Joensuun yliopisto ja Rääkkylän kansanmusiikki järjestivät yhdessä alan tieteellisten järjestöjen kanssa kolmipäiväisen Kalevalaisen musiikin seminaarin 11.-13.2.1999. Seminaari oli jakautunut teemojen mukaan niin että torstain alustukset käsittelivät itkuvirsiä, perjantain runolaulua ja lauantain alustukset tieteellisiä ja taiteellisia hankkeita. Ohjelmaan sisältyi runsaasti myös konsertteja ja taiteellista ohjelmaa, jotka olivat jakautuneet karkeasti samoin kuin alustuksetkin eri päiville.
Seminaarin avasivat kolme isännöivän laitoksen tutkijaa: kirjallisuudentutkija Tellervo Krogerus, perinteentutkija Seppo Knuuttila ja allekirjoittanut etnomusikologian edustajana ja seminaarin järjestäjänä. Avauksen näkökulma oli oppihistoriallinen. Kaikkien avaajien edustamilta aloilta näyttää löytyvän samanlaista paradoksaalisuutta suhteessa kalevalaisuuteen: kyse on tutkijoiden keruu- ja tutkimustyöllään esiintuomasta ja tuottamasta perinnelajista. Knuuttila totesikin alustuksessaan, että runonlaulajia Vienan miehistä ja naisista tuli vasta kun perinteen kerääjät sen heille kertoivat. Samalla tutkijat olettivat paradoksaalisesti varsinaisen perinneaarteen jo kadonneen menneiden sukupolvien myötä - se mikä oli läsnä kertoi perinteenkerääjille vain siitä kuinka mahtavaa perinne oli joskus ollut. Tästä tilanteesta on kuitenkin mahdollista päästä eteenpäin, kun muistetaan että tämän päivän esitykset eivät ole mitenkään sen keinotekoisempia, kuin nekään satojen vuosien takaiset esitykset, joita kukaan meistä ei ole kuullut, huomautti Knuuttila.
Itkuvirsiä käsiteltiin ajankohtaisten tutkimusten valossa. Kaikissa neljässä alustuksessa oli tuore ote, vanhoja kaavoja ja tunnettuja totuuksia ei ollut tarpeen toistaa ja niinpä jokaisella tutkijalla oli aivan omanlaisensa näkökulma itkuvirsiin ja erityisesti niiden nykypäivään.
Liisa Matveinen on käynyt Heikki Laitisen tutkivan muusikkouden koulutuksen Sibelius-Akatemiassa ja pohti alustuksessaan itkuvirren olemusta. Äänellä itkeminen lähtee spontaaneista itkutilanteista ja purkautumisen tarpeesta - itkut ja niistä haltioituminen huojentavat, mutta voivat olla jopa vaarallisia jos itkutilannetta ei kyetä hallitsemaan. Heikki Laitinen tähdensi esitelmän jälkeisessä keskustelussa, että itkuvirret ovat ikivanha runouden ja melodioiden laji, jota tulisi esittää uusissa tilanteissa, vieläpä instrumenttien säestyksellä. Vain näin tämä rikas perinnelaji saadaan jatkumaan.
Ilpo Saastamoinen esitteli transkriptiotyötään, jonka kohteena ovat Pertti Virtarannan Aunuksesta ääninauhoille keräämät itkuvirret. Työn tässä vaiheessa koossa on jo sata sivua nuotinnettua materiaalia valmiina julkaistavaksi ja tutkittavaksi. Nuotinnos onkin yksi tapa käsitellä itkuvirsiä perinnelajina - jo tässä esittelyssä ilmeni, että ne ovat musiikillisesti mitattomia ja säkeistöttömiä, mitään ei kerrata, eivätkä säkeet muodosta määrämittaisia fraaseja. Sävelalat vaihtelevat alati yhdessä esityksessä, joka voi lähestyä sekä runolaulua että puhetta (puhelaulua), joten mistään irrallisesta perinnelajista ei ole kysymys. Saastamoisen esitys alkoi hätkähdyttävästi improvisoimalla esitetyllä itkuvirrellä etnomusikologian metodisista ongelmista - todella räväkkä keskustelunavaus! (Ja samalla osoitus siitä miten tärkeää on että tutkija omakohtaisesti omaksuu tutkimansa musiikin ilmaisukeinot.)
Vaike Sarv Tallinasta alusti itkuvirsimelodioiden muodonmuutoksesta musiikillisen materiaalin ja runouden lajin siirtyessä nykykulttuuriin. Itkut ovat katoamassa, mutta ei perinne lopullisesti mihinkään katoa: transformaation kautta melodiat ovat löytäneet tiensä uusiin yhteyksiin. Vaike Sarvin esimerkkeinä olivat setukaisten itku haudalla, saman melodiikan käyttö virolaisella ambient-cd-levyllä ja setukaisten kuolinitkut sovituksena naiskuorolle. Suullista kulttuuria on vaikea siirtää kirjalliseen kulttuuriin, mutta perinteen syvällisen tuntemuksen kautta vanhoja moodeja voidaan käyttää välittämään samoja tunteita nykyisissä sosiaalisen surun tilanteissa.
Joensuussa jatko-opintojaan tekevä perinteentutkija Anna-Liisa Tenhunen esitteli tunnetun itkuvirren taitajan Klaudia Plattosen (1907-1989) uraa eri tilanteissa esiintyneenä taiteilijana. Klaudia Plattonen alkoi esittää itkuvirsiä muutettuaan Kiuruvedelle 1940-luvun lopulla. Itkuvirsien oppimisprosessi oli Tenhusen mukaan kaksivaiheinen: esikuvan sekä itkuvirsiperinteelle että niiden esittämiselle antoi Klaudia Plattosen isoäiti Matjoi Plattonen (1842-1928), joka oli akateemisissa piireissä arvostettu ja kunnioitettu perinteenkantaja, "Karjalan äiti". Oppimisprosessin toisessa vaiheessa Klaudia Plattosen itkuvirsien sommittelu oli tiedostettua ja tässä vaiheessa hän sai myös suoraa palautetta yleisöltään, erityisesti muilta suistamolaisilta evakoilta. Plattonen esittikin itkuvirsiä halukkaasti yleisölle ja vierailleen. Itkuvirret, kuten muukin kalevalainen lauluperinne, on ollut luku- ja kirjoitustaidottomien tapa tuottaa musiikkia ja tätä prosessuaalisen musiikillisen ajattelun tapaa myös Plattonen edusti.
Runolaulututkimukseen yli kahdenkymmenen vuoden ajan paneutunut taitelijaprofessori Heikki Laitinen aloitti perjantain runolaulupäivän kertomalla runolaulututkimuksen lähteistä ja niiden tulkitsemisesta. Hänen mukaansa 1600- ja 1700-luvuilla Turun Akatemian piirissä on vallinnut virkeä runolauluharrastus, mistä osoituksena ovat virsirunoilija Hemminki Maskulaisen hallitsema täydellinen kalevalamitta (hän mm. julkaisi suomenkielisen virsikirjan 1605), sekä laulettaviksi tarkoitetut kalevalamittaiset arkkiveisut. Itse kalevalaisten runolaulujen sävelmistä tiedämme sitten varsin vähän. Valtaosa julkaistuista sävelmistä perustuu A.A. Boreniuksen vuonna 1877 tekemään keruumatkaan, joka ulottui aina Setumaalta ylös Vienaan. Tällä matkalla hän nuotinsi käsin yli 500 lyhyttä sävelmänäytettä.
Laitinen korosti että kalevalaista laulua tulisi tutkia yhtenä kokonaisuutena (tästä nimitys runolaulu), eikä jakaa sitä erikseen runouden ja sävelmien tutkimukseen. Runolaulu muodostuu monien eri elementtien (runomitta, alkusointu, kerto, rakenne, sävelmähahmojen variointi jne.) hienovaraisesta muuntelusta, jossa kukin varioiva elementti on toisistaan riippumaton. Kokonaisuus on ollut laulajille (esimerkkinä Anni Tenisova) musiikillinen äidinkieli, jonka keinoja hallitaan luontaisesti. Näitä keinoja hyödynnetään tänä päivänäkin esimerkiksi Kaija Koon iskelmäsanoituksen koronpolkuna, jossa sanojen paino ja musiikillinen paino sijoittuvat lomittain.
Perinne ja esitys -teemaan liittyi Sirkka Moströmin kuvaus siitä miten oivallisesti runolaulua voidaan käyttää opetustyössä luovana ja kokonaisvaltaisena metodina. Lapset oppivat improvisoimaan melodiaa ja yhdistämään tekstin, soiton ja liikunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Näytteeksi seminaarin osallistujat saivat harjoitella runolauluimprovisaatiota ja lisäksi kuultiin Moströmin ja hänen oppilaansa Kirsi Jakkulan mieleenpainuva mordvalainen melodia kalevalamittaan sovellettuna.
Etnomusikologian professori Timo Leisiö käytti redaktiomenetelmää eritelläkseen karjalaisten häälaulujen perinnealueita sekä Boreniuksen keräämien ja Launiksen julkaisemien sävelmien alkuperää. Sävelikköjen perusteella Leisiö erotti kolme perinnealuetta, joissa modaliteetit vaihtelevat.
Päivän pääteemasta luennoi kaksi ulkomaalaista vierasta. Tallinnalainen Urve Lippus on vasta toinen runolauluista väitellyt musiikkitietelijä (Armas Launis 1914, Lippus 1995), mikä osoittaa että runolaulujenkin kohdalla tutkittavaa riittää. Lippus esitteli lineaarista musiikillista ajattelua, joka pohjautuu vanhempaan rytmikäsitykseen kuin länsimaisen musiikin tahtilajeihin jakautuva musiikki. Intialainen kielitietelijä G.Gopinathan esitteli työtään Kalevalan käännöksen parissa, jossa hän pyrkii välittämään myös musiikin esteettisen kokemuksen musiikillisesta äidinkielestä toiseen. Gopinathan lauloi esimerkkejä Keralan alueen kansanlaulumoodeista, joihin hän on kääntänyt ja sovittanut Kalevalan runoja.
Tämän otsikon alla kuultiin mm. mielenkiintoisesta Kainuun ja Vienan runojen keruu- ja julkaisuprojektista, jonka parissa työskentelee neljä tutkijaa Kuhmossa. Projekti alkoi vasta tämän vuoden alussa, mutta jo nyt on tehty yksi keruumatka Vuokkiniemelle ja Uhtuaan. Vanhojen runolaulua ja muutakin perinnettä taitavien naisten haastattelu vaatii henkilökohtaista suhdetta ja toistuvaa kontaktia. Vanhojen läsnäollessa vaikenevat nuoret taitavat myös perinnettä ja ovat valmiita ottamaan sen välittymisestä ja esittämisestä vastuun vanhempiensa väistyessä. Kuhmon projekti kertoi jatkavansa siitä mihin perinteenkerääjät 1920-luvun vaihteessa jäivät. Epäselväksi jäi miten väliin jääviin 80 vuoteen suhtaudutaan.
Lisäksi seminaarissa kuultiin kanteleensoiton harrastuksesta Ruotsissa (Helena Häggström), runolaulusta mielentilana ja puhdistajana (Katja Larkkonen), Kalevala-aiheisesta nukketeatterista (Marja-Liisa Lintunen) ja Rääkkylän kansanmusiikin noususta ja sen nykyisestä EU-projektista (Seppo Mustonen ja Hannu Tolvanen). Seminaarin toisen päivän lopuksi koko joukko siirtyi Rääkkylään, jossa isäntäväki (Rääkkylän kansanmusiikki) tarjosi todella miellyttävän illallisen ja hyvät puitteet sosiaaliselle kanssakäymiselle.
Seminaarin ohjelmaan kuului viisi hyvinkin erilaista konserttia. Epäilemättä päivien huippuhetket koettiin Carelicumissa järjestetyssä runolaulu- ja itkuvirsikonsertissa, jossa tämä perinne tuotiin korvin kuultaviksi Liisa Matveisen ja Jaana Tikkalan toimesta. Toinen huipennus oli Kerubissa järjestetty klubi, jonka bändivieraana oli huippumuusikoista koostuva Lyyran Tähtikuvio. Yhtyeen osuuden aikana intoutuivat lavalle improvisoimaan myös Heikki Laitinen ja Wimme Saari. Todella sähköinen ja yleisönsä otteessaan pitävä esitys. Yhtyeen oma osuus koostui Kalevala-aiheisista pop-kappaleista, jotka on suunnattu etupäässä koulukeikoille. Täydellisiä kontrasteja tarjoili edellisten lisäksi vielä Naiskuoro Kirkujat.
Rääkkylän kansanmusiikkiopiskelijoita ohjaava Pia Rask on koonnut mitä erilaisimpiin tilanteisin ja kokoonpanoihin kykenevän Tuzzukad-yhtyeen, joka avasi seminaarin torstaina lounaskonsertilla. Ryhmän laatima Kalevala-spektaakkeli kuultiin Rääkkylässä perjantai-iltana. Seminaatin päätti Arvo Survon Inkerehen korpimessu Utran kirkossa lauantaina. Kalevalaista musiikkia onkin syytä soveltaa eri tilanteisiin. Vuorolaulua on Survon mukaan saanut hyvän vastaanoton hänen kotikirkossaan Kupanitsassa Pietarin eteläpuolella.
Lopuksi on todettava, että seminaarin järjestäjänä olin todella vaikuttunut siitä miten monenlaisia kiinnostavia näkökulmia kalevalaisen musiikin tutkimus tänä päivänä pitää sisällään. Runolaulun ja itkuvirren ikävän yksitoikkoisuuden ajat ovat lopullisesti takana ja avoimia tutkimuskysymyksiä on tarjolla lähes loputtomiin.
(Kirjoitus on aiemmin julkaistu lyhennettynä Joensuun yliopiston Sanansaattaja-lehdessä numero 2/99, 24.2.1999)
Pekka Suutari, FL
Musiikkitiede
Joensuun yliopisto