"Äiti, miten vanhana sinä menit tehtaalle töihin?" kysyi Emmi-tyttäreni viime syksynä. "41-vuotiaana, miten niin?" vastasin vähän hämmästyneenä. Tajusin silloin, että viime loppukevät ja kesä, jolloin äiti lähti "tehtaalle" säännöllisesti niin arkena kuin viikonloppuina ja raahasi usein lapsetkin mukaansa, on Emmin mielessä hahmottunut ensimmäiseksi todelliseksi äidin työksi. Ehkä äiti on salavihkaa käynyt "tehtaalla" kaikki nämä vuodet, kun hän on häipynyt aamulla ja tullut illalla kotiin?
Tunsin itsekin kuin olisin ollut "tehtaalla" vuosia, kun loppukesällä palasin taas työhuoneelle tuijottamaan päätettä ja käsikirjoitusnippuja. Olenko minä todella kirjoittanut tämän? Olenko minä joskus vain lukenut ja kirjoittanut aamusta iltaan, tehnyt jotain muuta kuin naulannut ja vetänyt sähköjohtoja? Kun syksyllä poikkesin jälleen tyhjentyneissä Högforsin konepajan halleissa, nostatti nokipölyn vuosikymmenien aikana pinttynyt haju kyyneleet silmiin, palautti mieleen raskaat ja rikkaat kokemukset Lasten Tehtaalla.
Karkkilan Lasten Tehdas -tapahtuma on ollut tiheästi lehtien palstoilla viime vuoden aikana, siitä pitäen kuin se sai EU:n Kaleidoskooppi-rahaston suurimman avustuksen Suomessa vuonna 1997. On hämmästelty ja ihasteltu velkojen parissa kamppailevan pikkukaupungin kulttuuriyhdistyksen tarmoa ja uskallusta. Pienen kaupungin suuri kertomus on viimeisten parin vuoden aikana muuttunut kriisitarinasta selviytymistarinaksi, ja Lasten Tehdas on yksi keskeinen luku tässä tarinassa.
Tiedän hyvin, miten Lasten Tehtaan tarina sai alkunsa. Tämän idean isää tai äitiä ei voi määritellä, vaan se syntyi siinä ameebamaisesti muotoutuvassa ideayhteisössä, joka on Karkkilan 1990-luvun suurien tapahtumakesien taustalla. Tähän ideayhteisöön kuuluu epämääräinen joukko eri alojen ihmisiä, suurin osa 1980-luvun uudismuuttajia, joita yhdistävät loputtomat keskeneräiset remontit vanhoissa työläisasunnoissa sekä yhteiset aherrukset päiväkodin ja koulun piirissä.
Väljänä taustaorganisaationa on 1980-luvun alussa perustettu Kulttuuriyhdistys Lyyti, joka on saanut nimensä karkkilalaisen työväenliikkeen johtohahmon Lyydia Virtasen mukaan. Karkkilan vuonna 1993 puhjennut talouskriisi herätti Lyytin unesta. Samana kesänä järjestettiin Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyn yhteyteen erilaisia taidetapahtumia ja kesällä 1995 tutkijasymposiumi "Crisis, Chaos or Challenge?". Samana vuonna oli myös tehdashalleissa erikoismuseoiden yhteisnäyttely "Ihme ja Kumma". Tapahtumakesille on ilmaantunut luonnollinen rytminsä: suuria, euforisia ja ylirasittavia ponnistuksia seuraa luonnollinen väsymysvaihe ja sitä kollektiiviseksi laajeneva tuntemus siitä, että jotain pitäisi taas tehdä.
Lapsuus keksittiin seuraavan suuren tapahtuman teemaksi syksyllä 1996, ja se sytytti heti kaikki ideayhteisön jäsenet. Ensimmäisessä palaverissa läksimme liikkeelle parin viikon tapahtumasta, tutkijasymposiumista johon kenties voisi liittää joitakin lapsille suunnattuja työpajoja. "Ihme ja Kumma"-näyttelyä suunnitelleet arkkitehdit Riikka Jouhikainen ja Juhani Risku innostuivat kehittelemään aiheesta uutta näyttelyideaa Högforsin tehdashalleihin. Idea alkoi sitten elää omaa elämäänsä. Opetusministeriössä innostuttiin hankkeesta ja suositeltiin jättämään hakemus EU:n Kaleidoskooppi-kulttuuriohjelmalle. Tarvittavia ulkomaisia yhteistyökohteita löytyi yksityisillä suhteilla Ranskasta, Ruotsista ja Virosta. Kevät 1997 sitten odoteltiin mitä tuleman pitää, kunnes toukokuussa putosi pommi: "Lapsen tila" eli "Childhood Space" oli saanut puoltavan lausunnon kaikilta Kaleidoskooppi-rahaston päättäjiltä ja sai Suomen pääpotin, 70 000 ECU:a (n. 400 000 markkaa).
Näyttelyn järjestäminen kulttuuriyhdistys Lyytin voimin oli uskalias, suorastaan uhkarohkea veto. Kesinä 1993 ja 1995 oli näyttelyiden järjestäjinä ulkopuolisia tahoja, mutta nyt lepäsi koko organisaatio pienen kulttuuriyhdistyksen harteilla. Kesän 1997 ajan sulateltiin tilannetta. Olin itse Ruotsista palattuani täynnä toimintatarmoa ja ehdotin (kieltämättä aika sinisilmäisesti) että voisin ottaa vastuulleni lapsuuden historiaa valottavan näyttelyosaston. Näyttelyn ydintiimiksi oli vakiintunut arkkitehtikolmikko Hanna Hormia, Riikka Jouhikainen ja Tiina Valpola.
Alussa oli tiedossa tila: tehdashallien yläkerta, jossa oli pitkä käytävä ja sen perällä tasanne. Koko valtavaan halliin verrattuna se tuntui pieneltä, mutta volyymiä kyllä riitti. Tähän tilaan täytyi sitten löytää jotain esitettävää.
Tiesin kyllä vanhasta kokemuksesta, miten projekti aloitetaan: tarvitaan muovitasku, puhelin ja ruudullista paperia, jolle voi alkaa laatia tehtävälistoja. Jossain vaiheessa lippusten, lappusten ja muovitaskujen määrä alkaa lisääntyä kaoottisesti ja tarvitaan mappi. Lippuset ja lappuset on syytä aika ajoin käydä läpi ja kirjoittaa suunnitelmiksi tai yhteystietolistoiksi. Aloitin siis soittokierroksen kaikille mahdollisille lapsuustutkijoille, jotka Suomessa tunsin. Järjestin alkusyksystä joitakin tapaamisia, joiden lopputuloksena oli ystävällisiä varoituksia ja monia hyviä neuvoja siitä, mitä minun olisi syytä seuraavaksi tehdä. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa osaa vastuusta niskoilleen.
Ehdin jo keksiä muulle järjestäjäkunnalle monia hyviä perusteluja siitä, miksi minä en sittenkään jaksa/ehdi/kykene ottaa tätä tehtävää vastuulleni. Eihän minulla ole minkään maailman kokemusta näyttelyn tekemisestä enkä edes ole lapsuustutkija... Asia ratkaistiin niin, että työparikseni palkattiin Elina Raitasalo, tuotantotehtäviin kouliintunut kirjallisuuden opiskelija.
Loppusyksystä vihdoin sitten sytytti, ideanpalaset alkoivat asettua paikoilleen ja aloin luottaa itseeni. Tohtorikoulun dagen efter-tunnelmissa syntyi lisää ideoita folkloristiikan jatko-opiskelijoiden kesken. Miksi emme voisi kerrankin tehdä folkloristista näyttelyä?
Jossakin vaiheessa ymmärsin kysyä itseltäni, miksi meidän pitää Karkkilassa tehdä aina kaikki kolmanteen ja neljänteen potenssiin. Miksi en voisi tyytyä sellaiseen, jonka jo osaan, sen sijaan että ryhdyn sellaiseen, jota en ihan vielä osaa? Tämän kysymyksen esittäminen oli liian myöhäistä silloin, kun huomasin suostutelleeni jo lukuisia muita ihmisiä ja laitoksia tähän villitykseen.
Läksimme ideoimaan lapsuuden teitä, polkuja ja kurkistusluukkuja. Näyttelyn "käsikirjoitus" eteni periaatteessa vauvaiästä kouluikään, käytävän päässä oli erilaisia majoja ja toimintapisteitä tietokoneelle ja videolla. Jonkin verran omaa rahoitustakin onnistuimme saamaan Kansan Sivistysrahastolta.
Talven ja kevään aikana tehtiin loputtomia piirustuksia ja suunnitelmia, pidettiin palavereja, lähetettiin kirjeitä ja soitettiin puheluja. Jollakin tavalla onnistuin survomaan nämä toiminnot erilaisiin rakoihin muutenkin tiiviissä aikataulussani, Elina Raitasalon määrätietoisella tuella ja painostuksella. Havaitsin jälleen, millaisia asioita on syytä korostaa, kun on suostuttelemassa mukaan erilaisia tahoja hankkeeseen, jossa heille ei ole mitään rahallista tukea tiedossa. Sen sijaan että sanoisi: "Voisitteko tulla mukaan..?" on parempi muotoilla asia näin: "Kun kerran te olette jo tehneet tätä ja tätä, eikö kannattaisi esitellä sitä meilläkin?" tai: "Jos te aiotte tehdä tuota ja tuota, eikö kannattaisi kokeilla sitä jo meillä?"
Mukaan hankkeeseen seuloutui lopulta monia laitoksia, joissa näyttelytoiminta oli uusi tai kehitteillä oleva idea. Ebeneser-säätiö ja Näkövammaisten keskusliitto ovat rakentamassa omia museoitaan. Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen osasto toi näytteille osan laajoista kokoelmistaan, jotka liittyvät kuvaamataidon opetuksen satavuotiseen historiaan. Heiltä oli myös esillä CD-romin demoversio. Kallion kirjasto esitteli satutuntien historiaa. Museoista lähtivät mukaan Linnanmäen lelu- ja leikkimuseo, Espoon kaupunginmuseo ja Työväen keskusmuseo.
Perinnealan laitokset olivat mukana näyttelyssä hyvin kattavasti. Folkkultursarkivet asetti näytteille Maximilian Stejskalin valokuvia suomenruotsalaisten lasten leikeistä, joista Carola Ekrem on julkaissut kirjan "Vi leker blindbock vid kungens fot" Myös Österbottens traditionsarkiv osallistui pienellä muistovihkonäyttelyllä.
Kansanrunousarkistossa puolestaan Ulla Lipponen ja Jukka Saarinen innostuivat kehittelemään "tietokoneosastoa", jossa SKS:n lastenperinnekeruuta ja Karkkilan lastenperinnettä esiteltiin äänen, kuvan ja tekstien avulla. Tietokoneohjelmaan sisältyi myös perinnepostilaatikko, johon yleisö saattoi lähettää aineistoa Internetin välityksellä. Vitsiaineiston keräsin itse Karkkilan kouluista, sillä arkistoaineistoa ei voinut käyttää julkaisutarkoituksiin. Ahmoon koulun III ja IV luokkien oppilaat valitsivat keskuudestaan neljän oppilan porukan, jonka kanssa äänitimme luokan oppilaiden kirjoittamia vitsejä ja kummitusjuttuja improvisoidussa studiossa. Varhaisempien vuosikymmenten karkkilalaista lastenperinnettä esiteltiin arkistokokoelmien ja koululehtien avulla.
Näyttelyn yhteydessä jouduimme pohtimaan folkloristisen tutkimuksen ja perinneaineistojen visualisointia monesta näkökulmasta. Anna Anttilan kanssa ideoimme ja toteutimme "Pussauskoppi"-piirustustehtävän muutamissa Karkkilan kouluissa. Tulokset olivat hauskoja: miten lapset kuvaavat sellaista fiktiivistä tilaa, jolla koskaan ei ole ollut visuaalista hahmoa? Näyttelyn päätytilaan rakennettiin myös kaksi todellista lapsuuden tilaa, reposaarelainen korsu ja pohjoiskarjalainen maja. Erityisesti korsu oli hyvin suosittu, ja siellä pidettiin kesän aikana muutama "kummituspäivä", joiden aikana lapset kertoivat vitsejä ja kummitusjuttuja Ulla Lipposelle ja kesäoppaallemme Marjo Jääskälle.
Paikallisyhteisöjä käsittelevät näyttely- ja tutkimusprojektit saivat näyttelyssä paljon tilaa. Elina Makkonen ja Sanna Pekkinen rakensivat Kaltimon pahvitehdasyhdyskuntaa ja Paiholan kylän kouluja käsittelevät osastot. Niitä täydensi Haukkamäen koulun satavuotishistoriaa valottava osasto, jonka kokosin Karkkilan työläismuseon johtajan Risto Hakomäen sekä Haukkamäen koulun opettajien ja oppilaiden kanssa kevätlukukauden aikana. Kysymyksessä oli menneisyyden ja nykypäivän vuoropuhelu, sillä mukana oli sekä oppilaiden tulkintoja menneisyydestä (mm. oikeankokoisia ihmishahmoja sekä 1950-luvun nukkekoti) että "aitoja" menneisyyden esineitä. Tämä osasto vaati loputtomia puhelinsoittoja sekä kahvikupposia vanhojen karkkilalaisten kotona. Me epäkäytännölliset folkloristit jouduimme käsitöihin: Elina Makkonen kutoi vilttilangasta sukkaa, minä puolestani näpersin ohjeiden mukaisesti 1940-luvun kynänpyyhkimen, kun aitoa ei löytynyt mistään.
Kevään huipentuma oli valinnaisviikko Haukkamäen koululla, jonka aikana tuotettiin tai kerättiin suuri osa näyttelyaineistosta. Minä pidin haastattelukurssia kahdeksalle 4-5-luokkalaiselle pojalle, minkä jälkeen yliopisto tuntui kovin rauhalliselta paikalta. Uurastuksen palkkiona sain myös uusia vinkkejä tutkimusta varten: Haukkamäen koulun kellarista löytyi pino käsinkirjoitettuja koululehtiä 1930-40-luvuilta, ja koulupoikien itse tekemät vitsihaastattelut osoittautuvat myös mielenkiintoiseksi kenttätyömetodiksi.
Osittain kotirauhan pelastamiseksi ehdotin miehelleni Hannu Niklanderille, että hän kokoaisi valokuvaajaystävänsä Matti Koivumäen kanssa oman osaston heidän laajoista auto-, lentokone- ja pienoisjunakokoelmistaan. Kotimme nurkat ja vinttikomerot nyysättiinkin tarkoin läpi näyttelyesineitä etsiessämme, ja näyttelyssä myös asuivat vasaramme ja saksemme parin kuukauden ajan.
Näiden toteutuneiden ideoiden rinnalla kulki koko ajan toteutumattomia ideanpoikasia. Kun koko kevään uurastin detaljien parissa, oli Elina Raitasalon vastuulla tarinan yhtenäisyys. Miten ihmeessä saisimme koko tälle tilkkutäkille minkäänlaista juonta tai käsikirjoitusta? Osaston lopullinen otsikko "Muistoja ja kurkistuksia" sekä esittelyteksti syntyivät lopulta puolihämärässä tajunnantilassa, lievän kevätflunssan kourissa vappuviikonloppuna, jolloin kaikki olivat päättäneet pitää luovan tauon Lasten Tehtaan rakennustöissä. Seuraavassa ote esitetekstistä:
Mahtuuko lapsuus vintille vanhaan arkkuun, kenkälaatikkoon komeron perälle? Mahtuuko se viltin päälle asfalttipihan nurkkaan, vai tarvitseeko se oman metsän? Onko se harmaaksi nutustettu uniriepu, laatikollinen tulitikkuetikettejä, kauan säästetty ja unelmoitu pienoisjunarata? Onko se kaalikeiton haju koulun käytävällä, pulpettiin raapustettu sydämenkuva, vierustoverin korvaan supatettu Pikku-Kalle-vitsi?
Viimeisten sadan vuoden kuluessa lapsille on rakennettu omia tiloja: leikkikehiä, lastentarhoja, kouluja, kirjastojen lastenosastoja. Kuitenkin lapset ovat eläneet keskellä aikuisten maailman taloudellisia pakkoja ja historiallisia mullistuksia, kokeneet ja tulkinneet niitä omilla tavoillaan.
Toukokuussa iski sitten paniikki. Siihen asti olimme voineet suunnitella historiaparvea suhteellisen itsenäisesti, mutta kun kokonaisuutta oltiin siirtämässä tehdashalleihin, olimme riippuvaisia muista. Loppuviikot olivat kaoottisia, sillä kaikki aikataulut pettivät ja työvoimaa oli liian vähän. Historiaparvella tunnelmat olivat kyllä hyvä, mitä erilaisimmat ihmiset puuhasivat keskenään kohtuullisessa sovussa ja hätätilanteisiin löytyi aina improvisoituja ratkaisuja. Turvauduimme vanhaan kunnon "kerjää, varasta ja lainaa" -periaatteseen sekä halpatekniikkaan. Osastojen otsikot kirjoitin lopulta itse Tiimarista ostetuilla viiden markan väriliiduilla tapettirullan nurjalle puolelle! Minustakin, varsinaisesta poropeukalosta kehittyi kohtalainen nikkaroija ja voisin tarvittaessa pitää luennon erilaisista nauloista, teipeistä ja liimoista. Näyttelytarkoituksiin suosittelen riittävän pitkiä listanauloja, jotka ovat siistejä ja huomaamattomia ja jotka on näyttelyn päätyttyä suhteellisen helppo irrottaa.
Osasto valmistui kuitenkin avajaisiin mennessä, vaikka kaikilta osin se ei valmistunut koskaan. Avajaispäivänä Jukka Saarinen tuli siirtämään Kansanrunousarkiston tietokoneohjelmaa ja saikin sen toimimaan. Puoli tuntia ennen avajaisia ryntäsin kotiin hakemaan autoroikkaamme lainaksi Taideteollisen korkeakoulun tietokoneelle. Se ennakoi koko kesän kestävää taistelua sähkön, valojen ja tietokoneiden kanssa. Saatoin lohduttautua sillä, että kaikki osaston valot toimivat ainakin kertaalleen kesän aikana!
Helsingin folkloristiikan laitoksen yksi harjoittelupaikka sijoitettiin Lasten Tehtaalle, mikä oli osastollemme varsinainen lottovoitto. Marjo Jääskä huolehti kesän ajan yleisön opastamisesta, mikä erityisesti Kansanrunousarkiston ohjelman suhteen oli hyvin tärkeää. Opimme, että tietokone on "hyvä renki mutta huono isäntä". Ensin mietimme päämme puhki, miten saisimme yhdenkin tietokoneen. Sitten yhtäkkiä Mikrolog antoikin kesäksi neljä tuliterää multimediakonetta, joihin saatiin myös Internet-yhteys. Seurauksena oli sitten se, että 10-15-vuotiaat pikkuhakkerit valtasivat koko mediapöydän etsien örkkipelejä ja pornosivuja...
Saimme "Muistoja ja kurkistuksia"-osastosta myönteistä palautetta yleisöltä. Se toimi eri sukupolvien kohtauspaikkana, ja myös pienet ja paikalliset aiheet herättivät lapsuusmuistoja eri-ikäisissä näyttelyvieraissa. Näyttelyn juoni syntyi loppujen lopuksi pienistä yksityiskohdista, jotka toistuivat eri osastoilla.
Alkukesän asuin vielä puoliksi "tehtaalla", milloin vetämässä sähköjohtoja, milloin naulaamassa viimeisiä otsikoita. Kesäkuu oli hiljaiseloa ja hienosäätöä, heinäkuussa taas julkisuus alkoi purra ja kävijöitä riitti. Sateinen kesä oli etu tämänkaltaiselle tapahtumalle, sillä lapsiperheet etsivät epätoivoisesti paikkoja, jossa lapset voivat puuhailla katon alla. Yhteensä kävijöitä oli näyttelyssä ja oheistapahtumassa noin 13 000.
Alakerta oli jakaantunut toiminta- ja elämyshalleihin. Toimintahallissa oli erilaisia työpajoja, mm. suosittu prinsessalinna, huovutusta ja tinanvalua. Elämyshallissa olivat esillä "Kantelettaren", Virpi Tummavuoren ohjaaman lasten ja nuorten tanssiesityksen lavasteet sekä Lusto-metsämuseon näyttely metsäperinteestä. Kokonaisuutena Lasten Tehdas oli siis hyvinkin vahvasti "folkloristinen" tapahtuma, vaikka tämä kaikki ei suinkaan ollut minun ansiotani. Sen tavoitteena oli toimia vaihtoehtona kaupallisille puuhamaille, ja yleisön kommenteista päätellen tällaisia vaihtoehtoja tarvitaan.
Elokuun alussa kesä huipentui tutkijasymposiumiin "Exploring Childhood Space". Sitten kaikki loppui kovin nopeasti: symposiumin päättymistä seuraavana päivänä oli viimeinen "Lasten Tehtaan" aukiolopäivä ja viimeinen "Kantelettaren" esitys.
Näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä huomasin kauhukseni, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä: Emmi ei ollut ehtinyt tehdä edes yhtään tinanvalua, vaikka oli juossut "tehtaalla" lukemattomia kertoja. Lapsetkaan eivät oikein uskoneet, että Lasten Tehdas nyt todellakin sulkeutuisi eikä avautuisi koskaan. Ryhdyin tarmokkaasti purkamaan näyttelyosastoa heti seuraavana aamuna kello 9, kun muut vielä toipuivat päättäjäisistä. Kun olin yksin vasarani kanssa valtavassa hallissa, jouduin ja pääsin vielä kerran käymään läpi Lasten Tehtaan opetuksia.
Loppuarvio omalta osaltani oli se, että selvisin enkä kuitenkaan selvinnyt tästä uhkarohkeasta urakasta. En selvinnyt ilman riitoja ja räjähdyksiä. Oliko mukana prosessissa tehtaan "paikan henki", tarttuiko meihin keski-ikäisiin akateemisiin naisiin jotakin vanhan ajan ruukintyöläisten habituksesta ja ongelmien ratkaisutavoista? Tuo paikan henki synnytti sellaisia tuntemuksia ja reaktioita, jotka on vain hyväksyttävä osaksi itseäni. Avajaisissa määriteltiin, että mukana Lasten Tehtaan toteuttamisessa oli "vahvoja naisia ja pitkäpinnaisia miehiä", jotka lähtivät tupakalle kun naiset alkoivat tapella. Tehdashalli oli suurempi kuin kukaan meistä oli voinut kuvitella, se musersi suuruudellaan meidän visiomme. Tuon suuruuden vastapainoksi minä halusin tehdä pientä, tarkkaa ja huolellista. En paennut vaan jäin tehtaalle, sain osaston tavalla tai toisella valmiiksi ja vein lopulta vasarani kotiin. Monet ulkopuoliset pitivät Lasten Tehtaan jatkumista jopa itsestään selvänä, ja Karkkilan kaupungintalolle tulee jatkuvasti kyselyjä ensi kesän tapahtumista. Selvää on, että emme voi jatkaa tällaisella organisaatiolla ja näin pienillä resursseilla. Lasten Tehdas on opettavainen esimerkki EU-rahoituksen ongelmista. Kaleidoskooppi-rahoitusta annetaan mielellään paikallisiin, innovatiivisiin projekteihin. Kuitenkin tällaisten projektien toteuttaminen on hyvin vaikeaa ilman vakiintunutta organisaatiota ja pääomaa. EU edellyttää, että sen antama rahoitus on vain 30 % kokonaisrahoituksesta. Suomalaiset rahoittajatahot, mm. opetusministeriö, eivät näe EU:n rahoituspäätöksiä itseään velvoittavana, ja pyytäjiä pallotellaan luukulta toiselle. Kuitenkin leikki on kestettävä, kun siihen ryhtyy: EU antaa vain puolet avustuksesta ennakkoon, loput vasta tiukan loppuraportin luovuttamisen jälkeen. Kun vakiintunutta organisaatiota tai pääomaa ei ole, perustuu toteutus talkootyölle eli käytännössä inhimillisten resurssien epätoivoiselle ryöstöviljelylle. Lasten Tehtaan keskeiset järjestäjät joutuivat panemaan peliin omat palkkansa, mikä kiristi keskeistiimin välejä.
Etukäteen järjestäjiä oli varoiteltu vaikeista ristiriidoista, joita näin suuren hankkeen toteuttaminen näin epämääräisellä organisaatiolla väistämättä synnyttää. Jälkeenpäin ajatellen ainakin pahimpia ongelmia olisi voitu välttää säännöllisillä palavereilla, joista olisi tehty selkeät pöytäkirjat. Ongelmana oli tietysti se, että mukana oli monien eri alojen ihmisiä, joiden aikataulujen yhteensovittaminen oli hankalaa.
Palattuani väitöskirjan pariin hyvin ansaitulle vuorotteluvapaalle olen jälleen kerran löytänyt sanoja Lasten Tehtaan kollektiiviselle kokemukselle Karkkilan työläisnuorten "Valistaja"-lehdestä, sen viimeisestä numerosta joka ilmestyi marraskuussa 1925:
"Älä ole heikko, heikot sortuvat, voimakkaat tahtonsa ja väkevyytensä avulla eteenpäin menevät. Heitä ei mikään kukista. Muodosta rintama sellainen, jonka edessä maailman mahtivalta vapisee. Jonka edessä kaikki vastarinta on turhaa. Älä jää odottamaan, että joku toinen tekisi, jonka itsekin voit tehdä, vaan ala heti ja täydellä todella."
Nämä sanat voisivat olla tunnuslauseena Lasten Tehtaalle ja monille muille vastaaville hankkeille Suomessa ja ulkomailla. Me Lasten Tehtaan tekijät tiedämme liiankin hyvin, miten surullisiin seurauksiin tällainen yli-ihmisyyden henki voi johtaa. Kuitenkin voimme nyt katsoa taaksepäin valoisin mielin. Vaikka Lasten Tehtaan sulkeutumista ja purkamista seurasivat tyhjyys ja apeus, voimme vähitellen antaa itsellemme ainakin luvan uskoa, että tällä kertaa selvisimme kaikki hengissä.
FL Kirsti Salmi-Niklander
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto