Profiili: suomalaisen piru

Pasi Klemettisen väitöskirjan tutkimuskohteena on piru kansanomaisena uskomusolentona, jolla on erilaisia ilmenemismuotoja, sosiaalisia rooleja ja tehtäviä riippuen eri kulttuurialueesta ja paikallisperinteestä. Tutkimus antaa perinpohjaisen kuvan suomalaisen uskomustarinoiden suosikkihahmon olemuksesta - sekä pahassa että hyvässä. Klemettisen aineisto käsittää yhteensä kolmattasataa uskomustarinaa mellastavasta pirusta Etelä- ja Raja-Karjalasta sekä Etelä-Savosta. Käsiteltyjen tarinoiden historiallinen ajankohta sijoittuu 1900-luvun vaihteen agraariyhteisöihin; itse tarinat on kerätty 1930-luvun suurkeruiden yhteydessä. Klemettinen on asettanut tutkimukselleen seuraanvanlaisia kysymyksiä: Millaisia mellastavat pirut ovat? Miksi räyhähenki aktuaalistuu vain tietyissä paikoissa tai tiettyjen henkilöiden läheisyydessä? Kuka pirun on lähettänyt ja miten se saadaan mellastamaan ja miten se saadaan karkoitettua? Millaiset sosiaaliset kontekstit tuottavat ja säilyttävät poltergeistiin liittyviä paholais- ja noitakäsityksiä? Millaisia kognitiivisia, psykologisia ja sosiaalisia ongelmia mellastavista piruista kertovan kertomusperinteen kautta prosessoidaan? Millaisia moraali- ja oikeuskäsityksiä pirutarinat representoivat?

Tutkimuksen lähtökohtana on käsitys siitä, että pirun mellastuksesta kertovat uskomustarinat ovat kognitiivisten ongelmanratkaisuprosessien representaatioita, joissa yliluonnollisiksi koetut häiriöt nivoutuvat osaksi kollektiivitraditiota useiden tulkinta- ja selitysmallien valossa. Klemettiselle näiden mallien olemassaolo on ns.funktionaalista ajattelua: (yliluonnolliselle) ilmiölle annetut merkitykset ja tehtävät ovat vallitsevien kulttuuristen skeemojen mukaisia (s. 26). Tämä selittää myös sen, miksi piru ei yhtäkkiä voi muuttua esimerkiksi komeaksi tarunomaiseksi sankariksi, joka pelastaa aborttiin turvautuneen nuoren naisen joka saa armahduksen lähipiiriltään. Piruihin liittyvät ajattelun mallit eivät yksinkertaisesti kestä tällaista tulkintaa.

Antropologian klassisessa määritelmässä magiaa harjoittaessaan ihminen pyrkii hallitsemaan ja valvomaan supranormaaleja olentoja ja voimia. Uskonnossa ihminen puolestaan palvoo ja alistuu jumalallisten olentojen ja voimien valtaan. Uskonto ja magia eivät ole toisiaan poissulkevia käsitteitä; ne liittyvät toisiaan täydentävinä supranormaalin lähestymistapoina lähes kaikkiin kulttuureihin. Monissa etnouskonnoissa liitto pirun tai paholaisen kanssa on ihmisessä jo valmiiksi olevaa so. myötäsyntyistä. Kristinuskon käsityksen mukaan piru tulee ja ottaa omansa. Pasi Klemettinen todistaakin uskottavasti suomalaisen pirun sukulaisuudesta esikristillisiin uskomuksiin paholaisesta toteamalla, että uskomustarinoiden mellastavat pirut ovat harvoin sitä, miksi ne kristinuskon piirissä erityisesti keskiajalla kiteytyivät. Piru voi esiintyä hevoskaupoissa pettävän miehen taakkana esim.sukimalla ja ruokkimalla hevosta. Tämä on myös tarvittaessa saattanut kantaa viljaa yöllä hevoselle. Esimerkit viittaavat pirun kaksijakoiseen luonteeseen, jonka selitykseksi Klemettinen löytää juuret haltija- ja parauskoon. Piru voi siis piinata talonväkeä mellastuksellaan mutta olla myös auttaja.

Räyhähenkiä harvemmin nähdään; ne tuovat itsensä olemassaoleviksi esim. teoillaan ja puheellaan. Mellastavista piruista kertovat uskomustarinat nojautuvatkin lähes yksinomaan kokijoiden elämystodellisuuteen. Koska piru tai oletettu räyhähenki on paha, on sen oletettu myös näyttävän demoniselta. Useassa kertomuksessa piru esiintyy eläimen tai ihmisen hahmossa. Piruun ei myöskään tehoa tavallinen luoti, joten sitä on turha yrittää ampua. Paholaisen supranormaaliudesta ovat osoituksena myös sen taito tulla yhtäkkiä näkyviin tai kadota näkymättömiin. Mellastavan pirun ilkeily on Klemettisen tarkastelemassa aineistossa hyvin samantyyppistä. Mellastuksen kohteeksi joutuneessa talossa tai sen lähiympäristössä erilaiset esineet lentävät tai liikkuvat paikasta toiseen ilman näkyvää aiheuttajaa ja siellä koetaan erilaisia arkitodellisuudesta poikkeavia kuulo- ja tuntoaistimuksia. Räyhähengistä kertovat uskomustarinat ovat aina sitoutuneet johonkin tiettyyn taloon ja tässä talossa olevaan henkilöön. Yksi yleisimmistä uskomustarinoista onkin kertomus talon isännästä, joka hevoskaupoissa petettyään saa pirun "ristikseen". Minne ikinä isäntä menee, on piru hänellä mukanaan.

Pirun tehtävä kansanomaisessa miljöössä oli usein sosiaalisen elämän ja normikäyttäytymisen kontrolloiminen. Supranormaaliksi käsitetty poltergeist ei uskomustarinoiden mukaan saapunut taloon itsestään. Mellastusta oli edeltänyt jokin tabu- tai normirikkomus, jonka joku talonväkeen kuuluva oli tehnyt. Yleensä tällainen rike oli joko köyhän tai kerjäläisen auttamatta jättäminen, hevoskaupoissa huijaaminen, abortin tekeminen ja siunaamattoman lapsen hautaaminen tai rietas ja siveetön elämänmeno. Etelä- ja rajakarjalaisessa uskomusperinteessä talonväkeä kiusaava piru edustaa ulkopuolista epäpuhdasta henkeä, joka sotkee, likaa ja saastuttaa sekä aiheuttaa epäjärjestystä talossa. Uskomustarinoiden rankaisijana toimiva piru on joko autonominen rankaisutoimenpiteen suorittaja tai vääryyttä kärsineen ihmisen lähettämä. Pirun lähettänyt noita on yleensä Lapista tai pohjoisesta. Yleinen selitysmalli poltergeistin esiintymiselle on myös erilaiset noita-, kalma- ja taikapussit, jotka tietäjä tai noita on piilottanut norminrikkojan talon savupiipun tai tuvan uunin läheisyyteen. Pirun asuinpaikaksi talossa on joissain kertomuksissa mainittu uunin päällinen tai vintti.

Räyhähengen karkoittamiseksi talonväki turvautui yleensä pappiin ja tämän saarnaan. Edes kirkon valta ei aina tehonnut paholaiseen vaan talonväen oli turvauduttava pappien ohella myös paikallisten tietäjien ja noitien apuun. Kertomukset pirun sitkeydestä kirkon edustajan edessä olivat epäsuora kritiikki pappien henkiselle auktoriteetille talonpoikaisyhteisön yliluonnollisten ongelmien ratkaisijoina. Tietäjän rooli oli sikäli helpompi, ettei hän mellastavaa pirua häätäessään ollut vastuussa erityiselle instituutiolle. Ennen manausrituaalia tietäjä pyrki selvittämään, mistä, miten, miksi ja kenen toimesta personoitu paha on tullut talonväelle kiusaksi. Syynä mellastavan pirun olemassaoloon saattoivat tietäjän mukaan olla esimerkiksi taloon kätketyt taikaesineet. Talonväen oma panos poltergeistin hävittämiseen oli rikoksen sopiminen talon mananneen tietäjän kanssa. Klemettisen aineistossa on useita toisintoja kertomuksesta, jossa Maironiemen isäntä purkaa markkinoilla tekemänsä epäreilun hevoskaupan tai maksaa huijaamansa summan kauppakumppanilleen takaisin. Joskus piru oli manattu taloon määräajaksi eikä lähde sieltä ennen määräajan umpeutumista.

Mellastava piru toimii uskomustarinoissa sekä saastuttajana että puhdistajana. Pasi Klemettisen yksi perusajatus läpi kirjan tuntuu olevan kansanomaisen pirun moniulotteisuus. Tämä on ymmärrettävää, koska Klemettisen itsensä lisäksi vain Heikki Tikkala on aiemmin syventynyt folkloristiikassa poltergeist-ilmiöön, jolloin myös erilaiset tulkinnat kansanuskon pirusta ovat jääneet vähälle. Mellastavat pirut ovat läheistä sukua kristinuskon paholaiselle ja demoneille mutta myös kansanomaiseen uskomusjärjestelmään sisältyville luonnonhengille, rauhattomille vainajille ja erilaisille kotia suojaaville haltijaolennoille. Klemettisen näkemyksen mukaan suomalaisen uskomusperinteen piru ei edusta kirkollisten dogmien mukaista maanpäällistä pahuutta. Kristillinen käsitys paholaisesta on sen piinavuus: kerran tehty liitto pirun kanssa on ikuinen, ihminen maksaa kuoleman jälkeenkin rikkeistään. Klemettisen läpikäymä aineisto osoittaa jotain muuta: piru voi tulla taloon ja lähteä sieltä jonkin ajan kuluttua ilman, että norminrikkoja joutuisi myöhemmässä elämässä helvettiin. Esikristillisen käsityksen mukaan kaikkiin jumal- ja henkiolentoihin sisältyy sekä hyvää että pahaa. Klemettinen kirjoittaa, että keskiajalla kiteytynyt kristillinen paholais- ja noitausko ilmenee poltergeist-traditiossa esimerkiksi pirun kyvyssä metamorfoosiin. Nähdäkseni kysymys on myös - Klemettisen itsensäkin epäsuorasti korostamana - esikristillisen kansanuskon pitkäkestoisesta mentaalihistoriallisesta vaikutuksesta käsityksiin mellastavista piruista. Piru on esikristillisesti ajateltuna jossain määrin hyvä: se on norminvartija, jonka tehtävänä on pitää talonväki kurissa ja nuhteessa.

Klemettisen työn teoreettisena viitekehyksenä on kognitiotieteessä luotu teoria, jonka mukaan ongelmanratkaisu on osa tietämisen toimintaa. Kysymys on myös tiedon hankinnasta, järjestämisestä ja käyttämisestä. Klemettisen valitsema viitekehys, ns.kognitiivinen paradigma, korostaa rationaalisuuden olemassaoloa kansanomaisessa paholaisuskossa. Viesti on jokseenkin selvä: eivät mellastavista piruista kertovat ihmiset olleet tyhmiä tai epäloogisesti ajattelevia vaan ajattelun taustalla ovat olleet tietyt mentaaliset mallit, joita käytetään tilannekohtaisesti siten, että saadaan aikaan kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Klemettinen ei puhu tosin mentaalisista malleista vaan alunperin Roger Keesingin luomasta kulttuuristen mallien käsitteestä, joka mielestäni on varsin sovelias tähän työhön. Kulttuuristen mallien analyysin heikkoutena on nähty niiden jatkuva muutostila, jolloin niiden tieteellinen tarkastelu olisi jokseenkin hyödytöntä puuhaa. Olisin kuitenkin odottanut hieman enemmän kulttuuristen mallien hyväksikäyttöä tässä työssä. Tekijä itse toteaa, että kognitiivisen paradigman soveltuvuus kansanomaisen ajattelun tutkimukseen on sen kyvyssä osoittaa tiedollisten representaatioiden taustalla olevia kulttuurisia syvärakenteita. Nähdäkseni kysymys on tällöin myös kulttuurisista malleista; maailmassa olemisen pelisäännöistä ja tavasta järjestää maailmankuva (Keesing 1987, 373).

Yksi Klemettisen väitöskirjan mielenkiintoisimmista seikoista on alkujaan Lauri Hongon esiin nostama kysymys kansanuskon tutkimuksesta yleensä. Miten tutkia sellaista, mitä ei oikeasti ole olemassa? Folkloren perusteella ei voida tehdä päätelmiä siitä, onko piruja ontologisesti olemassa. Pasi Klemettinen tekee "puhdasta" tai oikeaoppista kulttuurintutkimusta toteamalla, että "uskomustarinat viittaavat ensisijaisesti kulttuurisesti määrittyviin mahdollisiin maailmoihin eikä kokijoista riippumattomaan objektiiviseen todellisuuteen" (s. 20). Klemettinen on vaikuttunut alunperin Jeffrey Russellin kehittelemästä paholaisen luonnetta koskevasta käsityksestä. Tämä luo myös tutkijalle pohjan ja rationaalisen syyn perehtyä aiheeseen, jolle on ollut kansan keskuudessa viimeiset vuosikymmenet lupa nauraa avoimesti, ja josta on sittemmin tullut suosittua lastenperinnettä. Tutkimuskohteena ei siten ole piru itsessään vaan ihminen uskomuksellisen ja elämyksellisen maailmansa luojana. Russellin sanoja lainaten Klemettinen toteaa, että "se, mitä ihmiset uskovat tapahtuneen on tärkeämpää kuin se mitä todella on tapahtunut, sillä ihmiset käyttäytyvät sen mukaan minkä he uskovat olevan totta" (s. 21). On hienoa, että kulttuurintutkija kykenee selittämään itselleen työnsä järkevyyden ja tärkeyden, mutta itsessäni heräsi kysymys, kuinka paljon Klemettinen on saanut selitellä väitöskirjansa aiheen valintaa ulkopuolisille.

Kirjana Mellastavat pirut ei ole helppo. Kirjan sisältö on alusta loppuun asti silkkaa tiedettä, jonka väliin ujutetut kertomukset ja kuvat räyhähengistä hieman levähdyttävät lukijaa. Teoksesta näkyy hyvin, ettei sitä ole ensisijaisesti tehty suurta yleisöä varten (vrt. osa Leea Virtasen tuotannosta) vaan sen funktiona on tieteellinen ajattelu. Mellastavien pirujen vaativuuden hyvänä puolena on sen opetuksellinen aspekti: miksei kirjaa voisi luetuttaa esimerkiksi proseminaarivaiheessa olevilla opiskelijoilla, jotta nämä saisivat suhteellisen selkeän käsityksen siitä, miten tieteellinen tutkimus rakentuu ja on esitettävissä. Tässä tuleekin kirjan eräs parhaimmista anneista lukijalle: kirjoittaja selittää, selostaa, näyttää esimerkein jne., mikä paholainen oikeastaan on ja mihin sitä tarvitaan. Eli vaikka Klemettisen teksti on paikoittain vaikeatajuista, on se johdonmukaisesti etenevää ja kertomuksista löydettyjä teemoja, motiiveja ja funktioita todella ravistellaan: analyysia ei ole jätetty puolitiehen. Teoksen alussa esitettyihin kysymyksiin löytyy vastaukset. Ja koska analyysi on uskottavaa ja johtopäätökset järkeviä, on Klemettinen vakuuttanut ainakin tämän lukijan siitä, miksi ja miten pirut ylipäätään olivat mahdollisia.

Eija Stark, fil. yo
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto
E-mail: eija.stark@helsinki.fi