Matkailun tultua yhä keskeisemmäksi osaksi ihmisten vapaa-aikaa ja vapaa-ajan noustua yhä lähemmäksi inhimillisen elämän keskiötä matkakertomusten voi helposti kuvitella olevan eräs yleisimmistä henkilökohtaisen kerronnan lajeista. Henkilökohtaista kerrontaa puolestaan voi pitää tämän päivän ihmisen ehkäpä keskeisimpänä perinnelajina (vrt. Dégh 1995).
Kuitenkin henkilökohtainen matkakerronta, suullisesti esitetyt matkakokemukset, on folkloristiikassa lähes tutkimaton kohde. Reetta Soikkelin syksyllä 1997 tekemä lapinvaeltajien henkilökohtaista kerrontaa käsittelevä proseminaarityö (Soikkeli 1997) lienee ensimmäinen Suomessa tehty alan tutkimus. Osittain syynä hyljeksimiseen lienee nykyfolkloristiikan vapaa-ajan yhteisöjen ja ylipäätään vapaa-ajan tutkimisen karsastaminen, osittain voi myös ajatella, että tämän päivän matkakertomukset ovat liian tyypillisiä tullakseen havaituiksi ja sitä kautta folkloristisen tutkimuksen fokukseksi (vrt. Dégh 1995, 72).
Marraskuussa 1998 Jyväskylän yliopistossa hyväksytty folkloristiikan pro gradu -tutkielmani Kamalat hauskat kokemukset: reppumatkailijoiden henkilökohtainen kerronta idiokulttuurisena folklorena (Hannonen 1998) yritti paikata osittain tätä puutetta. Lähestyin työssäni henkilökohtaista kerrontaa reppumatkailijoiden yhteisöllisyyden kautta. Tämä artikkeli perustuu pro gradu -työhöni.
Kertomuskorpukseni on kerätty Etelä-Amerikassa, pääosin Ecuadorissa, lokakuun 1996 ja maaliskuun 1997 välisenä aikana. Kenttätyömateriaalini koostuu sekä kyselylomakkeista (yhteensä 52 palautettua) että nauhamateriaalista. Matkailijahaastatteluja kertyi kenttätyöperiodin aikana yhteensä 11 kappaletta, joiden yhteydessä haastattelin kaikkiaan 13 matkailijaa (joukossa kaksi yhdessä matkustavaa pariskuntaa). Maantieteelliseltä kannalta on yllättävää, että vaikka aineisto on kerätty Etelä-Amerikassa, suuri osa kertomuksista liittyy informanttien aiempaan matkailuun, jopa kokonaan muihin maanosiin.
Haastattelujeni aikana keräsin yhteensä 133 matkakertomukseksi luokittelemaani yksikköä. Haastattelua kohti kertomusten määrä vaihteli 4:stä 35:een. Informanteistani käytetään tekstiesimerkeissä koodia, joka koostuu haastattelun numerosta (esim. A2), etunimestä, iästä, kotimaasta, haastattelupaikasta ja -ajasta. Kyselylomakkeet on numeroitu ja niiden täyttäjistä käytetään koodia, joka numeron lisäksi koostuu sukupuolesta, iästä ja kotimaasta.
Avain kertomusaineiston ymmärtämiseen on kertomuksen teeman ja kertojan orientaation ristiintaulukointi. Käyttämällä teemaa muuttujana pyrin selvittämään, millaisista aiheista kerrotuista tapahtumista todellisen matkailijan status muodostuu. Matkailijastatuksen saavuttaminen ei ole automaattista vaan ollakseen "todellinen matkailija" matkailijan on koettava asioita, joita kotimaassa tai turistina ulkomailla ei pääsisi kokemaan. Orientaation selvittäminen ja sen käyttäminen toisena muuttujana selvittää matkailijan oman suhtautumisen tapahtumien kulkuun.
Suomen kielessä matkailija ja turisti tarkoittavat käytännössä samaa, ainakin Suomen kielen perussanakirjan (1992, 1994) mukaan. Sen sijaan esimerkiksi englannissa sanat eivät ole synonyymeja ja matkailijoiden itsensä keskuudessa ero on selvä. Tästä kielii vaikkapa informanttini seuraava lausahdus:
I used to work in a touristy area in the States and we called them tourons. Which is a
combination of a tourist and moron. Those are tourons. (...) Yes, tourists are tourons and
travellers
are very different.
(B2.g. Genevieve Rague, South American Explorers Club. Quito 14.11.1996.)
Omassa tutkimuksessani matkailijat erottuvat turisteista sekä käytännön että mentaalisen tason valintojensa avulla. Matkailijan statuksen saavuttamiseen ei riitä pelkästään tietty budjetti tai matkan pituus, vaan matkailijan on identifioitava itsensä nimenomaan reppumatkailijaksi. Sanomattakin on selvää, että lähes kaikki matkailijat pitävät itseään turisteja parempina. Englannissa travel(l)er-sanan synonyymeja ovat myös backpacker ja budget travel(l)er. Reppumatkailijoiden omassa kirjallisuudessa turisteista tarjotaan suorastaan järkyttävän pejoratiivisia kuvauksia samalla kun reppumatkailijuutta ihaillaan kritiikittömästi. Paras esimerkki tästä on ensimmäinen suomalainen kolmannen maailman matkaopas Tuhat tietä tropiikkiin (ks. esim. s. 48-49).
Nykyisen reppumatkailun esiasteeksi on tutkimuksessa nähty useita toisistaan poikkeavia matkailumuotoja, esimerkiksi ns. grand toureja, joilla tarkoitetaan muutaman sadan vuoden takaisia aristokraattisten eurooppalaisnuorten pitkiä kiertomatkoja vieraitten kulttuurien pariin (ks. esim. Adler 1985, 336-337; Loker-Murphy & Pearce 1995, 820-822). Varsinaisen nykyisentyyppisen reppumatkailun voi kuitenkin katsoa syntyneen vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Erik Cohen on nähnyt ilmiön synnylle syinä muun muassa vastakulttuurin nousun ja halpalentojärjestelmän syntymisen (Cohen 1973, 93-94). Cohenin tutkimukset ovat kuitenkin asenteellisia ja voikin väittää reppumatkailijoiden vielä tänäkin päivänä kärsivän siitä huumehippien leimasta, jolla Cohen heidät aikoinaan merkitsi. 1990-luvun reppumatkailijat eivät enää ole 70-lukulaisia vieraantuneita ajelehtijoita, joskin on epävarmaa, olivatko he sitä edes hippimatkailun kultavuosina (ks. esim. Loker-Murphy & Pearce 1995, 825; Riley 1988).
Millaisia reppumatkailijat sitten tänä päivänä ovat? Kyselylomakemateriaalini perusteella he ovat nuoria (keski-ikä 27,5 vuotta), tasaisesti molempia sukupuolia (miehiä 52 %) ja länsimaisia (viidestäkymmenestäkahdesta informantista Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Oseanian ulkopuolelta oli vain kuusi). Matkailijoista kaksi kolmesta oli käynyt aiemmin yli kymmenessä maassa. (Hannonen 1998.) Tulokseni vastaavat hyvin aiempia tutkimuksia (ks. esim. Jarvis 1994; Loker-Murphy & Pearce 1995; Riley 1988).
Edellä mainittuja luokitteluja tärkeämpää on kuitenkin tarkastella sitä, mikä tekee reppumatkailijasta - ainakin omasta mielestään - erilaisen kuin turistista. Kyselylomakkeissa pyysin matkailijoiden omia arvioita heistä ja turisteista ja siitä, millä tavalla turistit ja matkailijat ovat erilaisia. Lomakkeiden perusteella olen päätynyt kuuteen ulottuvuuteen, jolla reppumatkailijat suorittavat erottautumisen "pahoista" turisteista. Ulottuvuudet ovat ajallinen, organisatorinen, suunnitelmallinen, taloudellinen, adaptiivinen ja tavoitteellinen. Lyhyesti matkailijat ja turistit voidaan asettaa vastakkain ulottuvuuksien avulla seuraavalla tavalla:
| ULOTTUVUUS | MATKAILIJA | TURISTI |
| ajallinen | tekee pitkän, vähintään kuukauden pituisen matkan | tekee 1-2 viikon matkan |
| organisatorinen | tekee matkan itsenäisesti, varaa yleensä ainoastaan lentolipun kotimaastaan | tekee seuramatkan |
| suunnitelmallinen | matkan aikana suunnitelmat vaihtuvat jatkuvasti | paluupäivä ja matkakohteet tiedossa etukäteen |
| taloudellinen | matkustaa pienellä päiväbudjetilla, matka-ajasta johtuen matkan kokonaisbudjetti kuitenkin suuri | päiväbudjetti suuri |
| adaptiivinen | pyrkii (= kuvittelee pyrkivänsä?) olemaan tekemisissä vastaanottavan kulttuurin kanssa | elää reppumatkailijoiden mielestä ympäristökuplassa |
| tavoitteellinen | matka oppimisprosessi | kyseessä on huvimatka |
Totuus ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen. Etenkin matkailijoiden adaptiivisuus suhteessa turistien adaptiivisuuteen on osittain myytti, jota matkailijat pyrkivät pitämään yllä huomaamatta omaa oleskeluaan reppumatkailijoiden halvan budjetin, Lonely Planetin suositusten ja in-kohteiden ympäristökuplassa. Toisaalta taas osa ulottuvuuksista perustuu kylmiin faktoihin, esimerkkeinä päiväbudjetti ja matka-aika.
Ulottuvuuksista ja niiden perusteista kiinnostuneiden on syytä tutustua tarkempaan analyysiin pro gradu -työssäni (luku 2). Tutkielmani on luettavissa Jyväskylän yliopiston kirjaston tutkielmapankissa osoitteessa " http://docuweb.jyu.fi".
Olen jakanut korpuksen 133 kertomusta seitsemän eri teeman alle. Eri kertojien välillä on huomattavia eroja siinä, mistä temaattisista kategorioista he kertovat. Asiaa valaisee parhaiten lopussa oleva taulukko. Haastattelutilanteen ainutkertaisuuden voisi olettaa ajavan kertojia vain tiettyjen teemojen pariin. Taulukko 1 todistaa kuitenkin ajatusmallin vääräksi: pikemminkin voi sanoa reppumatkailijaperinteen olevan temaattisesti(kin) rikasta ja kertojien hallitsevan eri aihealueet laaja-alaisesti.
Seitsemän temaattista kategoriaa ovat seuraavat:
Ongelmakertomukset (ONG)
Ongelmakertomukset ovat suosikkiasemansa lisäksi koko aineiston keskimäärin pisin kategoria. Ongelmakertomukset ovat usein polveilevia narratiiveja, joista monesti puuttuu yksi ratkaiseva ongelmanaiheuttaja tai selkeä kriisitilanne. Toisaalta joukossa on paljon läheltä piti -kertomuksia, kertomuksia (potentiaalisista) vaaroista, yleisistä hankaluuksista, matkoista vaarallisilla seuduilla (joilla usein ei sitten tapahdukaan mitään vakavaa) ja sairauksista. Kerronta on kuvailevaa ja keskittyy usein yksityiskohtiin. Ongelmakertomuksilla pyritään osoittamaan, millaisia vaaroja reppumatkailija voi tien päällä kokea.
Kulttuurierokertomukset (KUL)
Kulttuurierokertomuksissa peilataan oman ja vieraan (matkakohteen) kulttuurin eroja tai omaa vieraantuneisuutta omasta kulttuurista pitkän matkan aikana. Niissä yksityistapauksesta tehdään koko kulttuuria koskevia yleistyksiä. Siinä missä ongelmakertomuksilla helposti konstruoidaan matkailijan omaa sankariroolia, kulttuurierokertomusten funktioita ovat pikemminkin vieraan kulttuurin selittäminen itselle ja kuulijoille, kulttuurishokin lievittäminen tai huvittaminen. Kategoriaan kuuluu esimerkiksi kertomuksia huijauksista ja huijausyrityksistä: näissäkin on kyse ongelmasta mutta pääpaino on silti siinä, että kyseiset ongelmat olisivat (mukamas) mahdottomia omassa kulttuuripiirissä.
Klassisessa artikkelissaan folkloren funktioista William Bascom on määritellyt niitä olevan neljä: viihdytys, kulttuurin perustelu sen rituaalien ja instituutioiden oikeuttamisen kautta, opettaminen sekä hyväksyttyjen käytöstapojen ylläpitäminen sosiaalisen kontrollin kautta (Bascom 1965, 290 - 296). Näistä kulttuurierokertomusten kategoria ankkuroituu lähinnä oman kulttuurin perustelemiseen ja oikeuttamiseen. Ironialla ja omilla ennakkoluuloilla pelaaminen toimii joskus myös omien vihamielisten asenteiden peilinä (vrt. Campion-Vincent 1995, 21 - 22).
Ryöstökertomukset (RYÖ)
Temaattisena kategoriana ryöstökertomukset ovat suhteellisen yksinkertainen ryhmä: niissä päähenkilö ryöstetään tai aiotaan ryöstää. Kertomuksissa matkailija on kaikista temaattisista kategorioista selvimmin tapahtumien passiivinen seuraaja-uhri. Monet kertomuksista ovat lakonisia, vaikka joukossa on myös muutama pitkä ja polveileva kertomus, joissa arvioidaan omaa suhdetta tapahtuneeseen ja kerrotaan omista tunnetiloista. Kertomusten lakonisuudella pyritään niiden jokapäiväistämiseen, ikään kuin ryöstöt olisivat reppumatkailijan arkipäivää.
Yhdysvaltalainen folkloristi Eleanor Wachs on tutkinut rikosuhrikertomuksia (crime-victim stories) New Yorkin nykyperinteessä. Wachsin havaintojen mukaan vaara joutua rikoksen uhriksi tämän päivän New Yorkissa on suuri, minkä vuoksi kertomukset rikoksistakin ovat nousseet newyorkilaisen kaupunkiloren keskiöön. Aineistostaan hän löysi kolme erilaista rikosuhrikertomuskategoriaa: etukäteisaavistuskertomukset (premonition narrative), väliintulemattomuuskertomukset (nonintervention narrative) ja nokkeluuskertomukset (ingenious deception narrative). (Wachs 1982, 21 - 27.) Omassa aineistossani rikosuhrikertomukset voisi jakaa kahteen pääluokkaan: kaksi ensimmäistä wachsilaista luokkaa ovat oman jaotteluni mukaan ryöstökertomuksia, sen sijaan uhrin oma nokkeluus tekee kertomuksista oman kategoriansa, vastarintakertomuksen.
Omituiset tilanteet (OMI)
Naisten aborttikerrontaa tutkinut Asta Niemi (1994, 41) nimesi erääksi kertomuskategoriakseen hyvät jutut, joiden piirteenä oli se, että "koetun tekee kerrottavaksi sen epätavallisuus". Kertomukset omituisista tilanteista ovat lähellä Niemen kategorisointia ja tulevat joskus lähelle kulttuurierokertomuksia. Siinä, missä kulttuurierokertomuksissa peilataan kahden kulttuurin eroavuuksia, omituisissa tilanteissa pääpaino on yksittäisessä tapauksessa, joka sinällään voisi yhtä hyvin tapahtua myös omassa kotimaassa. Omituisissa tilanteissa kerronnan pointti on normin rikkominen. Yleensä rikkojana on matkailijan vastatoimija.
Vastarintakertomukset (VAS)
Vastarintakertomuksissa päähenkilö on harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta sankari. Trickstermäisen sankarin roolia korostavien vastarintakertomuksien joukossa on myös yksi poikkeava tapaus, jossa vastarintaan ryhtyvä matkailija lopulta kuolee. Vastarintakertomuksissa korostuu oman sankaruuden lisäksi hyvin vahvasti opetusfunktio: näiden kertomusten avulla välitetään tietoja oikeasta käyttäytymismallista vaaratilanteissa. Rikosuhrikertomusten henkilöhahmoja analysoidessaan Eleanor Wachs käyttää vastaavasta hahmosta nimeä nokkela uhri (the clever victim) (Wachs 1988, 28 - 31).
Matkailijan rooli vastarintakertomuksissa on aktiivinen ja keinona normien rikkominen: esimerkiksi ryöstöyrityksen kohteeksi joutuminen edellyttäisi passiivista omaisuuden luovuttamista, mutta osa matkailijoista ei tähän suostu vaan toimii. Näin ryöstökertomuksesta tulee vastarintakertomus.
Nolot tilanteet (NOL)
Oma selkeä kategoriansa ovat kertomukset noloista tilanteista. Oleellista näille kertomuksille on huumori: vaikka jokaisessa kategoriassa esiintyykin huumoria, noloja tilanteita ei ole ilman huumoria ja itseironiaa. Noloon tilanteeseen joutuu matkailija, joka ei hallitse paikallista kulttuuria, jonka kielitaito on huono, joka kuvittelee itsensä todellisuutta suuremmaksi sankariksi tai jonka länsimainen käytös onkin toisessa kulttuuripiirissä naiivia tai uhkarohkeaa. Kertomusten pääasiallisena funktiona on viihdytys.
Onnelliset loput (ONN)
Pienin temaattinen kategoria ovat kertomukset onnellisista lopuista, jotka ovat leimallisesti vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksia.Tämän kategorian (pää)henkilö selviää usein hankalasta tilanteesta yllätysmomentin, normin rikkomisen kautta tekemättä kuitenkaan vastarintaa siinä mielessä kuin vastarintakertomuksissa. Matkailija voi selvitä esimerkiksi uhkaavasta huumepidätyksestä - Deus ex machina? - tai muuten omalla nokkeluudellaan saavuttaa jotain haluamaansa. Kertomuksia sävyttää helpotuksen huokaus.
| TAULUKKO 1: KERTOJAT JA TEMAATTISET KATEGORIAT | ||||||||
| Kertoja | ONG | KUL | RYÖ | OMI | VAS | NOL | ONN | Yht. |
| A1
Benjamin |
5 | 1 | 1 | 2 | 2 | 0 | 1 | 12 |
| A2
Althea |
3 | 2 | 1 | 0 | 0 | 1 | 1 | 8 |
| A3
G.P. |
6 | 0 | 1 | 0 | 1 | 0 | 0 | 8 |
| A4
Mick & Eveline |
5 | 0 | 8 | 0 | 1 | 0 | 0 | 14 |
| A5
Arik |
0 | 1 | 2 | 0 | 1 | 0 | 0 | 4 |
| A6
Sasha |
2 | 1 | 1 | 0 | 1 | 0 | 0 | 5 |
| A7
Paul |
3 | 2 | 0 | 0 | 1 | 1 | 1 | 8 |
| A8
Malcolm & Denise |
4 | 9 | 1 | 8 | 4 | 6 | 3 | 35 |
| A9
Juhani |
2 | 4 | 3 | 3 | 1 | 3 | 0 | 16 |
| A10
Cynthia |
4 | 4 | 2 | 0 | 0 | 0 | 0 | 10 |
| A11
Andrej |
6 | 2 | 0 | 1 | 1 | 0 | 3 | 13 |
| Yhteensä | 40 | 26 | 20 | 14 | 13 | 11 | 9 | 133 |
Orientaation idean henkilökohtaisen kerronnan tutkimiseen toi Sandra Stahl (1983). Koska Stahlin jako ei aivan sellaisenaan sovi omaan työhöni (eikä itse asiassa luultavasti mihinkään henkilökohtaista kerrontaa sisältävään kertomuskorpukseen), olen syventänyt hänen alkuperäisiä kategorioitaan ja luonut alkuperäisten, hieman muuntamani kahden kategorian rinnalle kaksi uutta.
Sandra Stahlin perusidea on kertojien jaottelu muu-orientoituneiksi (other-oriented) ja itse-orientoituneiksi (self-oriented) kertojan oman, kertomuksessa esilletuodun roolin mukaan. Muu-orientoituneen kertojan roolin Stahl on määritellyt seuraavasti:
They underplay their personal role in the story to emphasize the extraordinary nature
of things
that happen in the tale. These stories might easily be categorized as memorates rather than as
the more secular personal narratives, or perhaps as anecdotes in which the narrator serves
mainly as witness and recorder of incidents in which other people are the primary participants.
Like Lüthi's 'legend character', such a storyteller hopes to impress the audience with the
testimony that life does indeed confront us with some of the strange and awesome happenings
hidden behind the beliefs and rumors of earlier generations.
(Stahl 1983, 270.)
Itse-orientaation määritelmä on Stahlin mukaan puolestaan seuraava:
The 'self-oriented' tellers delight in weaving fairly elaborate tales that build upon their
own self-images and emphasize their own actions as either humorous or exemplary. These tellers
tend to
offer the audience stories that resemble the tall tale, joke, parable, or realistic novella.
(Stahl 1983, 270.)
Omat määritelmäni olen kehitellyt Stahlin määritelmiä tarkentamalla. Ensinnäkin aineistoni perusteella ei voi puhuja pysyvästä kertojaorientaatiosta, sillä kertojat taitavat yhtä lukuun ottamatta useita eri orientaatioita. On pikemminkin puhuttava kertojan orientaatiosta kunkin kertomuksen kohdalla.
Toisaalta on myös esimerkiksi oman aineistoni valossa kyseenalaista, ovatko muu-orientoituneet kertomukset tavallisemmin memoraatteja kuin kronikaatteja, kuten Stahl väittää. Korpukseni molemmat memoraatit olivat toki orientaatiokategorialtaan muu-orientoituneita, mutta ainoastaan kahden kertomuksen perusteella ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse-orientoituneessa kategoriassa Stahlin määritelmästä puuttuu jotain oleellista: päähenkilöä ei oman aineistoni valossa niissä välttämättä kuvata huumorin keinoin tai esimerkillisenä toimijana. Usein toimija on uhri. Samoin, vaikka itse-orientoituneet kertomukset ovatkin keskimäärin pidempiä kuin muu-orientoituneet, joukossa on myös muutaman rivin pituisia yksiköitä. Lisäksi Stahl ei lainkaan pohdi kertojan toiminnan tasoja: omaa analyysia tehdessäni olen ottanut itse-orientoituneen kertomuksen yhdeksi kriteeriksi tekijän oman aktiivisuuden tapahtumien synnyssä.
Vakavin korjausta kaipaava aspekti Sandra Stahlin luokittelussa on kuitenkin ns. toisen käden kertomusten hylkääminen. Aineistossani, kuten kaikessa henkilökohtaisessa kerronnassa, on kuitenkin suuri määrä "tapasin X:n, jolle oli tapahtunut..." -tyylistä kerrontaa. Toisen käden kertomusten huomiottajättämisestä on Stahl saanut kritiikkiä aiemminkin, esimerkiksi Mary Beth Steinilta. Steinin mukaan kerrottuun kokemukseen liitetyt merkitykset ovat oleellisia tapahtuneen kerrottavuuden kannalta ja myös toiselle tapahtunut voidaan henkilökohtaistaa. (Stein 1990, 291 - 295.) Lisäksi omakohtaisuus tai toisen käden tietoon perustuminen vaikuttaa myös kertomusten pituuteen, vieläpä selkeämmin kuin orientaatio: keskimääräinen omakohtainen kertomus oli tietysti selkeästi toisen käden kokemukseen perustuvaa pitempi.
Näin on välttämätöntä luoda omat kategoriansa myös muille kuin omakohtaisille kertomuksille. Olen päätynyt seuraaviin neljään orientaatiokategoriaan:
I1: itse-orientoitunut, omakohtainen
I2: itse-orientoitunut, toisen käden
M1: muu-orientoitunut, omakohtainen
M2: muu-orientoitunut, toisen käden
Kuinka koko aineistoni jakautuu neljään orientaatiokategoriaan kertojittain, selviää seuraavasta taulukosta (kullekin tyypillisin orientaatiokategoria lihavoituna):
| TAULUKKO 2: KERTOJAT JA ORIENTAATIOKATEGORIAT | |||||
| Kertoja | M1 | I1 | I2 | M2 | Yhteensä |
| A1 Benjamin |
11 | 1 | 0 | 0 | 12 |
| A2 Althea |
1 | 1 | 4 | 2 | 8 |
| A3 G.P. |
7 | 1 | 0 | 0 | 8 |
| A4 Mick & Eveline |
8 | 0 | 1 | 5 | 14 |
| A5 Arik |
2 | 1 | 1 | 0 | 4 |
| A6 Sasha |
2 | 3 | 0 | 0 | 5 |
| A7 Paul |
5 | 3 | 0 | 0 | 8 |
| A8 Malcolm & Denise |
16 | 11 | 5 | 3 | 35 |
| A9 Juhani |
7 | 7 | 1 | 1 | 16 |
| A10 Cynthia |
10 | 0 | 0 | 0 | 10 |
| A11 Andrej |
9 | 4 | 0 | 0 | 13 |
| Yhteensä | 78 (59 %) | 32 (24 %) | 12 (9 %) | 11 (8 %) | 133 (100 %) |
Ei ole yllätys, että omakohtaiset kokemukset hallitsevat valtaosaa (83 %) aineistosta. Sen sijaan muu-orientoituneiden kertomusten selvä enemmistö (67 %) oli oman ennakko-oletukseni vastainen, olinhan kuvitellut aineistosta lyövän läpi oman sankariroolin korostamisen tapahtumien kuvauksen sijaan. Reetta Soikkeli (1997) on tullut pitkälti samoihin johtopäätöksiin.
Taulukosta käy myös ilmi, kuinka vain yhtä (Cynthia) lukuun ottamatta kaikki kertojat hallitsevat useamman kuin yhden orientaatiokategorian; toisaalta vain kolmessa haastattelussa (Althea, Malcolm & Denise, Juhani) hallitaan kaikki neljä. Jokaisella kertojalla on selkeästi oma kertojaprofiilinsa: toiset ovat keskittyneet kertomaan omista kokemuksistaan, vähemmistö (vain yksi, Althea) kertoo mieluummin toisilta kuulemistaan tapauksista.
Yhdistämällä seitsemän eri temaattista kategoriaa ja neljä kertojaorientaatiota saadaan aikaan seuraava taulukko:
| TAULUKKO 3: TEMAATTISET JA ORIENTAATIOKATEGORIAT | |||||
| Teema/ orientaatio |
M1 | I1 | I2 | M2 | Yhteensä |
| Ongelma-
kertomukset |
27 | 8 | 4 | 1 | 40 |
| Kulttuuriero-
kertomukset |
18 | 5 | 1 | 2 | 26 |
| Ryöstö-
kertomukset |
13 | 0,00 | 0 | 7 | 20 |
| Omituiset
tilanteet |
11 | 1 | 1 | 1 | 14 |
| Vastarinta-
kertomukset |
4 | 6 | 3 | 0 | 13 |
| Nolot
tilanteet |
0 | 9 | 2 | 0 | 11 |
| Onnelliset
loput |
5 | 3 | 1 | 0 | 9 |
| Yhteensä | 78 | 32 | 12 | 11 | 133 |
Ristiintaulukoimalla seitsemän eri temaattista kategoriaa ja neljä kertojaorientaatiota saadaan maksimissaan 28 erilaista kahdesta muuttujasta yhdistettyä kategoriaa. Taulukon perusteella ne voi jakaa kolmeen eri tyyppiin:
1) Toistuvat kategoriat (16 kappaletta): kategoriat, joita edustavia kertomuksia on aineistossa ainakin kaksi kappaletta. Merkitty taulukkoon lihavoidulla.
2) Reaaliset kategoriat (6): kategoriat, joita aineistossa edustaa ainoastaan yksi kertomus. Merkitty taulukkoon tavallisella tekstillä.
3) Teoreettiset kategoriat (6): kategoriat, joita ei ole aineistossa ollenkaan. Merkitty taulukkoon nollalla.
Rajasin tutkimukseni tekstiesimerkit pro gradu -työssäni 16 toistuvaan kategoriaan. Tässä esityksessä rajaus on vieläkin jyrkempi, toisin sanoen esitän jokaisesti temaattisesta kategoriasta ainoastaan yhden esimerkkitekstin kuitenkin niin, että myös jokainen orientaatiokategoria on edustettuna korpuksessa.
Taulukon perusteella voi helposti havaita, kuinka tietyistä teemoista todellakin kerrotaan erilaisella orientaatiolla kuin toisista. Prosentuaalisesti tarkasteltuna ongelmista, kulttuurieroista, omituisista tilanteista ja onnellisista lopuista kerrotaan pitkälle samansuuntaisesti kuin koko kertomuskorpuksesta keskimäärin; näiden yhteydessä voi puhua eräänlaisesta normaalista jakautumasta. Selkeimmät poikkeukset ovat ryöstö- ja vastarintakertomukset sekä nolot tilanteet. Ryöstökertomukset ovat ainoastaan muu-orientoituneita. Näin siis oman roolin korostaminen muuttaa koko kertomuksen lopullista temaattista kategoriaa (yleisimmin vastarintakertomukseksi). Noloista tilanteista ei koskaan kerrota muuten kuin omaa roolia korostaen.
Seuraavat seitsemän esimerkkiä olen pyrkinyt valitsemaan mahdollisimman edustavasti koko korpuksesta. Näin näytteet sisältävät pitkiä ja lyhyitä tekstejä, lakonisia ja detaljoituja, miesten ja naisten kerrontaa, sujuvaa ja takeltelevaa englantia.
Ongelmakertomus (ONG-M1)
Bolivia... Basically something similar. [1] I was buying a bus ticket one day and actually while I was buying the bus ticket, the girl who was selling it to me was having a haircut at the same time. And I knew this would go wrong! It was so impolite. So, anyway, I got the ticket and I had to change places... I had to change buses at another place. And I arrived to this place at about I think six or seven o'clock in the evening. And the other bus was supposed to come at one hour later at eight or nine or something like that. And it never came, the bus.
And I went to the office that they had there and they like "yeah, yeah, sure, you can wait, the bus will come, at maybe midnight but it will come". So, I was waiting and sitting. And there were lots of women and children sitting there as well, so I didn't really feel unsafe. But they all went with some truck that passed by and... everyone left, except for me. I was just still sitting there in front of the office. Then they closed down the office but they said "no, no, you still have to wait, it will come, we just close the office, we go home for the night but you can wait".
So, it was midnight by that time. And I decided that I didn't want to sit there all night on my own in this town where I didn't feel safe at all. So went to look for a hotel. And I checked about seven or eight places. And I couldn't find a place to stay. And then there was this man coming at me. He had only one eye and he looked like, you know, just ran away from a horror movie. And he was like "oh, you can sleep at my place". You know...
So what I can do... These are the stories that you don't tell to your parents, by the way.
So, what
do you do, yeah? I didn't want to stay in the street by myself, so I went with him. And I survived.
I mean... this was also one of the most horrible nights in my life. I was there sleeping in his
garage and he was... I was sleeping on the floor and he was in the bed and I was like "oh my
God" and I didn't sleep at all all night. So. There are disadvantages of travelling alone, I think.
(A10.6. Cynthia, 23, Alankomaat. Quito 08.03.1997.)
Cynthian kertomus edustaa periaatteessa kaikkein tyypillisintä mahdollista reppumatkailijoiden henkilökohtaisen kerronnan kategoriaa, muu-orientoitunutta ongelmakertomusta, joita aineistosta on yli viidennes. Molempien tunnuspiirteet tulevat hyvin esille tekstistä: Cynthia ei missään vaiheessa korosta omaa rooliaan tapahtumissa vaan on pikemminkin potentiaalinen uhri. Alussa [1] Cynthia viittaa edelliseen kertomukseensa hiukan samankaltaisesta tilanteesta tulivuorivaelluksella Guatemalassa.
Kertomuksesta tekee poikkeavan kuitenkin naisnäkökulma. Mary Ellen Brownin mukaan naisten kertomukset puuttuvat heidän yleisiin huolenaiheisiinsa (Brown 1990.) Esimerkiksi matkailijanaisten ahdistelua Intiassa tutkinut Petri Hottola (1997) on huomauttanut naismatkailijoiden olevan yhtäaikaisesti katseen objekteja ja huvin lähteitä paikallisille miehille. Oman aineistoni perusteella en menisi vielä väittämään, että naisten ja miesten kertomukset ovat erilaisia; siihen johtopäätökseen olen kuitenkin tullut, että on tiettyjä kertomustyyppejä, jotka ovat mahdollisia ainoastaan jommallekummalle sukupuolelle. Cynthian kokemusta - esimerkin mainitakseni - en voisi kuvitella miehen kertomaksi.
Kulttuurierokertomus (KUL-M2)
This was a story that happened to two sisters when they were travelling in Morocco. [1] As you may know, women travelling by themselves in Moslem countries such as Morocco is very strange. Usually, in Moslem culture, a woman never travels by herself. She's always with the man who basically has ownership of her - either her father, a brother or her husband. If she's not married, then you know... she can't travel without her father or brother. If she's married, she can't travel without her husband. So it's very strange for a Moslem man to see Western women travelling by themselves. But obviously there are a lot of women who travel by themselves and go to Morocco. [2]
So, this is a sort of strange thing that happened to a couple of sisters who were travelling in Morocco. They were in Fes which is - I believe - the capital... Or no. That's Rabat. Rabat's the capital. It's a big city in Morocco. They got to know a couple of Moslem men, a couple of brothers, very well. And they went on a couple of tours with them... and when you travel as a woman in Morocco and you don't have a man with you, you become an instant target for other men. They all assume that you're looking for a man and they all assume... you know... you're very promiscuous and they generally will be around you all the time.
So, these two women met these two men. [3] And they seemed very nice. And they realized (epäselvää) we can travel around Fes with these two guys and we won't have anybody else come up and bother us cause they'll think we're married. So they were very happy, they spent a couple of days, you know, the guys showed the city and took them to some (epäselvää) places. And right before the girls were getting ready to leave they told them... They said "We really want you to come to a wedding. You know, our family is having a wedding and it's gonna be really a wonderful, joyous celebration, really exciting and fun. And you know, we really want you to come." And they thought "Well, I guess, we should. You know, (epäselvää) some time with these guys and we'll be sort of sly or some kind of, what do you call it, some sort of bad feelings if we didn't go to this wedding." They said "Sure, we'll come. We'd love to come." "Great, it's tomorrow. Come at nine o'clock in the morning and we'll meet you."
So, they went to the house at nine o'clock in the morning, were ushered inside and immediately taken upstairs to a room and locked in the room. And when they looked around they realized there were two bridal dresses hanging in the room. And they couldn't get out of the door. And they suddenly realized that the wedding was for them and they were supposed to be marrying these two men.
So, they ended up climbing out of the window and escaping down the street and leaving
town
that very... like... that hour. Just getting out, grabbing your stuff and getting out of town.
(A2.2. Althea, 26, Yhdysvallat. Quito 21.11.1996.)
Althean toisen käden kertomus, joka oli hänen mukaansa tapahtunut hänen sisarensa kavereille (sic!), on eräs koko korpuksen mielenkiintoisimpia. Kuulemisesta lähtien olen ollut vakuuttunut, että kyseessä on puhdas nykytarina. Kuitenkaan yksikään tuntemani nykytarinaluettelo ei tunnista kahden sisaruksen seikkailua Marokossa. Lähinnä vastaava on Leea Virtasen kokoelman tarina, jossa kaksi länsimaista naista tutustuu ulkomailla kahteen paikalliseen mieheen. Tytöt eivät kuitenkaan halua sänkyyn miesten kanssa ja tästä kostoksi miehet otattavat itsestään salaa valokuvia tyttöjen hammasharjat takapuolissaan. (Virtanen 1996, 141 - 142.) Näitä kahta tarinaa yhdistää asetelma, jossa kaksi paikallista on mukamas turvana vieraassa kulttuurissa matkustavilla ulkomaalaisilla. Tarina ei kuitenkaan ole sama. Haastattelun yhteydessä Althea, itsekin nainen ja vieläpä Marokossa matkaillut, totesi puolihumoristisesti ottaneensa tarinasta käytösmallia (vrt. Virtanen 1993, 29).
Tälle kertomukselle on leimaa-antavaa pitkä alkuosuus [2], jossa kuulijaa johdatetaan islamilaiseen kulttuuriin. Tarina kuului myös Althean keskeiseen repertoaariin. Kuten alusta [1] huomaa, hän oli aiemmin kirjallisesti referoinut juonen minulle. Nykytarinamaisesti tämä kulttuurierokertomus on myös anonyymi. Sen tyyli on lakoninen: "these two women met these two men" [3].
Orientaatioltaan kertomus on lähellä Cynthiaa: kummassakaan päähenkilöinä eivät ole päähenkilöt itse vaan ympärillä heidän tahtomattaan tapahtuvat asiat. Kulttuurierokertomukseksi typologisointi on tässä tapauksessa erittäin selvää: koko kertomuksen pointtihan on heijastaa tapahtumia, jotka ovat mahdollisia vain jossain "toisessa", ei "meillä".
Ryöstökertomus (RYÖ-M2)
(Eveline) We heard another story about a guy took the night bus from Huaraz to Trujillo in Peru. And at a certain time his bus breaks down in the middle of nowhere. And suddenly everybody wakes up - and all their things are gone. So they gassed the whole bus basically. Very strange.
(Mick) So, there was 32 school girls and a couple of tourists. And they were all... Their
walkmans, money and everything else taken. They knew nothing about it
(epäselvää). But they
didn't know anything about it at all - so obviously the driver must have been
(epäselvää).
(A4.10. Mick, 30, Iso-Britannia & Eveline, 30, Alankomaat. Quito 12.12.1996.)
Evelinen ja Mickin ryöstökertomuksen teema on selviö. Distinktiivisten ulottuvuuksien kannalta tässä liikutaan erittäin vahvasti adaptatiivisen ulottuvuuden alueille. Turisteille vastaavaa ei voisi tapahtua, koska hehän reppumatkailijoiden mielestä matkustavat paikasta toiseen ainoastaan ilmastoiduissa turistibusseissa.
Vastaavanlaisia kertomuksia on liikkeellä niin paljon, ettei niistä usein vaivauduta kertomaan haastattelutilanteessa. Lakonisuudella tapahtumat myös arkipäiväistetään, niistä tehdään "tätähän nyt sattuu" -tyylisiä arkipäivän kokemuksia, reppumatkan välttämättömiä osia.
Omituinen tilanne (OMI-M1)
The last one I'd marked here [1] was from Nepal where on the trek after our guide got arrested, we came into this village and there was a ceremony going on in a monastery. And so, I think, all the locals... all the tourists that there were went... There was maybe four couples. So we all went and it was incredible in this monastery, like they had incense and they're all in costume and you know dancing and... everything. And some of them got my girlfriend dancing and that.
So I wanted to take a photo and as I went to take the photo someone grabbed my arms and said "You know, you come, too"... In Nepali, but... wanted me to dance. And my camera actually went flying through the air, landed on the cobblestone and smashed... like the lense just went everywhere. We were really upset and like people came up and said "You know, (epäselvää) how much is that worth?" And I said... I should have said "Don't worry about it, you know, I'll get another one" but I just answered them, you know, "Oh... a hundred dollars or something like that". They were really devastated.
But the interesting thing was, the next day talking to the people who'd been there, one of them said "Oh, I didn't get any photos either, when I went to take my film out, it hadn't rolled on" and the other two people, one of them, their batteries had leaked in the flash, so they hadn't been able to get any photos and someone else... I forget what malfunction but... Nobody there... Everyone took cameras and every camera... something went wrong.
And at this religious ceremony... It was the most like otherwordly atmosphere I think
I've ever
been... the music and the incense and everything. I just thought like you know you're in this you
know spiritual... I'm not a spiritual person but the whole thing felt I really spiritual and spooky
and it was like, you know, some force had... We were all kind of "whooh..." That's weird.
(A8.35. Malcolm, 30, Australia. Quito 21.02.1997.)
Malcolmin kertomus edustaa aineistossani harvinaista marginaaliryhmää, memoraatteja. Siinä missä kronikaatit kertovat omakohtaisista kokemuksista, memoraatit kertovat nimen omaan omakohtaisista yliluonnollisista tapauksista. Koko termi on tosin jollain tavalla teennäinen. Esimerkiksi Leea Virtasen mukaan eroa eivät tee kertojat vaan ulkopuoliset - tutkijat - jotka käyttävät jakoa omien tarkoitusperiensä palvelemiseen. (Virtanen 1982, 180 - 181.) Tässäkään tapauksessa Malcolm ei erottanut kertomusta millään tavalla muista, se oli hänelle vain kertomus muiden joukossa.
Informanteistani juuri Malcolm oli valmistautunut haastatteluun kaikkein huolellisimmin, oma-aloitteisesti hän oli kirjoittanut paperille listan mielenkiintoisista kokemuksistaan. Siitä johtuu myös aloitus [1]. Malcolmin memoraatti on selkeästi muu-orientoitunut. Kertomus heijastaa matkailun absurdiutta ja odottamattomuutta.
Vastarintakertomus (VAS-I1)
I was gonna talk a little bit about dogs in Bolivia. And it's kind of like half a warning or lesson in how to deal with Bolivian... dogs in South America and half a good story.
I have, since I've been here, I've been really terrified at the dogs here. I have been bitten once, attacked three times, three or four times by dogs - and this is by dogs that mean it. Like, dogs in Canada, they run at you and bark at you, they always kind of slow down at a certain distance and stop and bark at you from a distance. Here, they charge right on through, right until they are less than a foot away and, you know, at that point you have to do something. Otherwise they will (epäselvää) and bite you. Which is always nasty because then you have to (epäselvää) rabies shots and those suck.
One time I was walking around (epäselvää) del Diablo and I came upon a sleeping dog which is always a bad idea because, I mean, they're bad enough when they're awake and when you wake them up, they're especially disoriented and scared. So, this dog was barking his head off at me and running after me. And, well, luckily being a geologist, I had a rock in my hand. And I got ready to throw it at him.
Well, dogs in Bolivia and generally in South America, they kind of just lie around and there's no dog catchers or anything, so they just kind of (epäselvää) around in the streets. And so, they get kicked around and they get abused (epäselvää). They know when they might be in for a little bit of pain. So, they know that a rock, you know, held ready being thrown at them, that's trouble. So, (epäselvää) generally tends to make them stop their (epäselvää). But (epäselvää) the ferocious barking, I mean.
And the dog kept advancing at me and I had to keep moving back. And... it was incredibly frightening because this other dog, friend of course, came and joined in with his barking as well. And I had to deal with both of them. And eventually I got out of the situation by throwing the rock and when I was at a good distance, when I'd managed to back away a good distance... But, you know, it's always a frightening situation.
Same with Isla del Sol. I got attacked by a dog and it was the first time I'd been attacked by a dog here in South America. And it just kept coming at me, coming at me, coming at me from really far distance.... And I thought "Shit, man, this dog means business". And it wouldn't stop and it wouldn't stop and, once again, being a geologist, I had a rock. This time I threw it really hoping that my hit would crash his head because I was deadly afraid! And yeah, I mean, with my whatever rock in my hand, obviously the dog knew that I was full of shit, I couldn't do anything. (epäselvää) pick up another one right away because it was running towards me again... I mean, I don't know, I escaped twice from dogs like that. Once I actually got bitten but, well, they never broke the skin, so I never had to get a shot.
Finally, one time I was doing geology, I was doing (epäselvää) near Uyuni. And I came back to our camp and there was a dog there. And it was a sleeping dog. And the last time I saw my friend Mark, we were talking about the dogs, and he said "Well, you know, they're full of shit, aren't they?" And I kind of said "Haha, yeah, yeah, they really are", knowing within myself that I was still deadly afraid (epäselvää). I was still really, really afraid of dogs. (epäselvää)
Anyway, I kind of had those words in my head when I met up with these dogs and I kind of thought "oh shit". You know, I'm not (epäselvää) get in trouble because they're sleeping and I just had to walk past and there is no choice. And so, I made, I was up to the dog, I was only two feet away from it, and it kind of stared at me. And I thought, I don't really like the situation, I was stupid and I started backing away from it. And this dog took back immediately, he was like "All right on, this guy's afraid, I can bark the shit out of myself at him, I can make him more afraid, he can even go away, this is great, all right!". And (epäselvää) I realized, you know, (epäselvää) really are full of shit.
I'm so tired and worn out from my day of work, hiking around for eight hours in the field, in the desert, and I really want to... I'm really sick of dogs. And I just started yelling at that dog and his little dog friend that came along. And I started yelling at them in English and swearing and fucking telling these full of shit, piece of crap little... "I'm gonna kick your teeth out of the whole (epäselvää) with my boots and like, just like..." As soon as I started yelling at the dogs, as soon as I was chasing after, (epäselvää) kick his ass, trying to give it one great boot, one great sore leg or sore stomach or sore head, like anything, kick any part of that stupid mud... I wanted it to feel pain! Feel pain for all these times that I'd been scared by dogs! Ah! And it was satisfying! I (epäselvää), man! They are full of shit! So next time, you are... can't be (epäselvää) face with a dog, start throwing your boot at it, just give it hell! Yell and scream and try and kill the thing! Because it will know you mean business as much as I knew, as much as I thought they had meant business when they had attacked me.
I probably wouldn't have done this one night when I was walking back from Malcolm's
place.
And there was four dogs. One o'clock in the morning in La Paz. Nothing around. And they were
all running after me, barking like (epäselvää) baring their teeth.
That probably wouldn't be so
gung ho, you know, so aggressive with... (epäselvää). That time
there was a taxi there and I
could avoid them that way. They chased the taxi three blocks, by the way.
(A7.7. Paul, 20, Kanada. La Paz 30.12.1996.)
Paulin kertomus kertoo omista peloista, kuten monet muutkin vastarintakertomukset. Erikoista kertomuksessa on kuitenkin oma kamppailu pelkoja vastaan ja nouseminen konventionvastaiseen toimintaan. Useat vastarintakertomukset ovat itse asiassa vain ryöstökertomusten muunnelmia, joissa uhrista tuleekin sankari. Tässä tapauksessa teemana on kuitenkin pikemminkin luonto.
Paulin narratiiville on ominaista kolme aspektia. Ensinnäkin se on tässä esittelemistäni kertomuksista ensimmäinen itse-orientoitunut. Omista peloista kertominen voi tuntua heikkouden osoitukselta, mutta tässä kontekstissa kyseessä on pikemminkin oman sankarillisen toiminnan korostaminen. Toiseksi kertomus on moniepisodinen ja koostuu useasta toisistaan sinällään täysin riippumattomista jaksoista. Kuitenkin kyse on samasta "suuresta kertomuksesta", joka yhdistää usean kokemuksen yhdeksi yhteiseksi. Kolmanneksi kertomus on pitkä ja selittelevä.
Koiranarratiivi on reppumatkailijan kertomukseksi tavanomaista pitempi. Suuremmassa joukossa se todennäköisesti tiivistyisi, keskeytyisi välihuomautuksilla ja menettäisi samalla jotain kuvailevuudestaan. Haastattelutilanne mahdollisti kuitenkin kertomuksen esittämisen täydellisessä muodossaan.
Nolo tilanne (NOL-I2)
Mutta tota se oli ihan onneks, että mulla oli pikkurahaa taskussa, koska tota sit
mä kuulin...
Kerroin tän tarinan [1] yhdelle englantilaiselle naiselle, joka kerto, että hänelle
kävi vähän
vastaavanlainen tarina Intiassa. Oli tota ollu ravintolassa ja tuota hänellä oli kanssa
ripuli ja
tota meni vessaan. Ja hän jälleen kerran kanssa liian myöhään
huomas, että vessapaperia ei
ole. Tota päätti, että Intiassa kerran kun ollaan, niin
käytänpä vasenta kättäni. Ja tota pyyhki
vasempaan käteensä ja sitten vasta huomas, että ei ole vettä. No tietysti,
ripuli kun oli, niin käsi
oli aivan täynnä sitten tätä jätettä ja tota...
Päätti, että ainakaan ravintolaan takaisin ei voi
kävellä koko ravintolan läpitte pöytään ja
käyttää esimerkiks paperinenäliinaa pöydässä, vaan
pitäs löytää vettä jostain. Ja tota hiipi ulos takaovesta
keittiön läpitte, meni takapihalle ja katto,
että jaaha, täällähän on tämmönen vesiallas. Pesi
kätensä siinä ja tota sen jälkeen rupes
katteleen ympärilleen ja tuota tajus, että... hmm... taitaa olla... tämä taitaa
olla astia, jossa
nämä pesevät vihanneksensa.
(A9.4. Juhani, 23, Suomi. Quito 23.02.1997.)
Olisin alun perin halunnut ottaa Juhanilta näytteeksi hänen oman suosikkikertomuksensa [1], jossa hän sairastaa ripulia Ecuadorin rannikolla ja joutuu paperin puutteessa käyttämään ecuadorilaista seteliä, jossa kaiken lisäksi on vapaussankari Simón Bolívarin kuva. Kuitenkin halusin ottaa erääksi tekstiesimerkiksi myös itse-orientoituneen, toisen käden kertomuksen, jonka tyylipuhdas esimerkki tämä teksti on. Vaikka kertomuksen kertoja ja päähenkilö eivät ole sama henkilö, alussa tehty viittaus Juhanin omaan tapaukseen ankkuroi kertomuksen sisällön melkein henkilökohtaiseksi Juhaninkin näkökulmasta (vrt. Stein 1990). Kertomuksen keskiössä on selvästi aktiivinen itsensä tahaton nolaaja. Noloista tilanteista tekee oman temaattisen kategoriansa kolmen aspektin rinnakkainelo: huumorin, itse-orientaation ja yllätyksellisyyden. Genrenä tyyppi lähenee joskus jopa kaskuja tai vitsejä, mutta omakohtaisuus ja totuudellisuus tekevät niistä jotain muuta, henkilökohtaista kerrontaa.
Onnellinen loppu (ONN-I1)
Maybe the story from south of Sumatra. [1] It's also interesting place, Siberut Island. It was... it is still undiscovered in the whole. Until eighties, they didn't know for that island. And there was a voodoo man... medicine man... what is the other word. So, I live with him for two weeks, something like that. And it was full of spirits. And I can say that I start to believe in that things. It works there around.
And so my interesting with this guy was monkey skull. She was very good and full of spirit. And I want to have it. And he explain to me that it's impossible. For him it's forbidden to give that monkey skull to me. But he likes my torch, head torch. And I explain to him the same - that my spirits don't allow to give that torch him neither.
But after a few days, he came to me that he spoke to the spirits and they allowed to
make
change. So we make this change. I got a monkey skull and he got a torch. But not for make light,
just to get around the neck. And I ask him what happened if the bad spirits will be active in
Europe. But he promised that he will talk to spirits that they will be good. And so we were
satisfied both. It was nice experience [2].
(A11.13. Andrej, 28, Slovenia. Cali 15.03.1997.)
Andrej halusi haastattelun lopussa vielä kertoa yhdestä matkakokemuksestaan [1]. Pinnallisesti katsottuna kertomus voisi olla vastarintakertomus, mutta sitä se ei ole vaan oma kategoriansa. Kertomuksessa ei itse asiassa esiinny vastarintaa mitään pahaa vastaan. Päähenkilö on muuten vain neuvokas sankarimatkailija. Kertomuksen pointti ei ole hankalasta tilanteesta selviäminen vaan - kuten kategorian nimestäkin voi päätellä - onnellinen loppu, asioiden kääntyminen hyvästä vielä parempaan. Kertomuksia onnellisista lopuista sävyttää helpotuksen huokaus. Lopussa kiitos seisoo: "it was nice experience" [2].
Matkailijoiden ryhmäkulttuurille on ominaista eronteko turisteihin. Oleellista on pyrkimys siihen, että matkailijasta tulee "todellinen matkailija" (real traveller, real backpacker). Matkailijoiden erottautuminen turisteista ei kuitenkaan tapahdu vain kuvitteellisella tasolla, vaan yhteisöllisessä kerronnassa manifestoidaan omia kokemuksia vastapoolina turistien oletetuille laimeille, mitäänsanomattomille matkamuisteluille. Näin reppumatkailijayhteisössä hurjien, epätavallisten, vaarallisten ja omaa sankarimatkailijan roolia korostavien kertomusten tuottaminen on keskeistä.
Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtä suurta reppumatkailijakertomusta vaan seitsemän eri temaattista kategoriaa. Reppumatkailijoiden kertojanotteet tai perinneorientaatiot ovat voimakkaasti varioivia, toisin sanoen lähes kaikki kertojat osaavat kertoa lyhyenkin haastattelun aikana kokemuksistaan eri temaattisten ja orientaatiollisten aspektien mukaisesti. Tämä osoittaa sen, että on olemassa eriytynyttä reppumatkailijoiden perinnettä, backpackerlorea, tietty yleisasenne kerrottavaan ja koettuun.
Mikä tuo yleisasenne sitten on? Mielestäni se liikkuu koomisen ja traagisen kentässä siirtyen aina tilannekohtaisesti jommankumman kentän puolelle. Kertomuksilla on viihdytysfunktionsa, ne toimivat ryhmäkoheesion ylläpitäjinä ja rajanvetona turistien suuntaan. Kertomusten paradoksaalisuus on siinä, että koko kertomuskorpus on samanaikaisesti tematiikaltaan sekä kamalaa että hauskaa.
Sen tietävät informantit itsekin. Tapanani oli aina kysyä heiltä, millaisia kertomuksia he ja muut reppumatkailijat omasta mielestään yleensä esittivät. Kukaan ei ole osunut analyysissaan naulan kantaan yhtä hyvin kuin Althea, jonka kommentista nappasin myös nimen alkuperäiselle tutkielmalleni:
I have told you mostly happy, fun, good stories. And again, like I said before, I tend to
hear
more negative stories from people. But (...) like they're funny and they're told not to make you
feel pity for the person but because they wanna share this terrible funny experience. So, that's
why you've heard that.
(A2.l. Althea, 26, Yhdysvallat. Quito 26.11.1996.)
A2. Althea, 26, Yhdysvallat. Quito 21.11.1996.
A4. Mick, 30, Iso-Britannia & Eveline, 30, Alankomaat. Quito 12.12.1996.
A7. Paul, 20, Kanada. La Paz 30.12.1996.
A8. Malcolm, 30, Australia. Quito 21.02.1997.
A9. Juhani, 23, Suomi. Quito 23.02.1997.
A10. Cynthia, 23, Alankomaat. Quito 08.03.1997.
A11. Andrej, 28, Slovenia. Cali 15.03.1997.
B2. Genevieve Rague, South American Explorers Club. Quito 14.11.1996.
Kyselylomakkeet
52 täytettyä, numeroitua kyselylomaketta
Muut
Hannonen, Pasi 1998. Kamalat hauskat kokemukset: reppumatkailijoiden henkilökohtainen kerronta idiokulttuurisena folklorena.Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos.
Jarvis, Jeff 1994. The Billion Dollar Backpackers: Abstract. http://www.arts.monash.edu.au/ncas/tourism/Backpackers.htm. 04.08.1997.
Niemi, Asta 1994. Aborttidiskurssin piirteitä: kokemus, kerronta ja traditio. Folkloristinen näkökulma naisten aborttikerrontaan. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos.
Soikkeli, Reetta 1997. Eräs lapinvaellus henkilökohtaisen kerronnan kohteena. Proseminaaritutkielma. Helsingin yliopisto, folkloristiikan laitos.
Adler, Judith 1985. Youth on the Road: Reflections on the History of Tramping. Annals of Tourism Research Vol 12: 335-354.
Bascom, William 1965 (1954). Four Functions of Folklore. Alan Dundes: The Study of Folklore. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Brown, Mary Ellen 1990. Personal Experience Stories, Autobiography, and Ideology. Fabula 31. Band Heft 3/4: 254 - 261.
Campion-Vincent, Véronique 1995. Preaching Tolerance? Folklore 106: 21 - 30.
Cohen, Erik 1973. Nomads from Affluence: Notes on the Phenomenon of Drifter-Tourism. International Journal of Comparative Sociology Vol. XIV No. 1-2: 89-103.
Dégh, Linda 1995. Narratives in Society: A Performance-Centered Study of Narration. FF Communications 255. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
Hottola, Petri. Amoral and Available? Western Traveler Women in India. Proceedings of the International Conference Gender/Tourism/Fun? Davis, California Oct. 24 - 26, 1997.
Loker-Muprhy, Laurie & Philip L. Pearce 1995. Young Budget Travelers: Backpackers in Australia. Annals of Tourism Research Vol. 22, No. 4: 819-843.
Riley, Pamela J. 1988. Road Culture of International Long-Term Budget Travelers. Annals of Tourism Research Vol. 15: 313-328.
Stahl, Sandra K. D. 1983. Personal Experience Stories. Handbook of American Folklore. Ed. Richard M. Dorson. Bloomington, Indiana: Indiana University Press.
Stein, Mary Beth 1990. Transit: A Narrative of Travel Across the Two Germanys. Fabula 31. Band Heft 3/4: 289 - 296.
Suomen kielen perussanakirja 1992. Toinen osa: L-R. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Suomen kielen perussanakirja 1994. Kolmas osa: S-Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Tuhat tietä tropiikkiin 1989. Suomalainen matkaopas Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Toim. Markus Lehtipuu. Helsinki: Travela.
Wachs, Eleanor 1982. The Crime-Victim Narrative as a Folkloric Genre. Journal of the Folklore Institute Vol. 19 No. 1: 17 - 30.
Wachs, Eleanor 1988. Crime-Victim Stories: New York City's Urban Folklore. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.
Virtanen, Leea 1982. Henkilökohtainen kerronta. Kertomusperinne: kirjoituksia proosaperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Toim. Irma-Riitta Järvinen ja Seppo Knuuttila. Helsinki: SKS.
Virtanen, Leea 1993. Varastettu isoäiti: vanhoja ja uusia kaupunkitarinoita. Helsinki: Tammi.
Virtanen, Leea 1996. Apua! Maksa ryömii: nykyajan tarinoita ja huhuja. Helsinki: Tammi
The article is based on my Master's thesis in folkloristics called Kamalat hauskat kokemukset: reppumatkailijoiden henkilökohtainen kerronta idiokulttuurisena folklorena [Terrible Funny Experiences: Backpackers' Personal Experience Narratives as Idiocultural Folklore] written at the Department of Ethnology, University of Jyväskylä, in November 1998. The fieldwork for the study was done in various South American countries, mainly Ecuador, between September 1996 and May 1997. During the fieldwork, questionnaires were distributed to and tape-recorded interviews were made with backpackers from several countries. The main part of the study consists of interviews with 13 backpackers (including two couples) resulting in 133 oral narratives collected.
Backpacking is a phenomenon of modern travel whose roots lead to aristocratic Grand Tours and tramping in earlier times. Modern backpacking, however, was born only after World War II. In the 1960s, the so-called hippie trail was born and at that time most travellers were - justly or unjustly - labelled as drug-seeking, alienated drifters. This label is no more true nowadays. The average backpacker is well-educated, between 25 and 30 years of age, not alienated but willing to postpone some duties in his/her life (e.g. marriage, permanent job). Almost half of them are women and almost everyone comes from a Western country, with Israel and Japan being the most visible exceptions. Backpackers never want to be labelled as tourists. Based on the questionnaire, the six arguments backpackers use to declare themselves as "travellers", not "tourists" are that they travel longer, on a cheaper budget, organize their travels independently, change their plans frequently, try and want to adapt to local customs, and - last but not least - their aim of being on the road is learning, not merely having fun. In my Master's thesis, I have critically inspected all of these arguments and the often different reality.
As well as backpackers want to be different from tourists, they (guests) also feel very different from the locals (hosts). No tourists appear in their travel narratives where in practically every story their counterpart is a local. These narratives are the main focus of my thesis.
My analysis of the narratives is based on two categories: the thematic orientation and the orientation of the telling. I have categorized the tales into seven thematic groups which - in order of frequency - are problem narratives, culture shock narratives, theft narratives, strange situations, resistance narratives, embarrassing situations, and happy end narratives.
Sandra Stahl has earlier classified the tellers as self-oriented (emphasizing the teller's role) and other-oriented (emphasizing the events themselves). As a significant minority of personal experience narrativesis, indeed, told in second-hand form, I added the second-hand alternative to both of Stahl's categories creating thus four distinctive categories of the teller's orientation concerning the exact story told, not his/hergeneral orientation throughout the corpus.
By using cross-tabs, analysing simultaneously the themes and the tellers' orientations some important findings about backpackers' personal experience narratives come to the fore. Firstly, the other-oriented, first-hand problem narrative seems to be by far the most typical travel narrative told. Secondly, whereas most thematic categories are told in quite the same way what comes to the teller's orientatation to the told, some significant exceptions can be found: there is a more frequent than average amount of second-hand theft narratives, resistance narratives always emphasize the teller's role, not the events, and there are no second-hand narratives about embarrassing situations. Of the 28 (7 x 4)potential narrative types, only 16 exist more than once among the 133 narratives. Seven text examples are given in the article, representing all thematic categories.
Thus it can be shown that backpackers as a travelling community have a distinctive kind of oral folklore. The themes and tellers vary as do the functions (from entertainment via giving role models to warnings and discussing acceptable behaviour) but any backpacker knows what is expected of him/her when the interviewer asks if he/she could tell "a good travel story".
Pasi Hannonen, FM
Etnologian laitos
Jyväskylän yliopisto
papeha@tukki.jyu.fi