Yhtenä alkusyksyn päivänä vuonna 1972 kävelin Erottajan kulmalla olevaan parturiin leikkauttamaan hiukseni. Kerroin meneväni työhönottohaastatteluun, jolloin ystävällinen parturi ajeli pois myös parransängen ottamatta siitä eri maksua. Kansanrunoustieteen laitos oli tuolloin Meritullintori ykkösessä. Haastattelu oli lyhyt ja jokseenkin muodollinen. Professori Kuusi kysyi, voinko aloittaa tilapäisen amanuenssin työt jo seuraavana päivänä. Vastasin kyllä. Millainen konekirjoitusnopeus Teillä on? Arvelin että jonkinmoinen, vaikka en tiennytkään lyöntimäärää minuutissa. Työ ja assistentit neuvovat kyllä tekijää. Tervetuloa ja näkemiin. Nuo kolme minuuttia ja viisi repliikkiä kiinnittivät minut Matti Kuusen vaikutuspiiriin ja antoivat elämälle täysin uuden suunnan.
Seuraavina vuosina Kansanrunoustieteen laitos oli monien tieteellisten ja välillä taiteellistenkin kokeilujen näyttämö. Kuusella oli hyvin poikkeuksellinen näkemys siitä, missä oppiaineiden ja tiedealojen rajat kulkivat ja miten niihin tuli suhtautua. Hän yllytti omaperäisiin ratkaisuihin, yhdistelemään plus- ja miinusmerkkisiä seikkoja, rikkomaan esitysten rakenteita, haastamaan auktoriteetteja sekä etsimään ja löytämään merkityksiä sieltä, mistä kukaan muu ei ollut niitä vielä löytänyt. Tämän koulun käyneitä nykyaikaisen kulttuurintutkimuksen radikaalitkaan teesit eivät häkellytä; pikemmin ne tuovat mieleen Kuusen säkenöivät seminaarit, joiden lopussa, tavallisimmin kahdeksan aikaan illalla maailma oli hieman toisenlainen. Jokainen alkaminen oli toiseksi muuttumista ja jokainen murros toiseksi tulemista, siis alkamista, kuten Emanuele Severino on asian kauniisti muotoillut kirjassaan Kärsimys, kohtalo, kapitalismi.
Vaikka Matti Kuusi laajensi oppiaineensa alaa moneen suuntaan, hän ei ollut mikään barrikadihahmo. Päin vastoin, hän tukahdutti muutamalla kuolettavalla sanalla vouhottavat ylilyönnit tai minkä tahansa ilmiön kritiikittömän ihastelun. Kuvittelin monen muun tavoin, että Kuusi olisi johtanut joukkonsa pois kansanrunouden tomuista, että hän olisi ikään kuin raivannut meille tietä uudesta vanhaa etsivillä kirjoituksillaan. Tosiasiassa hän antoi nykykulttuurin kohdalla oppilaiden tehdä sen minkä he luulivat opettajansa tekevän. Tulokset olivat sekä yllättäviä että hauskoja ja saivat aivan erityisen sävyn niitä saatelleesta vinosta hymystä.
Kuusi kehitti kalevalamittaisen runouden tyylikausivision, esityskehyksen, jossa ei ollut oikeastaan julkipantua teoriaa lainkaan; sitä ovat sittemmin yrittäneet kirjoittaa lähinnä arvostelijat, melko huonolla menestyksellä. Melkein yhtä kuuluisa idolianalyysi oli enemmän artikulaatio kuin analyysi. Metodista pohjaa sille taas kokivat tietämättään kehitellä Kuusen omasta mielestä terävimmät vastaväittäjät eli Olli Alho ja Seppo Toiviainen. Ainutlaatuista Kuusessa oli sekin, että hän ei näyttänyt puolustautuvan lainkaan, ei jäänyt asemiin eikä tuleen makaamaan. Kuka nykyään rohkenee pitää voittona sitä, että ajaa oman tieteenalansa ainakin konservatiivien silmissä uskottavuuskriisistä toiseen. Muistan elävästi parinkymmenen vuoden takaisen kohtauksen Kansanrunousarkistossa. Olin satukortistolla etsimässä jotakin, kun lämpiön suunnalta alkoi kuulua miesten puhetta. Toinen ääni voimistui ja kohosi, Matti Kuusen ääni vaimeni ja repliikit lyhenivät. Kysymys oli siitä, mitä Kuusi olikaan uskaltanut kirjoittaa tieteen nimissä. Kollegan kielenkäyttö oli kovaa ja uhkailevaa. Kun läksytys päättyi ja ovi oli paiskattu kiinni, Kuusi tuli arkistosalin puolelle. Minut havaittuaan hän hymyili monimielisesti, kohotteli olkapäitään ja väitti, että aina se opinsaunassa käynti hyvää tekee.
Kuusi oli jäljittelemätön. Jokainen hänen tyyliään matkinut on tehnyt itsensä naurettavaksi. Äkeimmillään hän ei katsonut hyvällä sitäkään, että joku oli samaa mieltä. Ennen pitkää myötäilijät joutuivat vastaamaan knoppikysymyksiin. Kuusen keskustelutapoihin kuului katsoa asioita leikin kannalta. Niinpä hän saattoi nähdä leikkiä kaikkialla muualla paitsi sananparsien ja vanhojen runojen tutkimuksessa. Hän innostui kovasti saadessaan kerran jos toisenkin Jöns Carlsonin, Ilmo Massan ja minut kiinni tosikkomaisuudesta, kyvyttömyydestä nähdä happeningeja katastrofeissa. Muutoinkin hän suhtautui nimenomaan meihin kolmeen valistusupseerin lempeällä kovuudella: joskus veljeillen ja harvoin mahdottomia vaatien.
Tuskin kenellekään jäi epäselväksi, miten vastanmielistä sentimentaalisuus oli Kuuselle, ehkä liiankin. Hänelle tunneskaalan kapeus tai näkymättömyys oli tutkimuksessa objektiivisuuden ja sodassa luotettavuuden ehto; kirjoittamassaan runossa Upseerilaki hän piti pelon näyttämistä kuolemaa pahempana. Mutta nauru oli Matti Kuusen mieleen, sillä se tuottaa ja on mielihyvää ilman kemiallisia myrkkyjä; aito nauru ei ole koskaan imelää tai ylitunteellista. Vuonna 1975 olimme laitoksen kenttätyöretkellä Lieksan ympäristössä. Kävimme haastattelemassa entisiä metsätyömiehiä Ruunaalla. He olivat erityisen innokkaita keskustelemaan Kuusen kanssa kuultuaan kuka tämä oli. Teimme jo lähtöä iltapäivän päätteeksi, kun Kuusi vielä jotakin sanoakseen alkoi kehua seinällä riippuvaa hirvennahkaa "komeaksi karhuntaljaksi". Mutta repliikki hukkui yleiseen hälinään. Taisi olla Jöns, joka huomautti asiasta ulos päästyämme. Kuusi alkoi nauraa ääneen, läimäytti meitä kumpaistakin olkapäälle ja sanoi:"Mistäpä minä olisin sen erottanut, kun en ole koskaan kumpaakaan eläintä luonnossa nähnyt."
Matti Kuusi oli erikoisesti tyylin ja työn perfektionisti. Hän piti aikanaan sähkökirjoituskoneen korjausnauhaa suhteellisen turhana keksintönä. Mutta hänellä oli myös venyvä kyky arvostaa toisissa joitakin itseltään puuttuvia tai kieltämiä piirteitä. Usein toisten kirjoittama luonnosmainen teksti oli Kuusen silmissä loppuun viilattua antoisampi. Mutta rosoisuus saattoi olla yhtä hyvin puute kuin ansio. Ei sitä koskaan tiennyt. Väitöskirjani valmistuttua sain Kuuselta viestin, jossa hän tavanomaisten onnittelujen sijasta kannusti keskeneräisyyteen, mutta myös kiistämisen rohkeuteen eli siihen mitä olin opettajassani, esimiehessäni ja - ehkä voin sanoa - myös työtoverissa ja dialogikumppanissa eniten ihmetellyt ja ihaillut. Neljännesvuosisadan kuluessa opin senkin, että teksteihimme on kätketty aikapommi ja se säilyy niissä tuhat vuotta - kunnes räjähtää silmille uusina väitöksinä ja vastaväitteinä. Kuusen viesti päättyi lupaukseen:"Silloin nauramme yhdessä, Otavaisen olkapäillä".
Oppilaan muistosanoja akateemikko Matti Kuusen hautajaisissa 31.1. 1998.
Seppo Knuuttila, prof.
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto