat säeparit (pääsäe + kertosäe), jotka edelleen sovitetaan episodeihin jaoteltaviin juonilankoihin, jotka puolestaan punoutuvat toisiinsa. Tavaton yhdenmukaisuus on ominaista nimenomaan Päivölän pitojen runolle (jos sitä käsitellään vienankarjalaisten toisintojen kokonaisuutena): elävä variaatio ei haitannut formula- ja episodi- varantojen kiinteyttä.
Huolimatta karelianistis-uusromanttisesta ihannoivasta asenteesta ja (seuraavan katkelman kirjoittajan omaksumasta) suomalaisen koulukunnan lähestymistavasta, I.K.Inhan maininta osoittaa juuri Päivölän pitojen runon erityistä kiinteyttä formulasäkeiden ja alkusoinnulla sidotun kertosäeparien käytössä Vienan Karjalan runoalueilla. Omien kenttäkokemuksiensa pohjalta I.K.Inha kirjoitti: "...Kuinka huonoissakin toisinnoissa on viljalti semmoisia jalosäkeitä, jotka tuskin ovat voineet niitten kehyksissä syntyä, vaan jotka tuntuvat olevan jäännöksiä 'laajemmista lauluista, runsahammista runoista'. Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä, että nuo hajallaan olevat jalosäkeet ovat osia vanhasta yhteydestä, jotka ovat säilyneet siroteltuina kautta runoalueen levinneisiin laulupätkiin. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, (...). Semmoisia tunnussäkeitä ovat
Savu saarella palavi,
Tuli niemen tutkalmella,
Pieni ois sotisavuksi
Suuri paimosen tuleksi,
joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että vielä eteläiselläkin runoalueella" (48).
Vienan Karjalan runostossa lienee dominoinut vakiintunut versio, joka vastaa ns. "viikinginomaista" juonityyppiä. Keruukaudella Vienan Karjalan runokulttuurissa Päivölän pitojen runo laulettiin reprodusoimalla juuri tämän ns. lokaaliversion kiinteätä kerronnallista rankaa, tai ainakin kerääjät saivat sitä vastaavia toisintoja tallennetuiksi.
Minkälaisia vastineita Päivölän pitojen runolle on nostettavissa esiin venäläisistä sankaribylinoista? Monimuotoisia vastineita sisältyy kahteen bylinaan: Dobrynja ja Lohikäärme- ja Djuk-bylinaan.
Selvä samankaltaisuus ilmenee Päivölän pitojen runon ja toisaalta bylinoiden kohtauksessa "Sankari jättää hyvästit äidille". Voi todeta, että bylinarunoudessakin tälle kohtaukselle on ominaista toistuvuus ja temaattisen kuvauksen pysyvyys eriaiheisissa bylinoissa. Niitä yhdistää henkilöjärjestelmän kiintoelementti - sankarin äiti, "kunnioitettu leski" ("chestna vdova"). Nämä bylinoiden episodit voi abstrahoida tyyppikohtaukseksi (49.).
Päivölän pitojen runossa "lieto Lemmingäin'i" käy jättämässä hyvästit emolle kaksi kertaa: juonen alussa ja kulminaation (i.e. kaksintaistelun, joka on päättynyt vastustajan surmaan) jälkeen. Yleisin puhutteluformuloista on: "Oi emon'i kandajain'i, ..." (50.) Alkuepisodissa hän useimmitten pyytää emon tuomaan hänelle sotisovan. Yleinen pyyntöformula on:
"Tuo sie on sotisobani,
Kanna vainovoattieni" (51.)
Se tavataan morfologisesta vaihtelusta huolimatta eri yhdistelmissä 32 toisinnossa.
Harvemmin on käytetty lisäksi eri temaattis-kuvauksellisia yksityiskohtia, jota kuvataan muiden formuloiden avulla. Joskus tavataan pyyntö tuoda sotaratsu, "hyvä heboinen"(52.). Kun sankari pyytää tuomaan isältä perimiään aseita ("Tuos sieltä isoni miekka / ja kanna isoni kalpa"), miekka osoittautuu luissa lohkielleeksi. Luissa lohkiellut ja pääkalloissa katkiellut miekka on Päivölän pitojen runolle ominainen formulan ilmentämä yksityiskohta, joka useimmiten kuuluu taistelukohtaukseen. Mutta Miina ja Ohvo Huovinen Hietajärveltä (53.) käyttivät sitä äidille hyvästijättö -kohtauksessa, lisäten koko runostossa tavattavan formulan: "Kattselouve kääntelöyve". Tämä formula on säkeensisäisen kerron sitoma, ja siihen laulajat yleensä turvautuneet semanttisesti samankaltaisissa juonikäänteissä, niin että se liittää toisiinsa eri aiheiden runoja (54.).
Emo kieltää sankaria lähtemästä. Häntä yrittävät estää myös yliluonnolliset naisolennot (formula "Epäsi kavetta kaksi, kielsi kolme luonnotarta)". Emo perustelee varoituksensa hengenvaarallisten esteiden pikkutarkalla kuvaamisella. Joskus hyvästijättökohtaus rakentuu, M.Kuusen termiä käyttäen, dialogikertauksen (55.) tyylikuvioon. Sankari pyytää tuomaan sotisobat jokaisen esteen kuvauksen jälkeen (56.).
Bylinassa lohikäärmeenvoittaja Dobrynjasta äidin hyvästely edeltää sankarin lähtöä Sorochinski-vuorille (lohikäärmeen tyyssijaan). Jos kyseessä on aloitusjakson konventionaalisen-spontaani vaihtoehto, jossa sankari kohtaa hirviön saamatta ruhtinaalta käskyä, emon kiellot alkuepisodissa saavat tärkeän kompositiotehtävän. Emo kieltää Dobrynjushka Nikitichiä tekemästä juuri sitä, minkä hän tekee: hän ei saa uida Puchai-joessa ja tallata sotiorilla "pienoisia käärmeenpoikaisia":
"Ai zhe svet mojo chado ljubimoje,
Ai sie armas lapsoseni
Ty molodenkoj Dobrynjushka Mikitinec,
Sie nuori Dobrynja Mikitinec,
Ty na dobrom kone v chisto pole pojezzhivash',
Ajat aina sotiorillas' avoimelle kentälle,
Da ty malyjeh zmejonyshov potaptyvash'.
Tallaat aina jalkoihisi pienoisia käärmeenpoikasia.
Ne sjezzhaiko-ty moloden'koj Dobrynjushka
Älä sie lähde nuori Dobrynjushka
Da ty daleche-daleche vo chisto pole,
Kauas-kauas avoimelle kentälle,
Ko tym slavnyjem goram da k Sorochinskim,
Niiden kuulujen Sorochinski vuorten luo,
Da ko tym noram da ko zmeinyim,
Siellä on lohikäärmeellä oma luolansa.
Ne topchi-ko ty tam malyjeh zmejonyshej,
Älä sie käärmeenpoikasia tallaa,
Ne vhodi-ko ty vo nory vo zmeinyje,
Älä sie käy käärmeenluolassa,
Ne vypushchai-ko polonov ottul' rosseiskiih,
Pelastaaksesi venäläisiä vankeja.
Ne sjezzhaj-ko ty, molodenkoj Dobrynjushka,
Älä sie mene Puchai-joelle,
Ko toj slavnoju ko matushke Puchai-reki
Älä ui Puchai-joen aalloissa.
To Puchai-reka ochjun' sviripaja,
On Puchai-joki vallan hirmuinen,
Vo Puchai-reki dve strujki ochjun' bystryih,
Puchai-joen virrat ovat koskisia
Perva strujechka vo Puchai-reki bystrym-bystra,
Toinen virta on nopea - mitä nopein,
Druga strujechka bystra bydto ogon' seket
Toinen virta tulena hakkaa" (57.).
Tämän toisinto on mestarilaulaja Trofim Grigorjevich Rjabininilta tunnetun slavistin ja bylinojen kerääjän A.F.Gilferdingin Kizhissä vuonna 1871 tallentama (58.). Sitä muistuttaa myös toisinto, joka on kerätty Pudozhgorskin kylän Povenetsin alueella Pjotr Kalininilta (59.).
Rikkomalla äidin kieltoja ja laiminlyömällä neuvot sankari kohtaa hirviön, saavuttaa siitä voiton taistelussa ja vapauttaa venäläiset vankijoukot "kirotun käärmeen" (Zmeja prokljataja) luolasta. Se olikin Dobrynjan sankariteon päämäärä.
Sekä Päivölän pitojen runon että bylinan lohikäärmeenvoittaja Dobrynjasta rakenteessa säejaksojen kertaus toimii kompositionytimenä ja kiinteyttää kerronnallisen rungon. J.Saarinen hahmottelee suorituskertauksen rakennekuvion Miihkali Perttusen Päivölän virren pohjalta (60.). Ehdottaisin käytettäväksi äidin varoituksesta termi "ennustuskertaus": kieltomuotoisessa varoituksessa paljastuvat juuri sankarin aikomukset, joita hän tavallisesti ei ilmaise eksplisiittisesti, mutta jotka toteutuvat hänen toiminnassaan juonen etenemisen myötä. Molemmissa tapauksissa komposition kannalta ydinrakenne saa ilmaisunsa formuloiden kieliopillis-lauseopillisessa runonsisäisessä variaatiossa: verbien 2. persoona äidin varoituksessa - 3. persoona ennen kulminaatiota; karjalaisessa runossa futuuri vaihtelee imperfektin kanssa, venäläisessä bylinassa kielteinen imperatiivi äidin virkkeessä vaihtelee imperfektin kanssa kerronnassa.
Jos aloitusjakso vastaa ns. ruhtinaskäskyn mukaista vaihtoehtoa (T.G.Rjabininin ja P.L.Kalininin toisinnoissa se aloittaa kerronnan sankarin toisesta retkestä kohti Sorochinski-vuoria ja edeltää ratkaisevaa taistelua hirviötä vastaan ), sankari ainoastaan jättää hyvästit rakkaalle emolle.
Emo, kunniotettu leski, saa tärkeän roolin muissakin Dobrynjasta kertovissa bylinoissa. Joskus Dobrynjan lämpimän ja läheisen äitisuhteen kuvaus sävytetään lyyrisillä runokuvilla ja yksityiskohdilla.
Esimerkiksi Kondalla (Aunus) A.M.Astahovan tallentamassa bylinassa "Dobrynja ja Nastasja Mikulishna" on lyyrissävyinen alku, jossa laulaja K.D.Adrianov (61.) käyttää tunnelmarunoudessa tavattavaa avausklisettä - kielteistä vertausta, eli ns. slaavilaista antiteesia:
"Shto ni belaja berjozka k zemli klonitsja,
Ei valkoinen koivu maahan notkunut
Poklonjajetsja Dobrynjushka Mikitin syn
Tuo kumartaa Dobrynjushka Mikitin poika
Ko svojoj li ko roditeli ko matushke,
Tuolle omalle emolle-kantajaiselle,
Ko chestnoj vdovy Afimji Aleksandrovny".
Kunnioitetulle leskelle Afimja Aleksandrovnalle.
Eleginen tunnelma käy ilmi myös Dobrynjan onnettomuuden valituksista Pjotr Kalininin toisinnossa:
"Dobrynjushka tot matushke govarival,
Dobrynjushka emollensa sanoi,
A Nikitich-tot rodnenjkoi nakazyval:
Nikitichpä kantajaansa kovisteli:
-- Ty zachem menja beschastnogo sporodila!
- Miksi minut onnnettoman synnytit?
Sporodila by, roditel' moja matushka,
Mahdoit sie minut synnytettyäsi
Obvertela by moju-to bujnu golovu,
Kapaloida valkoiseen liinaan
Obvertela tonkim bilen'kim rukavchikom
Kietoa huiman pääni
Da spustila by vo Chorno more vo tureckoje,
Heittäisit Mustaan mereen turkkilaiseen,
Ja by vek da tam, Dobrynja, vo mori lezhal...
Olisin levännyt ikäni meren pohjalla...
Djukin bylinassa Sankari jättää hyväiset emolle -kohtaus saa samanlaisen tehtävän kuin Päivölän pitojen runossa, eli semanttis-rakenteellisella tasolla samankaltaisuus on vielä läheisempi kuin Dobrynjan bylinassa. Djuk pyytää äidiltä siunausta lähtiessään Kiovaan, äiti kieltää häntä lähtemästä. Emo kuvailee lieto Lemminkäiselle "surmia" matkalla Päivölään, ja samoin Djuk Stepanovichiakin opastetaan tarkasti "oikotietä" sulkevasta kolmesta suuresta etuvartiosta, jotka ovat: vastatusten lyövät ja taas erilleen erkanevat vuoret, petolinnut-nokkijat ja mato kirottu, "12 kärsää on käärmeellä" (62.). Djuk pyrkii lähtemään Kiovaan kaikista varoituksista huolimatta: "Ei emo siunausta antanut, / Kumarsi Djuk kolmasti ja sanoi: / "Siunaat tai et, lähden kuitenki!".
Niinpä äidin rooli on tärkeä sekä Päivölän pitojen runon että venäläisten bylinoiden henkilöjärjestelmässä. Äidin varoittava rooli reaalistuu vakiintuneissa asetelmissa ja juonikäänteissä. Äitien hahmot voi abstrahoida yleiseksi "typologiseksi aktantiksi". Siihen on kytkettävissä B.N.Putilovin huomautus bylinarunouden ja eteläslaavilaisten sankarirunojen (junacki pjesmi) "tyypillistyneistä" henkilöasetelmista. Sankarin ja äidin välinen suhde reaalistuu "toistuvissa tyyppikohtauksissa", joissa äiti "esiintyy viisaana ennustajattarena, joka ennustaa tapahtumain kulun, antaa sankaripojalleen tärkeitä neuvoja ja varustaa häntä maagisilla keinoilla" (63.).
Sekä kalevalaisessa runossa että Dobrynja-lohikäärmeenvoittajan bylinassa on näkyvissä Äiti tiedustelee sankarilta surun syytä -tyyppikohtausten samankaltaisuus. Samanlaisuus ulottuu temaattisen kuvauksen yksityiskohtiin.
Kuvauksen yksityiskohtien valikointi ja ilmaiseminen formulaisissa säkeissä Latvajärven Perttusten suvun mestarilaulajilla (Lönnrotin pääinformantilla Arhipalla ja hänen sokealla pojallansa Miihkalilla) muistuttaa sananmukaisesti äidin kyselyä surun syistä ja "sankarin kunnialle soveliaasta" pitosijasta venäläisissä bylinoissa. Formulasäkeissä on näkyvissä venäläisperäinen lainasana (charka). Arhipan toisinnossa (64.) sankari palaa pidoista masentuneena:
Silloin kaunis Kaukomieli
Alla päin paholla mielin,
Kahta kallella kypärän
Kotihinsa tullessaan.
Sankarin murhetta ilmaiseva formulainen säepari toistuu äidin kysymyksessä:
Emo vastaah tuleepi:
"Poikuoni nuorempani,
Lapseni vakavuuteni,
Mit' olet pahoilla mielen,
Kahta kallella kypärin
Kotihisi tullessasi?"
Äiti kyselee häneltä murheen syitä, sankari vastaa kerskauksella, esim. Arhipalla:
" Onko tsarkoa varrettuna / Noissa Päviölän pioissa?"
- "Oi emoni kantajani, / Ken mun sarkoin vaarteleisi, / Vaartaisin 100 urosta, / Tuhat muuta
tunnustaisin".
- "Niin emo sano: / "Oletko naisin nakrettuna?".
- "Oi emoni kantajani, / Ken mun naisin nakraneisi, / Nakraisin 100 naista, / Tuhat muuta
tunnustaisin".
- "Niin emo sano: / "Oletko herjattu heposin / Noissa Päivölän pioissa, / Sie
osta ori parempi /
Ison saamilla eloilla, / Vanhemman varustamoilla".
- "Oi emoni kantajani, / Ken mun herjoais heposin, / Herjaisin 100 heposta, / Tuhat muuta
tunnustaisin".
Mutta kalevalaisen runon sankari tunnustaa pelkäävänsä surmatun vastustajan suvun kostoa.
Dobrynjakin tulee kotiin masentuneena, saatuaan pidoissa Vladimir-ruhtinaalta käskyn, jota on lähes mahdoton toteuttaa, esim. P.L.Kalinin toisinnossa:
Povesil tut Dobrynja bujnu golovu,
Kävi Dobrynja alla päin,
Utopil zhe ochi jasnyje
Katsoi Dobrynja kirkkain silmin
A vo tot li vo kirpichen pol.
Tuohon tiililattiaan.
Emo esittää samanlaisia kysymyksiä, esim. T.G.Rjabininin toisinnossa:
"Ai ty svet mojo chado ljubimoje,
"Ai valoni lapseni armahani,
Da j moloden'koj Dobrynjushka Mikitinets,
Sinä nuori Dobrynja Mikitinets!
Shto s chestna piru prishol ty da neveselo?
Mitä kunniapidoista tulit alla päin?
To mestechiko v piru bylo ne po chinu,
Etkö sijaa sun kunniallesi soveliasta saanut?
Ali charoju v piru tobja priobnesli,
Olitko tsarkoin varrettuna?
Al' kto pjanitsa durak da priobgalilsja?"
Olitko humalaisin hölmöin naurettuna?"
Formulaisiin säkeisiin reaalistuva aihelma "sankarin masentumisen kuvaus + kysely murheen syistä" esiintyy muissakin semanttisissa yhteyksissä, eli se kuuluu bylinoiden muihinkin tyyppikohtauksiin. Ei ainoastaan myötätuntoa osoittava äiti vaan myös Vladimir-ruhtinas voi kysellä masentuneelta sankarilta murheen syytä. Suhmantin bylinassa murheen syiden dialogi kuvastaa säätyristiriitoja, jotka johtavat lopulta sankarin surmaan.
Solnyshko Vladimir stol'nekijevskij
Armas aurinko Vladimir Kiovan ruhtinas
Po gridne stolovoj pohazhivajet,
Astelee ateriasalissaan
Zholtymi kuderkami potrjahivajet,
Keltaisia kutrejaan ravistelee
Sam govorit takovy slova:
Itse noin sanoiksi virkkoo:
"Ai zhe ty Suhmantij Odihmantjevich,
"Ai sinä Suhmantij Odihmantjevich!
Shto zhe ty nichem ne hvastajesh',
Miks' et kerskaile millään
Ne jesh', ne pjosh' i ne kushajesh',
Et syö etkä juo
Belyja lebedi ne rushajesh'?
Etkö murtaisi itsellesi palasta joutsenpaistista?
Ali chara tebe shla ne rjadobnaja,
Oletko tsarkoin varrettuna?
Ili mesto bylo ne po ochine,
Etkö sijaa sun [valtavanhemmalta perimääsi] kunniallesi soveliasta saanut?
Ali pjanitsa nadsmejalsja tebe?".
Olitko humalaisten hullujen naurettuna?" (65.)
Venäläisissä bylinoissa masentuneelta sankarilta kysely surun syistä + sankarin formulaiset vastaukset --aihelman semantiikka tuntuu olevansa pysyvä ja vakiintunut.
Siihen kuuluvissa formuloissa metonymisesti (66.) ilmaistaan soturin kunnian loukkaus. Ei ole sattuma, että säädyltään ylhäinen ruhtinas mainitsee esittämissään kysymyksissä hovin pidoille sopivan kohteliaisuuden rikkomisen. Sankarin reagoinnista käy ilmi, että ylhäisen esittämänä häväistyksen olettaminenkin on loukkaava, se kyseenalaistaa sankarin "kunnian", ja todistaakseen oman kunniansa hän on valmis kaatumaan. Tässä kohtauksessa Suhman tarjoutuu suorittamaan vaikean tehtävän: tuoda Vladimirille elävän joutsenen, haavoittamatta, veren tahrimatta (67.). Puolustaakseen omaa sankarikunniaansa, soturi on valmis jopa itsemurhaan. Bylinasankarin käyttäytymismalliin on heijastunut ritariyhteisön maailmankuva sille ominaisine kunniakäsityksineen ja arvoineen.
Onko vastaava "sankarikauden" maailmankuva heijastunut kalevaiseen runoon Lemminkäisen / Kaukomoisen käynnistä kutsumatta Päivölän pitoihin? Miten kalevalaisen sankarirunojen kunniakäsitys eroaa venäläisten bylinoiden ilmaisemasta?
Vastatessaan emon myötätuntoiseen kyselyyn Lemminkäinen ilmaisee pelkoa: murhatun vastustajan kosto pelottaa voittajaa niin paljon, että hän rupea katumaan tekoaan, esim. Arhippa Perttusen toisinnossa:
"Oi emoni kantajani,
Tuota iten tuon ikäni,
Tapoin miehen kun urohon
Noissa Päivölän pioissa,
Sariolan juominkissa,
Tapoin miehen kun urohon.
En tieä sitä sioa,
Jossa piillä pillomuksen,
Ja paata pahantapasen?"
Kohtaus jatkuu dialogikertausrakennetta noudattaen. Äiti ehdottaa Lemminkäiselle muodonmuutosta, mutta sankari torjuu neuvon kauhuissaan. Hän pelkää muuttuvansa "männyksi mäelle, koivuksi norolle", koska noroinen koivu kotapuiksi hakataan, mäkinen mänty riihipuiksi pilkotaan. Hän ei turvaudu merenhau'eksi muuttumiseen koska pelkää kalastajia.
Vertailu venäläisiin bylinoihin valaisee episodiketjua, joka kertoo, miten sankari ylittää hengenvaaralliset esteet matkalla Päivölään. Vienan Karjalan lokaalirunostosssa on kehittynyt kuvien varanto, josta runonlaulajat preferenssiensä mukaan valitsivat kolme tai neljä fantasianomaista estettä.
Tutkiessaan Miihkali Perttusen Päivölän virttä Jukka Saarinen on käsitellyt "vaarakertauksia" eli surma-ihmeiden kuvauksen rakenteellisia ja tyylillisiä perusteita (68.).
Käsittelemästäni Päivölän pitojen runon toisintokorpuksesta sadunomaisten esteiden mielikuvat ovat jäsennettävissä kahteen laajaan temaattiseen ryhmään ja niiden alaryhmiin: (1) "Maisemalliset esteet": tulinen aita, tulinen hauta täynnä kuumia kiviä, hako tiellä poikki puolin, mäki täynnä kalloseipäitä, korkeat vuoret; (2) "Vartijaeläimet" (hirviöt). Ensinnäkin kuvataan tulinen kotka. Toiseksi hirviöt voivat edustaa 'käärmeiden' tyyppiä: käärmeaita, tulinen hauta, jossa on tuliset madot, yksinäinen jättiläiskäärme tiellä poikkipuolin, kyinen pelto. Toisinaan on sanottu käärmeitä olevan paljon, mutta esteen muoto on epäselvä. Myös hirviöt kuuluvat "Canis"-tyyppiin, eli sudet suitsirengahissa, karhut rautakahlehissa (koska perinteen kannattajat pitivät karhuja Päivölän rakkikoirina) tai jättiläinen Musti musta koira.
Vaarojen kuvaus muistuttaa matkaa tuonpuoleiseen. A.-L.Siikalan kehittämän, shamanismiin palautuvien mielikuvien konseption mukaan Vienan Karjalan myyttisessä maailmankuvassa on säilynyt shamanistisia käsityksiä samoin kuin loitsuissa ja riittirunoudessa. A.-L.Siikala on pelkistänyt kalevalaisen runouden etävainajalan matkakuvaukseen liittyviä mielikuvia (69.) ja tuonut esille laajan joukon rinnakkaisilmiöitä Siperian shamanistisesta ja muinaisskandinaavisesta perinteestä (70.).
On kiinnostavaa, että Päivölän pitojen runon vaarojen kuvauksen tarkat vastineet esiintyvät shamanistisessa epiikassa juuri niillä kansoilla, joiden etniseen maailmankuvaan kuuluu elävä shamaaniperinne. Hirviöiden ja uhkaavien "maisemallisten esteiden" semanttis-kerronnallisesti samankaltaiset, temaattiselta kuvaukseltaan läheiset kuvat löytyvät altailaisten lauletusta sankariepiikasta (jonka kansanomainen nimitys qai-chokchök viittaa erityiseen laulutapaan). Esimerkiksi Aleksej G. Kalkinin (syntynyt v.1925) laulamassa laajassa, 7738-säkeisessä Maadai-Kara runoelmassa rajavartija-hirviöt ja etuvartio-esteet on kuvattu monipuolisesti ja seikkaperäisesti useaa kertaa. Maadai-Karan kansan valloittanutta Kara-Kul -kaania avustavat monenlaiset taruhirviöt, jotka toimivat sekä hänen valtakuntansa vartijoina että hänen omina apulaisinaan. Maadai-Karan hevoslaumasta pakeneva nelikorvainen, nelipalmikkoharjainen tummanharmaa tamma joutuu ylittämään seitsemän hirviöiden valvomaa etuvartiota: kaksi samanlaista maata kannattavaa valasta, kaksi samanlaista keltaista myrkkykäärmettä, seitsemän harmaata villisikaa, kaksi mustaa rupista kamelia, kaksi samanlaista uroskarhua. Tamma taivuttaa hirviöt uneen maagisin keinoin. Sen jälkeen Kara-Kul -kaani käskee kaikkein vaarallisimpien hirviöpetojensa surmata tamman. Runon pääsankarin, Maadai-Karan pojan Kögydej-Mergenin lapsena suorittama ensimmäinen uroteko oli hirviöiden kukistaminen. Kögydej-Mergen tappaa ainoalla kylkiluusta tehdyn jousen kaislanuolella seitsemän jättiläissutta ja lyö kivellä kuoliaaksi yhdeksän mustaa korppia. (71.) Kögydei-Mergenin kasvattanut Altai-vuorten emäntä opastaa nuorta sankaria pääsemään vihollisen valtakuntaan. Keskustellessaan viisaan eukon kanssa ennen lähtöänsä sankari ilmoittaa valmiutensa uhrata henkensä: "Missä Kara-Kulin maa sijaitsee? Haluan sinne mennä. / Parempi että sanotaan minun lähteneen / kuin jääneen kotiin, / parempi että sanotaan minun saaneen surman / kuin pelkäävän. / Onko olemassa karjaa, / joka ei söisi ruohoa? / Onko olemassa urosta, / joka ei kerran menehtyisi?" Sankaria auttaa hänen pellavaharjainen tummanharmaa ratsunsa. Se opastaa sankaria seitsemän tien risteyksessä heidän ensimmäiseksi kohtaamastaan esteestä. Kaksi samanlaista mustaa urosta, jotka ovat Erlik-kaanin, maanalaisen kuolleiden valtakunnan hallitsijan lähettiläät, ovat jo tuhonneet 99 ratsua -- ja täydet 100 jos he vielä pellavaharjaisen surmaavat, ovat jo tuhonneet 99 miestä -- ja täydet 100 jos tappavat sekä Kögydei-Mergenin vaskinujalla. Sankari antaa hirviöille luvan iskeä ennen hänen iskuaan ja heidän vaskinujansa murruttua hän surmaa molemmat kamcha-ruoskalla (72.). Matkalla Kara-Kulan valtakuntaan Kögydei-Mergen (oikeastaan hänen ratsunsa) joutuu hyppämään yli keltaisen myrkkymeren (73.)sekä toisiaan vastaan lyövien vuorten läpi (74.). Viimeiseen esteeseen on sortunut ennen häntä 70 hevosta ja 90 urosta, mutta hänen pellavaharjainen ratsunsa selviytyy. Kögydei-Mergen kukistaa kaikki hirviöt ylittäessään esteitä ja tekee sen kaiken saavuttaakseen kansalleen tärkeän päämäärän: hän pelastaa vanhempansa ja vangitun kansan sekä kostaa hyökkäneelle viholliselle.
Miten tapahtumakulku etenee Päivölän pitojen runossa? Lemminkäisen ylittää surmia erittäin varovaisesti. Eeppisen sankarin käyttäytyminen noudattaa siis loveen langenneen tuonpuoleiseen matkanneen Shamaanin käyttäyttäytymismallia. Samalla se on rinnastettavissa ihmesadun sankari kohtelee hyvin ihmeellistä auttajaa tai lahjoittajaa aihelman (75.) semantiikkaan. Hengenvaarallisten esteiden kummallisen väistelevä "käsittelytapa" vaikuttaa varsinaisen sankaruuden kannalta oudolta. Päinvastoin kuin bylinoiden tai venäläisten eeppisten legendavirsien sankarit, Lemminkäinen ei koskaan surmaa hirviötä eikä raivaa oikotietä. Lemminkäinen / Kaukomoinen pelkästään selviytyy vaarasta jatkaakseen omaa matkaansa Päivölän pitoihin, säästäen "maisemallisen esteen" eheäksi ja koskemattomaksi, säästäen hirviön hengen - yhtä vaaralliseksi muille "matkamiehille", jos ken toinen myöhemmin sattuisi niitä kohtamaan, pärjätköön hän itse. Sen sijaan bylinan sankari raivaa hirviön surmaamalla ristitylle kansalle oikotietä, joka on hirviön uhan takia "jo kauan kantoiseksi tullut, kantoiseksi, nurmen peittämäksi" (76.). Päämäärä, jonka takia Lemminkäinen lähtee matkaan, eroaa suuresti bylinasankarin tavoitteista. Sankaribylinoiden "taruhirviöitä vastaan käydyistä kamppailuista" (77.) päähenkilöiden suorittamien urotekojen päämäärä on pelastaa hirviön uhasta Pyhä Venäjä ja toteuttaa suuriruhtinas Vladimirin käskyjä. Sankarin suhtautuminen hirviöön on selitettävissä perinnelajin henkilöjärjestelmän luonteen perusteella, jolle on tunnusomaista isänmaallinen ja etnosentrinen jako kahteen: me - viholliset. Lohikäärmeen - "kirotun käärmeen" (zmeja prokljataja) fantastisesti sävytettyyn kuvaan liittyy nomadivalloittajia symbolisoiva merkitys.
Venäläisessä folkloristiikassa on hahmoteltu vaiheittainen kehitystypologia, jonka perusteella shamanististen piirteiden pysyvyys on selitettävissä arkaaiseksi ilmiöksi. Toisin sanoen kalevalamittaisen sankarirunouden samoin kuin turkkilaisten kansojen epiikan on tulkittu edustavan varhaisempaa kehitysvaihetta kuin bylinoiden isänmaallinen sankaruus.
Tästä näkökulmasta Päivölän pitojen runon eeppiseen maisemaan ja kerrontaan nähden tärkeää on altailaisissa ja mongolilaisissa "sankarisaduissa" esiintyvien matkaesteiden selitys, jonka V.M. Zhirmunski on tuonut esiin. Paitsi "maagisia vesirajoja" (tulimeriä, myrkkymeriä, maitomeriä tai jäämeriä yms.) turkkilais-mongolilaisessa arkaaisessa epiikassa esiintyvät vartijaeläimet, "petohirviöt": käärmeiden kuningas Dzhilanbij, suuri musta uroskameli, yhdeksänsärki harmaa härkä, Karagula hirviö, Kerbalyk (valas) - jättiläiskala yms. Zhirmunski on korostanut: "Petohirviöt liittyvät Shamanismin myyttisiin käsityksiin tuonpuoleisesta, pahan Erlik-jumalan maanalaisesta valtakunnasta, yleensä ne kuuluvat runoihin jotka kertovat sankarin käynnistä manalassa. Mongolilaisen "sankarisadun" Irinsain ylittää näitä esteitä sovitusuhrin avulla, mikä vastaa shamaaniperinteen analogisia motiiveja" (78.). Zhirmunskin esiintuomat turkkilais-mongolilaiset hirviöhahmot ovat Päivölän pitojen runon hirviöiden tarkkoja vastineita semantiikaltaan ja kerronnalliselta tehtävältään. Siperian paimentolaiskansojen ja kalevalaisen kertomarunouden samankaltaisuus koskee ensisijaisesti ansiotyökosinta-aihetta. Esimerkiksi Alyp-Manash lähtee kosimaan Erke-Karakshie -kaunotarta kaukaiselle seudulle, missä "taivas maahan osuu", mistä ei ole paluuta: "ei ole jälkeä takaisin". Matkalla hän kohtaa vaarallisen esteen: "leveän tummansinisen joen", "jota siipihevonen ei pysty yli hyppäämään, jota seitsemänhankavene ei pysty yli soutamaan". Häntä kuljettava vanha venemies varoittaa uhkista, sankari jättää hänelle yhdeksänsärmisen vaskinuolen: jos hän saa surmansa, kiiltävä vaskinuoli ruostuu (79.). Tätä enne-esineen motiivia vastaa Lemminkäisen virressä tavattava sukaepisodin alkujakso. Mikäli äidille jätetty suka muuttuu veriseksi, on sankari surmattu pidoissa. Yksi Alyp-Manashin vihollisista, harmaalla härällä ratsastava seitsemänpäinen ihmissyöjä Delbegen kuuluu shamaanimytologiassa kuvattuun mustan Erlik-jumalan seurueeseen (80.). Altailaisten "sankarisatujen" sotaratsulla on ihmeellisen auttajan ominaisuuksia: se kuljettaa sankarin yli rannattoman meren tai herättää hänet henkiin (81.). Zhirmunski on viitannut mytologiaan välillisesti: "Näiden sadunomaisten hahmojen perustana ovat muinaiset mytologiset käsitykset 'tuonpuoleisesta', kuolleiden valtakunnasta, joka sijaitsee ylipääsemättömän veden takana. Huomiota kiinnittää venemies-vanhuksen henkilöhahmo, joka käyttää suurta tuohivenettä -- 'sen ympäri ei hevosella päivän aikana aja' (vrt. antiikin mytologian Kharon)." Vesirajan ylitettyään sankari vaipuu maagiseen uneen" (82.) Mielestäni on kysyttävä, ovatko altailaiset perinteenkannattajat tulkinneet shamanistisia motiiveja ja teemoja sadunomaisiksi, ovatko he pyrkineet viihteelliseen kerrontaan, etenkin otettaessa huomioon shamanismin elinvoimaisuus altailaisen perinteen symbolisessa kokonaisuudessa, minkä Zhirmunski on jättänyt täysin huomiotta. Mielestäni altailaisen kertomarunouden fantastiikalla sävytettyä eeppistä maisemaa tai maagisia mielikuvia ei ole mahdollista nimittää sadunomaisiksi, vaan ne päinvastoin liittyvät altailaiseen maailmankuvaan olennaisesti kuuluvaan shamanismiin.
Mielestäni juuri tuonpuoleisten rajanvartijahirviöiden kohtausketju on ristiriidassa Meletinskin hahmotteleman typologian kanssa. Meletinskin mukaan ns. laulettavan sankarisadun aktantti on innokas kampailemaan "tulista kotkaa" sekä muita hirviöitä vastaan ainakin oman sankarimaineen ja voimienmittelyn takia. Hirviö, jota kuvataan formulaisella säeparilla "jo on syönyt sadan miestä, tuhonnut tuhat urosta" kelpaa hyväksi kilpailijaksi. Varhaisvaiheen sankariepiikalle luonteenomainen taruhirviötä vastaan käyty kamppailu kuuluu pysyvimpiin eeppisiin aihelmiin.
Päivölän pitojen runossa tuonpuoleisen matkan vaarakohtausten ketju reaalistuu samalla tavoin poikkeuksetta. Miksi sankarista kertovassa laulettavassa runossa esiintyy tuonpuoleisen rajan mielikuva taruhirviöineen ja samalla aktuaalistuu shamaanin käyttäytymismalli? Mikä Vienan Karjalan runoperinteessä on aiheuttanut tällaisen pysyvän (ainakin keruukaudella stabiilin) kytkeytymisen?
Nähtävästi kertomaperinteen kannattajat ovat tulkinneet "kolme surmoa kovoa" ihmesadunomaiseksi fantasiaelementiksi, joka tehosti seikkailujuonen jännittävyyttä. Sankarin on selviydyttävä vaarasta päästääkseen Päivölän pitoihin, ja on yhdentekevää, selviytyykö hän suorittaen uroteon vai tietäjän maagisin keinoin. Koska kalevalamittaisessa perinteessä oli laulajain saatavissa valmiina formuloiden ja niistä koostuvien temaattis-kuvauksellisten yksityiskohtien varanto, sitä käytettiin hyväksi. Kalevalamittaiselle runoudelle tunnusomainen alkusointu ja kerto helpottivat turvautumista valmiisiin formuloihin, joiden "metonyymisesti" ilmaisemat tietäjätaitoihin liittyvät merkitykset pysyivät relevantteina kertomarunouden laulajille. Lemminkäisen / Kaukomoisen kaukainen matka liittyi assosiatiivisesti matkaan tuonpuoleiseen. Tätä oletusta todistaa mielestäni Djukin bylinan ja Päivölän pitojen runon "kolmen vaaran ketjun" kerrontaelementtien yhdenmukaisuus kompositiotehtävän kannalta. Djuk on venäläisen bylinarunouden ainoa sankari, joka tyytyy hengenvaarallisten esteiden maagiseen eli ihmesadunomaiseen yllittämiseen. Burushko-ori (Raudikko) kantaa Djukin näykkivien käärmeiden ja vastatusten lyövien vuorten yli. Burushko-sotaratsun hahmossa ja toiminnassa on näkyvissä selviä "ihmeellisen auttajan" piirteitä (83.).
Djuk-bylina on genresisällöltään novellibylina, joka "on venäläisen runoepiikan vivahteikkaimpia luomuksia" (84.). Djuk-bylinassa on näkyvissä vastine myös Päivölän pitojen runon pitokohtaukselle. Samoin kuin Lemminkäinen / Kaukomoinen vihdoinkin pääsee "Päivölän pitoihin, salajoukon juominkihin", niin Djuk-pajari pääsee kaukaisesta rikkaasta Intiasta eeppiseen pääkaupunkiin Kiovaan. Kahden eri runoperinteen kohtauksia voi abstrahoida samaan "tyyppikohtaukseen", kuten "kutsumattoman vieraan röyhkeä käytös pidoissa".
Lemminkäisen saapuminen Päivölään pitojen jo päätyttyä on yksi kalevalamittaisen kertomarunouden elävimpiä ja hauskimpia episodeja, jolle on tunnusomaista huumori ja omaperäinen koomillisuus. Vaikuttaa siltä, että runonlaulajat mielellään kuvasivat "liedon Lemminkäisen", joka olikin "kaikitse toraisa" (85.), käytöstä. Sankari selittää tulonsa isännälle ja emännälle itsevarmoilla formulaisilla virkkeillä, jotka toistuvat runotoisintojen suurimmassa osassa: "Koira kuttuhu tulouge, hyvä ilman lykkelekse" (86.); rinnakkaisformula on: "Korie kutsuttu vieras, koriempi kutsumaton". Saman sankari voi virkkoa myös äidille, joka kieltää häntä lähtemästä pitoihin ilman kutsua (87.). Sankari vaatii usein olutta ja kestitystä: "En mie täss oo lembivieras, kun ei härgeä isetä" (88.) tai tahallaan loukkaa isäntäväkeä ivallisesti pyytäen myymään olutta:"Päivölän hyvä emäntä, onko ostoa olutta, juomoa rahanalaista?" (89.).
Bylinanlaulajat Aunuksessa sekä Mezenin ja Pechoran alueilla lienevät hieman ihannoineet Djukin käytöstä, hänen uhkarohkeuttaan ja koreiluaan. Djukin vaatteiden hienous on vaikuttava jopa eeppisen pääkaupungin kaduilla: Kiovassa Djuk "on tahrannut vihreät safiaanisaappaansa" ("izmaral sapozhki zelen safjan"). Onchukovin vuosisadan vaihteessa Pechoran laulajalta P.R.Pozdejevilta tallentamassa toisinnossa dialogi koostuu puhekielen sattuvista repliikeistä:
"Kirkon vasemmalla parvekkeella Djuk ahdisti [väistämään] Churilo Plenkovichia. / Ei Churila tuota kestänyt: / "Kuka hölmö-kanto lienee saapunut, / Kaikki oksat karsimatta!" / Varsin Djuk Churilolle vastasi: / "Ei tätä nyt lauleta eikä kuunnella, / Lauletaan ja kuunnellaan jumalanpalvelusta" (90.).
Djukin hienoilu aiheuttaa hänen epäkohteliaisuutensa. Upporikas vieras istuu pöydässä vehnärinkeliä [sormin] murentaen, keskiosan suuhun syö, yläkuoren pöydälle jättää, alakuoren lattialle heittää: "Teillä yläkuori haisee petäjältä, teillä alakuori haisee homeelta", mutta laulajat eivät lieneet tuominneet Djukia käyttäytymisnormien rikkomisesta. Churila väittää voittavansa Djukin vaatteiden koreudessa ja Djuk pärjää kilpailusta taikahevosensa avulla, joka aamuisin vaihtaa värinsä ja hankkii Djukille koreat vaatteet. Kun sankarit lyövät vetoa, kuka hyppää yli Puchai-joen, Djuk (tai oikeastaan raudikko onnistuu). Samalla Djuk myös pelastaa virtaan vajonneen Churilan. Luopuminen eettisestä arvioinnista ja odottamaton juoniratkaisu: muukalainen Djuk saavuttaa voiton Kiovan omasta sankarista ja pelastaa tämän lopulta häpeäsurmasta -- on selitettävissä lajisisällössä dominoivan viihteellisyyden avulla. Tuntuu siltä, että laulajat ovat asennoituneet Djukiin kuin novellisadun tai ihmesadun aktoriin.
Näin ollen venäläisissä bylinoissa ja Päivölän pitojen runossa on vastaavuutta henkilöjärjestelmissä. Samankaltaisuus on ominaista myös kuvauksen yksityiskohtien vakiintuneille varannoille. Vertailun perusteella on nähtävissä, että vienankarjalaisessa runossa kutsumatta jätetystä "liedo Lemmingäisestä" dominoivat sadunomaiset ja viihteelliset piirteet, ja "ihannoidun sankaruuden" asemesta sille on ominaista seikkailullisuus.
Kuitenkin on oletettavissa että Päivölän pitojen runon episodeista koostuva kiinteä kerronnallinen ranka on alunperin kuvastanut tietyn historiallisen kauden etnistä maailmankuvaa. Se on kytkettävissä itämerensuomalaisten heimojen esivaltiollisen soturiyhteisön mailmankuvaan. Esivaltiolliset ja varhaisvaltiolliset eli soturiyhteisön kaudelle tunnusomaiset käsitykset soturin kunniasta ja uljuudesta ovat suhteellisen samankaltaisia eri etnoksilla mentaliteettieroista huolimatta. Esimerkkinä vaikkapa seuraavat: muinaisislantilaisen Vanhan Eddan Atlakvidan "tekijän" kommentti: "Niin pitää uljaan, sormuksia jakelevan kuninkaan tehdä ..." (91.) tai bylinansankarin arviointi "Ei siinä ole kyllin minulle kunniaa ..." -- riittävät sankarin käyttäytymisen tai ratkaisevan päätöksen motivaatioksi, vaikka hänen valintansa tietäisi hänelle hengenvaarallista uhkaa tai surmaa.
Venäläiset sankaribylinat muodostavat epiikan lajisisällön kehitystypologian seuraavan, valtiollisen, eli historiallis-sankarillisen vaiheen. Venäläisten sankaribylinoiden, mm. arkaistia, myyttis-eeppisiä piirteitä sisältävän Dobrynja ja lohikäärme - bylinan, sisällön ydin on sankari-ihannoinnin yhdistäminen isänmaallisiin pyrkimyksiin. Lohikäärmettä vastaan käydyn kamppailun merkitys ilmaistaan bylinan loppukohtauksessa, jossa - saavutettuaan lohikäärmeestä voiton kolmen vuorokauden ja kolmen tuntin pituisessa taistelussa - Dobrynja vapauttaa venäläisten vankien joukot ja rohkaisee heitä:
"... A ubita je zmeja da ta prokljataja,
" Surmattu on käärme kirottu,
A propushchena da krov' ona zmeinaja,
Käärmeen veri maahan syvään valuttu,
Ot voskoka krov' da vniz do zapada,
Idästä päin länteen veri valunut,
Ne unesjot nun' bole polonu da ruskago
Ei enää vie nyt vankeja venäläisiä,
I narodu hristianskogo.
Eikä ristittyä kansaa.
A ubita je zmeja da u Dobrynjushki,
On käärme Dobrynjan tappama,
Da prikonchena da nun'chu zhisn' zmeinaja".
Lopetettu nyt käärmeen elämä!" (92.)
Sen sijaan kalevalaisen kertomarunouden aineistossa on näkyvissä, että karjalaisilla runonlaulajilla sankarillinen maailmankäsitys on menettänyt merkityksensä lähes kokonaan. Itämerensuomalaisten historiallinen kokemus, johon oli kuulunut muisto merisotien kaudesta, osoittautui vähemmän pysyväksi kuin suulliseen historiaan muokattu muisto vuosisatoja kestäneestä aseellisesta vastarinnasta arojen nomadeja vastaan.
Päivölän pitojen runon ja venäläisen bylinaepiikan vertailu toisiinsa osoittaa typologisia yhtäläisyyksiä, mutta samankaltaisuus rajoittuu vain joihinkin piirteisiin. Samankaltaisuus tai yhtäläisyys ilmenee yksittäisten kohtausten temaattis-kuvauksellisella tasolla. Vertailevan analyysin semanttis-rakenteellisella tasolla on näkyvissä traditionaalisten merkitysten syvä erilaisuus, joka on aiheutunut kahden etnoksen sankariaiheiden aatteellis-esteettisten sisältöjen omaperäisyydestä. Suomalaiseen koulukuntaan kuuluneet tai maantieteellis-historiallista menetelmää edelleen kehittäneet folkloristit ovat yleensä pyrkineet vertailemaan kalevalamittaista kertomarunoutta venäläisiin bylinoihin migrationistisista lähtökohdista. Mielestäni tällainen vertaileva tutkimus on onnistunut inkeriläisten balladien ja venäläisten traditionaalisten balladien ja Ivan Godinovichin bylinan kohdalla (93.). Silti KaarleKrohnin ja Martti Haavion näkemykset venäläisten bylinoiden ja saarelaisepiikan välisestä lainaussuhteesta tai geneettisestä sukulaisuudesta jäivät hypoteettisiksi. Päivölän pitojen runon ja venäläisten Dobrynjan ja Djukin bylinoiden yhtäläisyyksien selittämiseksi voi soveltua V.P.Anikinin luonnehtima yhtäläistymisprosessin ilmiö ("shozhdenije") folkloressa. Se ilmenee silloin, kun yhtäläisyyttä tai samankaltaisuutta eri kansojen suullis-runollisen perinteen elementtien välillä ei voida selittää geneettisen sukulaisuuden tai lainasuhteiden perusteella (94.).
1. Saarelaisepiikka-termi - Kuusi 1963, s.236, Siikala 1987, s.15.
2. SKVR I.1. N 907.
3. Kuusi 1963, s.237, 240-241.
4. Inha 1911, s.23, s.315.
5. V.P.Anikin (Anikin 1980, s.119) määrittelee versio-termin juonen tasolla tapahtuvan variaation kannalta: versio tarkoittaa, että dynamiikka juonen tasolla on vaihtanut bylinan aatteellisen ja esteettisen merkityksen. Vrt.: suomalaisen koulukunnan esittämä, nyt tosi vanhentunut termi "redaktio", johon liittyy selviä metodisia konnotaatioita (redaktio on nostettavissa esiin maantieteellis-historiallisen menetelmän avulla) - Krohn 1918, s.51; Kuusi 1980, s.33. K.Krohn etsi juuri Lemminkäisen / Kaukomoisen virren alkumuotoa, joka olisi vastannut ns. kantaredaktiota (Krohn 1903, ! s.517, 531, 535, 577.).
6. Siikala 1992 s.263-271.
7. Attraktiohenkilö -termi - Harvilahti 1985, s.12.
8. Meletinski 1963, s.152; Meletinski 1968, s.255.
9. Jevsejev 1957, s.278.
10. Jevsejev 1994-1, s.16; 1994-2, s.473.
11. Kiuru 1989, s.118-120, ks. Kiuru 1991.
12. Kiuru 1988, s.150.
13. Krohn Kaarle 1918, s.216-219.
14. Ibid. S. 226-227. K.Krohnin esittämät aika haurailta vaikuttavat tulkinnat perustuvat silloisen tanskalaisen tutkijan teokseen: Stanilsaw Rozniecki. Varaegiske Minder i den ryske Hjeltediktung. Köbenhavn, 1914.
15. Krohn Julius 1883, s.306.
16. Haavio 1965, s.359-361.
17. SKVR N 758.
18. Haavio 1965, s.363.
19. Haavio 1965, s.362.
20. Haavio 1965, s.366.
21. Haavio 1965, s.370.
22. Haavio 1967, s.232-262.
23. Oinas 1985, s.119.
24. Oinas 1985 a, s.229.
25. Oinas 1985 a, s.230.
26. Oinas 1985 a, s.233-234.
27. Kuusi 1963, s.244.
28. Anikin 1980, ss. 13; 18-19. Ven. "neulovimo tekucheje".
29. Gacak 1971, s.45.
30. Novgorodskaja 1. letopis starshego izvoda, s.27., NPL mladshego izvoda s.213. -- Pismennyje izvestija o karelah. Drevnerusskije letopisi i dokumenty. Razd. podgotovila S.I.Kochkurkina. Petrozavodsk, 1990. S.27.
31. Pismennyje izvestija..., s.29.
32. Pismennyje izvestija..., s.29-30.
33. Pismennyje izvestija..., s.30.
34. Pismennyje izvestija..., s.32.
35. Kochkurkina 1982, s.35.
36. Kochkurkina 1982, s.18., s.35.
37. Kochkurkina 1982, s.136.
38. Kochkurkina 1982, s. 16-18, 20-23, s.136-146.
39. Kochkurkina 1982, s.136.
40. Kochkurkina 1982, s.140-141.
41. Kochkurkina 1982, s.142-144.
42. Kochkurkina 1982, s.146-147.
43. Shaskolski 1978, s.67-71., s.106., s.111-117.
44. Shaskolski 1978, s.72-121.
45. Shaskolski 1978, s.100.
46. Harvilahti 1992, s.69-75.
47. Lord 1994ve (1960), s.42-43.
48. Inha 1911, s.329.
49. Ven. tipovaja scena -- Putilov 1971, s.111-112. Vrt. engl. type scene, Donald Fryn määritelmästa ks. Harvilahti 1992, s.34-35.
50. Esim. N 703, Boreniuksen tallentama Miihkaline Simanalta Kellovaarassa v.1872.
51. Esim. N 703.
52. Esim. N 703.
53. N 744 muistiinpanija Borenius, 1872, Akonlahden runoalue.
54. Harvilahti 1992, s.37-38, s.55.
55. Kuusi 1957, s.116-117. M.Kuusi määrittelee dialogikertauksen juuri viikinkikautiselle IV tyylikaudelle ominaisena tyylikuviona.
56. Esimerkiksi N 766, joka on Boreniuksen Miihkali Perttuselta tallentama v.1871 tai N 773, joka on samalta Latvajärven runoalueelta saatu toisinto, Karjalaisen Petri Sakkuselta tallentama v.1894.
57. Bylinoiden tekstien sananmukaiset suomennokset artikkelin kirjoittajan, E.R.
58. Gilf. N 79.
59. Gilf. N 5.
60. Saarinen 1991, s.199.
61. Ast. II, 104, äänitenauha 3489.
62. Gilf. N 9. Tallennettu Pjotr Kalininilta.
63. Putilov 1971, s.112-113.
64. N 759, Arhippa Perttuselta E.Lönnrotin tallentama, 1834.
65. Rybnikov P.N. N 148.
66. Foley 1995, s.28 (metonymic referentiality).
67. Suhmanin etsiessä joutsenta sitä ei löytynyt, eikä edes pienintä sorsanpoikaista. Hän joutuu kolmannen suvantolammen rannalla taistelemaan tataarien joukkoa vastaan, saavuttaa voiton, mutta kolme henkiin jäänyttä vihollista ampuu häntä selkään nuolella. Haavoittunut Suhman palaa Vladimirin hoviin ja joutuu vankilaan, koska ei tuonut joutsenta. Dobrynja tarkistaa taistelukentän, tuo mukanaan katkenneen kepin, jolla Suhman oli iskenyt kuoliaaksi tuhansia tataareja, ja kertoo kaiken Vladimirille. Mutta kun ruhtinas vihdoin suostuu päästämään Suhmanin vankilasta, Suhman lähtee avoimelle kentälle ja tekee itsemurhan sanoen "Ei armas aurinko ehtinyt palkita ajoissa, ei hän enää ole minua näkevä kirkailla silmillään". Suhmanin veri muuttuu vuotaessaan joeksi.
68. Saarinen 1991, s.202-203.
69. Siikala 1992, s.120-149.
70. Siikala 1992, s.126-135, 39-45.
71. Maadai-Kara 1973, s.281-303.
72. Maadai-Kara 1973, s.316-320.
73. Maadai-Kara 1973, s.324-325.
74. Maadai-Kara 1973, s.326-327.
75. Propp 1986 (1946), s.154-164; Apo 1986, s.93.
76. Ilja Muromets ja Solovej-ryöväri -bylinasta, T.G.Rjabinilta Gilferdingin tallentama, toisinto Gilf. N 74.
77. Harvilahti 1985, s.10.
78. Zhirmunski 1962, s.297.
79. Zhirmunski 1962, s.210.
80. Zhirmunski 1962, s.217.
81. Zhirmunski 1962, s.249.
82. Zhirmunski 1962, s.217.
83. Propp 1986, s.210 siivekkäästä hevosesta.
84. Harvilahti 1985, s.52.
85. Esimerkiksi N 704, Kellovaaran runonalue.
86. Esim. N 706, Kellovaaran runoalue.
87. Esim. N 729, Akonlahden runoalue.
88. Esim. N 706.
89. Esim. N 726, Akonlahden runoalue.
90. Onchukov N 24.
91. Starshaja Edda. Grenlandskaja pesnja ob Atli. Perevod Korsuna. S.140.
92. Gilf 5.
93. Mansikka 1906, s.40; 1907, s.11-14.
94. Anikinin 1996, s.378-379.
SUOMEN KANSAN VANHAT RUNOT. I.2. Helsinki, 1908. Toimittanut A.Niemi. Lemminkäisen virsi: N:ot 701-773. Ahdin ja Kyllikin runo: N:ot 906-907.
PESNI, SOBRANNYJE P.N.RYBNIKOVYM. Izd. 2, M., 1909--1910. T.2.
Gilf. = ONEZHSKIJE BYLINY, ZAPISANNYJE A.F. GILFERDINGOM LETOM 1871 G. V 3 T. M.--L., 1949.
Onchukov = PECHORSKIJE BYLINY, ZAPISAL ONCHUKOV N. Sankt-Peterburg, 1904.
Ast. = BYLINY SEVERA. T.1. Mezen i Pechora. Zapisi, vstupitelnaja statja i kommentarii A.M.Astahovoj. M.--L., 1938. T.2. Prionezhje, Pinega, Pomorje. M--L., 1951.
Anikin 1980: Anikin V.P. Teorija folklornoj traditsii i jejo znachenije dlja istoricheskogo izuchenija bylin.
Anikin 1996: Anikin V.P. Teorija folklora. Kurs lektsij.
Apo 1986: Apo Satu. Ihmesadun rakenne. SKS, Mikkeli, 1986.
Foley 1995: Foley John Miles. The Singer of Tales in Performance. Bloomington & Indianopolis, 1995.
Gacak 1971: Gacak V.M. Epicheskij pevets i jego tekst. -- Tekstologicheskoje izuchenije eposa. Sb. statej, red. V.M. Gacak, A.A. Petrosjan. M., 1971.
Haavio 1965: Haavio Martti. Lemminkäinen. - Virittäjä, Helsinki, 1965.
Haavio 1967: Haavio Martti. Suomalainen mytologia. Porvoo -- Helsinki, 1967.
Harvilahti 1985: Harvilahti Lauri. Bylinat: venäläistä kertomarunoutta. SKS, Helsinki-Pieksämäki, 1985.
Harvilahti 1992: Harvilahti Lauri. Kertovan runon keinot: inkeriläisen runoepiikan tuotttamisesta. SKS, Helsinki, 1992.
Inha 1911: Inha Into Konrad. Kalevalan laulumailta. Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa. Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään. Helsinki, 1911.
Jevsejev 1957: Jevsejev V.Ja. Istoricheskije osnovy karelo-finskogo eposa. V 2 t. T.1. M.--L., 1957.
Jevsejev 1994: Jevsejev V.Ja. Karelo-finskij narodnyj epos. V 2 t. Sostavlenije, vstupitelnaja statja, perevod, primechanija -- V.Ja. Jevsejev. M., 1994.
Kiuru 1988: Kiuru E.S. Otrazhenije arhaicheskih brachnyh obychajev v runah o Lemminkäinene. -- Obrjady i verovanija narodov Karelii. Nauchnyje red. A.P. Konkka, E.S. Kiuru. Petrozavodsk, 1988.
Kiuru 1989: Kiuru E.S. Motivy brachnyh ispytanij v runah o svatovstve. -- Folkloristika Karelii. Red. N.A. Krinichnaja, E.S. Kiuru. Petrozavodsk, 1989.
Kiuru 1991: Kiuru Eino Kojosen pojan kosinta ja venäläinen bylina Ivan Godinovich. -- Kolme on kovaa sana. Kirjoituksia kansanperinteestä. Kalevalaseuran vuosikirja 71. Helsinki - Jyväskylä, 1991.
Kochkurkina 1982 = Kochurkina S.I. Drevnjaja Korela. Otv. red. V. Sedov. L., 1982.
Krohn Julius 1883: Krohn Julius. Suomalaisen kirjallisuuden historia, osa I: Kalevala. Helsinki, 1883.
Krohn Kaarle 1918: Krohn Kaarle. Kalevalan kysymyksiä. SUST, 1918.
Kuusi 1957: Kuusi Matti. Kalevalaisen muinaisepiikan viisi tyylikautta. - Kalevalaseuran vuosikirja 37. Helsinki, 1957.
Kuusi 1963: Kuusi Matti. Sydänkalevalainen epiikka ja lyriikka. - Kirjoittamaton kirjallisuus. Toim. M.Kuusi. Helsinki, 1963.
Lord 1994ve: Lord A.B. Skazitel. Ì., 1994. -- Lord A.B. The Singer of Tales. 1960.
Maadaj-Kara 1973: Maadaj-Kara: Altajskij geroicheskij epos. M.: Nauka, 1973. Zapis teksta, perevod na russkij jazyk -- S.S.Surazakov.
Mansikka 1906: Mansikka V.J. Das Lied von Ogpi und Hovatitsa. FUF VI. Helsinki, 1906.
Mansikka 1907: Mansikka V.J. Aljosha Popovich i Ivan Godinovich v Finljandii. -- Etnograficheskoje obozrenije XXIV, 1907.
Meletinski 1963: Meletinski Je.M. Proishozhdenije geroicheskogo eposa. M., 1963.
Meletinski 1968: Meletinski Je.M. Edda i rannije formy eposa. M., 1968.
Oinas 1985: Oinas Felix J. Lemminkäinen and Vavilo. - Studies in Finnic Folklore (homage to the Kalevala). SKST387, Mänttä 1985.
Oinas 1985 a: Oinas Felix J. Venäläiset bylinat ja suomalainen kertomarunous. - KALEVALA JA MAAILMAN EEPOKSET. Toim. L.Honko. Helsinki, 1985.
Pismennyje izvestija... 1990 : S.I.Kochurkina, A.M.Spiridonov, T.N.Jakson. Pismennyje izvestija o karelah. Petrozavodsk, 1990.
Propp 1986 (1946): Propp V.Ja. Istoricheskije korni volshebnoj skazki. L., 1986.
Puhov 1973: Puhov I.V. Altajskij narodnyj geroicheskij epos (vstupitel'naja statja). Maadaj-Kara 1973.
Putilov 1971: Putilov B.N. Russkij i juzhnoslavjanskij geroicheskij epos. M., 1971.
Saarinen 1991: Saarinen Jukka. Miihkali Perttusen Päivölän virsi. -- Kolme on kovaa sanoa. Kalevalaseuran vuosikirja 71, 1991.
Shaskolski 1978: Shaskolski I.P. Borba Rusi protiv krestonosnoj agressii na beregah Baltiki. L., 1978.
Siikala 1987: Siikala Anna-Leena. Myytti ja historia eeppisessä kansanrunoudessa. - Muinaisrunot ja todellisuus. Jyväskylä, 1987.
Siikala 1992: Siikala Anna-Leena. Suomalainen shamanismi (mielikuvien historia). Helsinki, 1992.
Starshaja Edda. Sostavitel Steblin-Kamenskij. Moskva-Leningrad, 1963.
Surazakov 1985: Surazakov S.S. Altajskij geroicheskij epos. M.: Nauka, 1985.
Tarkka 1990: Tarkka Lotte. Epiikan maailma. Vienalaiskylän runokulttuuri symbolisena systeeminä. Lisensiaattityö, säilytteillä Helsingin yliopistossa folkloristiikan laitoksessa.
Tipologija narodnogo eposa. Sbornik nauchnyh trudov. Otv.redaktor V.M.Gacak. M., 1975.
Zhirmunski 1962: Zhirmunski V.M. Narodnyj geroicheskij epos: Sravnitelno-istoricheskije ocherki. M.-L., 1962.
Elina Rahimova, FM
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto