Matkakirja. Artikkeleita kirjallisista matkoista mieleen ja maailmaan. Toim. Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen. Joensuun yliopiston humanistisen tiedekunnan julkaisuja. Joensuu 1998. 234 s.
Suomalaisten ulkomaille ja kotimaahan tehdyt matkat saivat 1800-luvun saatossa suuren jalansijan maamme kirjallisuudessa. Syntyi kokonainen kirjallisuuden genre, jossa vierasta maailmaa peilattiin omien kokemuksien kautta. Huolimatta matkakirjallisuuden suuresta suosiosta aina 1960-luvulle asti, tämä kirjallisuuden laji on jäänyt suurelta osin tutkijoilta huomaamatta. Nyt asiaan ovat paneutuneet Yrjö Varpio sekä Joensuun yliopiston eri tieteenaloja edustavat kirjoittajat. Edellinen teos yrittää hahmottaa 1800-luvulla juurtuneen matkakirjallisuuden luonnetta ja genren sisäistä heterogenisoitumista. Jälkimmäinen puolestaan katsoo matkaa tarkoituksellisen monitieteellisesti ja -selitteisesti. Matkakirjan kantavana teemana lienee lähteminen, joka on aina tavalla tai toisella matkaamista maantieteellisesti tai mentaalisesti tutuista paikoista ja ajoista toisaalle, vieraaseen paikkaan. Molemmat kirjat tahtovat tuoda esille sen seikan, että viime vuosisadan lopun ja tämän vuosisadan alun matkakirjallisuus ei esitä faktista maailmaa, joka olisi sinällään koodattu kansien väliin siten, että matka olisi ikäänkuin toistettavissa lehtiä kääntämällä. Pikemminkin kysymys on esittämisestä, jossa pätevät omat esittämisen ja ajattelun säännöt. Tällöin esimerkiksi mentaliteeteista kiinnostunut tutkija tai opiskelija voi riemukseen todeta uuden ja vähän käytetyn lähdeaineiston löytyneen analyysiä varten. Mitä suomalaisen 1800-luvun matkakirjailijan matkakuvaukset kertovat hänestä itsestään ja - piirun verran haasteellisemmaksi asetettuna kysymyksenä - hänen edustamastaan kansanryhmästä ja sosiaaliluokasta?
Matkakirjoilla oli vielä tälle vuosisadalle tultaessa viihdyttämisen funktion lisäksi sivistyksellinen tehtävä: elettiin aikaa, jolloin maapallo oli länsimaiselle sivistykselle suurelta osalta tutkimatonta ja keksimätöntä seutua. Varpio näkee junamatkustamisella olleen merkittävän roolin nykyaikaisen aikakäsityksen syntymisessä: junan kyydissä päästiin lyhyessä ajassa kaukaisiin paikkoihin, jolloin välimatkat kutistuivat menettäen matka- ja maisema-arvoaan koska niitä ei enää ehditty kokea verkkaisesti kuten ennen. Matkakirjat toimivat pitkään lähes ainoina vieraiden seutujen ja kulttuurien kuvaajina, mikä teki niiden informaatioarvosta suuren.
Matkustaminen kysyi varallisuutta ja oli näin ollen pitkään, jopa 1950-luvulle asti, pääosin maamme ruotsinkielisen eliitin etuoikeus. Moni 1800-luvun matkakirja onkin kirjoitettu ensin ruotsiksi ja myöhemmin se on tullut tutuksi suomenkielisille lukijoille. 1800-luvun matkakirjojen leimallisin piirre on matkalla olemisen tärkeys, ei niinkään perille pääsy. Elettiin aikaa, jolloin turismi ilmiönä oli syntynyt. Seikka, jota suomalaiset ulkomaan kävijät usein kovasti kritisoivat matkakirjoissaan!
Yrjö Varpion Matkalla moderniin Suomeen on jaettu vuosikymmenien pohjalta kolmeen osaan: ensin ovat porvarillisen sivistyneistön matkat (n. 1800-1850), sitten kääpiökolonialismin kausi (n. 1850-1880) ja lopuksi vuosisadan kahden viimeisen vuosikymmenen nuoriso- ynnä seikkailumatkailijat (luku otsikoitu "Me matkailijat"). Kirjan heikkoutena pidän tätä epämääräistä luokittelusysteemiä, jota Varpio ei millään tavoin ole perustellut. Matkalla moderniin Suomeen -teosta ei voida pitää varsinaisena tutkimuksena, koska siltä puuttu selkeä teoria kuin myöskin metodi. Menettely herättää ajatuksen, että ehkäpä Varpio on tahallaan jättänyt teoretisoinnit sikseen haastaakseen lukijansa ja tulevaisuuden kirjallisuuden ja kansankulttuurin tutkijat käyttämään teostaan ikäänkuin käsikirjana. Tässä Varpiolla on ollut etuna se ettei matkakirjallisuus ole ollut suurten tutkimusten mielenkiinnon kohteena. Tästä seikasta olin itsekin kovin yllättynyt tehdessäni seminaarityötä suomenruotsalaisesta matkakirjailija Håkan Mörnestä. Mielestäni ainoa vakavastiotettava matkakirjallisuudesta tehty teos on Mary Louise Prattin Imperial Eyes (1993), joka käy läpi perusteellisen analyyttisesti vanhemman matkakirjallisuuden taustalla vaikuttavia ideologisia rakenteita. Tällaisia pohdintoja olisin odottanut Varpion teokselta enemmän. Niitä kyllä kirjasta löytyy muttei riittävästi. Nyt Matkalla moderniin Suomeen on painottunut liiaksi luettelemaan ketkä matkustivat, missä ja mitä kirjoissa kuvattiin. Tämänhän me kaikki voisimme selvittää lukemalla kyseiset alkuperäiset matkakirjat. Katkelmien esittäminen ei tee oikeutta jos niistä ei sitten tutkijalla ole mitään sanottavaa. Nyt kirjasta jää tyhjä jälkimaku ja ehkä hieman pettynytkin olo siitä, että kaikki esitellyt matkakirjailijat vyörytetään lukijan niskaan ilman sen suurempia synteesejä tai analyysejä koko ilmiöstä. Vai oliko ennakko-odotukseni kirjan suhteen liian korkealla?
Haluaisin kuitenkin korostaa ettei Varpion Matkalla moderniin Suomeen ole missään nimessä huono tai lukijaa kohtaan epäystävällinen teos. Kirjan ensimmäinen luku matkasta ja matkakirjasta sekä viimeinen luku matkakirjojen taustalla vaikuttavista ajattelumalleista edustavat sitä, mitä olisin toivonut kansien väliin enemmän. Myös se ilahdutti, että mukaan oli mahdutettu ulkomaalaisten Suomesta tekemiä matkakuvauksia. Nämä matkakuvaukset ovat silkkaa iloa ja mielen lepoa lukijalle tänä suomalaisen jääkiekkohulluuden aikakautena.
Joensuulaisten monitieteellisesti rakennettu Matkakirja on mieluisaa luettavaa. Suurin osa kirjoittajista lähestyy aihettaan selvän innostuneesti mutta myös terävästi ja haastavasti. Matkaa ei tässä teoksessa nähdä vain matkustamisena vieraalle maalle vaan matka voi tapahtua myös mielen tasolla. Tästä näkökulmasta aihetta pohtii Yrjö Sepänmaa, joka aiheellisesti kysyy, miltä matkaaja näyttää paikallisen silmissä? Sepänmaa mainitsee sen oleellisen seikan, että matkakirjallisuus on luonut harhakuvan, että kirjoittavalla matkustajalla olisi yksinoikeus tarkasteluun. Tämä käy ilmi esimerkiksi Håkan Mörnen latinalaisen Amerikan matkakuvauksista tai vaikkapa kotoisammin Väinö Salmisen teoksessa Vallattomilta vaellusvuosilta (1946; tosin Salmisen päiväkirjamerkinnät ovat jo vuosisadan alusta), jossa tuleva kansanrunouden professori kuvailee Ruotsin metsäsuomalaisia. Salmisen tapa tarkkailla vieraita on kiinnittänyt myös Kaija Heikkisen huomiota. Hänen tarkastelunsa kohteena ovat venäläisten kuvaukset sekä Karjalasta ja karjalaisista että suomalaisista. On varsin mielenkiintoista lukea, miten venäläisten näkemykset suomalaisista ovat rakentuneet samaan muottiin minkä mukaan suomalaiset matkailijat ovat kuvanneet venäläisiä: vieras on ruma, epäkäytännöllinen tekemisissään ja tyhmä. Heikkisen teksti on mielestäni mukava jatko Varpion aloittamalle ulkomaalaisten Suomen-kuvaukselle. Se jättää kuitenkin ilmaan suuren ja perustavaa laatua olevan kysymyksen: miksi vieras ja toinen kuvataan aina samalla tavalla? Jokuhan voisi evolutionismin hengessä väittää, että siksi, koska ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kulttuurista toiseen eli vieras on vieras kaikissa kulttuureissa ja siksi häntä saa vähätellä miten paljon tahtoo. Mutta etnosentrismikään ei ole sääntö: tiedämme kaikki tilanteita, jolloin vieras ja outo ei näyttäydykään meille negatiivisessa valossa.
Matkakirjassa on neljä teemalukua, joissa kussakin on kolmen kirjoittajan artikkeli. Ensimmäisessä luvussa katsotaan maisemaa ja siinä erityisesti Kaija Alajuuman artikkeli Kullervo Kemppisen Lumikuru-kirjasta on väliin jopa hauskaa luettavaa. Itse Lapista kotoisin olevana olen törmännyt aiemminkin siihen etelä-suomalaisten tai ainakin etelämpää kotoisin olevien ajatukseen, että Rovaniemeltä kotoisin oleva ei ole oikeastaan Lapista. Näin väittää Kullervo Kemppinenkin, jonka Lumikuru on ensi sijassa opas Saariselälle aikovalle matkaajalle. Matkakirjat, joissa esityksen kohteena on karu ja villi luonto (Kemppisen Saariselkä tai esimerkiksi Mörnen Amazonian sademetsä), korostavat luonnon oikeanlaista kokemista: luonnossa miehen tulee hikoilla, palella, kutista ja sanalla sanoen kärsiä, jotta matka on aito ja onnistunut.
Matkakirjan toinen teema on valkoihoisten kolonialistien matkakirjat siirtomaihin. Jopi Nyman kirjoittaa Zendan vanki-teoksesta, Jari Kupiainen Jack Londonin novelleista ja Tero Koistinen David Lodgen tuotannosta. Artikkelit ovat oivaltavia, joskin samantyylisesti kirjoitettuja. Kupiainen kysyy, onko mitään järkeä päivitellä nykypäivästä käsin vuosisadan alun rasistisia matkakuvauksia ja vastaa, että "periaatteessa jokainen uusi lukukerta uusintaa ja ylläpitää Londonin rakentamia kulttuurisia stereotypioita Salomonsaarista" (s. 87). Tero Koistinen jatkaa Kupiaisen kysymyksenasetteluista siirtämällä huomion akateemisten matkailijoiden kokemuksiin ja tuntemuksiin. David Lodgen romaanien pääosassa on lähes aina akateemisesti oppinut seminaarimatkalainen, joka elää matkoillaan kahden maailman ja maailmankuvan välissä: oman ja seminaarimatkakohteen. Kuitenkin jokaisella ulkomaille tehdyllä akateemisella matkalla hakeudutaan turvallisesti muiden tieteentekijöiden seuraan, jolloin vieraantuneisuuden tunnetta ei pääse syntymään. Akateeminen matkailija on kotonaan "maailmanyliopistossa", jossa ulkopuoliset eivät häiriköi. Koistinen paljastaa, kuinka brittiläinen kolonialismi on yhä voimissaan tutkimuskohteissa näkyvän dominoivan korkeakulttuurin ansiosta. Shakespeare tai vaikkapa brittiläinen kolonialismi ja sen representaatiot matkakirjallisuudessa (ks. esim. Nymanin artikkeli) takaavat tutkijalle samanhenkisiä kavereita. Koistisen väitettä maailman yliopistoissa vaikuttavasta anglohegemoniasta ei käy kiistäminen varsinkaan sen faktan edessä, että yhä nykyäänkin britit ylpeilevät sivilisoineensa suurimman osan kolonioistaan (ja täten maailmasta).
Kolmas teema Matkakirjassa on kirjallisuus, jonka tekijöinä ovat olleet kolmannen maailman kirjailijat. Keskenään erilaisissa artikkeleissa Sirkka Knuuttila tarkastelee Marguerite Durasin Varakonsuli-teosta, Raisa Simola Ken Saro-Wiwan ja Nawal El Saadawin teoksia sekä Marja-Leena Hakkarainen karibialaisten naiskirjailijoiden teoksia. Hakkaraisen esiinnostama "vastakarvaan" lukeminen on läheistä sukua Luigi Lombardi-Sartrianin luomalle käsitteelle kiistämisen kulttuuri. Kysymys on menettelyistä, joiden avulla alistetut kansanosat (toiseuden edustajat) systemaattisesti kyseenalaistavat heille ylhäältä käsin ja keskuksista tarjotut roolit, tavat ja käytänteet. Samanlaisia huomioita on luettavissa myös eurooppalaisten mikro- ja mentaliteettihistorioitsijoiden teksteistä (mm. Ginzburgin the Cheese and the worms ja Le Roy Ladurien Mountaillou). Marginaalista tulevien kirjoittajien teksteissä oleellisinta ja opettavaisinta lienee lukea millaista on nähdä itsensä toisena, katseen ja kuvauksen kohteena - sikäli jos suomalainen voi katsoa samaistuvansa siirtomaaisäntään.
Matkakirjan viimeisessä luvussa, "Sinivalkoisissa silmälaseissa", käsitellään Tarja Kupiaisen ja Martti Pelvon artikkeleissa suomalaisten matkakuvauksia ulkomaista ja Kaija Heikkisen artikkelissa venäläisten kuvauksia karjalaisista ja suomalaisista. Tarja Kupiaisen tarkastelema ajanjakso sijoittuu kansallisromantiikan kukoistusaikaan, viime vuosisadalle ja tämän vuosisadan alkuun. Tapa, jolla suomalaiset runonkerääjät Inkeriä ja Karjalaa kuvaavat, muistuttaa mielenkiintoisella tavalla Håkan Mörnen 1930-50 luvuilla tehtyjä Latinalaisen Amerikan kuvauksia: sekä karjalaiset ja inkeriläiset että latinalaisamerikkalaiset elämäntavat nähdään poikkeuksena normista. En tiedä tarkalleen, miten suomalaiset ovat kuvanneet karjalaisia tai esimerkiksi saamelaisia 1950-luvulla, mutta ounastelen ettei enää niin negatiivisesti kuin vuosikymmeniä aiemmin.
Matkalla moderniin Suomeen ja Matkakirja ovat ehdottomasti yhteen sopivia teoksia. Kumpikin täydentää toistaan. Kirjojen suositeltava lukujärjestys on: ensin Varpio, sitten joensuulaiset.
Eija Stark, Fil.yo.
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto
eija.stark@helsinki.fi