Mansikkaa poimitaan hankalissa työasennoissa. Kuva: Katja Laitinen. JpaK 103.1998
Suomalaista kesänviettoa rytmittävät lähes jokaisella paikkakunnalla järjestettävät erilaiset kesäjuhlat. Sisä-Savossa, Suonenjoella on jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan järjestetty mansikkakarnevaaleja. Juhlana karnevaalit on kaikille avoin; vaikka sen perusta onkin mansikanviljelytyössä, osallistuu juhlaan myös lukuisia ihmisiä, joilla ei käytännössä ole mitään tekemistä maataloustöiden kanssa. Mikä tekee mansikkakarnevaaleista lähes poikkeuksetta kaikkien kesken suositun? Yhtäältä juhla korostaa paikallisuutta, toisaalta se toivottaa (etenkin rahan ja turistien toivossa) kaikki vieraat tervetulleiksi. Perustaltaan mansikkakarnevaalit on työjuhla, mutta siitä löytyy myös suuren yleisön riehan piirteitä. Juhlan olemusta voi ymmärtää paremmin tarkastelemalla työtä pellolla sekä itse karnevaaleja. Molemmat ovat keskeisiä elementtejä pienen Suonenjoen kaupungin kesässä ja elämässä yleensäkin.
Artikkeli pohjautuu lokakuussa 1998 valmistuneeseen pro gradu -työhön, jossa tarkastelen etnografisesti Suonenjoen mansikka-aikaa ja etenkin mansikkakarnevaaleja. Tutkimukseni aineisto koostuu haastatteluista, suonenjokelaisten yläasteen ja lukion oppilaiden ainekirjoituksista, valokuvista ja omasta havainnoinnista. Tutkimusaineisto on arkistoitu SKS:n Joensuun perinnearkistoon.
Suonenjoki on pieni työttömyyden vaivaama mansikkakaupunki Sisä-Savossa. Suurin osa kaupungin pinta-alasta on metsää, asutus keskittyy kolmeen suurempaan taajamaan: Suonenjoen nimeä kantavaan keskustaajamaan, Käpylään ja Iisveteen. Suonenjoki sai mansikkakaupungin nimen aiheellisesti; paikkakunnalla ja lähiseuduilla tuotetaan noin neljännes koko Suomen mansikkasadosta (Ropponen 1993: 331). Mansikkaa viljeleviä tiloja Suonenjoella on kolmisen sataa. Ne keskittyvät erityisesti kunnan pohjois- ja itäosan tiheään asuttuihin, pientilavaltaisiin kyliin. (Ropponen 1993: 12.)
Suonenjokelaisella mansikanviljelyllä on paikkakuntalaisten keskuudessa hyvin tunnettu, melko persoonallinen alkuperä. Sen aloitti "Suonenjoen mansikkakuningas" opettaja Olavi Leskinen Halolanmäen kansakoululla 1910-luvulla. Aikaisemmin hän oli koettanut saada lisätuloja suurelle perheelleen muun muassa kasvattamalla turkiskaneja. Vuonna 1912 oli kouluhallituksen puutarhaneuvoja esittänyt, että jokaisen kansakoulun puutarhaan tulisi istuttaa 200 mansikantainta. Aikaa myöten Leskinen laajensi viljelystään aina kolmeen hehtaariin saakka. Viljely vaati kovaa työtä, mutta tuotti myös tulosta: Leskinen sai esimerkiksi ostettua auton. Leskisen menestys huomattiin muuallakin ja hän sai seuraajia, joille myös antoi neuvojaan. Kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen (1948) mansikanviljely alkoi lisääntyä voimakkaammin. Mansikankulutus kasvoi suuresti 1960-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä voitiinkin puhua jo suoranaisesta "mansikkabuumista". (Ropponen 1993: 332-335.) 1960- ja 70-lukujen taitteessa saivat alkunsa myös Suonenjoen mansikkakarnevaalit.
Vaikka mansikanviljely ei olekaan paikkakunnan pääelinkeino, on se kuitenkin kenties kaupungin imagon näkyvin osa. Marjanviljely tuo, ainakin hetkellisesti, helpotusta Suonenjoen muuten kehnoon työllisyystilanteeseen. Marja näkyy alueen katukuvassa myös fyysisesti: kaupungissa on muun muassa Mansikkapaikka-niminen hotelli ja katu nimeltä Mansikkaraitti, mansikanlehti on myös kuvattuna kaupungin vaakunassa ja paikallislehdessäkin maailmanmenoa kommentoi sarjakuvahahmo, poikamiesisäntä Mauno Mansikka. Kaikkein näkyvin on kuitenkin kaupungin oma juhla, Suonenjoen mansikkakarnevaalit, jota ei vietettäisi ilman mansikanviljelyn keskittymistä paikkakunnalle.
Koska Suonenjoen mansikkakarnevaalit saa pohjansa mansikanpoimintatyöstä, on juhlan sisällön ymmärtämiseksi tärkeää tarkastella työtä pelloilla.
Paul Willisin (1984: 2) mukaan työ saa eri yhteiskunnissa erilaisia muotoja eikä se näin ole universaalia tai muuttumatonta toimintaa. Mansikanpoiminta on tyypillistä maanviljelystyötä; satokausi kestää noin kuukauden, mutta ennen poimintavaiheeseen pääsyä on hoidettava muun muassa kasvinsuojeluaineiden kylväminen. Toisaalta mansikanpoiminnalla on myös omalaatuisia piirteitä, jotka erottavat sen muista maatalousyhteiskunnan töistä. Se on ennen kaikkea nuorten työtä. Poimijoita tulee eri puolilta Suomea ja jopa ulkomailta. Työn ollessa pääosin nuorten suorittamaa, on tilan omalla väellä usein virka tai työpaikka Suonenjoen keskustassa. Vanhan maatalousyhteiskunnan suurimmista töistä merkittävä osa hoidettiin talkoilla (mm. Talve 1980: 167) ja vaivannäkö korvattiin esimerkiksi järjestämällä tanssit. Vaikka Suonenjoellakin järjestetään joka vuosi mansikkakarnevaalit, on juhla kuitenkin avoin kaikille ja varsinaisena palkkana poimijat saavat rahaa.
Palkka maksetaan tavallisimmin urakkapalkkana. Koska mansikanpoiminta on ikävää työtä, on juuri palkka usein ainoa työnmotiivi. Riitta Tuohinen tuo esille erilaisia työn ulottuvuuksia, jotka hänen mukaansa tulisi ottaa huomioon tarkasteltaessa työn merkityksiä ja motiiveja. Ensimmäisenä hän mainitsee työn tulevana ammattina, jolloin motiivina on ura. Mansikanpoiminta on kuitenkin nuorille usein se ensimmäinen kesätyö, jonka ainoana tarkoituksena on hankkia taskurahaa. Marjanviljelys tulevana ammattina ei liene kovinkaan monen nuoren mielessä. Myöskään työ toimintasisältönä ei nosta mansikanpoiminnan motiiveja, sillä ulkoisesti työn ainoa sisältö näyttäisi olevan marjojen poimiminen muoviseen vakkaan. Tuohisen mainitsemista työ-käsitteen ulottuvuuksista ainoastaan työ palkan ja kulutuksen lähteenä toimii motiivina nuorille poimijoille. Palkan ollessa työmotiivina on tarkoituksena hankkia erilaisia tavaroita. Näin työmotiivi on ennen kaikkea välineellinen. (Tuohinen 1991: 170-171.) Itse tehdystä työstä voi kuitenkin olla ylpeä. Niinpä monien poimijoiden mielessä siintää uusien tavaroiden lisäksi myös ylpeyden tunne, ensimmäistä kertaa on saatu konkreettista vastinetta työlle, omaa rahaa:
"Kaikenkaikkiaan mansikanpoimintaa kesätyönä en harrastaisi, jos muuta olisi tarjolla. Palkkani siitä oli pieni tukku kahisevaa, muutama litra mansikoita, kipeä selkä, ennakonpidätystodistus palkasta ja hyvä mieli siitä, että olin tehnyt kesälomalla jotain merkittävää... siis ansainnut rahaa työllä!" (Poika, 16-vuotias, JpaS 176.1995)
Mansikkaa poimitaan hankalissa työasennoissa. Kuva: Katja Laitinen. JpaK 103.1998
Mansikanpoimijoita voisikin verrata vaikkapa osa-aikatyöläisinä vaeltaviin amerikkalaisen perunateollisuuden työntekijöihin (Mitchell 1983: 128) tai John Irvingin (1985) romaanissa "Oman elämänsä sankari" esiintyviin kierteleviin omenanpoimijoihin. Mansikanpoimijoista suurin osa on kotoisin Suonenjoen ulkopuolelta ja näin viljelijöiden tulee järjestää heille majoitus. Joskus myös kaupungin keskustassa asuvat nuoret yöpyvät työaikanaan tiloilla. Nuorten poimijoiden asumista voisi verrata vaikkapa tukkijätkien majoittumiseen. Jyrki Pöysän väitöskirjasta ilmenee, mitä ahtaat olot kämpillä aiheuttivat. Jos porukan yhteishenki oli hyvä, saatettiin fyysisesti raskaan työn vastapainoksi pilailla, laulaa tai vitsailla. Osa viihtyi kämpillä hyvin, osa ei. (Pöysä 1997: 69-70.) Suurin osa mansikanpoimijoista jaksaa olla tilalla koko satokauden ajan. Kuitenkaan kaikki eivät halua yöpyä yhteismajoituksessa ja muutenkin raskaalta tuntuva työ saa heidät palaamaan kotiin hyvinkin pian.
Muiden työpaikkojen tavoin mansikkatila on hierarkkisesti järjestäytynyt. Hierarkiat vaikuttavatkin työpaikkojen sosiaalisiin suhteisiin. Jack Santino tuo esille näiden suhteiden moninaisuuden. Esimerkiksi työntekijällä on suhteita niin itse työhön kuin työtovereihin, pomoihin ja jopa työpaikan ulkopuolisiin ihmisiin. Jos ihmiset työskentelevät keskenään, syntyy heidän välilleen usein myös konflikteja. (Santino 1978: 212.) Koska mansikkatiloilla vietetään käytännössä kaikki aika työtovereiden kanssa, on hyvä yhteishenki tärkeää. Ajoittain kuitenkin erilaiset ristiriidat puhkeavat työn käydessä tutummaksi, ja mansikanpoiminnan tapauksessa myös tylsemmäksi. Riidoista koetetaan kuitenkin päästä eroon, sillä huono yhteishenki pilaisi koko työpaikan ilmapiirin.
Tilalla mansikanviljelijä, mansikkaisäntä, on työpaikan pomo. Suurimmilla tiloilla saattaa olla myös erikseen jonkinlainen työnjohtaja. On tavallista, että jännitteitä syntyy juuri työnantajan ja -tekijöiden välille. Mansikkaisäntää ja koko tilaa haukutaankin selkein ja ankarin sanankääntein. Bruce E. Nickersonin (1983: 121-122) mukaan ammattifolklore on kaikkialla samanrakenteista sisältäen muun muassa tarinoita huonoista palkoista ja epäreiluista pomoista. Mansikkatilojen hierarkiassa ovat viljelijöiden omat lapset jonkinlaisessa väliasemassa. He ovat itsekin teini-ikäisiä ja haluaisivat tutustua muihin nuoriin, mutta toisaalta he taas ovat itsekin työantajan asemassa ja joutuvat näin komentamaan tai ohjaamaan muita. Jotkut poimijat saattavat tuntua laiskoilta eikä ainainen kiirekään juuri helpota tutustumista:
"Ne tulee, menee, juoksee kävelee, nauraa, laulaa, hihkuu, valittaa, valittaa ja ennen kaikkea valittaa. Mä olen joskus miettiny, että mitenkähän kävisi, jos mä valittaisin niille samalla mitalla takasin.
Niitä lähtee, kukin omalla tyylillään. Perin harvassa ovat ne, jotka itkien ja tyrskien hokevat ikäväänsä ja vakuuttavat tulevansa seuraavana kesänä varmasti takaisin. Niin, perin harvassa, mutta silti olemassa! Paljon yleisimpiä muotoja hävitä pihapiiristämme ovat ne onnelliset katseet ja sanat siitä hyvästä, että työ on tehty hyvin ja palkka on sen mukainen. Mutta ei, ei nyt sentään liian ruusuisesti! Aivan liian moni lähtee sadatellen ja valittaen sekä valittaen ja yllättäen valittaen... ei koskaan enää! Ja kuka lähtee, kun käsky käy. Joku raja se nyt sentään kuitenkin on oltava!
Suurin osa niistä on vain kasvoja ilman nimiä. Ne ovat siinä sen tietyn hetken, eivät merkitse sen enempää. Niitä ei yleensä muista niiden mentyä, ei tunnista nimeä, ei kasvoja, saatikka että osaisi yhdistää.
[--] Harvan kanssa niistä ystävystyy. Se ainainen kiire, se on suurin syy. Ja se tosiasian poikanen, sellainen pieni ja mitättömän oloinen asia, että vain yhdenkädensormilla lasketut ovat ne tytöt, jotka saapuvat tositarkoituksella ja avoimin mielin tekemään töitä ja saamaan palkkaa. Suurin osa porukasta nukkuu ja purnaa pellolla. Elämä alkaa, kun työaika on ohi. Mietityttää aina, että nehän käyttäytyy kuin täyshoitolan kesävieraat, eivät kuin työntekijät paikallaan." (Tyttö, 17-vuotias, JpaS 385-386.1995)
Nuorten mansikkatilakuvauksissa ilmenee kaikesta haukkumisesta huolimatta melko paljon huumoria. Eräs keino selvitä hierarkioiden aiheuttamista alemmuuden tunteista onkin juuri huumori. Itsensä alistetuiksi kokevat ihmiset ovat käytännöllisellä tasolla ymmärtäneet taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Vanhassa maatalousyhteiskunnassa on vaikkapa humorististen isäntä-renkikaskujen kertominen auttanut. (Knuuttila 1992: 73, 106.) Nykyajan mansikanpoimijoidenkin kuvauksissa isäntä esitetään koomisessa valossa pönäkkänä nuoren poimijan tuntiessa tätä kautta edes jonkinlaista ylemmyydentunnetta pomoaan kohtaan:
"Meidän 'pomomme' oli iso, lihava, melkein kaljupäinen, mutta suhteellisen mukava, joka ei paljokaan naureskellut. Mitä nyt joskus hörähteli itsekseen mansikoita punnitsien. Erään kerran eväitä syödessämme raivostuin tähän ukkoon silmittömästi. Hän vain ohimennen kyseli, että oliko pellolla paljon paarmoja. Siihen tietenkin vastasimme, että kyllä oli, aivan mahdottomasti: Sitä ei olisi pitänyt sanoa, koska silloin hän vyöryi meitä kohti hullun kiilto silmissään ja kaatoi jotain karmealta haisevaa hyttysmyrkkyä minun ja erään kaverini päähän, muiden ehtiessä paeta paikalta." (Tyttö, 15-vuotias, JpaS 265-266.1995)
Huumori auttaa kestämään myös ikävän työn tuoden siihen sopivia hengähdystaukoja. Mansikanpoimijat harrastavatkin myös keskinäistä pilailua. Toisten kustannuksella pilaillaan, joskin jonkinlaisen kirjoittamattoman kontrollisäännön alaisina. Mansikkasodat ovat varsin yleisiä, samoin muut käytännön pilat. Paul Willis kuvailee "naurujen" merkitystä nuorille Englannin työväestön edustajille. Naurut on moniulotteinen väline, jonka avulla voidaan voittaa ikävystyminen, pelot tai muut vaikeudet. (Willis 1984: 36.) Kaija Jäppisen mukaan pilailu voi olla sanallista, lähinnä tilannekohtaista, harmitonta huulenheittoa. Toinen pilailun laji on kepposet tai hevosenleikki, joka liian rajuksi käydessään saattaa aiheuttaa arvostelua. Kepponen on tätä hieman lievempi pilailumuoto. Jäppinen katsoo, että pilailu ei ole mahdollista kaikkina työaikoina tai kaikkien kanssa, vaan sitä harrastetaan eri ihmisten kesken tiettyjen sääntöjen, "pilailuluvan", mukaan. (Jäppinen 1989: 115-119.) Mansikanpoiminnan luonteesta johtuen pellolla pilaillaan melkein koko ajan. Ovathan työntekijät pääosin keskenään samanikäisiä ja tärkeimmät pilailuvälineet, huonot mansikat, koko ajan käden ulottuvilla. Mansikkasodat kuitenkin loppuvat heti isännän saapuessa paikalle.
Jäppinen (1989: 125) katsoo vielä, että pilailu ennen kaikkea tuo vastapainoa arkirutiineihin, sen avulla hankalia asioita voidaan pehmentää. Vaikka pilailu mansikkapellolla on usein hyväntahtoista, ajoittain jopa seksuaalisen kiinnostuksen aiheuttamaa leikkiä, saattaa se saada hevosenleikin kaltaisia piirteitä. Etenkin ulkomaalaisten työtovereiden kustannuksella saatetaan laskea karkeaakin leikkiä. Virolaisten poimijoiden tapoja tai kieltä saatetaan pitää outona ja näin tasa-arvoiselta vaikuttava nuorten keskinäinen pilailu saa hevosenleikin muotoja:
"Me oltiin isoveljen ja muutaman kaverin kanssa poimimassa mansikoita ja siellä oli muutamia virolaisiakin jotka oli jokseenkin hassuja esim: kun he puhuivat koirasta niin he puhuivat kinnasnahkasta ja aurinko oli hikimollukka, mutta hyviä kerääjöitä ne ovat.
Sitte siellä oli kaksi suunnilleen minun ikäistä poikaa Rovaniemeltä ne oli koko ajan jotain jekkua suunnittelemassa, kerran ne ruokailussa pistivät suolaa maitoon sitte se virolainen otti sitä maitoo niin oli sen naama kyllä näkemisen arvonen ja voin kyllä arvata minkä makusta se oli" (Poika, 13-vuotias, JpaS 3.1995)
Suonenjoella mansikkakarnevaalit pohjautuvat nimensä mukaisesti marjanviljelyyn. Ilman mansikanviljelyn keskittymistä paikkakunnalle ei karnevaalejakaan vietettäisi. Victor Turnerin (1984 [1982]: 11) mukaan ihmisillä onkin tarve juhlia tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina. Useimmissa, ellei kaikissa maailman yhteisöissä on juhlinnan aikoja (Smith 1972: 159). Arjen ja juhlan katsotaan säätelevän elämää ja juhla käsitetään arjesta eroavaksi, joskus jopa sen vastakohdaksi (Kjellman 1979: 89). Sen aikana arki voidaan kääntää ylösalaisin (Abrahams 1987: 178). Juhlaa voidaankin pitää hyvityksenä jostain, mitä arkielämässä ei ole, juhliminen tuo iloa ja väriä elämiseen (Gustavsson 1979: 13-14). Arki ja juhla eroavat myös siinä, että arki muokataan ja merkitään juhlaksi. Ympäristöä koristellaan, järjestetään erilaisia huvituksia ja ohjelmaa ja osallistujien omaa olemustakin muokataan vaikkapa erilaisten vaatteiden avulla. (Virtanen 1988: 127-128.) Juhlatunnelmaa luovat paitsi ulkoisesti näkyvät seikat, myös erilaiset hajut ja äänet, esimerkiksi musiikin rytmi (Stoeltje 1983: 240). Suonenjoella ei karnevaalien aikaan saa keskeisimmillä kaduilla ajaa lainkaan autoa, juhla-alueelle pystytetään esiintymislava ja olutteltta ja suurella osalla yleisöstä on arkipukeutumista juhlavammat vaatteet. Kaupungin keskustassa sijaitseva karnevaalialue on tärkeä ihmisten kohtaamispaikka, yleisö liikkuu vapaasti seurustellen ja kuulumisia vaihtaen. Vaikka juhlassa tavataan usein samoja ihmisiä kuin arkenakin, saatetaan juhlassa sallia sellaista käytöstä, mikä ei arkena olisi hyväksyttävää (Gustavsson 1979: 13).
Vaikka juhlalla on tiettyjä universaaleja piirteitä, eroavat erilaiset juhlat toisistaan huomattavastikin. Kärjistetysti ilmaisten esimerkiksi Suonenjoen mansikkakarnevaaleilla ja kirkollisilla juhlapyhillä ei ole juuri muuta yhteistä kuin se, että kummatkin ovat juhlia. Juhla voi ensiksikin olla yksityinen tai julkinen (Gustavsson 1979: 12), kuten kaikki tervetulleeksi toivottava mansikkakarnevaalit. Erilaisiin juhliin kuuluviksi luetaan niin spontaanit tapahtumat, kulttuurisesti jaetut tapahtumat, työjuhlat kuin jaetut yhteisöjuhlatkin (muun muassa amerikkalaisten kiitospäivä). Näin eri juhlissa on myös omanlainen ympäristönsä, musiikkinsa, tanssinsa kuin ruokansa ja juomansakin (Turner 1984: 12). Kirsti Salmi-Niklander jakaa juhlan sen luonteen mukaan arvokkaaksi juhlaksi, massajuhlaksi tai iltamaksi. Arvokkaan juhlan yleisö on hyvin käyttäytyvää ja vapaaseen seurusteluun on mahdollisuus vain kahvitauoilla. Iltamissa voi sen sijaan seurustella vapaasti ohjelman jälkeen. Kolmas Salmi-Niklanderin määrittelemä juhlatyyppi on massajuhla, joka on suurimuotoinen laajan ja nuorehkon yleisön juhla. Eräs julkisen juhlan tyyppi on vielä paikallis- tai pitäjäjuhlat, joita leimaa kotiseutuun kuuluminen ja talkoohenki. Pitäjäjuhlia on kahdenlaisia; toisaalta kyseessä voi olla arvokas perinnejuhla ja toisaalta kaupallinen rieha. (Salmi-Niklander 1986: 67-71.) Koska Suonenjoen mansikkakarnevaalit on eri juhlatyyppien yhdistelmä, on sitä syytä tarkastella eri juhlatypologioiden valossa.
Moderni paikallisjuhla
"-- Hyvänä esimerkkinä [karnevaalien markkinakojujen tarjonnasta] T-paidat joiden ehkä yleisin kirjoitus on: 'Näin on marjat Suonenjoella!' mainostavat Suonenjoen kaupunkia siinä missä 'EM-kisat Helsingissä 20-26.8. 1994!' Helsingin kaupunkia.
Yleensä muualla Suomessa Mansikka ja Suonenjoki on kuin 'nakit ja muussi'. Kun ihmisille sanoo olevansa Suonenjoelta, niin seuraa heti kommentti: 'Ai jaa... niin se mansikkakaupunki... niin joo?'
Jos mansikanviljely ei sijoittuisi Suonenjoelle tai Suonenjoki mansikanviljelyn kohdalle, mitä Suonenjoki olisikaan? Ehkä aivan normaali Pälkäne tai Ylitornio tai sitten jopa Kalajoki tai Hanko, mutta ehkä sitten... tai ehkä ei... tai? Hyvä SUONENJOKI JA MANSIKKA!" (Poika, 17-vuotias, JpaS 198-199.1995)
Vaikka Suonenjoen mansikkakarnevaalien pohja onkin työjuhlassa, nousee myös paikallisuus merkittäväksi juhlaa määrittäväksi tekijäksi. Paikallisuus, Suonenjoen korostaminen, ilmenee monissa eri tilanteissa. Kaikkein näkyvimpänä ohjelmanumerona karnevaalikulkue tuo hauskasti esille nimenomaan paikkakuntalaisten yritysten, urheiluseurojen ja muiden yhteisöjen toimintaa. Karnevaaliohjelman juontaja on suonenjokelainen mies ja erilaisia palkintoja jakavat tai lahjoittavat paikallisten yhteisöjen edustajat. Yleisö äänestää vuoden mansikkatytöksi lähes poikkeuksetta suonenjokelaisen tytön ja vuoden mansikkaisäntä on aina paikkakuntalainen. Pitäjä- tai paikallisjuhlissa onkin monesti kaupallisen viihteen lisäksi myös oman paikkakunnan harrastelijoilla esiintymismahdollisuus (Salmi-Niklander 1988: 165).
Suomessa on erilaisia pitäjäjuhlia, modernin paikallisjuhlan esikuvia, vietetty jo pitkään. Matti Sarmela kuvailee pitäjäjuhlien kirkollista alkuperää, pitäjänpyhiä, joiden aikana ihmiset kokoontuivat yhteen kirkkopyhien tai praasniekkojen merkeissä. Varsinaisia järjestettyjä paikallisjuhlia Sarmelan mukaan olivat erilaiset marjamarkkinat sekä sadonkorjuujuhlat. Kuvatessaan näitä kirkollisia paikallisjuhlia hän toteaa, ettei nuoriso monesti hauskanpidoltaan malttanut osallistua jumalanpalvelukseen. 1800-luvulla tanssit yleistyivät niin paikallisjuhlilla kuin muidenkin juhlapyhien aikana. Varsinaiset paikallisjuhlat sen sijaan yleistyivät Sarmelan mukaan 1920- ja 30-luvuilla ohjelmallisten kansanjuhlien myötä. (Sarmela 1969: 25-26, 32-33.) Uusien kotiseutujuhlien hän katsoo monessa tapauksessa olevan kilpailua turisteista ja "nykyajan kaupallisista juhlamarkkinoista". Hän näkee kuitenkin myös toisen suunnan, jossa juhla on järjestetty etupäässä oman kunnan asukkaille. (Sarmela 1979: 22.)
Paikallisjuhlilla ei välttämättä pyritäkään suuriin yleisömääriin (Kukkasmäki 1979: 53). Kirsti Salmi-Niklander (1989: 172) toteaakin, että vaikka joku suuren yleisön suosikki esiintyykin vetonaulana yleisön houkuttelemiseksi, on tämä kaikesta huolimatta paikallisjuhlien periaatteiden vastaista. Suonenjoen mansikkakarnevaaleille ei tämä paikallisjuhlien periaate sovi lainkaan. Joka vuosi valtakunnallisesti tunnettuja esiintyjiä pyritään saamaan paikalle nimenomaan lisäyleisön houkuttelemiseksi ja median kiinnostuksen herättämiseksi. Mansikkakarnevaalit ei paikallispiirteistään huolimatta halua olla pitäjäjuhla. Vuonna 1996 paikkakunnalla pohdittiin karnevaalien suosion uutta nousua ja todettiin, että edellisellä vuosikymmenellä karnevaalit oli "vaarassa tulla pitäjänjuhlaksi". Karnevaalit on paikallisten yrittäjien ja yhteisöjen talkoilla järjestämä juhla. Sen sijaan paikallisjuhlilla on kuntien tai kotiseutuyhdistysten osuus järjestäjänä yleensä suuri (Kukkasmäki 1979: 57, Salmi-Niklander 1989: 172).
Paikallisjuhlille on tyypillistä oman yhteisön korostaminen. Vaikka mansikkakarnevaalit houkutteleekin jonkin verran ulkopaikkakuntalaisia, saa juhla suonenjokelaisissa esille jonkinlaisen kotiseututunteen, onhan juhlittavana oleva marjakin kaupungin tunnetuin asia. Ruotsalainen Ann-Kristin Ekman on tutkinut kotimaansa paikallisjuhlia todeten, että esimerkiksi erilaiset kesäkarnevaalit ovat yhteisön uudelleen yhdistymisen tai -vitalisoimisen vuoksi keksittyjä rituaaleja. Hän kuvaakin sitä, kuinka monet jo paikkakunnalta muuttaneet tulevat vuosittain takaisin juuri juhlien aikaan. (Ekman 1991: 12-13.) Salmi-Niklander (1989: 175) tuo esille saman seikan; kun juhla järjestetään kesällä, on lomailijoillakin mahdollisuus palata kotiseudulleen. Monet jo Suonenjoelta muuttaneet saapuvatkin kesäisin karnevaalien aikaan tapaamaan tuttavia ja nauttimaan oman kotikaupungin tarjoamasta kesäisestä juhlasta.
Markkinahenkinen työjuhla
Vaikka Suonenjoen mansikkakarnevaalit vaikuttaa päällisin puolin modernilta paikallisjuhlalta, voidaan siinä nähdä myös kaupallisen massajuhlan tai markkinoiden piirteitä. Kuten jo aiemmin tuli ilmi, karnevaalien järjestäjät eivät edes erityisemmin pidä siitä, että heidän juhlaansa verrataan pitäjänjuhliin, paikallisuutta hekin ovat toki valmiita korostamaan. Karnevaalien aikaan Suonenjoen katukuva muuttuukin huomattavasti, kun vajaan 9000 asukkaan kaupunkiin saapuu asukaslukuun nähden noin kaksinkertainen määrä juhlijoita. Suurta yleisöä pyritään houkuttelemaan paikkakunnalle kuuluisien esiintyjien ja alkoholin avulla. Maakunnan suurimmassa lehdessä, Savon Sanomissa, on mainoksia ja paikallisradiot ilmoittavat karnevaaleista useaan otteeseen.
Tietyt ihmiset tienaavat rahaa juhlien kustannuksella ja joskus kaupallisista intresseistä voikin tulla jopa juhlien edellytys (Gustavsson 1979: 16). Mansikkakarnevaalit onkin selvästi kaupallinen juhla, toimivathan pääjärjestäjinäkin paikkakunnan yrittäjäjärjestöt. Toiminta tosin perustuu talkoopohjalle, mutta silti juhlasta haetaan voittoa. Massajuhlaksi katsottujen juhlien esikuvana pidetään markkinoita (Salmi-Niklander 1986: 72). Suomeen markkinat tulivat Saksasta, jossa ne kirkonmenojen yhteydessä kehittyivät laajoiksikin kaupallisiksi tapahtumiksi. Suomessa pitäjänpyhien ja -juhlien aikaan tuli yleiseksi, että kiertelevät kauppiaat saapuivat myymään pieniä taloustavaroita. (Sarmela 1969: 31.) Kuten entisajan markkinoille, myös Suonenjoen mansikkakarnevaaleille saapuu runsaasti myyjiä kojuineen. He kauppaavat etupäässä rihkamaa ja pikaruokia. Myyntikojun pystyttäneiden lisäksi myös erilaisten yhteisöjen edustajat yrittävät ansaita rahaa toiminnalleen. Karnevaalialueella liikkuva saattaa törmätä vaikkapa erilaisiin rintamerkkien myyjiin tai Suonenjoen taideseuralaisiin, jotka "vapaaehtoista" maksua vastaan piirtävät ihmisistä muotokuvia. Rahan kulutus karnevaaleilla pyritäänkin tekemään juhlassa mahdollisimman helpoksi. Suurinta osaa suonenjokelaisista ei karnevaalien kaupallisuus haittaa lainkaan, mutta jotkut saattavat silti kokea, että itse mansikka jää varjoon, kun kaikenlaisen "krääsän" ja oluen myynti nousee pääasiaksi:
"Karnevaalit, niiden nimen voisi muuttaa mansikkakarnevaaleista olut- ja krääsänmyyntitapahtumaksi. Siellä ei ole edes yhtäainoaa mansikanmyyjää. Ihmiset toikkaroivat tolkuttomasti olutteltasta toiseen ollen hilpeitä."(Tyttö, 18-vuotias, JpaS 450.1995)
Paitsi kaupallisen massajuhlan piirtein varustettu paikallisjuhla, Suonenjoen mansikkakarnevaalit on myös työjuhla. Itse asiassahan koko juhlan perusta on mansikanviljelyssä. On melko tavallista, että yhteisö juhlii jotain tiettyä asiaa. Suonenjoella se on mansikka ja esimerkiksi Teksasin vesimeloninviljelysalueella tarjoaa oman alueen viljelytuote symbolin juhlintaan (Stoeltje 1983: 244). Vaikka mansikkakarnevaaleille osallistuvat lähes kaikki Suonenjoen ja lähiseutujen asukkaat, tarjoaa juhla juuri viljelijöille ja poimijoille muutaman päivän hengähdystauon raskaan työn lomassa.
Vanhoja suomalaisia työnjuhlia edustivat muun muassa talkoiden jälkeen pidettävät tanssit (Talve 1980: 167) ja muut maatalousyhteiskunnan juhlat. Kustaa Vilkunan (1983 [1946]: 219) mukaan näihin tultiin vapaaehtoisesti, mutta silti perimmäisen yhteistunteen velvoittamina. Merkkipäiviä oli jo vanhastaan sijoitettu maanviljelijöiden työvuoden mukaan (Sarmela 1979: 16). Varsinaisten sadonkorjuujuhlien aika on yleensä alkusyksyllä, sadon ollessa parhaimmillaan, mutta Suonenjoella juuri mansikan vuoksi juhlaa vietetään jo heinäkuussa.
Mansikkakarnevaaleilla marjanviljelijöitä myös juhlitaan ja kunnioitetaan, ainakin ulkoisesti. Marjanviljelijäin yhdistys osallistuu näyttävästi karnevaalikulkueeseen ja juhlan kaupallisia piirteitä korostavana tekijänä erilaiset marjayritykset toimivat näkyvinä sponsoreina. Vaikka karnevaaleilla osoitetaan kunnioitusta mansikanviljelijöille valitsemalla vuoden mansikkaisäntä, ei siellä juurikaan kiinnitettä huomiota poimijoihin. Kuitenkin juhla tarjoaa heillekin hyvitystä arjen raskauteen ja nuoret poimijat ottavat vapaa-ajastaan kaiken irti juhlimalla ajoittain hyvinkin raskaasti. Koska eräs juhlan funktioista on juuri tarjota jotain arjesta eroavaa, saavat myös "tavalliset työssäkäyvät" suonenjokelaiset rentoutua kotipaikkansa kesäisen juhlan merkeissä.
Suurelle juhlalle on tyypillistä, ettei se koostu yhdestä ainoasta ohjelmasta tai tilanteesta, vaan se sisältää lukuisia erilaisia tapahtumia (Cantwell 1992: 263). Agnus K. Gillespie kuvailee suurehkoja folk-juhlia käsittelevässä artikkelissaan kuinka ohjelma pyritään rakentamaan yleisön mieltymysten mukaisesti. Esimerkiksi koko perheelle suunnatussa juhlassa vanhemmille on tarjolla musiikkia, lapsille toimintaa puistomaisessa ympäristössä ja isovanhemmille voivat puolestaan vaikkapa käsityönäyttelyt tarjota linkin menneisyyteen. (Gillespie 1987: 155-156.) Mansikkakarnevaaleilla ohjelma on edellä kuvatun amerikkalaisen perinnejuhlan tavoin rakennettu tarjoamaan jotain kaikille. Näin ollen lapset viihtyvät tivolissa ja juhla-alueen lavalla käy tenavatähtiä esiintymässä. Nuoriso puolestaan muodostaa huomattavan yleisöryhmän, kun muutama tuhat poimijaa saapuu vuosittain paikkakunnalle. Nuoret voivatkin juhlia niin kaikkia ikäryhmiä kiinnostavalla karnevaalialueella kuin populaarimusiikkia tarjoavassa Jöris-rockissakin. Aikuiset sen sijaan tanssivat katutansseissa tai istuvat olutteltassa juomassa alkoholia ja juttelemassa tuttavien kanssa. Vanhuksille ei Suonenjoen mansikkakarnevaaleilla ole varsinaisia tapahtumia, mutta lauantai-iltapäivän ohjelmiston yleisö on yleensä keskimääräistä iäkkäämpää.
Kirsti Salmi-Niklanderin mukaan paikallisjuhlan taustalla on kulttuurisia malleja, joihin järjestäjien on mukauduttava saadakseen yleisön liikkeelle. Yleisön puolestaan on tunnettava nämä mallit, jotta he voivat tulkita juhlan viestin ja toimia oikealla tavalla. (Salmi-Niklander 1988: 162.) Mansikkakarnevaalien ohjelmasta suurin osa, kuten iskelmätähdet ja paikallinen missikisa, ovat tuttuja kaikelle suomalaiselle yleisölle. Osa ohjelmasta avautuu kuitenkin parhaiten juuri Suonenjoen asukkaille. Yhtenä parhaimpana esimerkkinä toimii karnevaalikulkue, joskin sillä on yleismaailmallisiakin piirteitä. Kuitenkin monet siihen osallistuvat korostavat juuri omaa paikkakuntalaisuuttaan ja esityksissä saattaa olla vain suonenjokelaisille tuttuja "sisäpiirin" asioita.
Karnevaalikulkue ohjelman runkona
"Karnevaalit alkavat aina kulkueesta, jossa esiintyy eri seuroja ja yrityksiä esim. paloautot, pankit, ammattikoulu, urheiluseurat, veteraanit ym... Kulkueessa mennään autoilla joita on koristeltu erilaisilla kukkasilla, mansikoilla ja muilla kauniilla koristeilla niissä on myös kaikenlaisia kirjoituksia Suonenjoesta. Parhain kulkueessa on minun mielestä ammattikoulun pojat, jotka laulavat ja esiintyvät hyvin. Kulkue menee Suonenjoen keskustan läpi ja kiertää esim. Rautalammin tietä pitkin takaisin lähtö paikkaan eli koululle. Joillakin kulkueen jäsenillä on erilaisia esitys pukuja päällä, jotka ovat yleensä jotenkin mansikkaan liittyviä. Kulkueessa jotkut menevät jalan ja pitävät kamalata mekkalata." (Tyttö, 14-vuotias, JpaS 105-106.1995)
Perjantai-iltana järjestettävä karnevaalikulkue on mansikkakarnevaalien seuratuin, keskeisin ja näkyvin ohjelmanumero. Monesti juhlan virallinen avajaisseremonia onkin juuri jonkinlainen kulkue tai paraati (Stoeltje 1983: 241). Suonenjoellakin se aloittaa karnevaalijuhlinnan, vaikka ennen sitä onkin muuta ohjelmaa. Virallisesti karnevaalit avaa kaupunginhallituksen edustajan puhe, jota kuitenkin seuraa vain kourallinen ihmisiä. Kulkueen jälkeen juhlijat jäävät karnevaalialueelle kiertelemään, seuraamaan muuta ohjelmaa tai tapaamaan tuttavia. Mansikkakarnevaalien kulkue on tyypillinen katuja kulkeva paraati. Amerikkalainen Denise Lawrence mainitseekin sen tunnusmerkkeinä erityisen käyttäytymisen, jota korostetaan puvuilla, musiikilla ja kylttien kantamisella. Lawrencen mukaan paraatiin osallistuu niin yhtyeitä, tanssijoita kuin pukeutuneita esiintyjiäkin. Osallistujat käyttävät usein radiota tai nauhalta kuuluvaa musiikkia, mutta he voivat myös laulaa itse. He saattavat myös esiintyä jollain muulla draamallisella tavalla. (Lawrence 1987: 125, 130.)
Joskus paraateja tai kulkueita voidaan pitää myös poliittisin perustein. Joskus niitä puolestaan leimaa huumori. Ajoittain nämä kaksi piirrettä saattavat esimerkiksi juuri juhlan merkeissä yhdistyä ja kehittyä jopa poliittiseksi satiiriksi. (Marin 1987: 222; Lawrence 1987: 131.) Mansikkakarnevaalit ei ole poliittinen juhla. Kuitenkin juuri kulkueessa on nähtävissä pieniä yhteiskunnallisia kannanottoja. Esimerkiksi heinäkuussa 1996 Suonenjoen Kiekko-Karhujen junioripelaajat vaativat huutamalla jäähallia. Kysymys tästä oli jo muutaman vuoden ajan vaivannut kaupunginvaltuustoa. Samassa kulkueessa marjanviljelijäin yhdistys irvaili EU:n mansikkadirektiiveille. Kansainvälisesti pukeutuneiden viljelijöiden joukossa olivat liian pieneksi ja liian mädäksi mansikaksi pukeutuneet isä ja poika. Vaikka EU-kannanotto oli selvästi poliittinen, ei kulkueosuuteen osallistunut mansikanviljelijä halua nähdä sitä sellaisena. Hänen mukaansa mielipiteitään saa toki tuoda esille, kunhan sen tekee "ilman politiikkaa" (Mies, JpaN 4.1998/10.)
Karnevaalikulkueessa paikallisten yhteisöjen ja yritysten edustajat pukeutuvat
värikkäästi.
Kuva: Katja Laitinen. JpaK 40.1998
Leikkirituaalit ja muu ohjelma
Juhlalla on seremoniallisia osia, joskaan kaikki käyttäytyminen ei sellaista ole. Suuri osa juhlinnasta voi suuntautua kohti yksilöä tai asiaa, jota tilaisuus kunnioittaa. (Smith 1972: 160.) Rituaalinen käyttäytyminen kuuluukin osana juhlaan. Nykyään sen merkitys on kuitenkin usein muuttunut ja esimerkkinä rituaalista voidaan pitää esimerkiksi kauneuskuningattaren valintaa. (Stoeltje 1983: 241.) Suonenjoen mansikkakarnevaalien seuratuimpia ohjelmanumeroita ovat mansikkaisännän ja -tytön valinnat. Nämä ovat luonteeltaan seremoniallisia tapahtumia, joilla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä ihmisten elämään. Kirsti Salmi-Niklander kutsuu tällaisia seremonioita "leikkirituaaleiksi". Ne eivät ilmaise muutosta kohteena olevan henkilön elämässä. Vuoden mansikkaisännän valinta on näin ollen tyypillinen paikallis- tai massajuhlan kunnioittava seremonia, jossa jaetaan tunnustuspalkintoja joko ansioituneelle kansalaiselle tai elämäntyölle. (Salmi-Niklander 1988: 169-170.) Vuoden mansikkaisäntä on yleensä marjaa jo pitkään viljellyt henkilö. Tittelin myöntäminen edustaakin karnevaalien vakavampaa puolta, esimerkiksi kesällä 1996 euroedustaja Mirja Ryynänen osallistui seremoniaan vieraana.
Toinen tyypillinen juhlien "leikkirituaali" on missikilpailu. Sekään ei muuta voittajan elämää, mutta tarjoaa tälle hetken "viihdekulttuurin ihmemaassa". (Salmi-Niklander 1988: 170.) Mansikkatyttökilpailun osallistujista suurin osa on kotoisin Suonenjoelta tai lähiympäristöstä. Ehdokkaat myyvät omia äänestyslippujaan kadulla ja eniten ääniä saanut voittaa kilpailun. Voittaja saa vain pienen palkinnon lavalla ja kuvansa paikallislehteen. Vaikka juhlan ja voiton jälkeen koittaakin paluu arkeen ja normaaliin elämään, säilyy tapahtuma kuitenkin osallistujien muistoissa (Stoeltje 1983: 243.) Vaikkei mansikkatyttökilpailu olekaan suoranainen kauneuskilpailu, kutsutaan voittajaa kuitenkin "mansikkamissiksi". Kilpailun sijoituksen saavat aikaan puhetta vielä jälkeenpäinkin. Vaikka suuri osa suonenjokelaisista on tyytyväisiä ohjelmanumeron "kotikutoisuuteen", on kuitenkin muutamia joiden mielestä mansikkatyttökisan tulisi olla oikea missikilpailu.
Mansikkatyttökilpailu on karnevaalien suosittu leikkirituaali. Kuva: Katja Laitinen. JpaK 26.1998
Monissa juhlissa tanssi on eräs tyypillisimmistä ohjelmanumeroista (Ekman 1991: 117; Salmi-Niklander 1988: 168). Tällä vuosisadalla Suomessa tanssien suosio lisääntyi iltamien ohjelmana ja nurkkatansseissa (Sarmela 1969: 32). Mansikkakarnevaaleilla pidetään muun ohjelman välissä ja loppuillasta katutanssit, joissa esiintyy illan aikana useampikin solisti. Jos sää sallii, uskaltautuvat monet keski-ikäiset ja vanhemmatkin tanssimaan.
Kulkueen, tanssin ja leikkirituaalien ohella karnevaaleilla on runsaasti muutakin ohjelmaa. Kirsti-Salmi Niklander mainitsee vielä arpajaisetkin nykyjuhlan seremoniana. Arpajaiset on demokraattinen ja yhteisöllinen ohjelmanumero, jossa kaikilla on mahdollisuus voittaa. Massajuhlille on tyypillistä, että yksi saa suuren palkinnon. (Salmi-Niklander 1988: 169.) Mansikkakarnevaaleilla arvonta tapahtuu jotain äänestäneiden kesken. Jokainen voi äänestää vaikkapa omaa suosikkiaan mansikkatytöksi. Näin palkitaan sekä voittanut nuori nainen että yleisöä edustava äänestäjä. Yleisökilpailua edustaa myös uudehko mansikansyönnin Suomen mestaruuskilpailu, jonka aikana kilpailijoiden tulee syödä mahdollisimman monta narussa roikkuvaa mansikkaa. Koska mansikkakarnevaalit on verrattain suuri festivaali, kuuluu siihen myös paljon juhla-alueen ulkopuolisia tapahtumia. Näistä suosituimpia lienevät mansikkaravit, nuorten juhlapaikka Mansikkamaja, ralliajot sekä Jöris-rock.
Koska avajaistilaisuus kuuluu juhlaan, on sillä monesti myös päättäjäiset. Niiden merkitys on avajaisia pienempi. Tyypillinen päättäjäistapahtuma on esimerkiksi ilotulitus. (Stoeltje 1983: 242.) Mansikkakarnevaaleilla ei nykyään ole päättäjäisiä. Aikaisemmin, kun juhla oli kolmipäiväinen, päätti sunnuntain mansikkahölkkä tapahtuman. Nyt karnevaalit kestää kaksi päivää ja lauantai-iltana kukin lähtee kotiin omia aikojaan. Sunnuntaiaamuna ainoastaan roskat ja muutamat väsähtäneet odottavat siivoajia.
Vaikka mansikkakarnevaaleilla on paljon erilaista ohjelmaa lähes kaikille yleisöryhmille, nousee juhlijoiden keskuudessa kuitenkin tuttavien tapaaminen erääksi tärkeimmäksi juhlatunnelmaa synnyttäväksi tekijäksi. Karnevaaliyleisö kiertelee juhla-alueella ympäriinsä ja tuttavien sattuessa kohdalle vaihdetaan kuulumisia. Mansikkakarnevaaleille saapuukin monia paikkakunnalta jo pois muuttaneita ihmisiä, joille entisen kotiseudun juhla on tapahtuma, joka vain harvoin jätetään väliin.
Karnevaalialueella tapaa tuttavia jopa siinä määrin, että ajoittain tuntuu, ettei koko juhlan aikana ehdi muuta kokemaankaan. Tästä ei kuitenkaan valiteta, vaan tuttavien tapaamisesta kerrottaessa paikkakunnan asukkaiden puheesta saattaa kuultaa pieni ylpeys siitä, että karnevaalit on niinkin suosittu juhla. Tietoisuus siitä, että entisetkin suonenjokelaiset saapuvat juhlaa varten paikkakunnalle, saa karnevaalit näyttämään tärkeältä yhteishengen luojalta. Harvoin tavattavien tuttavien kanssa vaihdetaan kuulumisia muun muassa nykyisestä elämäntilanteesta. Paikkakunnalla vakituisesti asuvien kanssa keskustelu sen sijaan pyörii pitkälti mansikan ympärillä:
"Sitä jutellaan ja ei meinata tunteekaan, että kukahan oli ennen kun joku hihasta nykäsee, että 'kukas sinä olitkaan', 'no joo, nythän tuttu ihminen tuossa olikin'. Sitä jutellaan ja jututettaan sillä tavalla kuulumisia ja missä päin maailmata ja miks täällä. [--] No, yleensähän sitä mansikan kypsymisestä jutellaan [suonenjokelaisten kanssa] ja 'mitenkä oot jaksanu' ja 'mitenkä on marjahommat kypsymässä' ja se on, mansikan ympärillähän tämä keskustelu pitkälle pyörii." (Mies JpaN 1.1998/24.)
Etenkin paikkakunnan nuorille karnevaalit tarjoaa hyvän tilaisuuden tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Tosin merkittävä osa teini-ikäisistä on jo mansikkapellolla katsellut muita poimijoita "sillä silmällä". Juhla-alueella ei kuitenkaan viljelijä pääse valvomaan nuoria, joiden juhlinta on ajoittain hyvinkin railakasta. Tapana onkin kokoontua karnevaalialuelle kavereiden kanssa esimerkiksi juuri katselemaan "söpöjä" poikia:
"Karnevaaleilla siis todella pidämme hauskaa, kukin omasta hekinlökohtaisesta syystä. Mutta oli syy mikä tahansa, niin riemulla ei ole rajaa. Me nauramme, tanssimme, emme syö mansikoita, taas nauramme, bongilemme söpöjä kesäheila kandidaatteja ja valvomme yöt läpeensä." (Tyttö, 17-vuotias, JpaS 436.1995)
Alkoholi sosiaalisen elämän vauhdittajana
Suonenjoen mansikkakarnevaaleilla alkoholilla on ollut keskeinen sija heti alusta saakka. Alkoholi antaa lisäsävyjä juhlinnalle ja on ajoittain jopa ohjelmaa tärkeämpi seikka tunnelman luojana. Väkijuomien, yleensä kuitenkin vain oluen, nauttiminen on karnevaaleilla tehty helpoksi. Alueella on yksi tai useampi suuri olutteltta ja Suonenjoen pubit ovat avoinna aamun tunteihin saakka. Suurin osa täysi-ikäisistä ja monet nuoremmistakin juhlijoista kulkee karnevaaleilla vähintäänkin hieman humaltuneena. Alkoholin nauttiminen onkin eräs eri ikäisten karnevaalijuhlintaa yhdistävä seikka. Kun teini-ikäiset juovat aikuisilta salaa rannoilla tai Mansikkamajan metsiköissä, istuvat aikuiset iltaansa ravintolassa tai täpötäydessä olutteltassa. Anniskeluravintoloiden sulkemisaika koittaa aamuyöstä, mutta joskus se saattaa venyä pidemmäksikin. Eräs monet karnevaalit nähnyt nainen muisteleekin, kuinka he olivat viimeisinä poistuneet Mansikkapaikasta. Nykyään hän kuitenkin viettää aikaansa oluen parissa:
"Yhetkin karnevaalit muistan, ku puol viijen aikaan pisti Mansikkapaikka kiinni, niin sieltä lähettiin sillon. [--] No, kyllä sillon on joskus oltu ravintolassa, mutte sitte kun on tullut tuo olutteltta, niin sit on oltu siellä, sillon kun on oltu. Ei joka vuos siellä olla oltu, mutta kun on oltu viettämässä iltoo, niin sillon on oltu olutteltassa." (Nainen, JpaN 3.1998/27.)
Ikänsä puolesta nuorten on juotava salaa vanhemmiltaan. Ystävien kanssa kokoonnutaankin johonkin suojaisaan paikkaan. Nuoret kuvaavat alkoholin käyttöä melko yleisesti ja he pitävät sitä hienona asiana, on hauskaa juhlia yhdessä omien kavereidensa kanssa. Suurimmalle osalle kuvauksista on kuitenkin yleistä se, että ikätovereiden juomisesta kerrotaan ikään kuin oma rooli olisi ainoastaan ulkopuolisen tarkkailijan:
"Monet nuoret, useat kavereistankin juhlii 'laittomasti', ja siksi metsistä löytyy paljon kaljapulloja ja myös muita vähän 'vahvempien juomien' pulloja. Suurin osa nuorista on ala-ikäisiä, ja tästä aiheesta on lehdessäkin ollut juttua. Mutta minun mielestäni olisi tyhmää, jos Mansikkamaja suljettaisi tämän pikku yksityiskohdan takia, vanhemmat siitä olisivat varmaan ihan onnessaan." (Tyttö, 14-vuotias, JpaS 96-97.1995)
Nuorten väliset ristiriidat
Alkoholin ohella ja osin myös sen aikaansaamana saattavat Suonenjoelle muualta tulevat mansikkatytöt aiheuttaa erilaisia konflikteja paikkakunnan nuorison keskuudessa. Jo mansikkapellolla aloitettua varovaista ihailua tai jopa seurustelua on mahdollisuus jatkaa rohkeammin juuri karnevaaleilla. Koska suurin osa mansikanpoimijoista on tyttöjä, tuntevat suonenjokelaiset pojat itsensä varsin polleiksi, mikäli pääsevät kyyditsemään tyttöjä kevytmoottoripyöränsä tavaratelineellä. Tyttöjä suorastaan kuhisee ja saatille pääsy tuntuu hienolta. Suonenjokelaiset pojat kertovatkin kuvauksissaan kuinka he tuntevat junien aikataulut ja näin pystyvät tarkkailemaan mansikkatyttöjen saapumista heti ensi hetkestä saakka. Eräs tyttö kertookin, että pojat saattavat arvostella muualta tulevien tyttöjen ulkonäköä varsin rankallakin kädellä. Jos junassa ei ole poikien esteettistä silmää miellyttäviä nuoria naisia, saatetaan kulkuneuvoa kutsua "mörköjunaksi" (Tyttö, 15-vuotias, JpaS 127.1995).
Jos pojat iloitsevat ja jopa isottelevat karnevaaliaikaisilla mansikkatyttö kokemuksillaan, ovat suonenjokelaiset tytöt sen sijaan hieman nyreissään asiasta. Vaikka muualta tulleet ihmiset toivotetaankin mielellään tervetulleiksi karnevaaleille, näyttäisi etenkin yläasteelaisia ärsyttävän se, että suurin osa mansikanpoimijoista on samaa sukupuolta. Paikalliset teinitytöt kaipailevatkin vastapainoksi mansikkapoikia ja haukkuvat muualta tulleita mitä erilaisemmin pilkkanimityksin. Kaikkein röyhkeimmin mansikkatytöt näyttävät käyttäytyvän siellä, missä nuorisolla on tapana kokoontua suuremmaksi joukoksi. Muualta tulleet tytöt saattavat vaikuttaa ylimielisiltä ja he näyttävät yrittävän pyrkiä "viemään" suonenjokelaisten tyttöjen kanssa seurustelevat pojat:
"Mun mielestä mansikka tytöt on aivan kauheita! Ne on aivan kauhean leuhkia. En ole itse koskaan ollut mansikan poiminnassa. En myös ole paljon oppinut tuntemaan mansikka tyttöjä. Mutta ensi vaikutelmani on, että ne tulee mansikkaan, koska ne haluu näyttää muille tytöille, että ne on parhaita! Tietenkin jotkut haluavat rahaa tai kuka nyt ei haluis, mutta kaikki illat ne vaan tuolla kylällä käveli ku jotkut maailman kauneimmat. Majalla ne iski kaikki jätkät! Yhtenä iltana olin majalla yhtenä iltana poikaystäväni kanssa ja eräs mansikka tyttö tuli humalassa iskemään poikaystävääni. Vaikka se tyttö hyvin näki, että mä seurustelin Saminkaa. Mutta se halus vaan näyttää, että se saa Samin. Mutta eipä se saanukkaa Samia. Sami sano sille, että painu akka... Sit se mansikka tyttö tuli mulle valittaa että minä olin pyytäny Samin sanomaan niin. Joopa joo varmaan pyysin. Ei mua haittaa jos ne on täällä kunhan pitää näppinsä irti pojista jotka seurustelevat!" (Tyttö, 15-vuotias, JpaS 125-126.1995)
Suurin osa mansikkatyttöjen näennäisen kataluuden ja viekoittelevuuden vuoksi kärsivistä tytöistä on vielä yläasteella. Lukiolaisiakin joukossa on, joskin vähemmistönä. Pojista sen sijaan kaikenikäiset kirjoittavat naispuolisiin mansikanpoimijoihin kohdistuvasta kiinnostuksestaan. Lukiolaisten poikien kirjoituksissa on mukana myös jonkin verran huumoria tai suoranaista ironiaa. Karnevaali- ja samalla koko mansikka-ajan tapahtumia verrataan suosittuun tv-saippuaan "Kauniisiin ja rohkeisiin" ja muutenkin tyttöjen välisiä konflikteja kuvaillaan huvittunein sanakääntein. Kuitenkin kerronnassa kuvastuu myös tyytyväisyys siitä, että kirjoittajan oma ryhmä, suonenjokelaiset pojat, edustavat tappelujen kohteena olevaa "reviiriä":
"Suonenjoen kesässä on tietysti mansikan ansiosta paljon sellaista positiivista, jota ei muuten tämän kokoisella kylällä koskaan tapahtuisi. Esimerkiksi muualta tulleet mansikanpoimijat, useimmiten tytöt - eli 'sengavosut' tuovat paikkakunnan poikien kesiin vipinää. Kaiken muun "kesäisen hauskanpidon" ohella on hauska seurata tyttöjen keskinäistä vihanpitoa.
Käytännöllisesti katsoen Suonenjoella tytöille kelpaa tappelukaveriksi tai haukkumisen kohteeksi lähes kuka vaan, joka tulee mistä tahansa muualta. Myös eripuolilta tulleet tyttöporukat ottavat yhteen Suonenjoella. Ja tietysti myös suonenjokelaiset tytöt saattavat joskus hieman hätistellä' muualta tulleita reviirin valtaajia. Ja onhan Suonenjoella myös oman kaupungin sisäiset tyttöporukat, jotka ottavat mittaa toisistaan. Variaatioita ja mahdollisuuksia on monia. Mutta loppujen lopuksi tämä kaikki on ymmärrettävää. Onhan Suonenjoella muutaman viikon aikana kesällä huomattavasti enemmän tyttöjä kuin poikia. Joka tapauksessa kauniita ja rohkeita tuskin kukaan Suonenjoella kesäisin kaipaa. Juonittelua, seksiä ja väkivaltaa kyllä riittää omastakin takaa." (Poika, 17-vuotias, JpaS 192-193.1995)
Suonenjoen mansikkakarnevaalit muodostaa kuvan paikallisia ja kaupallisia piirteitä sisältävästä työjuhlasta. Kuitenkin juhla on nimetty mansikkakarnevaaliksi, ei mansikkafestivaaliksi tai -juhlaksi. Varmasti nimen taustalla on ollut halu saada paikalle mahdollisimman paljon yleisöä, kenties luoda kuva "etelän" karnevaalien riehakkuudesta ja mahdollisesta avoimuudesta. On kuitenkin mielenkiintoista tarkastella, onko Suonenjoen suurimmassa kesätapahtumassa karnevalistisia piirteitä vai olisiko juhla pitänyt sittenkin nimetä mansikkafestivaaliksi?
Monica Rectorin mukaan karnevaalien alkuperä on tuntematon, mutta se on kuitenkin yksi vanhimmista ei-kristillistä alkuperää olevista juhlista. Sittemmin karnevaalit saivat kristillisiä piirteitä, kun roomalais-katolinen uskonto levisi Euroopassa. Juhlan jälkeen aloitettiin paastoon valmistautuminen eikä karnevaalien jälkeen saanut syödä lihaa ennen pääsiäistä. (Rector 1984: 38-39.) Etelä-Euroopassa karnevaaleja onkin vietetty jo pitkään ja juhla on sieltä levinnyt muuallekin maailmaan, erityisesti eteläisessä Amerikassa karnevaalit ovat vuoden näkyvimpiä juhlia (Abrahams & Bauman 1978; Le Roy Ladurie 1990).
Le Roy Ladurie kuvailee teoksessaan laajasti Romansin kaupungin 1500-luvun lopulla pidettyjä, verisiksi muodostuneita karnevaaleja, joissa alueen poliittiset erimielisyydet leimahtivat täyteen liekkiinsä aiheuttaen monen ihmisen kuoleman. Ladurien teoksessa tulevat esille myös lukuisat Romansin karnevaalien karnevalistiset piirteet. Ihmiset valitsivat itselleen karnevaaliajaksi eläinhahmojen kuninkaan (Peltopyyn ja Lampaan kuningaskunnat). Tämä tapahtui kuitenkin siten, että rikkaiden eläimet olivat siivekkäitä, kun köyhillä ainoastaan yksi oli sellainen. Karnevaalien aikana Peltopyyn kuningas perusti "Laiskurilan", jossa kalliit herkut olivat halpoja ja eläinten ruoat ja hapan viini hinnakkaimpia. Ladurien mukaan karnevaalien keskeisin osa onkin se, jolloin aika kulkee vastavirtaan ja koko maailma on ylösalaisin. (Le Roy Ladurie 1990: 7, 29, 109, 117.) Olli Alho esittelee karnevaaleja Ladurien tapaan ja käyttää tämän teosta eräänä esimerkkinään. Alho esittelee 1400-luvulle sijoittuvan narrijuhlan, jossa papit apulaistensa kanssa pukeutuvat naisiksi, parittajiksi tai trubaduureiksi. Tämäkin juhla perustui nurinkäännetyn maailman periaatteelle. (Alho 1988: 69, 74.)
Karnevaalien ehkä leimaa antavin piirre on käänteisyys arjen suhteen. Toki Suonenjoen mansikkakarnevaalit tarjoavat aikamoisen käännöksen pellolla kyykkimisen vastapainoksi. Eikö kuitenkin kaikkien juhlien yleispiirre ole se, että ne erovat arjesta? Arjesta eroaminen ja käänteisyys voivat kuitenkin olla hyvinkin kaukana toisistaan. Mansikkakarnevaaleilla näyttäisikin alkoholin, ohjelman ja tuttavien tapaamisen ohella juuri jokapäiväisistä töistä irtipääsyn olevan merkittävä juhlatunnelman luoja. Suonenjoen karnevaaleilla ei myöskään ole uskonnollisia piirteitä, toisin kuin karnevaaleiksi yleensä käsitettävillä juhlilla. Barbara A. Babcock tuo esille muutamia käänteisyyden keskeisimpiä piirteitä. Hänen mukaansa käänteisyys on aina symbolista ja sitä voidaan verrata kaunokirjallisuudessa esiintyvään ironiaan, parodiaan ja paradoksiin. Käänteisyydellä on koominen periaate, jonka mukaan odotetut roolit käännetään tai vaihdetaan. Käänteisyys kyseenalaistaa arjen järjestyksen, muttei kuitenkaan vaadi sen täyttä hylkäämistä. Loppujen lopuksi tämä karnevalismi pitääkin yllä kulttuurin elinvoimaa. (Babcock 1978: 15-17, 29, 32.) Umberto Econ mukaan koomisuuden periaate perustuu sille, että koominen tajutaan, kun jotain sääntöä rikotaan. Säännön rikkominen toivotetaan tervetulleeksi. Jotta karnevaalista voidaan nauttia, tarvitaan erilaisia sääntöjä ja rituaaleja, joita voidaan parodioida. Näiden sääntöjen tulee olla kunnioitettuja ja karnevalisaation hetken täytyy olla lyhytkestoinen ja sallittu vain muutaman kerran vuodessa. (Eco 1984: 2-7.) Myös Abrahams ja Bauman toteavat, että symbolisella käänteisyydellä on tiettyjä piirteitä, jotka luonnehtivat yhteisöjen jokapäiväistä elämää; esimerkiksi naisiksi pukeutuneet miehet eivät selvästikään ole naisia. Usein tällaisiin käänteisyyttä ilmaiseviin juhliin osallistuvilla saattaa arkenakin olla toimintaa, jolla on jotain yhteistä juhlakäyttäytymisen kanssa. (Abrahams & Bauman 1978: 195.)
Suonenjoen mansikkakarnevaaleilla ei esiinny selvää arjen ylösalaisin kääntämistä. Juhlittavalla ja koko kaupunkia symboloivalla mansikalla ei juurikaan pilailla. Sitä ei missään tilanteessa kyseenalaisteta eikä sitä käännetä naurunalaiseksi. Juhlan tarkoitus onkin mansikan kaupallinen edistäminen yleisön viihdyttämisen keinoin. Jotain karnevalistisia piirteitä Suonenjoen juhlastakin toki löytyy. Karnevaalikulkueeseen osallistujat saavat pukeutumisen kautta tilaisuuden muuttua hetkeksi toiseksi ihmiseksi tai jopa eläimeksi tai kasviksi. Arkisten roolien kääntämisestä selkein esimerkki lienee kaupunginsihteerin pukeutuminen pelleksi muutama vuosi sitten. Myös Osuuspankin esityksessä vuonna 1996 eteläeurooppalaisiksi merirosvoiksi pukeutuneet pankkivirkailijat olivat kaukana roolistaan asiakaspalvelijoina. Kuitenkin juuri pankinjohtaja oli se, joka ahdisteli toisia miekallaan. Mansikkaisännän valinta sen sijaan on kunnioittava seremonia, mutta 1990-luvun alkupuolella ohjelmanumeroon tuli karnevalistista vaihtelua, kun titteli myönnettiin sarjakuvapiirtäjälle.
Myös yleisön käyttäytymisestä voi hakea karnevalismia. Arki mansikkapellolla tai muussa työssä kääntyy yhden kesäisen viikonlopun ajaksi avoimeksi juhlaksi. Juhliminen mansikkakarnevaaleilla on melko vapaata. Kenenkään ei ole pakko seurata ohjelmaa; humalassa oloa tai kovaa ääntä ei juuri kukaan paheksu. Tanssiminen kaduilla ja ventovieraille puhuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Myös eläimet ovat tervetulleita karnevaalialueelle, etenkin koiria näkee melko paljon aina kulkueesta alkaen. Karnevalistiselta vaikuttava vapaus on kuitenkin vain näennäistä. Vaikka kulkueessa nähdään värikästä pukeutumista, on yleisö sonnustautunut melko siisteihin kesävaatteisiin. Juhla-alueella liikkuu myös järjestysmiehiä, jotka yleisön itsekontrollin ohella pitävät riehakkaan käytöksen soveliaisuuden rajoissa. Juhlassa kukaan ei tarkoituksella häiritse muita ihmisiä.
Vaikka Suonenjoen mansikkakarnevaalit omaavatkin loppujen lopuksi melko runsaasti myös "oikean" karnevaalin fyysisiä piirteitä, on juhla kuitenkin suurelle yleisölle suunnattu festivaali. Toisaalta kaikki karnevaalit ovat juhlia, festivaaleja. Festivaali- ja karnevaalikäsitteiden läheisempi tarkastelu toisikin varmasti lisäselvyyttä Suonenjoen juhlan eri ulottuvuuksiin ja merkityksiin. Suonenjokelaisille ei pääasia kuitenkaan ole se, kuinka paljon juhla sisältää karnevaalin tai festivaalin elementtejä. Heille itselleen mansikkakarnevaalit on tapahtuma, jonne saa tulla ja josta saa poistua oman tahdon mukaan. Karnevaaleilla tapaa tuttavia ja näkee uusia ihmisiä. Ajoittaisista konflikteista huolimatta juhlaa vietetään, ainakin nykyisin, rauhallisen ja leppoisan kesäisen kanssakäymisen merkeissä.
JpaS 1-455.1995
Kirjoitettu aineisto koostuu Suonenjoen yläasteen ja lukion oppilaiden lukuvuonna 1994-1995 kirjoittamista aineista. Aineita on yhteensä 162 kpl, joista 67 on yläasteelaisten ja 95 lukiolaisten kirjoittamia. Aineet on kirjoitettu äidinkielen tunnilla.
Aineistoon viitatessa on mainittu käsikirjoituksen arkistotunnus sekä kirjoittajan sukupuoli ja ikä.
Haastattelunauhat
JpaN 1.1998 mies, Suonenjoki, s. 1944, haastattelu 12/1997
JpaN 2.1998 nainen, Suonenjoki, s. 1946, haastattelu 12/1997
JpaN 3.1998 nainen, Suonenjoki, s. 1951, haastattelu 12/1997
JpaN 4.1998 mies, Suonenjoki, s. 1947, haastattelu 1/1998
JpaN 5.1998 mies, Suonenjoki, s. 1940, haastattelu 1/1998
Haastatteluaineistoon viitatessa on mainittu haastateltavan sukupuoli, nauhatunnus ja mistä sisällysluettelon kohdasta lainaus on otettu.
Valokuvat
JpaK 18-51.1998 Suonenjoen mansikkakarnevaalit, kuvaus 12. 7. 1996
JpaK 52-87.1998 Suonenjoen mansikkakarnevaalit, kuvaus 12. - 13. 7. 1996
JpaK 88-111.1998 Suonenjoen rautatieasema ja Korhosen mansikkatila, kuvaus 21. ja 23. 7. 1996
JpaK 112-146.1998 Väänäsen ja Ruotsalaisen mansikkatilat, kuvaus 30. 7. ja 5. 8. 1996
Abrahams 1987: Roger D. Abrahams, An American Vocabulary of Celebration. - Alessandro Falassi (ed.), Time Ouf of Time. Essays on the Festival. Albuquerque: University of New Mexico Press.
Abrahams & Bauman 1978: Roger D. Abrahams & Richard Bauman, Ranges of Festival Behavior. - Barbara A. Babcock (eds.), The Revesible World. Symbolic Inversion in Art and Society. New York and London: Corell University Press.
Alho 1988: Olli Alho, Hulluuden puolustus ja muita kirjoituksia naurun historiasta. Juva: WSOY.
Babcock 1978: Barbara A. Babcock, Introduction. - Barbara A. Babcock (eds.), The Reversible World. Symbolic Inversion in Art and Society. New York and London: Corell University Press.
Cantwell 1992: Robert Cantwell, Fears of Unnaming. Folk Festivals and the Representation of Folklife. - Robert Baron & Nicholas R. Spitzer (ed.), Public Folklore. Washinton and London: Smithsonian Institution Press.
Eco 1984: Umberto Eco, The Frames of Comic 'Freedom'. - Umberto Eco, V. V. Ivanov & Monica Rector, Carnival!. Edited by Thomas A. Sebeok. Approaches to Semiotics 64. Berlin, New York and Amsterdam: Mouton Publishers.
Ekman 1991: Ann-Kristin Ekman, Community, Carnival and Campaign: Expressions of Belonging in a Swedish Region. Stockholm: Stocholm Studies in Social Anthropology 25.
Gillespie 1987: Angus K. Gillespie, Folk Festival and Festival Folk in Twentieth-Century America. - Alessandro Falassi (ed.), Time Out of Time. Essays on the Festival. Albuquerque: University of New Mexico Press.
Gustavsson 1979: Anders Gustavsson, Vad är fest och varför firas fester? - Flemming Hemmersam & Bjarne Hodne (red.), Studiet af fester. Seminar over teori og metode i nyere folkloristik. Afholdt i Kobenhavn 9.-11. marts 1978. Kobenhavn: C. A. Reitzels boghandel A/S.
Irving 1993 [1985]: John Irving, Oman elämänsä sankari. Romaani. Helsinki: Tammi.
Jäppinen 1989: Kaija Jäppinen, Pojat pilasilla. Katsaus erään miesvaltaisen työpaikan pilailukäytänteisiin. - Jyrki Pöysä (toim.), Betoni kukkii. Kirjoituksia nykyperinteestä. Tietolipas 115. Helsinki: SKS.
Kjellman 1979: Gunilla Kjellman, Festen - en spegel för kulturella värdeningar och samhällsförärdningar. - Flemming Hemmersam & Bjarne Hodne (red.), Studiet af fester. Seminar over teori og metode i nyere folkloristik. Afholdt i Kobenhavn 9-11. marts 1978. Kobenhavn: C. A. Reitzels boghandel A/S.
Knuuttila 1992: Seppo Knuuttila, Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksina. SKS:n toimituksia 554. Helsinki: SKS.
Lawrence 1987: Denise L. Lawrence, Rules of Misrule: Notes on the Doo Dah Parade in Pasadena. - Alessandro Falassi (ed.), Time Out of Time. Essays on the Festival. Albuquerque: University of New Mexico Press.
Le Roy Ladurie 1990: Emmanuel Le Roy Ladurie, Karnevaalit. Kynttilänpäivästä piinaviikolle 1579-1580. Helsinki: Art House.
Marin 1987: Louis Marin, Notes on the Semiotic Approach to Parade, Cortege and Procession. - Alessandro Falassi (eds.), Time Out of Time. Essays on the Festival. Albuquerque: University of New Mexico Press.
Mitchell 1983: Roger Mitchell, Occupational Folklore: The Outdoor Industries. - Richard M. Dorson (eds.), Handbook of American Folklore. Bloomington: Indiana University Press.
Nickerson 1983: Bruce E. Nickerson, Factory Folklore. - Richard M. Dorson (eds.), Handbook of American Folklore. Bloomington: Indiana University Press.
Pöysä 1997: Jyrki Pöysä, Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. Suomalaisen kirjallisuuden toimituksia 669. Helsinki: SKS.
Rector 1984: Monica Rector, The Code and Message of Carnival: "Escolas-de-Samba". - Umberto Eco, V. V. Ivanov & Monica Rector, Carnival! Edited by Thomas A. Sebeok. Approaches to Semiotics 64. Berlin, New York & Amsterdam: Mouton Publishers.
Ropponen 1993: Jari Ropponen, Suonenjoen historia. Pitäjien takamaasta mansikkakaupungiksi. Suonenjoki: Suonenjoen kaupunki.
Salmi-Niklander 1986: Kirsti Salmi-Niklander, Uudet pitäjäjuhlat. Elävää uusperinnettä vai kunnallista pakkopullaa? - Kotiseutu 2/86, s. 67-72.
Salmi-Niklander 1988: Kirsti Salmi-Niklander, Bussillinen vapaussotureita ja kadonnut kanarialintu. Miten tunkeutua suomalaisen paikallisjuhlan pinnan alle? - Irma-Riitta Järvinen, Jyrki Pöysä & Sinikka Vakimo (toim.), Monikasvoinen folklore. Helsingin yliopiston kansanrunoustieteen laitoksen toimite 8. Helsinki.
Salmi-Niklander 1989: Kirsti Salmi-Niklander, Modernin paikallisjuhlan ulottuvuuksia. - Jyrki Pöysä (toim.), Betoni kukkii. Kirjoituksia nykyperinteestä. Tietolipas 115. Helsinki: SKS.
Santino 1978: Jack Santino, Characteristics of Occupational Narratives. - Western Folkore vol 37, No 3 /1978, s. 199-212.
Sarmela 1969: Matti Sarmela, Reciprocity Systems of the Rural Society in the Finnish-Karelian Culture Area. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Academia Scientiarum Fennica.
Sarmela 1979: Matti Sarmela, Sopeutuminen aikaan. - Urpo Vento (toim.), Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. Kalevalaseuran juhlakirja 59. Helsinki: SKS.
Smith 1972: Robert J. Smith, Festivals and Celebrations. - Richard M. Dorson (eds.), Folklore and Folklife. An Introduction. Chicago and London: The University of Chicago Press.
Stoeltje 1983: Beverly J. Stoeltje, Festival in America. - Richard M. Dorson (eds.), Handbook of American Folklore. Bloomington: Indiana University Press.
Talve 1980: Ilmar Talve, Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 355. Helsinki: SKS.
Tuohinen 1991: Riitta Tuohinen, Nuorten "työ". Protestanttisesta etiikasta kapitalismin henkeen? - Tommi Hoikkala (toim.), Törmäävät tulkinnat. Kirja nuorista ja nuoruudesta. Helsinki: Gaudeamus.
Turner 1984 [1982]: Victor Turner, Introduction. - Victor Turner (eds.), Celebration. Studies in Festivity and Ritual. Washington: Smithsonian Institution Press.
Willis 1984: Paul Willis, Koulun penkiltä palkkatyöhön? Miten työväenluokan nuoret saavat työväenluokan työt? Tampere: Vastapaino.
Virtanen 1988: Leea Virtanen, Suomalainen kansanperinne. SKS:n toimituksia 471. Helsinki: SKS.
Katja Laitinen, FM
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto
klaitine@cc.joensuu.fi